Aarreaitta

Teks­tii­li­tai­tei­lija Mar­jaana Kojo-​Eskolan työ­huone sijait­see Raa­hen kes­kus­tassa. Van­han kau­pun­gin lie­peillä Sofian Talo -nimi­sessä van­hassa puu­tu­vassa on hil­jai­nen ja rau­hal­li­nen tun­nelma: Kynt­ti­lät pala­vat ja kat­toon on ripus­tettu pie­nestä pihasta tai­tet­tuja syree­nin oksia, joista osaa koris­ta­vat jou­lu­va­lot, osaa huo­vu­te­tut pal­lot ja kudo­tut lie­riöt. Sei­nillä on teks­tii­li­teok­sia ja muuta tai­detta hil­li­tyissä luon­non­vä­reissä. Kai­kesta näkee, että juuri luonto on yksi Kojo-​Eskolan tär­keim­mistä innoit­ta­jista ja hänen este­tiik­kansa kiin­to­piste, samoin kuin sen, että hän työs­ken­te­lee mitä suu­rim­malla tark­kuu­della, tai­dolla ja kär­si­väl­li­syy­dellä. Kojo-​Eskola keitti kah­vit ja ker­toi meille tähä­nas­ti­sesta uras­taan ja tule­vai­suu­den­suun­ni­tel­mis­taan.

”Juuri nyt muun muassa ideoin käsi­työ­ker­hoa maa­han­muut­ta­jille, eri­tyi­sesti maa­han­muut­ta­ja­äi­deille. Jos on tot­tu­nut teke­mään käsil­lään töitä, mah­dol­li­suus sen jat­ka­mi­seen Suo­messa on var­masti tär­keää ja tera­peut­tista. Samalla tutus­tu­taan pai­kal­li­siin käsi­työ­ta­poi­hin ja ihmi­siin.”

Kojo-Eskola-2

Kojo-​Eskola tah­too kehit­tää jat­ku­vasti myös omaa teke­mis­tään. ”Käsi­työ­läi­sen ja yrit­tä­jän on kek­sit­tävä koko ajan uusia tapoja työs­ken­nellä. Itse olen eri­kois­tu­massa kirk­ko­teks­tii­lei­hin”, Kojo-​Eskola ker­too. Kaik­kien aiem­pien töi­den voi itse asiassa aja­tella tavalla tai toi­sella poh­jus­ta­neen tätä askelta – ura­polku on hiu­kan mut­ki­tel­tu­aan löy­tä­nyt suun­tansa.

Kris­ti­nusko on ollut tär­keä osa Kojo-​Eskolan elä­mää jo Lap­peen­ran­nan lap­suu­den­ko­dista asti, samoin ”käsillä näprää­mi­nen” on kotoa perit­tyä. Wet­ter­hof­filta val­mis­tut­tu­aan Kojo-​Eskola muutti Hel­sin­kiin ja aloitti työt Suo­men Käsi­työn Ystä­vien ompe­li­mossa, työn­joh­to­teh­tä­vissä. Hän vali­koi mate­ri­aa­leja, selasi väri­kart­toja ja huo­lehti ompe­li­mon tek­ni­sestä toi­mi­mi­sesta. Var­si­naista suun­nit­te­lua hän ei tuol­loin vielä teh­nyt, vaan desig­nista vas­tasi kirk­ko­teks­tii­lei­hin suun­tau­tu­nut Raija Ras­tas. Suo­men Käsi­työn Ystä­vissä tuli­vat tutuiksi sekä yri­tys­toi­minta että tai­tei­li­joi­den kanssa työs­ken­tely, mistä on ollut pal­jon hyö­tyä jäl­ki­kä­teen. Pää­kau­pun­gissa asu­mi­nen ei kui­ten­kaan tun­tu­nut omalta. Kojo-​Eskola kai­pasi maalle ja pää­tyi Ruu­kin kautta Raa­heen, Pat­ti­joelle, jossa hän asuu edel­leen per­hei­neen. Hän työs­ken­teli useam­man vuo­den teks­tii­li­työn opet­ta­jana, mutta oma suun­nit­te­lu­työ ja itse teke­mi­nen alkoi­vat nousta yhä tär­keäm­miksi.

Kojo-​Eskola pitää itse­ään ennen kaik­kea käsi­työ­läi­senä ja suun­nit­te­li­jana, tekstiilitaiteilija-​nimitys on hänelle vie­ras, vaikka mie­les­tämme häneen sopii­kin. Hänestä taiteilija-​titteliä jael­laan nykyi­sin vähän lii­an­kin auliisti. ”Kaikki, jotka teke­vät jotain käsil­lään, eivät ole tai­tei­li­joita. En koe mitään tus­kaa ilmaista itseäni.”

Kojo-Eskola-3

Vaikka Kojo-​Eskola pitää visu­aa­lista ilmettä todella tär­keänä, hän muis­tut­taa, että sen takana on pal­jon tek­ni­siä yksi­tyis­koh­tia ja las­kel­mia, jotka on lai­tet­tava toi­mi­maan yhteen. ”Kaikki mate­ri­aa­li­läh­töi­nen taide vaa­tii ennen kaik­kea teke­mi­sen tai­toa, kyse ei ole pel­kästä idean ilmai­se­mi­sesta. On pitkä tie saada tek­niikka niin hyvin hal­tuun, että voi ilmaista sisäl­töjä ilman, että mate­ri­aali vie teki­jää. Työ­tun­nit rat­kai­se­vat. Jos­tain syystä teks­tii­li­tai­tee­seen liit­tyy kompleksi todis­tella, että se on tai­detta. Hiu­kan ris­ti­rii­taista, sillä samoin­han esi­mer­kiksi veis­to­tai­teessa men­nään mate­ri­aa­lin ehdoilla, mutta sen sta­tusta ei silti kysee­na­lais­teta. Ei edes puhuta erik­seen metal­li­tai­teesta tai kivi­tai­teesta.” Yhdessä poh­dimme, että var­hai­sessa maa­laus­tai­teessa tilanne oli saman­kal­tai­nen. Maa­lari oli käsi­työ­läi­nen, ja teok­set nimet­tiin­kin ne toteut­ta­neen työ­huo­neen mukaan, nos­ta­matta esiin yksit­täi­siä luo­via neroja.

Ensim­mäi­sen suu­rem­man tilaus­työn, Muta­lan kar­ta­non teks­tii­lien suun­nit­te­lun ja toteu­tuk­sen, jäl­keen Kojo-​Eskola on työs­ken­nel­lyt yksi­tyis­yrit­tä­jänä.

”Enim­mäk­seen olen teh­nyt sisustus- ja kirk­ko­teks­tii­lejä. Jäl­kim­mäi­set tun­tu­vat siksi mie­lek­kääm­miltä, että kodin­teks­tii­lejä saa nyky­ään oikein hyvän­laa­tui­sina teol­li­sesti tuo­tet­tui­na­kin. Käsi­työ­ala on mur­rok­sessa. Vielä omassa lap­suu­des­sani meille tee­tet­tiin vaat­teet ompe­li­jalla. Enää sel­lai­nen on har­vi­naista, eikä näinä aikoina oikein sijoi­teta tai­de­teks­tii­lei­hin­kään. Minusta tun­tuu tär­keältä tehdä sel­laista, mikä on hyö­dyl­listä. Seu­ra­kun­nissa käsi­työlle on oikea tarve, sillä on sopi­vaa tehdä ark­ki­teh­tuu­ril­taan, mitoil­taan ja tun­nel­mil­taan yksi­löl­li­siin kirk­koi­hin myös varta vas­ten suun­ni­tel­lut käyt­tö­teks­tii­lit.”

Marjaana-2

Suun­ni­tel­mana onkin olla yhtey­dessä Pohjois-​Suomen lute­ri­lai­siin seu­ra­kun­tiin ja kar­toit­taa nii­den kirk­ko­teks­tii­li­ti­lan­netta. Kojo-​Eskola aikoo tar­jota asian­tun­ti­jao­saa­mis­taan osana tuo­te­ke­hit­te­li­jän eri­koi­sam­mat­ti­tut­kin­toa, jota hän suo­rit­taa par­hail­laan työnsä ohessa. Har­vassa seu­ra­kun­nassa on tar­vetta koko­naan uudelle teks­tii­li­ko­ko­nai­suu­delle, mutta monet etsis­ke­le­vät teki­jää pie­nem­mälle työlle, kuten jo ole­massa ole­vien teks­tii­lien huol­toon tai yksit­täis­ten väri­sar­jo­jen toteut­ta­mi­seen. Säh­kö­pos­ti­kir­jeet ovat tähän men­nessä poi­ki­neet esi­mer­kiksi Oulun tuo­mio­kir­kon van­him­man piis­pan­kaa­vun kor­jaus­työn. Kaapu on 1800-​luvun puo­lelta ja Venä­jän kei­sa­rin lah­joit­tama. Tähän toi­mek­sian­toon Kojo-​Eskola kon­sul­toi kon­ser­vaat­to­ria ja teki kor­jauk­set tämän ohjei­den perus­teella, sillä var­si­nai­nen enti­söinti ei kuulu hänen alaansa. Kojo-​Eskola istui kir­kon sakas­tissa työs­ken­te­le­mässä, sillä kor­vaa­ma­tonta teks­tii­liä ei kan­nata siir­rellä tur­haan, ja sai seu­ra­kun­nalta pian myös muuta korjaus- ja huol­to­työtä. Täl­lai­siin toi­mek­sian­toi­hin ei ole vielä ole­massa val­mista ammat­ti­ryh­mää, joten Kojo-​Eskola on edel­lä­kä­vijä.

Vii­meksi Kojo-​Eskola on suun­ni­tel­lut litur­gi­sia teks­tii­lejä Vaa­laan ja Puo­lan­galle. Puo­lan­galle hän teki kasu­kat, stoo­lat ja kalk­ki­lii­nat. Vaa­laan hän suun­nit­teli väri­sar­joja, jotka pai­kal­li­set har­ras­ta­jat kutoi­vat kan­sa­lais­opis­tolla Kojo-​Eskolan ohjei­den mukaan. Laa­jim­man teks­tii­li­ko­ko­nai­suu­den hän toteutti koti­kau­pun­kinsa Raa­hen kirk­koon sen 100-​vuotisjuhlien kun­niaksi 2010–2012.

Jokai­nen työn­anto ja toteu­tus­pro­sessi on eri­lai­nen. Han­ka­luu­tena on, että suuri osa suun­nit­te­lu­työstä on teh­tävä jo ennen kuin on var­muutta toi­mek­sian­nosta, sillä lopul­li­nen pää­tös teh­dään luon­nos­ten, mate­ri­aa­li­näyt­tei­den ja kus­tan­nusar­vion perus­teella. Yleensä Kojo-​Eskola aloit­taa mene­mällä pai­kan päälle. Hän koit­taa ais­tia tilan tun­nel­maa, ihan vain istu­malla hil­jaa kir­kon­pen­kissä, ja poh­tii mitkä ele­men­tit nouse­vat siellä kes­kei­siksi, mitä teks­tii­lien tulisi koros­taa ja mil­lai­sia tee­moja käsi­tellä. Eri­tyi­sesti pro­ses­sin tässä vai­heessa myös hen­gel­li­nen ulot­tu­vuus on suu­ressa roo­lissa. Kojo-​Eskola ker­too tah­to­vansa olla kuu­lolla sen suh­teen, mitä Henki mis­sä­kin tilassa puhuu, ja rukoilla teh­des­sään. Lisäksi hän piir­tää ja ottaa pal­jon valo­ku­via. Myös kes­kus­te­lut pai­kal­lis­ten työn­te­ki­jöi­den kanssa ovat tär­keitä, sillä he tie­tä­vät seu­ra­kun­nan tar­peet.

Kojo-Eskola-4

Usein luon­nos­telu läh­tee käyn­tiin tut­tu­jen sym­bo­lien varioin­nilla, Kojo-​Eskola selit­tää. ”Haas­teena on saada aikaan tuore lop­pu­tu­los kris­til­li­sen kuva­kult­tuu­rin perin­teitä kun­nioit­taen. Kano­ni­sen sym­bo­li­ku­vas­ton oheen voi kehi­tellä koko­naan uut­ta­kin kuva­kieltä, jot­tei suun­nit­telu olisi pelk­kää van­han tois­ta­mista.” Suun­nit­te­li­jan omalle luo­vuu­del­le­kin on siis tilaa toi­mia, vaikka yleensä Kojo-​Eskola tah­too kes­kus­tella ideois­taan var­muu­den vuoksi ensin pai­kal­li­sen teo­lo­gin kanssa. Esi­mer­kiksi Raa­hen kir­kon punai­seen väri­sar­jaan Kojo-​Eskola suun­nit­teli palava pen­sas -tee­man, joka on uusi tässä yhtey­dessä. Itse aihe on silti raa­ma­tul­li­nen ja tuli-​symboliikka ylei­sesti tun­nis­tet­tua, joten teema voi­tiin toteut­taa. Rat­kaisu tun­tui niin toi­mi­valta, että Kojo-​Eskola on käyt­tä­nyt samaa aihetta myö­hem­min­kin. Hän pyr­kii otta­maan mukaan myös pai­kal­lis­nä­kö­kul­maa, Raa­hen teks­tii­leissä on meri-​teema ank­ku­rei­neen ja seu­ra­kun­ta­lai­voi­neen.

Suun­nit­te­lu­kan­siois­saan Kojo-​Eskola on asiak­kaita var­ten selit­tä­nyt jokai­sen käyt­tä­mänsä sym­bo­lin perin­poh­jai­sesti, niin kuvat kuin värit­kin. Raa­ma­tusta ja alan kir­jal­li­suu­desta on lai­nattu teks­tejä teh­ty­jen tul­kin­to­jen tueksi. Luon­nos­ten liit­teenä on luon­nol­li­seen kokoon toteu­tet­tuja työ­piir­rok­sia teks­tii­lien yksi­tyis­koh­dista; Ne on tehty akva­rel­li­pa­pe­rille, koska suun­nit­te­li­jan mukaan siitä saa­daan luon­nok­seen kan­kaan tuntu.

Kojo-​Eskola kokee kirk­ko­teks­tii­lien kanssa työs­ken­te­lyn antoi­saksi myös kris­til­li­sen vakau­muk­sensa vuoksi. Koska hänellä on hen­ki­lö­koh­tai­nen suhde kirk­koon, myös suun­nit­te­lu­työ tun­tuu luon­te­valta. ”Sille, jolla ei ole näky­mä­töntä maa­il­maa, kaikki tämä on pelk­kää teat­te­ria. Ellei ole hen­ki­lö­koh­taista usko­ne­lä­mää ja koe, että teks­tii­leissä käsi­tel­tä­vät asiat ovat tosia, lop­pu­tu­los­kin jää hel­posti pin­nal­li­seksi. Kirk­ko­teks­tii­lit eivät ole mitä tahansa kan­kaita tai vaat­teita, vaan ne on teh­tävä käyt­tö­tar­koi­tuk­seensa ja sidot­tava uskoon ja uskon­toon eri­lai­silla sym­bo­li­ku­vioilla niin, että niistä tulee osa juma­lan­pal­ve­lus­ko­ko­nai­suutta. Ne on pyhi­tetty, ero­tettu Juma­lalle.”

Kojo-Eskola-5

”Tämä on lute­ri­laista, käy­tän­nöl­listä tai­detta. Lut­he­rilta on omak­suttu asenne, että kuvia ei kan­nella eikä kumar­rella. Hän var­maan­kin halusi koros­taa, että näky­mä­tön on kon­kreet­tista tär­keäm­pää. Siitä huo­li­matta sil­loin, kun hakeu­du­taan Juma­lan yhtey­teen ja halu­taan erot­taa sii­hen oma het­kensä, moni sytyt­tää kynt­ti­län tai kat­se­lee kuvaa. Sil­loin ne ovat kon­kreet­ti­sia har­tau­den­har­joi­tus­vä­li­neitä. Yleensä täl­lai­nen kui­ten­kin liit­tyy nime­no­maan yksi­tyi­seen usko­ne­lä­mään, lute­ri­lai­sen yhtei­sön mit­ta­kaa­vassa kuvat ovat pie­nessä roo­lissa.”

Kah­vit ja teet juo­tuamme saimme vielä viet­tää het­ken kat­sel­len valo­ku­via Kojo-​Eskolan tuo­tan­nosta ja Sofian Talolla jär­jes­te­tyistä tilai­suuk­sista. Mil­jöö on ins­pi­roiva, ja van­hassa huo­neis­tossa riit­tää kiin­nos­ta­via yksi­tyis­koh­tia. ”Täällä voi tun­tea his­to­rian havi­naa, sillä talo edus­taa kudon­nan ja käsi­työ­alan his­to­riaa 170 vuotta taak­se­päin”, ker­too Kojo-​Eskola. Raken­nuk­sen omis­taa Sofia Lybec­ke­rin sää­tiö. Talossa toimi ennen Lybec­ke­rin tyt­tö­koulu joka oli maamme ensim­mäi­nen suo­men­kie­li­nen laa­tu­aan. Ope­tusta on jär­jes­tetty vuo­desta 1844 asti. Sofian Talossa on edel­leen yhteen huo­nee­seen mah­du­tettu käsi­työ­kou­lu­museo, mutta muu­ten tila oli ollut melko vähällä käy­töllä, joten Kojo-​Eskola pyy­det­tiin sinne pitä­mään atel­jee­taan. Samalla hän huo­leh­tii pai­kasta, tekee tal­vella lumi­työt ja kesällä hoi­taa pihaa, ja esit­te­lee taloa sen his­to­riasta kiin­nos­tu­neille.

Ellet pääse pai­kan päälle, alla ole­vien link­kien takaa löy­dät lisää kuvia ja tie­toa Kojo-​Eskolan tuo­tan­nosta. Samaa reit­tiä voit tutus­tua myös Sofian Taloon.

www.flickr.com/kojo-eskola

www.kojo-eskola.fi

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

:

Muka­vaa luet­ta­vaa ja iha­nia aar­teita!

Vastaa

:

Hyvin kir­joi­tettu juttu. Oli mie­len­kiin­toista lukea, kuinka Mar­jaana pro­ses­soi työt­tään. Kuvista välit­tyy muka­vasti Sofian Talon tun­nelma ja myös Mar­jaa­nan töitä. Lin­kin kautta oli kiin­nos­ta­vaa kat­sella Mar­jaa­nan töitä laa­jem­min­kin.

:

Kii­tok­set! Eri­tyi­sen muka­vaa kuulla näin alku­vai­heessa, että olemme läh­te­neet oike­aan suun­taan. 🙂 Toi­vot­ta­vasti voimme vas­tai­suu­des­sa­kin tar­jota näkö­ala­pai­kan tai­tei­li­joi­den työ­hön ja teok­siin.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Pauno Poh­jo­lai­nen on jo useam­man vuo­si­kym­me­nen ajan säi­lyt­tä­nyt paik­kansa yhtenä suo­ma­lai­sen nyky­tai­teen suu­rista nimistä. Vie­rai­limme 9.4.2015 Poh­jo­lai­sen koti­kau­pun­gissa Kuo­piossa. Saimme tutus­tua parem­min tai­tei­li­jaan sekä hänen työ­huo­nee­seensa ja teok­siinsa, joita on varas­toitu ja depo­noitu ympäri kau­pun­kia. Poh­jo­lai­sen käden­jälki näkyy katu­ku­vassa ja monessa jul­ki­sessa tilassa, joi­hin teok­sia on han­kittu tai sijoi­tettu tila­päi­sesti kau­pun­ki­lais­ten iloksi. Turis­tin, ja mik­sei pai­kal­li­sen­kin, kan­nat­taa­kin tehdä Pohjolainen-​teemainen kau­pun­ki­kier­ros.

PaunonTyöhuone1200-1

Oman kier­rok­semme aikana minulle kon­kre­ti­soi­tui tai­tei­li­jan tuot­te­liai­suus, moni­puo­li­suus ja se, kuinka suuri osa hänen tuo­tan­nos­taan on kris­til­li­siksi tul­kit­ta­via töitä. Kris­ti­nus­kon lisäksi hän ammen­taa aiheita esi­mer­kiksi maa­laus­tai­teen his­to­riasta ja filo­so­fiasta. Poh­jo­lai­nen löi läpi 1980-​luvulla ja tuli tun­ne­tuksi oma­lei­mai­sella tek­nii­kalla toteu­te­tuista veis­te­tyistä maa­lauk­sis­taan. Eri­tyi­sesti alkuai­ko­jen töistä tulee mie­leen pui­set graf­fi­tit. Tai­tei­lija pitää­kin itse­ään nime­no­maan maa­la­rina, vaikka työs­ken­te­lee yleensä puun, hart­sin tai mui­den ras­kaam­pien mate­ri­aa­lien kanssa. Yksi hänen ural­leen tyy­pil­li­nen piirre on juuri tämän kal­tais­ten raja-​aitojen, kuten tai­teen tek­nii­koi­hin tai tyy­lei­hin liit­ty­vien sään­tö­jen, rik­ko­mi­nen. Vakaasta ase­mas­taan huo­li­matta hän on edel­leen kapi­nal­li­nen, ”kuok­ka­vie­ras tai­teen kut­suilla”, kuten Kimmo Sarje häntä Pauno Poh­jo­lai­nen -kir­jan artik­ke­lissa luon­neh­tii.

PaunonTyöhuone1200-2

Poh­jo­lai­sen var­hai­sempi tuo­tanto on ollut ennen kaik­kea suur­ten tee­mo­jen vai­kut­ta­vaa tul­kin­taa, mutta viime vuo­sina hän näyt­tää siir­ty­neen näen­näi­sesti kevyem­piin aihei­siin ja on teh­nyt töitä, joi­den aiheena ovat esi­mer­kiksi nii­tyt tai ruusut. Toki nii­den­kin takana on syväl­li­sempi aja­tus, mutta joka tapauk­sessa olen näke­vi­näni jon­kin­lai­sen ilmai­sun muu­tok­sen. Arki­sesta ja pie­nestä teh­dään suurta ja nii­den kautta käsi­tel­lään syviä tee­moja. Myös väri­maa­ilma on hie­man keven­ty­nyt. Poh­jo­lai­nen näyt­tää palan­neen 1990-​luvun ja 2000-​luvun alun luon­non­vä­reistä, mus­ta­val­koi­sesta ja tum­man punai­sesta 1980-​luvun vaih­te­le­vam­paan palet­tiinsa.

PaunonTyöhuone1200-3

Eri­tyi­sesti kris­ti­nus­kon kes­kei­sin sym­boli, risti, on kul­ke­nut pit­kän mat­kan tai­tei­li­jan mukana. Jo Poh­jo­lai­sen ensim­mäi­sessä yksi­tyis­näyt­te­lyssä 1981 oli esillä Ris­tin kuo­lema -nimi­nen teos, tosin näkö­kulma aihee­seen on muut­tu­nut ajan myötä. Tai­tei­lija on tut­ki­nut, kuinka pal­jon tutusta sym­bo­lista voi­daan ottaa pois, kuinka pal­jon sitä voi­daan rik­koa ja muo­kata, että se vielä säi­lyy tun­nis­tet­ta­vana ja voi kan­taa sii­hen latau­tu­neita mer­ki­tyk­siä. Tar­koi­tuk­sena ei ole lou­kata mitään tai ketään, vaan ottaa sel­vää, miten moneksi risti tai­puu. Ja tai­puu­han se.

Kris­til­lis­ten aihei­den käsit­te­lyn taus­talla on tai­tei­li­jan hen­ki­lö­koh­tai­nen herännäis-​taustainen vakau­mus, mutta myös orto­dok­si­suus näkyy sel­keästi useissa töissä esi­mer­kiksi iko­ni­ku­vas­ton hyö­dyn­tä­mi­senä. Tässä mie­lessä Poh­jo­lai­sen käsi­tys kris­ti­nus­kosta näyt­täy­tyy var­sin eku­mee­ni­sena. Teok­sia tulee myös lähes­tyä kuin iko­nia tai alt­ta­ria, suo­raan edestä fasa­dia kohti. Niitä ei kier­rellä ja tar­kas­tella eri kuva­kul­mista kuin veis­tok­sia.

PaunonTyöhuone1200-4

”Ennen muuta var­hais­kris­til­li­sen kau­den iko­nit kät­ke­vät sisäl­leen sala­pe­räi­syy­den, mys­tii­kan, kau­neu­den, nöy­ryy­den, naii­viu­den ja hie­rark­ki­suu­den. Nämä samat omi­nai­suu­det kät­key­ty­vät kaik­kiin minulle mer­ki­tyk­sel­li­siin tai­de­teok­siin.”

Poh­jo­lai­nen on tuo­nut kris­ti­nus­kon sisäl­töjä ja kuva­kult­tuu­ria gal­le­rioi­hin ja museoi­hin tuo­reella ja ennak­ko­luu­lot­to­malla tavalla, siitä huo­li­matta, että sel­västi uskon­nol­li­set työt näyt­te­ly­kon­teks­tissa saat­ta­vat aiheut­taa ris­ti­rii­taa. Toi­saalta hän on tuo­nut nyky­tai­de­maa­il­masta jotain kris­til­li­sen tai­teen ja kirk­ko­tai­teen kon­teks­tei­hin ja ollut osal­taan uudis­ta­massa niitä. Tai­tei­lija on toteut­ta­nut myös var­si­nai­sia alt­ta­ri­teok­sia, sel­keästi kris­til­li­seen käyt­tö­tar­koi­tuk­seen tar­koi­tet­tuja töitä. Vaikka hän tul­kit­see perin­tei­siä kris­til­li­siä aiheita ja tut­tua sym­bo­liik­kaa, hän tekee sen omalla rou­healla tyy­lil­lään. Työt eivät ole sen­ti­men­taa­li­sia Raa­ma­tun kuvi­tuk­sia tai kiil­to­ku­va­mai­sia huo­neen­tau­luja, jotka luul­lak­seni ovat ylei­sim­mät kris­til­li­sen kuva­kult­tuu­rin kli­seet. Poh­jo­lai­nen onkin sitä mieltä, että sen­ti­men­taa­li­suus on yleensä pois työn vai­kut­ta­vuu­desta. Hän koros­taa myös, ettei tai­detta voi val­jas­taa pel­käksi jon­kin ideo­lo­gian työ­vä­li­neeksi – sil­loin taide kuo­lee eikä se tee ihmi­selle hyvää. Juuri kris­ti­nus­kon ja nyky­tai­teen yhdis­tä­mi­nen kris­til­li­sissä teok­sissa siten, ettei kum­mas­ta­kaan tin­gitä, on ollut yksi Poh­jo­lai­sen haas­teista ja eri­tyi­sistä ansioista.

PaunonTyöhuone1200-6

Tai­tei­li­jan toi­min­ta­ta­paan ei kuulu tehdä teok­sia kenen­kään mie­liksi, vaan ne ovat aina hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sia ja syn­ty­vät par­haim­mil­laan lei­kin­omai­sesti ja pakot­to­masti, eivät kovin tie­toi­sesti. Tämä siitä huo­li­matta, että hän koros­taa perus­teel­li­sen suun­nit­te­lu­pro­ses­sin tär­keyttä työs­ken­te­lys­sään. Tai­detta teh­dään tai­teen ehdoilla, ei ideo­lo­gian, mutta ideo­lo­gia näkyy väis­tä­mättä tai­teessa, jota teh­dään rehel­li­sesti ja avoi­mesti omasta elä­män­ko­ke­muk­sesta käsin. Poh­jo­lai­sen vakau­mus vai­kut­taa teos­pro­ses­sien taus­talla ja näkyy val­miissa töissä: Dos­to­jevs­kia mukail­len Poh­jo­lai­nen sanoo, että Kris­tus on hänen työnsä vii­mei­nen tar­kas­taja.

”Minun iden­ti­fi­kaa­tioni on ”Juu­tas Käkriäi­sen” per­soona. Minussa ei asu mitään hyvää, mutta siitä huo­li­matta Jumala on anta­nut minulle, ja antaa, suu­ria lah­joja. Lop­pu­jen lopulta teok­sieni vii­mei­nen tar­kas­taja on minun käsit­tä­mäni kol­miyh­tei­nen Jumala.”

PaunonTyöhuone1200-5

Vai­kut­taa siltä, että Poh­jo­lai­sen on onnis­tu­nut säi­lyt­tää tai­teessa arvos­ta­mansa nöy­ryys myös omassa elä­mäs­sään. Hän pitää itse­ään ris­ti­rii­tai­suuk­sien ihmi­senä, kört­ti­taus­tal­leen tyy­pil­li­seen tapaan armon ker­jä­läi­senä. Kui­ten­kin hän uskoo elä­män para­dok­sien logiik­kaan, sii­hen, että suruun ja kär­si­myk­seen­kin voi sisäl­tyä huo­len­pito ja joh­da­tus.

Viime elo­kuun alkuun saakka Poh­jo­lai­sen tuo­tan­toon oli hyvä mah­dol­li­suus tutus­tua Didrich­se­nin tai­de­museon ret­ros­pek­tii­vi­sessä näyt­te­lyssä ”Pauno Poh­jo­lai­nen – Man­do­lii­ni­mie­hen matka”. Ellei näyt­te­ly­vie­railu onnis­tu­nut, myös Poh­jo­lai­sen net­ti­si­vu­jen kuva­gal­le­ria tar­joaa hyvän yleis­kat­sauk­sen: www.paunopohjolainen.net

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

:

Upeita kuvia Pau­liina! Ja muu­ten­kin tosi hie­not sivut 🙂

:

Kii­tos kul­tai­nen Emmi! Tun­tuu hyvältä saada tää käyn­tiin, pal­jon kaik­kea kivaa ja kiin­nos­ta­vaa on tulossa, joten pysy­päs kuu­lolla. 😉

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?

Ensim­mäistä työ­huo­ne­vie­rai­luamme isän­nöi nuori nouseva tai­tei­lija Pete Jukka Koi­vu­nen idyl­li­sessä Turun Port Art­hu­rissa 2.2.2014. Työ­huone sijait­see aivan Koi­vusen enti­sen opi­nah­jon, Turun Tai­dea­ka­te­mian naa­pu­rissa. Ennen sitä hän on opis­kel­lut Pekka Halo­sen Aka­te­miassa Tuusu­lassa ja hank­ki­nut myös kokin kou­lu­tuk­sen. Seu­ra­kun­tayh­tey­den Koi­vu­nen on löy­tä­nyt Turun SLEY:stä, Lut­he­rin kir­kolta.

PeteTyöhuoneella-1

Koi­vu­nen jakaa atel­jeen parin muun tai­tei­li­jan kanssa ja oma tila on täynnä val­miita ja puo­li­val­miita teok­sia, idea­ku­via ja työ­vä­li­neitä. Hän sanoo mui­den työn seu­raa­mi­sen ja siitä kes­kus­te­le­mi­sen ole­van tär­keää ja koros­taa ryh­mään kuu­lu­mi­sen mer­ki­tystä työs­ken­te­lys­sään. Mui­den työtä hän on pääs­syt seu­raa­maan myös opet­taes­saan nuo­ria Manil­lan Kuva­tai­de­kes­kuk­sessa vii­kon­lop­pui­sin. Koi­vu­nen kokee opet­ta­mi­sen ins­pi­roi­vaksi, ja samalla tulee muis­tu­tet­tua myös itseä tär­keistä läk­syistä, kuten rajaa­mi­sesta, mal­tista ja oike­aan aikaan lopet­ta­mi­sesta. Usein näkee myös, että hait­tana on teki­jän liika itse­kriit­ti­syys tai epä­on­nis­tu­mi­sen pelko siinä mie­lessä, että työ tah­do­taan aja­tella ja suun­ni­tella val­miiksi, vaikka par­hai­ten lop­pu­tu­losta pal­ve­lisi aiheen työs­tä­mi­nen suo­raan pape­rille.

PeteTyöhuoneella-6

”Otta­kaa aske­leita eteen­päin, teh­kää vir­heitä!” On parempi tehdä ja oppia vir­heistä kuin odot­taa täy­del­listä lop­pu­tu­losta. Eri­tyi­sen tär­keänä Koi­vu­nen pitää sitä, että tai­de­kou­lu­tuk­sessa kes­ki­tyt­täi­siin tek­nii­koi­den ja mate­ri­aa­lien tun­te­muk­sen, käy­tän­nön teke­mi­sen, opet­ta­mi­seen. Sisäl­tö­hän esi­te­tään mate­ri­aa­lin ehdoilla. Ihmi­nen on latau­tu­nut niin täy­teen kaik­kia virik­keitä, vai­kut­teita ja näke­myk­siä, että sisältö teok­siin tulee kyllä teki­jältä itsel­tään, opet­ta­matta.

PeteTyöhuoneella-3

Tällä het­kellä Koi­vu­nen on kes­kit­ty­nyt mai­se­miin. Hänelle mai­se­missa on kyse luo­ma­kun­nan ihai­lusta. Niistä löy­tyy loput­to­masti virik­keitä, ihmet­te­lyn aiheita, kau­neutta, muu­tosta ja pysy­vyyttä. Täl­lai­set teok­set välit­tä­vät samalla yleistä ilmoi­tusta. Kris­til­li­nen maa­il­man­kuva voi välit­tyä maa­lauk­sista, mutta silti Koi­vu­nen näkee uskon ole­van töissä pii­levä ele­mentti, joka on osoi­tet­tava sanoin. Hänen mie­les­tään kuvalle ei voi antaa evan­ke­liu­min arvo­val­taa. Usko on kui­ten­kin taus­talla työn teke­mi­sessä – esi­mer­kiksi itse­tar­koi­tuk­sel­li­nen pahalla tai gro­tes­killa mäs­säily ei hänestä sovi kris­ti­tylle tai­tei­li­jalle. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koita sitä, että rajuja tai ras­kaita aiheita tar­vit­sisi pelätä. Pää­asia on, että tekijä on rehel­li­nen ja aito, sillä se tekee tai­teesta samais­tut­ta­vaa, ei tar­koi­tus­ha­kui­nen draa­man luo­mi­nen. Todella synkkä teos saat­taa olla teki­jänsä hätä­huuto tai tapa käsi­tellä vai­keaa asiaa, koh­data ja ohit­taa se. Nega­tii­vi­set tun­teet saat­ta­vat toi­mia hyvin tai­teen teke­mi­sen käyt­tö­voi­mina, mutta niissä vel­lo­mi­nen ei tee ihmi­selle pidem­män päälle hyvää, eikä hän pidä sel­laista kovin kris­til­li­senä.

PeteTyöhuoneella-4

Yksi sel­keästi kris­til­li­nen aihe, joka on kul­ke­nut pit­kään Koi­vusen mukana, on ris­til­tä­otto. Sei­nällä on luon­nok­sia, mutta tava­tes­samme Koi­vu­nen ei ollut vielä toh­ti­nut tehdä mitään val­miiksi. Hän sanoo tah­to­vansa kun­nioit­taa aihetta. Kun aiheen kokee todella tär­keäksi ja kiin­nos­ta­vaksi, sitä voi olla vai­kea toteut­taa, var­sin­kin jos tavoit­te­lee oikein esit­tä­vää, mimeet­tistä lop­pu­tu­losta, kuten opil­li­sem­missa aiheissa hän ajat­te­lee ole­van suo­ta­vaa tehdä. Tässä tapauk­sessa Koi­vusen on täy­ty­nyt muis­tut­taa itse­ään omista ope­tuk­sis­taan olla armol­li­nen työl­leen – hän olisi lopulta tyy­ty­väi­nen naii­viin­kin esit­tä­vyy­teen, kun­han aihe vain tulisi esi­te­tyksi. Tapaa­mi­semme jäl­keen hän onkin tart­tu­nut toi­meen ja toteut­ta­nut useam­man­kin teok­sen samasta tee­masta. Nämä teok­set ja laa­jem­min hänen tuo­tan­to­aan on näh­tä­vissä net­ti­si­vuilla, joista löy­tyy myös muuta lisäin­foa. www.petejkoivunen.com

PeteTyöhuoneella-5

“Tai­teel­li­sessa työssä minua kiin­nos­taa ihmi­sen käsiala. Oma työn­jälki ei kos­kaan näytä eksoot­ti­selta itselle, mutta toi­sen käden­jälki yllät­tää. Luonto ja hil­jai­suus ovat suu­rim­pia innoit­ta­jiani. Luo­ma­kun­nalla on kas­vot ja ilmeensä, joita voimme lukea. Luonto voi olla yhtä aikaa elä­väi­nen, nuo­re­kas ja samalla rau­hal­li­nen, kurja, rai­vo­kas tai kuol­lut. Yri­tän tehdä doku­men­tin kal­taista teos­ko­ko­nai­suutta, vähem­män tut­kien, enem­män leik­kien.”

PeteTyöhuoneella-2

Koi­vu­nen teki Tai­dea­ka­te­mian lop­pu­työnsä juuri käsia­la­tut­kiel­mista, omaa ilmai­sua ja käden­jäl­keä kar­toit­ta­malla. Toi­saalta teok­sen läh­tö­koh­tana saat­taa olla yhtä lailla vaikka pale­tin maa­li­tah­roista muo­dos­tu­nut kuvio. Koi­vu­nen ker­too mie­lel­lään, kuinka arki­sesti ja yrit­tä­mättä ideat teok­siin voi­vat syn­tyä. Hän tah­too pur­kaa uto­pis­tista tai­tei­li­ja­myyt­tiä ja tar­pee­tonta tai­teel­li­sen luo­mi­sen mys­ti­fioin­tia. Hänestä tai­teen teke­mi­sestä puhu­taan usein liian runol­li­sesti ja idea­ta­solla. Totuu­den ker­to­mi­nen pro­ses­sista ei kui­ten­kaan vähen­täisi itse teok­sista mitään. Juuri kes­ke­ne­räi­syys ja epä­täy­del­li­syys ovat Koi­vusesta kiin­nos­ta­via, tieto siitä, että ikinä ei tule val­miiksi.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala ja Pauliina Nyqvist

Kommentit

:

Timant­tia!

Vastaa

:

Upeaa! 🙂

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?