Tekstiilitaiteilija Marjaana Kojo-Eskolan työhuone sijaitsee Raahen keskustassa. Vanhan kaupungin liepeillä Sofian Talo -nimisessä vanhassa puutuvassa on hiljainen ja rauhallinen tunnelma: Kynttilät palavat ja kattoon on ripustettu pienestä pihasta taitettuja syreenin oksia, joista osaa koristavat jouluvalot, osaa huovutetut pallot ja kudotut lieriöt. Seinillä on tekstiiliteoksia ja muuta taidetta hillityissä luonnonväreissä. Kaikesta näkee, että juuri luonto on yksi Kojo-Eskolan tärkeimmistä innoittajista ja hänen estetiikkansa kiintopiste, samoin kuin sen, että hän työskentelee mitä suurimmalla tarkkuudella, taidolla ja kärsivällisyydellä. Kojo-Eskola keitti kahvit ja kertoi meille tähänastisesta urastaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan.
”Juuri nyt muun muassa ideoin käsityökerhoa maahanmuuttajille, erityisesti maahanmuuttajaäideille. Jos on tottunut tekemään käsillään töitä, mahdollisuus sen jatkamiseen Suomessa on varmasti tärkeää ja terapeuttista. Samalla tutustutaan paikallisiin käsityötapoihin ja ihmisiin.”
Kojo-Eskola tahtoo kehittää jatkuvasti myös omaa tekemistään. ”Käsityöläisen ja yrittäjän on keksittävä koko ajan uusia tapoja työskennellä. Itse olen erikoistumassa kirkkotekstiileihin”, Kojo-Eskola kertoo. Kaikkien aiempien töiden voi itse asiassa ajatella tavalla tai toisella pohjustaneen tätä askelta – urapolku on hiukan mutkiteltuaan löytänyt suuntansa.
Kristinusko on ollut tärkeä osa Kojo-Eskolan elämää jo Lappeenrannan lapsuudenkodista asti, samoin ”käsillä näprääminen” on kotoa perittyä. Wetterhoffilta valmistuttuaan Kojo-Eskola muutti Helsinkiin ja aloitti työt Suomen Käsityön Ystävien ompelimossa, työnjohtotehtävissä. Hän valikoi materiaaleja, selasi värikarttoja ja huolehti ompelimon teknisestä toimimisesta. Varsinaista suunnittelua hän ei tuolloin vielä tehnyt, vaan designista vastasi kirkkotekstiileihin suuntautunut Raija Rastas. Suomen Käsityön Ystävissä tulivat tutuiksi sekä yritystoiminta että taiteilijoiden kanssa työskentely, mistä on ollut paljon hyötyä jälkikäteen. Pääkaupungissa asuminen ei kuitenkaan tuntunut omalta. Kojo-Eskola kaipasi maalle ja päätyi Ruukin kautta Raaheen, Pattijoelle, jossa hän asuu edelleen perheineen. Hän työskenteli useamman vuoden tekstiilityön opettajana, mutta oma suunnittelutyö ja itse tekeminen alkoivat nousta yhä tärkeämmiksi.
Kojo-Eskola pitää itseään ennen kaikkea käsityöläisenä ja suunnittelijana, tekstiilitaiteilija-nimitys on hänelle vieras, vaikka mielestämme häneen sopiikin. Hänestä taiteilija-titteliä jaellaan nykyisin vähän liiankin auliisti. ”Kaikki, jotka tekevät jotain käsillään, eivät ole taiteilijoita. En koe mitään tuskaa ilmaista itseäni.”
Vaikka Kojo-Eskola pitää visuaalista ilmettä todella tärkeänä, hän muistuttaa, että sen takana on paljon teknisiä yksityiskohtia ja laskelmia, jotka on laitettava toimimaan yhteen. ”Kaikki materiaalilähtöinen taide vaatii ennen kaikkea tekemisen taitoa, kyse ei ole pelkästä idean ilmaisemisesta. On pitkä tie saada tekniikka niin hyvin haltuun, että voi ilmaista sisältöjä ilman, että materiaali vie tekijää. Työtunnit ratkaisevat. Jostain syystä tekstiilitaiteeseen liittyy kompleksi todistella, että se on taidetta. Hiukan ristiriitaista, sillä samoinhan esimerkiksi veistotaiteessa mennään materiaalin ehdoilla, mutta sen statusta ei silti kyseenalaisteta. Ei edes puhuta erikseen metallitaiteesta tai kivitaiteesta.” Yhdessä pohdimme, että varhaisessa maalaustaiteessa tilanne oli samankaltainen. Maalari oli käsityöläinen, ja teokset nimettiinkin ne toteuttaneen työhuoneen mukaan, nostamatta esiin yksittäisiä luovia neroja.
Ensimmäisen suuremman tilaustyön, Mutalan kartanon tekstiilien suunnittelun ja toteutuksen, jälkeen Kojo-Eskola on työskennellyt yksityisyrittäjänä.
”Enimmäkseen olen tehnyt sisustus- ja kirkkotekstiilejä. Jälkimmäiset tuntuvat siksi mielekkäämmiltä, että kodintekstiilejä saa nykyään oikein hyvänlaatuisina teollisesti tuotettuinakin. Käsityöala on murroksessa. Vielä omassa lapsuudessani meille teetettiin vaatteet ompelijalla. Enää sellainen on harvinaista, eikä näinä aikoina oikein sijoiteta taidetekstiileihinkään. Minusta tuntuu tärkeältä tehdä sellaista, mikä on hyödyllistä. Seurakunnissa käsityölle on oikea tarve, sillä on sopivaa tehdä arkkitehtuuriltaan, mitoiltaan ja tunnelmiltaan yksilöllisiin kirkkoihin myös varta vasten suunnitellut käyttötekstiilit.”
Suunnitelmana onkin olla yhteydessä Pohjois-Suomen luterilaisiin seurakuntiin ja kartoittaa niiden kirkkotekstiilitilannetta. Kojo-Eskola aikoo tarjota asiantuntijaosaamistaan osana tuotekehittelijän erikoisammattitutkintoa, jota hän suorittaa parhaillaan työnsä ohessa. Harvassa seurakunnassa on tarvetta kokonaan uudelle tekstiilikokonaisuudelle, mutta monet etsiskelevät tekijää pienemmälle työlle, kuten jo olemassa olevien tekstiilien huoltoon tai yksittäisten värisarjojen toteuttamiseen. Sähköpostikirjeet ovat tähän mennessä poikineet esimerkiksi Oulun tuomiokirkon vanhimman piispankaavun korjaustyön. Kaapu on 1800-luvun puolelta ja Venäjän keisarin lahjoittama. Tähän toimeksiantoon Kojo-Eskola konsultoi konservaattoria ja teki korjaukset tämän ohjeiden perusteella, sillä varsinainen entisöinti ei kuulu hänen alaansa. Kojo-Eskola istui kirkon sakastissa työskentelemässä, sillä korvaamatonta tekstiiliä ei kannata siirrellä turhaan, ja sai seurakunnalta pian myös muuta korjaus- ja huoltotyötä. Tällaisiin toimeksiantoihin ei ole vielä olemassa valmista ammattiryhmää, joten Kojo-Eskola on edelläkävijä.
Viimeksi Kojo-Eskola on suunnitellut liturgisia tekstiilejä Vaalaan ja Puolangalle. Puolangalle hän teki kasukat, stoolat ja kalkkiliinat. Vaalaan hän suunnitteli värisarjoja, jotka paikalliset harrastajat kutoivat kansalaisopistolla Kojo-Eskolan ohjeiden mukaan. Laajimman tekstiilikokonaisuuden hän toteutti kotikaupunkinsa Raahen kirkkoon sen 100-vuotisjuhlien kunniaksi 2010–2012.
Jokainen työnanto ja toteutusprosessi on erilainen. Hankaluutena on, että suuri osa suunnittelutyöstä on tehtävä jo ennen kuin on varmuutta toimeksiannosta, sillä lopullinen päätös tehdään luonnosten, materiaalinäytteiden ja kustannusarvion perusteella. Yleensä Kojo-Eskola aloittaa menemällä paikan päälle. Hän koittaa aistia tilan tunnelmaa, ihan vain istumalla hiljaa kirkonpenkissä, ja pohtii mitkä elementit nousevat siellä keskeisiksi, mitä tekstiilien tulisi korostaa ja millaisia teemoja käsitellä. Erityisesti prosessin tässä vaiheessa myös hengellinen ulottuvuus on suuressa roolissa. Kojo-Eskola kertoo tahtovansa olla kuulolla sen suhteen, mitä Henki missäkin tilassa puhuu, ja rukoilla tehdessään. Lisäksi hän piirtää ja ottaa paljon valokuvia. Myös keskustelut paikallisten työntekijöiden kanssa ovat tärkeitä, sillä he tietävät seurakunnan tarpeet.
Usein luonnostelu lähtee käyntiin tuttujen symbolien varioinnilla, Kojo-Eskola selittää. ”Haasteena on saada aikaan tuore lopputulos kristillisen kuvakulttuurin perinteitä kunnioittaen. Kanonisen symbolikuvaston oheen voi kehitellä kokonaan uuttakin kuvakieltä, jottei suunnittelu olisi pelkkää vanhan toistamista.” Suunnittelijan omalle luovuudellekin on siis tilaa toimia, vaikka yleensä Kojo-Eskola tahtoo keskustella ideoistaan varmuuden vuoksi ensin paikallisen teologin kanssa. Esimerkiksi Raahen kirkon punaiseen värisarjaan Kojo-Eskola suunnitteli palava pensas -teeman, joka on uusi tässä yhteydessä. Itse aihe on silti raamatullinen ja tuli-symboliikka yleisesti tunnistettua, joten teema voitiin toteuttaa. Ratkaisu tuntui niin toimivalta, että Kojo-Eskola on käyttänyt samaa aihetta myöhemminkin. Hän pyrkii ottamaan mukaan myös paikallisnäkökulmaa, Raahen tekstiileissä on meri-teema ankkureineen ja seurakuntalaivoineen.
Suunnittelukansioissaan Kojo-Eskola on asiakkaita varten selittänyt jokaisen käyttämänsä symbolin perinpohjaisesti, niin kuvat kuin väritkin. Raamatusta ja alan kirjallisuudesta on lainattu tekstejä tehtyjen tulkintojen tueksi. Luonnosten liitteenä on luonnolliseen kokoon toteutettuja työpiirroksia tekstiilien yksityiskohdista; Ne on tehty akvarellipaperille, koska suunnittelijan mukaan siitä saadaan luonnokseen kankaan tuntu.
Kojo-Eskola kokee kirkkotekstiilien kanssa työskentelyn antoisaksi myös kristillisen vakaumuksensa vuoksi. Koska hänellä on henkilökohtainen suhde kirkkoon, myös suunnittelutyö tuntuu luontevalta. ”Sille, jolla ei ole näkymätöntä maailmaa, kaikki tämä on pelkkää teatteria. Ellei ole henkilökohtaista uskonelämää ja koe, että tekstiileissä käsiteltävät asiat ovat tosia, lopputuloskin jää helposti pinnalliseksi. Kirkkotekstiilit eivät ole mitä tahansa kankaita tai vaatteita, vaan ne on tehtävä käyttötarkoitukseensa ja sidottava uskoon ja uskontoon erilaisilla symbolikuvioilla niin, että niistä tulee osa jumalanpalveluskokonaisuutta. Ne on pyhitetty, erotettu Jumalalle.”
”Tämä on luterilaista, käytännöllistä taidetta. Lutherilta on omaksuttu asenne, että kuvia ei kannella eikä kumarrella. Hän varmaankin halusi korostaa, että näkymätön on konkreettista tärkeämpää. Siitä huolimatta silloin, kun hakeudutaan Jumalan yhteyteen ja halutaan erottaa siihen oma hetkensä, moni sytyttää kynttilän tai katselee kuvaa. Silloin ne ovat konkreettisia hartaudenharjoitusvälineitä. Yleensä tällainen kuitenkin liittyy nimenomaan yksityiseen uskonelämään, luterilaisen yhteisön mittakaavassa kuvat ovat pienessä roolissa.”
Kahvit ja teet juotuamme saimme vielä viettää hetken katsellen valokuvia Kojo-Eskolan tuotannosta ja Sofian Talolla järjestetyistä tilaisuuksista. Miljöö on inspiroiva, ja vanhassa huoneistossa riittää kiinnostavia yksityiskohtia. ”Täällä voi tuntea historian havinaa, sillä talo edustaa kudonnan ja käsityöalan historiaa 170 vuotta taaksepäin”, kertoo Kojo-Eskola. Rakennuksen omistaa Sofia Lybeckerin säätiö. Talossa toimi ennen Lybeckerin tyttökoulu joka oli maamme ensimmäinen suomenkielinen laatuaan. Opetusta on järjestetty vuodesta 1844 asti. Sofian Talossa on edelleen yhteen huoneeseen mahdutettu käsityökoulumuseo, mutta muuten tila oli ollut melko vähällä käytöllä, joten Kojo-Eskola pyydettiin sinne pitämään ateljeetaan. Samalla hän huolehtii paikasta, tekee talvella lumityöt ja kesällä hoitaa pihaa, ja esittelee taloa sen historiasta kiinnostuneille.
Ellet pääse paikan päälle, alla olevien linkkien takaa löydät lisää kuvia ja tietoa Kojo-Eskolan tuotannosta. Samaa reittiä voit tutustua myös Sofian Taloon.
Kommentit
Lotta Sassali:
Mukavaa luettavaa ja ihania aarteita!
Arja Sassali:
Hyvin kirjoitettu juttu. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka Marjaana prosessoi työttään. Kuvista välittyy mukavasti Sofian Talon tunnelma ja myös Marjaanan töitä. Linkin kautta oli kiinnostavaa katsella Marjaanan töitä laajemminkin.
Pauliina:
Kiitokset! Erityisen mukavaa kuulla näin alkuvaiheessa, että olemme lähteneet oikeaan suuntaan. 🙂 Toivottavasti voimme vastaisuudessakin tarjota näköalapaikan taiteilijoiden työhön ja teoksiin.