Mari Kämäräinen ja Hannu Seppälä käsittelevät +-L -taideprojektissaan dikotomioiden purkamista, pääsyä mustavalkoisesta vastakkainasettelusta harmaan eri sävyihin. Teemaa pohditaan erityisesti lestadiolaisen herätysliikkeen kautta, josta toisella taiteilijoista on sisäpiirin kokemus, toisella ulkopuolisen tarkkailijan. Taiteilijat kertoivat yhteisprojektistaan sähköpostihaastattelussa.
Performanssi B-gallerian +-L -näyttelyn avajaisissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toivanen.
Kertoisitteko aluksi lyhyesti taustoistanne taiteilijoina ja millainen suhde teillä on lestadiolaisuuteen?
MK: Työskentelen useilla eri medioilla ja yhdistelen piirustusta, valokuvaa, videota, tilaa ja performanssia. Teemoja ovat usein muun muassa kaksi- ja kolmiulotteisuuden rinnastaminen, tyhjyys, rajat ja sulautuminen. Viime aikoina toteutetuissa teoskokonaisuuksissa puhutulla kielellä on alkanut olla yhä suurempi rooli niin teoselementtinä kuin prosessin osana. Useimmat teokseni perustuvat jonkinlaiselle yhteistyölle toisten taiteilijoiden tai muiden alojen ammattilaisten kanssa. Yhteistyö ja kollektiivinen toiminta on yksi motiiveistani ja samalla media muiden joukossa.
Synnyin vanhoillislestadiolaiseen (lyhenne vl) perheeseen ja yhteisöön, ja se on ollut merkittävä osa kasvu- ja toimintaympäristöäni noin 20-vuotiaaksi saakka, minkä jälkeen aloin ottaa etäisyyttä liikkeen tiukimpiin oppeihin. Samalla olen toiminut koko nuoruus- ja aikuisikäni kuvataiteen parissa. Aloitin opinnot 16-vuotiaana ja viimeisimmästä koulusta valmistuin 28-vuotiaana vuonna 2015, jolloin olin jo virallisesti jättänyt vl-liikkeen. Sen jälkeen olen työskennellyt niin yksin kuin eri työparien kanssa ja tehnyt juttuja taideorganisaatioissa sekä palkattuna että yhdistysaktiivina. Samalla olen pikkuhiljaa paikkaillut vl-eron jäljiltä haurasta identiteettiäni.
HS: Olen tehnyt monenlaisia asioita taiteen parissa. Valokuvausta olen opiskellut ja aiemmin kuvasin paljon esitystaidetta ja festivaaleja. Olen tehnyt äänisuunnittelua ja tekniikkahommia teatterissa ja keikkaillut esitysten kanssa. Musiikki on tullut mukaan jo lapsuudenkodista, mutta sen tekemisen lopetin jossain vaiheessa aika pitkäksi aikaa. Kymmenisen vuotta sitten aloitin uudestaan ja siitä on viime aikoina tullut pääasiallinen taiteenlaji. Viime vuosien omissa musiikkiprojekteissa myös visuaalisuus on ollut hyvin keskeistä. Olen muutaman vuoden rakentanut omaa modulaarista syntetisaattoria, jota käytän +-L -projektissa.
Suhteeni lestadiolaisuuteen on sellainen, että olen kasvanut liikkeen ulkopuolella paikkakunnalla, jolla on paljon lestadiolaisia ja esimerkiksi peruskoulussa jako lestadiolaisiin ja ei-lestadiolaisiin oli varsin keskeinen. Asia jäi kiinnostamaan ja parikymppisenä aloin ottaa selvää lestadiolaisuudesta teoriassa. Kiinnostuin tuolloin myös Lars Levi Laestadiuksesta, joka ehti saada elämässään aikaan myös paljon muuta kuin nimeään kantavan herätysliikkeen. Tämän projektin myötä nämä aika pitkään tauolla olleet opinnot ovat jatkuneet.
+-L -näyttely Turussa B-gallerialla. Kuva: Hannu Seppälä.
Projektinne koostuu lestadiolaisuuteen keskittyvästä podcastista sekä näyttelystä, johon kuuluu performanssi- ja äänitaidetta ja jossa sisällä–ulkona -jaottelua käsitellään laajemmin ja abstraktimmin. Kuinka kokonaisuus rakentui? Kertoisitteko, millaista yhteistyönne on ollut käytännössä?
MK: Vähän reilu vuosi sitten meillä tuli Hannun kanssa puheeksi taustamme vl-liikkeen vaikutuspiirissä ja aloimme spontaanisti pohtia, voisimmeko tehdä yhdessä jonkin projektin siihen liittyen. Puhuimme paljon ja innostuimme. Minulle muistui mieleen kymmenen vuotta vanha ideani mustavalkoisesta tilateoksesta, jonka olin toteuttanut Limingan taidekoulussa ollessani. Jalostin teoksen ajatusta eteenpäin ja siitä tuli osa työskentelyämme, ja Hannu alkoi ideoida siihen liittyvää ääniteosta. Kun inspiroivista keskusteluista ei tullut loppua, Hannu ehdotti, että alkaisimme tuottaa keskustelujamme podcast-muotoon osaksi teosprosessia. Ensimmäinen jakso tehtiin aika pian päätöksen jälkeen.
Jälkikäteen olemme ymmärtäneet, että ilman luomaamme keskusteluyhteyttä ja podcastia emme olisi olleet lainkaan niin valmiita toteuttamaan teosta polarisaatiosta ja varsinkaan puhumaan siitä yleisön ja toimittajien kanssa. Olemme niin sanotusti aloittaneet matkan henkisille juurillemme, laajassa mielessä, ja saaneet kohdata omissa ajatusrakenteissamme olevaa mustavalkoisuutta ja ehdottomuutta. Prosessi on ollut monella tavalla käänteentekevä ja opettava.
HS: Olen kokenut yhteistyön hyvin mutkattomaksi ja jollain tavalla levolliseksi, vaikka projektin eteen on tehtykin paljon töitä. Podcast ja muut keskustelut ovat luoneet taiteelliselle osuudelle sellaisen pohjan, että se on voitu toteuttaa aika sanattomasti. Näyttelyitä tehdessä ei ole tarvinnut juurikaan keskustella siitä, mitä tehdään ja miten, vaan molempien tekemiset ovat luontevasti loksahtaneet yhteen. Ilman podcastia näin ei varmaankaan olisi.
+-L -näyttely Turussa B-gallerialla. Kuva: Hannu Seppälä.
Miten monitaiteiset lähestymistavat ovat toimineet ja miten koette niiden palvelevan aiheen käsittelyssä?
MK: Monimediaisuus on tässä prosessissa toiminut ehdottomasti vielä odotettuakin paremmin. Työtapojen ja -välineiden valinta on ollut sisäsyntyistä ja tarvelähtöistä. Aihe on niin monisyinen, että se tarvitsee työkalupakin, jolla voi ottaa useita aisteja haltuun yhtä aikaa. Olemme lähes intuitiivisesti työskennelleet tavoilla, jotka vaikuttavat sekä päivätajunnan että alitajunnan tasolla, ja toivomme tietysti, että voimme näin auttaa myös muita, joita aihe koskettaa.
HS: Olemme molemmat työskennelleet tekniikoilla, jotka itsellä ovat tällä hetkellä pinnalla. Sekin on tuonut projektiin oman välittömyytensä, että aihe ei määrittele tekniikkaa tai työskentelytapaa. Podcastin aloittaminen oli ollut minulla myös pitkään mielessä ja tämä projekti on ollut luonteva väylä toteuttaa sekin ajatus.
Performanssi B-gallerian +-L -näyttelyn avajaisissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toivanen.
Kuinka taidepuoli on mukana podcastissa ja lestadiolaisuusaihe näyttelyssä?
MK: Tähän saakka olemme puhuneet podcastissa taiteellisesta prosessista vain vähän, koska se on ollut niin sanotusti hautumassa siellä alitajunnan puolella. Nyt kun olemme rakentaneet kaksi näyttelyä, aiomme lähiaikoina tehdä jakson, jossa käsittelemme nimenomaan prosessin taiteellisia tuotoksia. Näyttelyssä lestadiolaisuus on läsnä ääniteoksen elementeissä, joita Hannu taltioi Suviseuroissa. Esillä on myös printteinä Hannun toteuttamat podcast-jaksojen kansikuvat, joissa on lähtökohtana lestadiolaisuuden ”perustajan” Lars Levi Laestadiuksen muotokuva. Lisäksi aihetta avataan näyttelyteksteissä ja teosluettelossa, joissa jokainen podcast-jakso on mukana tavallaan omana teoksenaan, joihin kansikuvat toimivat ikkunoina.
Podcast-jaksojen 1 ja 5 kansikuvat. Kuvat: Hannu Seppälä.
Oliko teillä näyttelyä suunnitellessa mielessä lestadiolaisuuden lisäksi jokin erityinen asia, jonka suhteen yhteyttä etsitään? Avaisitteko näyttelykuvauksessa mainitsemaanne synteesiajatusta?
HS: Näyttelytekstissä olemme muotoilleet asian näin: “Vanhoillislestadiolaisuus on Pohjois-Suomessa tabu. Olemme kokeneet sen sisäisen logiikan ja yhteiskunnallisten vaikutusten julkisen analysoinnin aina kielletyksi aiheeksi. Tätä kieltoa rikkoen pyrimme löytämään teitä kohti toisenlaisia ajattelumalleja, kuten ymmärrystä siitä, että eläessämme maapallolla olemme osa yhtä organismia, jossa on tärkeää pystyä sovittamaan erilaisia, jopa näennäisen vastakkaisia ajattelutapoja yhteen – vahvistaa teesien sijaan synteesejä.”
MK: Olen kokenut, että mustavalkoinen ja syrjivä ajattelu kaikissa muodoissaan on erittäin vahingollista niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin sisäisessä psyykkisessä rakenteessa. Polarisoitumisen kierre aiheuttaa kärsimystä kaikille, ja oma motiivini on oppia ymmärtämään ja osoittamaan mustavalkoisen ajattelun syitä sekä edistää rauhanomaista, avointa ja sallivaa keskusteluilmapiiriä.
Podcast-jaksojen 3 ja 4 kansikuvat. Kuvat: Hannu Seppälä.
+-L -podcast sisältää tietopaketin lestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen historiasta, samalla kertoen teidän kummankin henkilökohtaisesta suhteesta lestadiolaisuuteen. Oma käsitykseni on, että keskustelu lestadiolaisuudesta voi helposti olla latautunutta. Oletteko törmänneet tällaiseen taideprojektia tehdessänne tai yleisemmin?
MK: Aiheeseen liittyvä lataus ilmenee ennen kaikkea omissa reaktioissani, siinä kuinka suurta jännitystä ja jopa pelkoja aiheesta puhuminen nostaa pintaan. Uskon tämän johtuvan juuri tabun rikkomisesta ja siitä, että omat vanhat uskomukset ja sitä kautta myös oletukset muiden reaktioista ovat niin vahvoja. On vaikea puhua aiheesta ”entisenä” lestadiolaisena (tai ehkä pikemminkin etnisenä, koska kysymys on vahvasta vähemmistöryhmästä), koska automaattinen oletus on, että jo pelkästään aiheen nostaminen julkiseen tarkasteluun herättää vl-yhteisössä uhriutumista.
Lestadiolaisilla on vahva näkemys siitä, kuinka ja mitä asioita saa ottaa puheeksi ja oma kokemukseni on se, että kaikki epäkohtiin puuttuminen tuntuu lestadiolaisesta kiusaamiselta ja mustamaalaukselta, jopa uskonnonvapauteen puuttumiselta. Tämä asetelma on minulla lähes koko ajan mielessä kun teemme podcastia, ja se tekee olon välillä vaikeaksi. Mutta koen, että se on minulle hyvää harjoitusta. Muistutan itselleni, ettemme tee tätä miellyttääksemme muita, mutta tarkoituksena ei ole myöskään loukata ketään. Silloin voi siirtää vastuun mahdollisesti heräävistä vaikeista tunteista kuulijan itsensä pohdittavaksi.
HS: Minulle latautuneisuus ei ole juuri näkynyt, mutta minähän en saakaan palautetta lestadiolaisuuden sisältä. Olen kyllä samalla tavalla kuin Mari kokenut tekeväni jotain kiellettyä kun teemme podcastia, varsinkin ensimmäisen jakson jälkeen. Tämä ei ole järjellinen, vaan tunnetason reaktio. Myös ei-lestadiolainen, joka kasvaa lestadiolaisuuden vaikutuspiirissä, omaksuu asenteen, että lestadiolaisuuden julkinen käsittely on tabu. Ainakin itse olen sen omaksunut.
Performanssi B-gallerian +-L -näyttelyn avajaisissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toivanen.
Suhde uskontoon koetaan usein hyvin henkilökohtaiseksi. Miltä on tuntunut kertoa siitä avoimesti podcastissa? Miten taideprojekti on muokannut omaa suhdettanne lestadiolaisuuteen?
HS: En ole oikeastaan kovin henkilökohtaisia asioita käsitellyt podcastissa. Ennemminkin on välillä tuntunut vähän erikoiselta käsitellä niin syvällisesti lestadiolaisuutta, joka ei loppujen lopuksi niin henkilökohtainen asia minulle ole, varsinkaan nykyään kun en sen vaikutuspiirissä ole enää pitkään aikaan ulkopuolisenakaan elänyt. Olen kyllä oppinut aiheesta todella paljon lisää tämän prosessin aikana sekä saanut keskustelujen ja esimerkiksi Suviseuroissa käynnin seurauksena kokemusperäistä tietoa, jollaista minulla ei varsinaisesti tätä ennen ollut.
MK: Kuten podcastissakin joskus sanoin: Se on eräänlainen kaapistatulo, koska historiani määrittää minua edelleen. Minulle asia sinänsä ei ole enää valtavan suuri tai ahdistava. Siksi se, että olen jopa peitellyt sitä – tai että en ole pitänyt sitä mainitsemisen arvoisena – tuntui yhdeltä tabulta, joka piti rikkoa. Minäkään en silti ole käsitellyt podcastissa tämänhetkistä suhdettani uskontoon, vaikka siitä ilmenee tietysti se, etten tunnusta enää vl-uskoa. Silti se vaikuttaa yhä mieleni rakenteisiin. Tämän purkamista ja neutralointia käytämme esimerkkinä, jota voi soveltaa muissakin yhteyksissä, joihin liittyy vahvoja vastakkainasetteluja ja yleistyksiä esimerkiksi akselilla hyvä–paha tai oikea–väärä. Vaikka oma suhteeni lestadiolaisuuteen oli jo ennen tämän projektin alkamista aika rauhallinen ja siihen ei liittynyt enää vahvoja latauksia, prosessin eri vaiheissa monenlaisia latentteja tunteita ja asenteita on aktivoitunut käsiteltäväksi.
Suhtautumiseni liikkeen johtoon on nyt ehkä vielä aiempaa realistisempi ja toisaalta ymmärtäväisempi yksittäisiä liikkeeseen kuuluvia kohtaan. Muistan paremmin sen, että elämä lestadiolaisena on usein vaikeaa taistelua, jota määrittää pelko ulkopuolelta tulevia uhkia kohtaan. Puolustuskannalla olo saa helposti näkemään ulkopuoliset ihmiset vääristyneessä valossa. Tämä on hyvin inhimillistä ja koskettaa meitä kaikkia ainakin jossain määrin.
Performanssi B-gallerian +-L -näyttelyn avajaisissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toivanen.
Kerrotte podcastissa huomanneenne, että moni Etelä-Suomessa kasvanut ei tiedä lestadiolaisuudesta juurikaan. Onko taideprojektinne yhtenä tavoitteena ehkä levittää tietoisuutta, tai koetteko sen merkityksen jonkinlaisena henkilökohtaisen lestadiolaisuussuhteen työstönä?
HS: Sekä että. Ehkä ensisijaisena tarkoituksena on purkaa henkilökohtaisia kokemuksia, mutta kyllä mielestäni lestadiolaisuudesta tiedetään Etelä-Suomessa liian vähän siihen nähden, että liike vaikuttaa aika vahvasti sekä paikallispolitiikassa varsinkin Pohjois-Suomessa että valtakunnanpolitiikassakin. Joskus myös kun kuulee Etelä-Suomessa joidenkin ihmettelevän, että miksi ev. lut. kirkko “ei voi vain päivittää näkemyksiään tähän päivään” tai jotain sinne päin, niin aika iso osa vastausta ovat kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden, varsinkin vanhoillislestadiolaisuuden, konservatiiviset linjat.
Podcastin toisen jakson kansikuva. Kuva: Hannu Seppälä.
Millaista palautetta olette saaneet +-L -projektista? Onko syntynyt hyviä keskusteluja?
HS: Olen saanut lähinnä palautetta ihmisiltä, jotka eivät ole tienneet asiasta juuri mitään sekä ihmisiltä, jotka ovat samalla tavalla kuin minä kasvaneet lestadiolaisuuden liepeillä ja tunnistavat kokemuksen. On ollut ihan hyviä keskusteluja. Toisaalta kyllä myös sellaisia, joissa joutuu toistamaan asioita, jotka on jo aika tyhjentävästi ja paremmin käsitelty podcastissa.
MK: Alussa sain palautteen lestadiolaiselta henkilöltä, joka koki että podcastissa pitäisi tuoda enemmän esille lestadiolaisten omia näkökulmia jotta se olisi aidosti tasapuolinen ja neutraloiva. Hänen mielestään jo pelkästään se, että kumpikaan meistä ei ole nykyinen lestadiolainen, riittää antamaan liikkeestä väärän kuvan. Mutta jotain oli silti myös sanottu oikein, koska kerroin podcastissa totuudenmukaisesti siitä, kuinka lestadiolaiseksi pääsee! Eli yhteiskunnallisiin ja psykologisiin näkökulmiin liittyvä keskustelu oli hänestä huono ajatus, mutta lestadiolaista hengellistä sisältöä olisi saanut olla enemmän.
Kaikki muu saamani palaute on kyllä ollut kiittävää, ja tuntuu siltä, että lisää kiinnostavia keskusteluja on tulossa kun viemme projektia eteenpäin.
Tällä hetkellä +-L on esillä Kuopiossa, Galleria Ars Liberassa, 19.–29.9.2019. Tutustu podcastiin: www.soundcloud.com/plus-miinus-l
Kommentit