Aarreaitta

Tapaamme toi­sen vuo­den elo­ku­vaoh­jauk­sen opis­ke­li­jan Anna Ääre­län Hel­sin­gin kes­kus­tassa Robert’s Cof­feessa, jossa hän usein työs­tää pro­jek­te­jaan. Istumme ikku­na­pöy­tään jut­te­le­maan.

Lap­sena Äärelä kävi sis­ko­jen ja äidin kanssa piir­tä­mässä met­sässä käpyjä ja toi­si­naan äiti pysäytti sis­kok­set ihai­le­maan tai­vasta. “Pit­kään ajat­te­lin, että oon joten­kin itse löy­tä­nyt visu­aa­li­set jutut, mutta nyt van­hem­pana oon tajun­nut, että äiti oli se joka alun­pe­rin istutti mei­hin ympä­ris­tön havain­noin­nin.” Kau­neus ja ympä­ris­tön tark­kailu ovat siis olleet läsnä lap­suu­den arjessa ja luon­nol­li­nen osa sitä.

Ole­mi­sen help­pous ja ren­tous sekä innos­tus tai­teen teke­mi­seen huo­kuu Ääre­län ole­muk­sesta istues­samme puheen­so­ri­nan kes­kellä. Kotoa löy­tyi isän vanha kamera ja valo­ku­vaa­mi­nen teini-​ikäisenä tun­tui luon­te­valta jat­keelta piir­tä­mi­selle. Samoi­hin aikoi­hin Sun­rise Avenue-​yhtye aloit­teli bän­diu­raansa. Äärelä kävi sis­konsa kanssa kei­koilla ja tutus­tui bän­di­läi­siin ja alkoi myös valo­ku­vata yhtyettä. Pian käyt­tö­kel­poista kuva­ma­te­ri­aa­lia alkoi tulla joka kei­kalta ja hän pääsi töi­hin. Useana kesänä Äärelä onkin ollut mukana Sun­rise Ave­nuen keik­ka­kier­tu­eella Euroo­passa.

AnnaAarela-3

Yksi asia on joh­ta­nut toi­seen. Häntä kuun­nel­lessa tulee olo, että into­hi­mon, kiin­nos­tuk­sen ja joh­da­tuk­sen lisäksi on mukana ollut myös pal­jon työtä. Äärelä toteaa, että “unel­missa ei tar­vitse him­mailla, sillä Jumala on isompi kuin Hol­lywood.” Hän kokee tär­keänä aset­taa kau­kai­sem­pia haa­veita, jol­loin on hel­pompi saada asioita aikaan ja tehdä työtä unel­mien eteen. Hän myös ajat­te­lee, että ei ole ole­massa tur­haa joh­da­tusta, vaan kai­kella on tar­koi­tuk­sensa. Myös epä­on­nis­tu­mi­set ovat osa suu­rem­paa suun­ni­tel­maa, vaikka tapah­tu­ma­het­kellä ei näki­si­kään kai­ken tar­koi­tusta.

Lukion jäl­keen ovet eivät auen­neet Tai­kin valo­ku­vaus­lin­jalle ja Äärelä on jäl­ki­kä­teen poh­ti­nut sen olleen hyvä asia, vaikka pet­ty­myk­sen sil­loin jou­tui­kin koke­maan. Valo­ku­vauk­sen opis­kelu oli unelma, mutta mikäli se olisi toteu­tu­nut, hän tus­kin olisi uskal­ta­nut edes aja­tella suun­tau­tu­vansa muu­alle. “Jos­sain koh­taa valo­ku­vaus ei enää vaan tun­tu­nut riit­tä­vältä.” Liik­kuva kuva alkoi kieh­toa. Aluksi Äärelä kui­ten­kin kat­soo töi­densä olleen kuin “veny­tet­tyjä valo­ku­via”. Hil­jal­leen alan opis­ke­lu­jen myötä ja opet­ta­jien kan­nus­ta­mana, hän on alka­nut lisätä mukaan dia­lo­gia. Uuden kokeilu on haas­ta­nut teke­mistä ja kehit­tä­nyt osaa­mista.

Äärelä kokee, että valo­ku­vaus­tausta tukee elo­ku­vaoh­jausta ja se on myös aut­ta­nut oman visu­aa­li­sen tyy­lin kehit­tä­mi­sessä.. Sen myötä voisi olla mah­dol­lista myös päästä kuvaa­maan stil­lejä jon­kun elo­ku­van kuvauk­siin, jol­loin pää­sisi näke­mään toi­sen ohjaa­jan työs­ken­te­lyä.

Ensi­mäi­nen ennen kou­lua toteu­tettu video­pro­jekti on Hands Be Still-​musiikkivideo, jossa oli myös tähän asti pisin ennak­ko­suun­nit­te­lu­vaihe. Äärelä teki itse eni­ten eli käy­tän­nössä mel­kein kai­ken; käsi­kir­joitti, kuvasi ja leik­kasi. Rajoit­teena oli se, että ei voi­nut tehdä ääni­suun­nit­te­lua, joten käyt­töön vali­koi­tui Óla­fur Arnalds:n kap­pale Hands Be Still , johon hän myös sai käyt­tö­oi­keu­det.

Pro­jekti oli kokei­lua kai­kessa ja intui­tiolla oli vahva rooli. Tanssi aiheena tun­tui luon­nol­li­selta, sillä Äärelä tunsi entuu­des­taan tans­sija Anni Por­ras­mäen, joka teki koreo­gra­fian. Valo ja paikka valit­tiin ja suun­ni­tel­tiin etu­kä­teen. Toi­nen kaveri, Vivianne Raud­sepp, teki mei­kin ja hiuk­set. Videon tyy­liä hän kuvaa juu­ri­kin “veny­te­tyksi kuvaksi”.

Alussa Anna koki hyvänä sen, että teki kai­ken itse, jol­loin oppi ymmär­tä­mään kuvaus­pro­jek­tin eri osa-​alueita. Myö­hem­min on kui­ten­kin ollut tär­keää oppia anta­maan myös mui­den tehdä ja hän pai­not­taa­kin tii­mi­työs­ken­te­lyn tär­keyttä. Kaik­kea ei kan­nata tehdä itse, sillä joku muu voi osata jon­kin asian parem­min. Ilman muita ei pär­jää. Ryh­mä­henki Tai­de­teol­li­sessa kor­kea­kou­lussa omalla vuo­si­kurs­silla on hyvä ja myös muu­tama kris­tit­ty­kin löy­tyy opis­ke­lu­ka­ve­reista. Kaikki tuke­vat toi­si­aan ja välillä toi­nen onnis­tuu parem­min kuin toi­nen. Kaikki teke­vät kui­ten­kin omaa jut­tu­aan, jol­loin ei kan­na­ta­kaan ver­rata itse­ään mui­hin. Yksin elokuva-​alalla ei voi onnis­tua ja pro­jekti on aina ryh­män tuo­tos. Äärelä pai­not­taa myös työn teon tär­keyttä. “Koulu ei auto­maat­ti­sesti tuo mah­dol­li­suuk­sia vaan pitää itse olla aktii­vi­nen ja ottaa anne­tusta kou­lu­tuk­sesta kaikki irti.”

Äärelä koki tär­keäksi tie­don siitä, että koko kou­luun pääsy ei lop­pu­pe­leissä ollut omissa käsissä, mikä tuo kaik­keen hiu­kan eri­lai­sen näkö­kul­man. Pää­sy­ko­keissa tuli eteen ensim­mäistä ker­taa ohjaus­ti­lanne, jossa oli ammat­ti­näyt­te­li­jöitä ja kaikki oli uutta. Sen ymmär­tä­mi­nen, että kokeissa etsit­tiin poten­ti­aa­lia ei niin­kään val­mista elo­ku­vaoh­jaa­jaa aut­toi myös uudessa ja pai­neis­te­tussa tilan­teessa arvioit­si­joi­den edessä.

Hän kuvai­lee kui­ten­kin rau­han tun­netta, jonka sai kokea valin­ta­koe­tu­losta odot­taes­saan. Juma­lan huo­len­pi­don ja joh­da­tuk­sen muis­ta­mi­nen on usein kui­ten­kin vai­keaa. “Vaikka tie­tää sen, niin silti tun­teet toi­si­naan otta­vat val­lan.” Usko Juma­laan ei auto­maat­ti­sesti poista stres­siä eikä tee ihmi­sestä vähem­män inhi­mil­listä. Stres­sin­kin kes­kellä tulee luot­taa sii­hen, että kyke­nee rat­kai­se­maan eteen tule­vat ongel­mat ja myös luot­taa sii­hen, että myö­hem­mässä työs­ken­te­ly­vai­heessa pys­tyy vielä kor­jaa­maan asioita. Jos on isompi ongel­ma­ti­lanne, voi rukoilla eli kris­ti­tyllä on ikään­kuin yksi työ­kalu enem­män käsi­tellä asioita. “Kun­han sitä vain osaisi käyt­tää. Kaikki ei myös­kään oo mene­tetty jos jokin menee pie­leen.”

Häntä kiin­nos­tai­si­kin esi­mer­kiksi uskon­krii­sien käsit­tely lyhy­te­lo­ku­vassa. “Jokai­sessa aiheessa tulee kui­ten­kin miet­tiä miksi juuri minä teen lef­fan,” hän poh­tii. Hän ei myös­kään näe, että olisi jokin aihe, jota hän ei voisi käsi­tellä työs­sään. Vas­taan ei ole niin­kään tul­lut aihetta, joka olisi omien arvo­jen vas­tai­nen, vaan pikem­min­kin tie­toi­suus siitä, että ei tiedä aiheesta tar­peeksi. Tär­keäksi hän nos­taa aihei­den inhi­mil­li­sen käsit­te­ly­ta­van, jol­loin  kat­so­jalle tulee myös tar­jota väli­neet kat­so­mi­seen.

Hän ei näe estettä uskon­nol­lis­ten aihei­den käsit­te­lylle työs­sään. Sil­loin tulee kui­ten­kin poh­tia miten ilmaista asia työ­ryh­mälle, jossa on toden­nä­köi­sesti monia eri maa­il­man­kat­so­muk­sia edus­ta­via ihmi­siä. Hän myös kokee, että vaikka hei­dän näkö­kul­mansa ei olisi täy­sin sama kuin itsellä, voi heillä silti olla pal­jon annet­ta­vaa pro­jek­tille.

Kysyes­sämme onko vas­taan tul­lut aihetta, josta on jou­tu­nut kiel­täy­ty­mään kris­til­li­sen vakau­muk­sen täh­den, ei sel­laista tule mie­leen. Äärelä ei myös­kään keksi sel­laista aihetta, sillä kyse on pit­kälti näkö­kul­man valin­nasta. Mah­dol­li­sen kiel­täy­ty­mi­sen syynä ei niin­kään olisi se, että aihe olisi omien arvo­jen vas­tai­nen, vaan se että ei koe tie­tä­vänsä aiheesta tar­peeksi. Mikäli eteen tulisi aihe josta hän päät­täisi kiel­täy­tyä, miet­tisi hän sitä tark­kaan. Siinä tapauk­sessa Äärelä näkee tär­keänä poh­tia, että miksi aihe on omien arvo­jen vas­tai­nen.

Hän poh­tii kui­ten­kin, että joka työ­hön ei tar­vitse tie­toi­sesti sisäl­lyt­tää kris­til­listä näkö­kul­maa tai jon­kin­laista salaista agen­daa. Äärelä ei näe min­kään­laista evan­ke­lioin­ti­pak­koa, josta tar­vit­sisi ottaa pai­neita. “Jos joku haluaa nähdä Juma­lan työs­säni niin voi sen nähdä. Jumala voi myös päät­tää puhua työni kautta, vaikka itse en siitä tie­täi­si­kään.” Ja niin kävi­kin yhdessä Tai­de­teol­li­sen kevät­näy­tök­sessä, jossa hänellä oli kaksi lyhy­te­lo­ku­vaa.

Hyvinä esi­merk­keinä kris­ti­tyistä, jotka puhut­te­le­vat  tai­teel­laan, mutta eivät var­si­nai­sesti julista, hän mai­nit­see yhtyeet Fray ja One Republic. Ne tavoit­ta­vat ihmi­siä parem­min, sillä ensim­mäi­senä kuu­li­jan mie­len­kiin­non herät­tää lah­jak­kuus ja vasta sit­ten esiin nousee usko. Äärelä kui­ten­kin toteaa, että usein tuota lähes­ty­mis­ta­paa vähek­sy­tään, vaikka voi­daan nähdä esi­mer­kiksi Juha Tapion tavoit­ta­van ja puhut­te­le­van ihmi­siä. Tär­keää kui­ten­kin on, että ei yritä mitään omassa voi­massa, vaan saa toi­voa ja pyy­tää apua Juma­lalta.

Palaut­teen saa­mi­nen aut­taa myös kehit­ty­mään, mutta hän toteaa, että kan­nat­taa miet­tiä keneltä kysyy. Hän on myös huo­man­nut, että ihmi­set ovat hie­man arkoja anta­maan palau­tetta ja sen mää­rällä ei tule­kaan mitata onnis­tu­mista. Mel­kein kaikki Ääre­län työt kul­ke­vat sisko Eli­nan sil­mien alta ja kou­lusta puo­les­taan saa hyvin ana­lyyt­tistä palau­tetta. Hän kui­ten­kin pyr­kii suh­tau­tu­maan palaut­tee­seen etäältä. “Yksi elo­kuva ei mää­ritä mua.”

AnnaAarela-8

Ala on epä­va­kaa, mutta silti hän luot­taa tule­vaan. Tällä het­kellä pin­nalle ovat Netflixin ja mui­den saman tyyp­pis­ten pal­ve­lui­den myötä nous­seet tv-​sarjat, joi­hin panos­te­taan ene­ne­vässä mää­rin. Niitä Ääre­lä­kin kat­soo pal­jon. Hän suo­sit­te­lee meille ennes­tään tun­te­ma­tonta Flash­poin­tia, jossa kes­kiössä ovat polii­sien väli­set ihmis­suh­teet. Hän myös saat­taa valita näyt­te­li­jän, kuten Tim Rot­hin, ja kat­soa samalta näyt­te­li­jältä kaikki ilmes­ty­neet elo­ku­vat. Hyvä elo­kuva on hänestä kui­ten­kin sel­lai­nen, jota kat­soessa unoh­taa ana­ly­soida ja imau­tuu tari­naan.

Jot­kut kave­rit välillä ihmet­te­le­vät ihail­len kuinka hän on saa­nut niin pal­jon aikaan ja samalla itse eivät koe saa­vansa toteu­tet­tua haa­vei­taan. Äärelä on sitä mieltä, että pitää vain mennä ja uskal­taa tehdä. “Jumala on suu­rempi kuin ihmis­ten aset­ta­mat rajoit­teet.”

Anna Ääre­län töitä pää­see kat­so­maan lisää osoit­teessa: www.annaaarelaofficial.com

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

HennaHietainen-7

RII­SAssa – Suo­men orto­dok­si­sessa kirk­ko­museossa Kuo­piossa on esillä Faces of Christ -näyt­tely, joka esit­te­lee kato­lista nyky­tai­detta ympäri maa­il­maa (10.2.–18.6.2016). Teok­set ovat keräi­lijä Steen Hei­de­man­nin kokoel­masta. Maa­lauk­sia näh­dään muun muassa Venä­jältä, Bra­si­liasta, Tan­sa­niasta, Rans­kasta, Espan­jasta, Ita­liasta, Yhdys­val­loista ja Arme­niasta. Suu­rin osa näyt­te­lyn teok­sista on maa­lattu 2000-​luvulla.

HennaHietainen-4

(Yksi­tyis­kohta maa­lauk­sesta. James Langley, USA: Luon­nos Kris­tuk­sen kärsimyshistoria-​​sarjaan, 2012.)

Kokoelma saa­pui Suo­meen ensim­mäistä ker­taa tässä laa­juu­dessa. RII­SAn lisäksi Lah­den tai­de­museossa esi­tel­tiin Faces of Christ-​rinnakkaisnäyttely (13.2.–15.5.2016). Siinä missä teok­set Kuo­piossa käy­vät vuo­ro­pu­he­lua orto­dok­si­sen kult­tuu­rin ja iko­nit­ra­di­tion kanssa, Lah­dessa ne koh­ta­si­vat koti­mais­ten nyky­tai­tei­li­joi­den teok­set. Hei­de­man­nin kokoel­massa on yhteensä 160 teosta, joista RII­SAssa on nyt esillä 45. Maa­lauk­sia on esillä paitsi vaih­tu­vien näyt­te­lyi­den tilassa Raven­nassa myös Pyhyy­den por­tailla -pää­näyt­te­lyn jou­kossa, jossa voi tehdä rin­nas­tuk­sia muun muassa sakraa­lie­si­nei­den, iko­nien ja kirk­ko­teks­tii­lien kes­ken. Jou­kossa on myös keräi­li­jän rak­kain teos, anda­lusia­lai­sen Maria José Ruizin maa­laus Alter Chris­tus, joka ei ole aiem­min siir­ty­nyt hänen työ­huo­neensa sei­nältä.

HennaHietainen-3

(Yksi­tyis­kohta maa­lauk­sesta. Maria José Ruiz, Anda­lusia: Alter Chris­tus, 2012.)

Steen Hei­de­mann on tans­ka­lais­syn­tyi­nen tai­de­his­to­rioit­sija, joka jär­jes­tää työk­seen kan­sain­vä­li­siä näyt­te­lyitä impres­sio­nis­tien teok­sista ja kar­tut­taa samalla omaa kokoel­maansa. Hän asuu nykyi­sin Nor­man­diassa Rans­kassa. Hän syn­tyi ateis­ti­per­hee­seen ja opis­keli Oxfor­din ja Rea­din­gin yli­opis­toissa Englan­nissa tai­teen ja ark­ki­teh­tuu­rin his­to­riaa sekä joh­ta­mista. Työ­elä­mään siir­ryt­ty­ään Hei­de­mann huo­masi usein vie­rai­le­vansa ja rau­hoit­tu­vansa West­mins­ter Cat­he­dra­lissa, Englan­nin tun­ne­tuim­massa kato­li­sessa kir­kossa. Omien sano­jensa mukaan hän kiin­nitti ensiksi huo­miota kir­kon kau­neu­teen, minkä jäl­keen tuli uskon sano­man vuoro.

HennaHietainen-8

(Steen Hei­de­mann.)

Hei­de­mann kerää tai­detta yksi­tyis­hen­ki­lönä, mutta toi­voo, että voisi jonain päi­vänä perus­taa kokoel­mansa ympä­rille sää­tiön. Uskon­nol­li­sen tai­teen keräily on hänen mukaansa haas­teel­lista. Teok­sia ja tai­tei­li­joita jou­tuu etsi­mällä etsi­mään, sillä nämä ovat niitä teok­sia, joita ei mediassa tai muu­al­la­kaan yleensä huo­mioida. Toi­saalta Hei­de­mann on huo­man­nut, että tai­tei­li­jat itse haluai­si­vat tehdä kris­til­listä tai­detta, mutta se ei ole kau­pal­li­sesti kiin­nos­ta­vaa eikä kan­nat­ta­vaa. Osa tai­tei­li­joista jopa pel­kää tun­nus­taa teke­vänsä kris­til­listä tai­detta. Teok­sia saa­te­taan luoda mui­den aihei­den ohessa. Usein kris­til­li­sai­hei­set teok­set ovat teki­jöil­leen kaik­kein hen­ki­lö­koh­tai­sim­pia.

Faces of Christ -kokoel­man teok­sista voi havaita kuinka eri tai­tei­li­jat käsit­te­le­vät kris­til­li­siä aiheita omasta kult­tuu­ris­taan käsin. Osa teok­sista on hyvin­kin ajan­koh­tai­sia, sillä esi­mer­kiksi Agnés Hemery kuvaa maa­lauk­ses­saan Ira­kin Mosu­lissa kuol­lutta kato­lista pap­pia. Hei­de­man­nin mukaan moder­nissa mart­tyy­ri­ku­vassa voisi olla kuka tahansa Lähi-​idän levot­to­muuk­sien uhri.

HennaHietainen-1

(Agnés Hemery, Ranska: Chal­dean kato­li­nen pappi Rag­heed Ganni, 34-​​vuotias mart­tyyri Mosu­lista, Ira­kista vuo­delta 2007, 2015.)

HennaHietainen-2

(Yksi­tyis­kohta. Niko­lai Masu­kov, Venäjä: Paho­lai­sen viet­te­lys, 2015.)

Keräi­lijä on tot­tu­nut sii­hen, että teok­sia kai­ve­taan esiin atel­jeen perältä tai gal­le­rioi­den taka­huo­neista. Usein sat­tu­malla on sor­mensa pelissä, kun joku ker­too tun­te­vansa jon­kun, joka puo­les­taan tun­tee jon­kun kato­lista tai­detta teke­vän tai­tei­li­jan. Keräi­lijä haluaisi kokoel­maansa lisää afrik­ka­laista tai­detta, mutta sen löy­tä­mi­nen on erit­täin vai­keaa. Hei­de­mann suun­nit­te­lee kar­tut­ta­vansa kokoel­maansa mah­dol­li­sesti myös suo­ma­lai­sella tai­teella.

HennaHietainen-5

(Yksi­tyis­kohta maa­lauk­sesta. Ser­gio Ferro, Bra­si­lia: Apos­toli Mar­kus, 2010.)

Steen Hei­de­man­nilla on sel­keä keräi­ly­pe­ri­aate: hän hank­kii vain esit­tä­vää kuva­tai­detta, jossa näkyy kris­til­li­nen sisältö. Nyky­tai­teen ilmai­su­kei­not, kuten esi­mer­kiksi ins­tal­laa­tiot eivät innosta häntä keräi­li­jänä, vaikka ilmai­su­muoto muu­ten oli­si­kin toi­miva. Hän haluaa nos­taa esiin ja antaa huo­mionsa nyky­päi­vän tai­tei­li­joille, jotka kui­ten­kin teos­ten esit­tä­vyy­dellä sopi­vat kato­li­sen tai­teen perin­teen jat­ku­moon.

HennaHietainen-6

(Yksi­tyis­kohta maa­lauk­sesta. Tho­bias Minzi, Tan­sa­nia: Juma­la­näiti ja Jeesus-​​lapsi, 2010.)

Nime­no­maan esit­tävä kato­li­nen nyky­taide tavoit­taa Hei­de­man­nin mukaan sano­mal­laan myös uusia suku­pol­via. Hän on kokoel­ma­näyt­te­lyis­sään huo­man­nut, että nuo­ret kat­so­vat teok­sia kes­ki­mää­räistä kau­em­min kuin aikui­set, minkä hän ajat­te­lee joh­tu­van nyky­päi­vän run­saasta visu­aa­li­sesta maa­il­masta. ”Mikäli haluamme, että uskon­non sanoma tavoit­taa myös nuo­ret, mei­dän on pakko oppia käyt­tä­mään kuvia sano­jen sijasta”, Hei­de­mann sanoo. Tässä pala­taan jäl­leen kris­til­li­sen tai­teen alku­läh­teille.

Kir­joit­taja on orto­dok­si­sen kirk­ko­museon RII­SAn ama­nuenssi.

Katso lisää kokoel­ma­si­vus­tosta:

faces-of-christ-collection.com

Teksti:
Kuvat: Henna Hietainen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Pyhän Hen­ri­kin eku­mee­ni­nen Tai­de­kap­peli Turun Hir­ven­sa­lossa on pysäyt­tävä paikka, jossa moni kokee voi­mak­kaasti kris­til­li­sen toi­von ja rau­han. Matti Sanak­se­na­hon suun­nit­te­lema raken­nus muis­tut­taa muo­dol­taan ylö­sa­lai­sin kään­net­tyä venettä tai kalan sel­kää. Molem­mat ovat alku­kir­kon sym­bo­leita: seu­ra­kun­ta­laiva, joka Nooan arkin tavoin suo­je­lee meren­kä­vi­jöitä myrs­kyjä vas­taan, sekä IKHTHYS, kalaa tar­koit­tava krei­kan­kie­li­nen sana, jonka jokai­nen kir­jain on osa var­hai­sesta uskon­tun­nus­tuk­sesta. Jee­sus Kris­tus, Juma­lan Poika, Vapah­taja. Ark­ki­teh­tuu­rin sym­bo­liikka liit­tyy siis vah­vasti kris­ti­nus­kon ydin­op­pei­hin ja kris­tit­ty­jen yhtey­den puo­lesta puhu­mi­seen.

Taidekappeli-1

”Aja­tus tai­de­kap­pe­lista syn­tyi jo vuonna 1963 nuo­ren abi­tu­rient­ti­po­jan poh­din­to­jen tulok­sena; millä tavalla suurta Sanaa pitäisi vil­jellä ja pitää esillä niin, että se puhut­te­lisi sil­miä, sie­lua ja sydäntä? Poh­din­to­jen päät­teeksi poika alkoi hah­mo­tella mie­les­sään eri­koista raken­nel­maa, tai­de­kap­pe­lia, jossa kaik­kien tai­teen­la­jien kei­noja käyt­tä­mällä saa­daan väli­tet­tyä toi­voa ja iloa ihmis­ten elä­mään.” www.taidekappeli.fi

Kappeli-​idean isä on pas­tori ja tai­tei­lija Hannu Konola. Tai­de­kap­pe­lin tari­nan voi lukea koko­nai­suu­des­saan Kap­pe­lin jul­kai­se­masta kir­jal­li­suu­desta tai net­ti­si­vuilta. Se on menes­tys­ker­to­mus, sillä raken­nus on voit­ta­nut useita ark­ki­teh­tuu­ri­kil­pai­luja ja löy­tä­nyt paik­kansa ihmis­ten sydä­missä. Kap­pe­lilla on vankka tuki­ja­kunta, joista monet vie­rai­le­vat tapah­tu­missa sään­nöl­li­sesti. Pal­jon käy myös turis­teja, esi­mer­kiksi ark­ki­teh­ti­ryh­miä eri puo­lilta maa­il­maa.

Vuosi 2015 on ollut Kap­pe­lin juh­la­vuosi, sillä se avat­tiin vie­rai­li­joille kym­me­nen vuotta sit­ten. Kap­peli on yksi­tyi­sen kan­na­tusyh­dis­tyk­sen hal­lin­noima ja monien vapaa­eh­tois­ten työ­pa­nok­sella avoinna myös toi­mis­toai­ko­jen ulko­puo­lella, mutta pää­vas­tuun käy­tän­nön toi­min­nan suju­mi­sesta kan­taa toi­min­nan­joh­taja Mar­jaana Val­vee. Tapa­simme hänet Tai­de­kap­pe­lissa 8.12.2015.

Taidekappeli-2

Val­vee on ollut toi­min­nan­joh­ta­jana viime kesästä alkaen. Vai­kut­taa siltä, että hän on kotiu­tu­nut hyvin Kap­pe­lille ja kat­soo luot­ta­vai­sesti eteen­päin kohti uutta vuotta: ”Tah­don kehit­tää Tai­de­kap­pe­lin ohjel­mal­li­sia sisäl­töjä yhä parem­miksi ja panos­taa myös sii­hen, kuinka vies­tiä niistä vie­dään eteen­päin. Tavoit­teena on rai­kas­taa ja terä­vöit­tää Kap­pe­lin pro­fii­lia, esi­mer­kiksi uudis­taa net­ti­si­vut ja päi­vit­tää vies­tin­tää otta­malla mukaan sosi­aa­lista mediaa”, Val­vee ker­too. Hän näkee, että ainut­laa­tui­sesta Kappeli-​ideasta, sen ark­ki­teh­tuu­rista ja käy­tän­nön toi­min­ta­muo­doista on otet­tava kaikki irti ja mie­tit­tävä tark­kaan myös koko­nais­vai­ku­tel­maa ja visu­aa­lista ilmettä.

Tai­de­kap­pe­lin toi­min­ta­muo­toja kehit­täes­sään Val­vee toi­voo voi­vansa esi­mer­kiksi laa­jen­taa pal­ve­lu­tar­jon­taa tilan­vuo­krauk­sesta myös koko­nais­val­tai­sem­paan sisäl­lön­tuo­tan­toon, kuten ret­riit­ti­pa­ket­tei­hin. Idea on tul­lut kävi­jöiltä itsel­tään: ”Nyt­kin monet tule­vat vain ole­maan hil­jaa ja rau­hassa, eivätkä toivo kon­tak­tia.” Val­vee uskoo, että Kap­peli vetoaa nykyih­mi­sen hil­jen­ty­mi­sen ja pysäh­ty­mi­sen tar­pee­seen, niin koko­nais­tai­de­teok­sena kuin yksit­täi­sen näyt­te­lyn tai kon­ser­tin osalta.

Taidekappeli-3

Tällä het­kellä Kap­pe­lin tai­de­toi­minta tar­koit­taa pää­asiassa juuri eri­lai­sia kon­sert­teja ja vaih­tu­via näyt­te­lyitä. Näyt­te­ly­po­li­tiik­kaa ollaan uudis­ta­massa siten, että Kap­pe­lilla otet­tai­siin itse aktii­vi­sempi rooli sisäl­tö­jen ja koko­nai­suuk­sien tuot­ta­mi­sessa. Val­vee on itse ollut yhtey­dessä tai­deyh­dis­tyk­siin ja tar­jon­nut tilaa näyt­te­ly­pai­kaksi. Kun­han sisältö ei ole rie­naa­vaa, tila var­masti mah­dol­lis­taa hyvin­kin monen­lai­sen ilmai­sun, ja eri teok­set puo­les­taan tuo­vat tilasta esiin eri asioita. Val­veella on myös visio tai­teen eri muo­to­jen moni­puo­li­sem­masta mukaan otta­mi­sesta, Kap­pe­lin perus­i­dealle uskol­li­sesti. Esi­mer­kiksi esit­tä­vän tai­teen muo­toja saat­taa tule­vai­suu­dessa olla näh­tä­vissä aiem­paa useam­min. Kap­pe­lissa tai­teen lajit täy­den­tä­vät toi­si­aan ja voi­mis­ta­vat vai­ku­tel­maa koko­nais­tai­de­teok­sesta, jossa tila, teok­set ja tapah­tu­mat ovat kes­ke­nään har­mo­niassa.

Eku­me­nia eli kaik­kien kris­tit­ty­jen yhteys on yksi Tai­de­kap­pe­lin kan­ta­vista aja­tuk­sista. Käy­tän­nössä se toteu­tuu vaik­kapa siten, että vih­ki­ti­lai­suu­dessa saat­taa poik­keuk­sel­li­sesti olla kah­den eri kirk­ko­kun­nan pappi yhtä aikaa alt­ta­rilla. Kap­pe­lissa jär­jes­te­tään myös eri kirk­ko­kun­tien toi­mit­ta­mia har­tauk­sia. Kes­ki­näi­sistä näkemys- ja pai­no­tuse­roista huo­li­matta pyri­tään kun­nioi­tuk­seen ja yhtey­teen: ”Esi­mer­kiksi itse näen iko­ni­näyt­te­lyt ennen kaik­kea tai­de­näyt­te­lyinä, en ensi­si­jai­sesti har­tau­den­har­joi­tuk­sena, vaikka sekin puoli erot­ta­mat­to­masti liit­tyy iko­nei­hin. Eku­mee­ni­suu­den ydin on yhtei­söl­li­sessä avoi­muu­dessa ja kate­go­ri­soin­nin vält­tä­mi­sessä, jotka liit­ty­vät oleel­li­sesti myös tai­tee­seen. Molem­milla voi herä­tellä ja osal­lis­taa. Molem­mista pitää voida kes­kus­tella.” Tämä on osa toi­min­nan­joh­ta­jan laa­jem­paa filo­so­fiaa.

Taidekappeli-4

Val­vee kokee toi­min­nan­joh­ta­jan toi­men muka­vaksi, antoi­saksi ja moni­puo­li­seksi, sillä hal­lin­nol­li­sen puo­len vas­ta­pai­noksi työ on hyvin ihmis­lä­heistä ja siinä pää­see näke­mään elä­män koko kir­jon syn­ty­mästä kuo­le­maan. Työ pakot­taa elä­mään vie­rellä. Kap­pe­lilla taide tuo ihmi­set yhteen, mutta yhtä lailla niin teke­vät myös elä­män ilot ja surut, kas­teet, häät ja hau­ta­jai­set. Vaikka täl­lai­set tilan­teet ovat poh­jim­mil­taan jaet­tuja ja kol­lek­tii­vi­sia, jokai­nen koh­taa­mi­nen Kap­pe­liin tule­vien ihmis­ten kanssa on eri­lai­nen ja enna­koi­ma­ton. Val­vee sanoo jou­tu­vansa usein­kin sie­lun­hoi­ta­jaksi, ja pitää tätä hen­ki­lö­koh­tai­sen kas­vun paik­kana. Hänet on yllät­tä­nyt se, kuinka avoi­mesti kävi­jät puhu­vat elä­mäs­tään, koke­muk­sis­taan ja tun­teis­taan. Kaikki kävi­jät, siis turis­tien lisäksi suo­ma­lai­set keski-​ikäiset mie­het­kin.

Val­vee arve­lee kirk­ko­ti­las­ta­tuk­sen ja pai­kan kau­neu­den vai­kut­ta­van kävi­jöi­hin niin, että he rau­hoit­tu­vat ja avau­tu­vat. Tila­ko­ke­muk­sella on myös suuri vai­ku­tus. Kap­pe­liin tul­taessa kul­je­taan hämä­rästä kirk­kautta kohti, kohti alt­ta­ria, jonka sivusei­nien suu­ret lasi­teok­set pääs­tä­vät luon­non­va­lon vir­taa­man tilaan. Juuri tilan ja valon koke­muk­set ovat Val­veelle Kap­pe­lin val­lit­se­vim­pia ele­ment­tejä, jotka lait­ta­vat ajat­te­le­maan ja pyr­ki­mään kohti. Joka aamu hän tun­tee kohot­tau­tu­vansa arjesta kor­keam­malle astues­saan ovesta sisään, eikä aseis­ta­rii­suva vai­ku­tus näytä haa­le­ne­van. Tämä on saa­nut hänet luke­maan kau­neu­den filo­so­fiaa ja poh­ti­maan sitä, kuinka kau­neu­den ja juma­luu­den koke­muk­sissa on  usein jotain hyvin samaa. Näi­hin poh­din­toi­hin ja tun­nel­miin hän pei­laa työs­sään kaik­kea, ne tar­joa­vat mie­len ja tar­koi­tuk­sen teh­dylle työlle. Hän tah­too jakaa koke­muk­sensa eteen­päin. ”Jokai­sessa työssä tulisi olla suu­rempi pää­määrä, johon pie­nem­mät osa­set lin­kit­ty­vät.”

Taidekappeli-5

Kap­peli on ulkoa kat­soen kuin suo­ma­lai­sen kris­til­li­syy­den kuva, kova ja sul­keu­tu­nut, mutta jo ovella ihmi­set huo­kai­se­vat, osa häm­mäs­tyk­sestä, osa puh­taasta ihas­tuk­sesta, pääs­tes­sään ava­raan tilaan, jossa läm­min valo saa puu­ra­ken­teet lois­ta­maan peh­meän sävyi­sinä. Alt­ta­rin lasi­teok­set ovat Hannu Kono­lan käsia­laa. Nekin ker­to­vat suo­ma­lai­sesta uskosta, samoin kuin eri­koi­sesta tar­peesta kät­keä se. Teos on kak­sio­sai­nen, vasen puoli on nimel­tään Pas­sio eli kär­si­mys, oikea Jubi­late, iloit­kaa. Pas­siossa lasi­teok­sen jäi­nen pinta on kuin täynnä haa­voja, sitä jokai­sen ihmi­sen kär­si­mystä, jonka Kris­tus otti kan­taak­seen. Teok­seen on myös kir­joi­tettu kolme yksit­täistä sanaa: usko, toivo ja rak­kaus. Usko on pii­lo­tettu perim­mäi­seen nurk­kaan. Lat­tian tasalle, minne ihmi­nen kat­soo, kun ei taak­ko­jen alas pai­na­mana jaksa kohot­taa kat­set­taan ylös­päin, on kir­joi­tettu Jee­suk­sen roh­kai­se­vat sanat ”Minä  olen tei­dän kans­sanne kaikki päi­vät.” Tai­de­kap­peli on kau­neu­den ja toi­von paikka.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist ja Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?