Eku­mee­ni­set iko­nit

Suo­men orto­dok­si­sen kirk­ko­museon RII­SAn 60-​vuotisjuhlavuosi käyn­nis­tyi Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyllä. Eku­mee­ni­sella rukous­vii­kolla avattu eri­kois­näyt­tely koos­tuu joen­suu­lai­sen tai­tei­lija Eeva Zit­tin­gin (s. 1951) maa­laa­mista iko­neista. Iko­ni­taide yhdis­tää maa­il­man­kat­so­muk­sesta riip­pu­matta, ja iko­ni­maa­laus edis­tää eku­mee­nista kans­sa­käy­mistä. Mutta mikä on eku­mee­ni­nen ikoni?

Tai­tei­lija Eeva Zit­ting Tai­vaal­lista valoa -näyt­te­lyssä.

Ikoni tulee krei­kan­kie­li­sestä kuvaa tar­koit­ta­vasta sanasta εἰκών, eikōn. Alun perin sana tar­koitti laa­jasti kaik­kia kuvia, kun­nes teh­tiin jako iko­nien ja ark­ki­teh­to­nis­ten sei­nä­maa­laus­ten ja mosaiik­kien kes­ken. Ikoni kuu­luu jaka­mat­to­man kir­kon perin­tee­seen, jonka orto­dok­si­nen kirkko on siir­tä­nyt iko­ni­maa­laustra­di­tion myötä mei­dän päi­viimme asti. Näin ollen ikoni ei ole vain yhden kir­kon yksi­noi­keus, sillä iko­nilla on ollut mer­kit­tävä osa kris­tit­ty­jen rukous- ja juma­lan­pal­ve­luse­lä­mässä jo var­hais­kris­til­li­seltä ajalta läh­tien.

Tai­tei­lija Eeva Zit­ting pai­not­taa iko­nien ole­van eku­mee­ni­sia, kai­kille kris­ti­tyille tar­koi­tet­tuja. Hänen ihas­tuk­sensa iko­nei­hin syn­tyi jo lap­suu­dessa, kar­ja­lai­sen isä­näi­din myö­tä­vai­ku­tuk­sella. Iko­nit ja tem­pe­ra­tek­niikka vei­vät muka­naan jo 1970-​luvun lopulla, kun hän osal­lis­tui Lipe­rin kan­sa­lais­opis­ton iko­ni­maa­laus­ryh­mään. Opet­ta­jana ja asian­tun­ti­jana toimi Pet­ros Sasaki (1939–1999).

Ark­ki­piispa Paa­vali kut­sui japa­ni­lais­syn­tyi­nen Pet­ros Sasa­kin Suo­meen 1968 opet­ta­maan iko­ni­maa­lausta, sillä sotien jäl­keen raken­ne­tut orto­dok­si­set kir­kot ja rukous­huo­neet tar­vit­si­vat iko­neita. Suo­messa ei ollut iko­ni­maa­laus­pe­rin­nettä, mutta Sasa­kin ansiosta taito vakiin­tui myös meille. Orto­dok­si­set iko­nit kuvaa­vat perin­tei­sesti Kris­tusta, Juma­la­näi­tiä tai muita pyhiä hen­ki­löitä, enke­leitä ja kirk­ko­vuo­den kul­kuun liit­ty­viä juh­lia, kuten esi­mer­kiksi Juma­la­näi­din kuo­lo­nu­neen nuk­ku­mista tai Kris­tuk­sen tai­vaa­see­nas­tu­mista.

Vuo­si­kym­men Pet­ros Sasa­kin opissa näkyy myös Eeva Zit­tin­gin tavassa maa­lata iko­neita. Hän edis­tyi iko­ni­maa­la­rina nopeasti, ja Sasaki antoi Zit­tin­gille siu­nauk­sensa tehdä omia som­mi­tel­mia. Kun­nia toi muka­naan myös suu­ren vas­tuun. Eeva Zit­ting on laa­jen­ta­nut iko­neis­saan perin­tei­siä kuva-​aiheita käsit­tä­mään myös kato­li­sen ja lute­ri­lai­sen kir­kon tun­te­mia pyhiä hen­ki­löitä ja Raa­ma­tun tapah­tu­mia. Täl­lai­sia ovat esi­mer­kiksi Kris­tuk­sen ihme­teot, Neit­syt Marian kih­laus, Tuh­laa­ja­po­jan paluu tai apok­ry­fi­kir­joista poi­mittu tapah­tuma, jossa Neit­syt Maria saa vyyh­den vil­laa.

Neit­syt  Maria  saa  vyyh­den  vil­laa  temp­pe­lin  esi­rip­pua  var­ten,  2015. Kris­tus  tyynnyttää  myrs­kyn, 2015.

Sysäys juuri eku­mee­ni­siin iko­nei­hin syn­tyi Eeva Zit­tin­gin, uskonnonopettaja-​tietokirjailija Marianne Kan­to­sen ja rovasti-​tietokirjailija Veijo Koi­vu­lan yhtei­sestä aja­tuk­sesta tuot­taa eku­mee­ni­nen iko­ni­kir­ja­sarja. Eeva Zit­ting maa­lasi Ikkuna pyhyy­teen, Pyhyy­den läh­teillä ja Kai­puu pyhyy­teen -teok­siin useita kym­me­niä iko­neita vuo­sina 2010–2016. Zit­tin­gin mukaan kato­li­sen kir­kon pyhiä ja Raa­ma­tun tapah­tu­ma­ku­vauk­sia voi maa­lata samo­jen oppien mukaan kuin perin­tei­siä orto­dok­si­sia iko­neita. Hän kui­ten­kin pai­not­taa, että maa­la­tes­saan uusia pyhiä, täy­tyy tun­tea eri­tyi­sen hyvin iko­ni­maa­lauk­sen tra­di­tio. Jokaista väriä ja yksi­tyis­koh­taa tulee poh­tia tark­kaan. Tra­di­tion tun­te­muk­sen lisäksi tar­vi­taan tie­toa myös itse koh­teesta.

Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyssä voi koh­data esi­mer­kiksi itäi­seen ja län­ti­seen tapaan kuva­tun pyhän Augus­ti­nok­sen, Hip­pon piis­pan (354–430). Län­ti­nen kris­til­li­nen kirkko kun­nioit­taa pyhää Augus­ti­nosta yhtenä mer­kit­tä­vim­mistä kirk­koi­sistä, joka tun­ne­taan eri­tyi­sesti työs­tään filo­so­fian ja teo­lo­gian yhteen sovit­ta­jana. Myös Martti Lut­her sai vai­kut­teita pyhältä Augus­ti­nok­selta hänen pelas­tusta ja armoa kos­ke­vista opeis­taan. Orto­dok­si­nen kirkko ei kun­nioita pyhää Augus­ti­nosta niin­kään teo­lo­gina, vaan hänen hen­ki­lö­koh­tai­sen pyhyy­tensä vuoksi.

Pyhä Augus­ti­nos Hip­pon piispa – läntinen ja itäinen malli, 2012.

Lute­ri­lai­nen kirkko tun­tee puo­les­taan kato­li­sen ja orto­dok­si­sen kir­kon kun­nioit­ta­man pyhän Kris­to­fo­ros Lyy­kia­lai­sen (Juma­lan kan­ta­jan, kuol­lut noin 251) sei­nä­maa­lauk­sista ja veis­tok­sista. Muun muassa Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kossa, Petä­jä­ve­den Van­hassa kir­kossa sekä Kan­ga­sa­lan ja Vesi­lah­den kir­koissa on veis­tetty Kris­to­fo­ros, joka kan­nat­te­lee saar­na­tuo­lia. Tällä vii­ta­taan legen­daan, jonka mukaan Kris­to­fo­ros kan­toi pie­nen lap­sen voi­mak­kaan vir­ran yli. Kris­to­fo­ros oli sor­tua lap­sen pai­non alle ja myö­hem­min sel­visi, että hän oli kan­ta­nut vir­ran yli maa­il­man syn­nit har­teil­leen otta­nutta Kris­tusta. Näin Kris­to­fo­rok­sen kan­nat­te­le­mat saar­na­tuo­lit sym­bo­loi­vat Kris­tusta ja Raa­ma­tun sanaa.

Pyhä suur­mart­tyyri Kris­to­fo­ros Lyy­kia­lai­nen (Juma­lan kan­taja), 2013. Petäjäveden Van­han kir­kon saar­na­tuoli, 1765.

Uudem­pia 1900-​luvun pyhiä edus­ta­vat kes­ki­tys­lei­rien kau­heuk­sissa kuol­leet pyhät Maria Parii­si­lai­nen (Maria Skobt­sova 1891–1945) ja Maxi­mi­lian Kolbe (Raj­mund Kolbe 1893–1941). Maria Parii­si­lai­nen omisti elä­mänsä venä­läis­pa­ko­lais­ten aut­ta­mi­seen Rans­kassa ja perusti Parii­siin kaksi köy­häin­ta­loa. Nat­si­mie­hi­tyk­sen aikana Maria lähetti van­geille ruoka-​apua ja aut­toi juu­ta­lai­sia pake­ne­maan maasta. Hänet ilmian­net­tiin, pidä­tet­tiin ja lähe­tet­tiin Ravensbrüc­kin kes­ki­tys­lei­rille. Äiti Maria kuoli kes­ki­tys­lei­rillä 1945 annet­tu­aan hen­kensä moni­lap­si­sen per­hee­näi­din puo­lesta. Eku­mee­ni­nen pat­riar­kaatti kano­ni­soi Maria Parii­si­lai­sen 2004. Tämä oli ensim­mäi­nen kerta, kun orto­dok­si­nen kirkko kano­ni­soi Länsi-​Euroopassa asu­neita hen­ki­löitä.

Pyhittäjämarttyyri Maria Parii­si­lai­nen, 2014. Pyhä Äiti Teresa Kal­kut­ta­lai­nen, 2014.

Ajan­koh­tai­sin pyhä on iko­niin kuvattu Äiti Teresa Kal­kut­ta­lai­nen (1910–1997), jonka kato­li­nen kirkko julisti pyhi­myk­seksi syk­syllä 2016. Äiti Teresa muis­te­taan Kal­ku­tassa köy­hien parissa teke­mäs­tään työstä ja lukui­sista saa­mis­taan huo­mio­no­soi­tuk­sista (mm. Nobe­lin rau­han­pal­kinto 1979). Eeva Zit­ting oli maa­lan­nut autu­aan Äiti Tere­san iko­nin jo ennen pyhäksi kano­ni­soin­tia. Hän pereh­tyi Äiti Tere­san elä­mä­ker­taan ja maa­lasi tämän kas­vot valo­ku­vien avulla. Zit­ting jätti äiti-​sanan eteen hie­man tilaa mah­dol­lista tule­vaa pyhäksi kano­ni­soin­tia var­ten, ja kun näin tapah­tui, hän lisäsi äiti-​sanan eteen P-​kirjaimen.

Eeva Zit­ting palaut­taa Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyl­lään iko­nin jaka­mat­to­man kir­kon aikaan, jossa pyhät ovat kai­kille yhtei­siä. ”Iko­nin sanoma on ikui­nen. Sen perim­mäi­nen tar­koi­tus on vies­tit­tää ja herät­tää kat­so­jansa huo­maa­maan koko­naan uusi maa­ilma, toi­nen todel­li­suus. Sen takana on kuo­le­mat­to­muu­den salai­suus”, Zit­ting sanoo.

Tai­vaal­lista Valoa – eku­mee­ni­set iko­nit on esillä RII­SAssa 29.4.2017 saakka.

Kir­joit­taja on RII­SAn ama­nuenssi.

Kuva­tai­tei­lija Sanni Tun­tu­ri­puro ylis­tää töil­lään Juma­laa ja tah­too ker­toa jokai­sen luo­dun kor­vaa­mat­to­masta arvosta ja kau­neu­desta. Tapa­simme suo­ma­lai­sen ylis­tys­maa­lauk­sen ura­nuur­ta­jan tämän koti­kir­kolla, missä hän useim­mi­ten työs­ken­te­lee.

Kun käve­lin Vuo­saa­ren met­rolta haas­tat­te­lu­ta­paa­mi­seen, oli aluksi vai­kea löy­tää oikeaa paik­kaa. Ilmestysmaja-​kirkon tuki­kohta on huo­maa­ma­ton matala raken­nus. Siitä ei päälle päin arvaisi, että beto­ni­sei­nien takana toi­mii aktii­vi­nen apos­to­li­nen kes­kus, itse­näi­nen, vapaata suun­taa edus­tava kirkko, joka kokoaa yhteen kris­tit­tyjä eri puo­lilta Suo­mea. Mutta miksi Tun­tu­ri­puro tah­too työs­ken­nellä juuri täällä? 

“Tämä on aina ollut koti­seu­ra­kun­tani, ja todel­la­kin toi­nen koti. Ilmes­tys­ma­jan näkynä on varus­taa ihmi­set kai­killa Kris­tuk­sen lah­joilla. Eri­tyi­sesti koros­tamme sanan­mu­kai­suutta, rukousta, ylis­tystä ja luo­vuutta, Ilmes­tys­ma­jaan kuu­lu­van rukous­huo­neen tun­nus­lausee­na­kin on praise, pray, prop­hecy. Seu­ra­kun­nassa on melko vähän var­si­nai­sia aktii­vi­jä­se­niä, mutta tar­koi­tus onkin, että eri kris­til­li­sistä yhtei­söistä voi­daan tulla tänne raken­tu­maan ja palata sit­ten jaka­maan eväät omaan koti­seu­ra­kun­taan,” Tun­tu­ri­puro ker­too. Hen­gel­li­sen työn hedel­mien jaka­mi­nen pie­nestä seu­ra­kun­nasta ympäri maan kuu­los­taa ereh­dyt­tä­västi viisi lei­pää ja kaksi kalaa -ihmeeltä, ja jotain sen kal­taista tässä pai­kassa kiel­tä­mättä tapah­tuu.

Tun­tu­ri­puro työs­ken­te­lee myös koto­naan, mutta suu­rin osa teok­sista syn­tyy seu­ra­kun­nan kes­kellä. Karis­maat­ti­siin kokouk­siin kuu­luu tär­keänä osana ylis­tys­musiikki ja -tanssi silk­ki­hui­vei­neen. Ilmes­tys­ma­jan kokous­sali on koru­ton, mutta kun ylis­tys alkaa, koko tila täyt­tyy yltä­kyl­läi­sistä äänistä, liik­keistä, valoista ja väreistä. Tun­tu­ri­puro osal­lis­tuu ylis­tyk­seen maa­laa­malla.

Ylis­tys­maa­laus on Suo­messa vielä suh­teel­li­sen vähän tun­net­tua. Muu­tama vuosi sit­ten Tun­tu­ri­pu­ro­kin oli näh­nyt sitä vain videolla, joten ensim­mäi­nen live-​tilanne kon­fe­rens­si­mat­kalla Yhdys­val­toi­hin teki val­ta­van vai­ku­tuk­sen. “Muis­tan elä­västi yhden­kin nuo­ren nai­sen, joka tanssi maa­la­tes­saan, täynnä elä­mää. Sil­loin rukoi­lin, että sai­sin edes ker­ran itse­kin maa­lata ylis­tyk­sen aikana.”

”Ovi” (2015) ja ”Paras osa” (2015)

Rukouk­seen vas­tat­tiin iso­sis­kon väli­tyk­sellä, joka tiesi nuo­ren tai­te­li­jan toi­veesta ja puo­liksi pakotti San­nin lavalle maa­laus­te­li­neen taakse. Nyt Tun­tu­ri­puro on teh­nyt ylis­tys­maa­lausta sään­nöl­li­sesti vii­ti­sen vuotta. Hänen toi­vee­naan on, että kon­septi tulisi koti­maas­sa­kin laa­jem­paan tie­toi­suu­teen: “Kun aloi­tin, en tien­nyt Suo­messa ketään muuta, joka olisi teh­nyt tätä.”

Maa­laus­ti­lanne on haas­tava ja vaa­tii eri­tyistä heit­täy­ty­mis­ky­kyä ja tek­nistä osaa­mista, sillä lop­pu­tu­los on tar­koi­tus saada val­miiksi ylis­tyk­sen aikana. Se kes­tää yleensä noin tun­nin ver­ran, joten mate­ri­aa­liksi sovel­tuu par­hai­ten nopeasti kui­vuva akryyli. Val­mii­den töi­den ker­rok­sel­li­suutta kat­soessa tun­tuu usko­mat­to­malta, että ne on maa­lattu täl­lai­sella aika­tau­lulla.

Tun­tu­ri­puro ker­too maa­laus­pro­ses­sista: “Ylis­tyk­sen alkaessa taulu on tyhjä. Pyy­dän rukouk­sessa jotain sanaa tai mie­li­ku­vaa tai mitä tahansa muuta merk­kiä, jonka poh­jalta läh­teä liik­keelle. Kun olen sen saa­nut, tah­don siir­tää sen kan­kaalle. Jumala on täynnä ylit­se­vuo­ta­vaa rak­kautta ja aut­taa aina, nos­taak­seen ja kehot­taak­seen ihmi­siä. Maa­la­tessa kaikki muu katoaa, kyse on vain Juma­lasta ja musta ja siitä, että tah­don kiit­tää. Ihan kuin psal­missa 103 kuvail­laan, ylistä Her­raa minun sie­luni ja kaikki mitä minussa on. Jokai­nen ylis­tää sillä, mitä itsellä on, rakas­taa Juma­laa takai­sin sillä, mitä on saa­nut.”

“Maa­lauk­sissa tois­tuu usein samoja ele­ment­tejä. Aluksi tein pal­jon eri­lai­sia kou­ke­roita, sit­ten vesi­pu­touk­sia ja enke­leitä. Viime aikoina on tul­lut usein val­koi­sia ris­tei­le­viä vii­va­ku­vioita ja lei­jo­nia,” tai­tei­lija muis­te­lee.

Ylis­tys­maa­laus ”Glory Inva­sion” (2016) ja ”Juma­lan Sana” (2016)

Läh­tö­kohta ylis­tys­maa­lauk­selle voi olla ihan mitä tahansa. “Ker­ran­kin sain sana­pa­rin “glory inva­sion”. En edes ymmär­tä­nyt, mitä se tar­koit­taa! “Glory” oli tie­tysti tuttu sana, mutta googla­sin vasta jäl­keen­päin, että “inva­sion” mer­kitsi tun­keu­tu­mista, mur­tau­tu­mista läpi. Tämä on hyvä esi­merkki tilan­teesta, jossa olen saa­nut olla Pyhän Hen­gen vie­tä­vänä, sillä aloin vain maa­lata ja lop­pu­tu­los tosi­aan kuvasi Juma­lan kun­nian mur­tau­tu­mista maa­il­maan,” iloit­see Tun­tu­ri­puro.

Ylis­tys­teok­set ovat puhu­tel­leet ihmi­siä – tai­tei­li­jalla on esi­tel­tä­vä­nään lähinnä valo­ku­va­do­ku­ment­teja alku­pe­räi­sistä maa­lauk­sista, sillä osta­jat vie­vät ne käsistä saman tien. Moni on koke­nut teos­ten kos­ket­ta­neen suo­raan omaa elä­määnsä, toi­mi­neen erään­lai­sina visu­aa­li­sina pro­fe­tioina tai tie­don sanoina, anta­neen ohjeita, loh­dut­ta­neen tai roh­kais­seen hen­ki­lö­koh­tai­sesti. Vaikka Tun­tu­ri­puro ei ole var­si­nai­sesti mark­ki­noi­nut tuo­tan­to­aan, töille on löy­ty­nyt laaja yleisö.

Kuu­kau­den teos ”Ilo, vapaus, voitto” (2017).

Vii­mei­sin ylis­tys­maa­laus sai nimek­seen Ilo, vapaus, voitto. Se on myös Ilmes­tys­ma­jan “kuu­kau­den teos”, jolla on tar­koi­tus julis­taa kuva­tai­teen kei­noin jotain Juma­lan ajan­koh­taista vies­tiä. Teok­sesta tuli Tun­tu­ri­pu­rolle eri­tyi­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen. Hän ker­too, että taval­li­suu­desta poi­ke­ten sitä työs­tet­tiin ja muo­kat­tiin useam­pana päi­vänä var­si­nai­sen ylis­tys­het­ken jäl­keen­kin.

“Kysyin Isältä, mitä hän haluaa rak­kau­des­saan sanoa tähän het­keen. Mikä on tähän het­keen se juttu. Koin Pyhän Hen­gen ins­pi­roi­van tämän teks­tin sydä­meeni:

Nyt on ilon ja nau­run uuden tason aika. Sinä juok­set täy­del­li­sessä vapau­dessa ja armossa. Epä­toi­voa ei ole havait­ta­vis­sa­kaan, koska usko mur­taa sen ja sinä astut luvat­tuun maa­han. Isän sanoin­ku­vaa­ma­ton rak­kaus on suuri kuin tai­vas ylläsi ja elä­mäsi saa olla todis­tus Juma­lan siu­nauk­sista. Hänen mie­li­suo­sionsa tekee sinut kyl­läi­seksi. Nyt on sinun vapau­tu­mi­sesi aika. Sinä kul­jet voi­masta voi­maan ja kirk­kau­desta kirk­kau­teen. Juma­lan kirk­kaus lois­taa sinusta ja sinä tie­dät sekä ymmär­rät todel­li­sen iden­ti­teet­tisi: Sinä olet Kaik­ki­val­ti­aan Juma­lan lapsi ja nimesi on Rakas­tettu.”

Tun­tu­ri­puro ker­too, että kun hän ripusti val­mista kuu­kau­den teosta pai­kal­leen, eräs ystävä huu­dahti häm­mäs­tyk­sestä. Tämä oli juuri aiem­min samalla vii­kolla rukouk­sessa kysy­nyt, mikä on Juma­lan lupaus juuri tähän aikaan ja miltä ilo näyt­tää. Ystä­vän mie­leen oli­vat nous­seet sanat Jesa­jan kir­jasta:

Aavikko iloit­see, autio­maa iloit­see, aro rie­muit­see, se puh­keaa kuk­kaan! Kuin lilja kuk­ki­koon maa, se rie­muit­koon, huu­ta­koon ääneen! - - Sil­loin auke­ne­vat sokei­den sil­mät ja kuu­ro­jen kor­vat avau­tu­vat, rampa hyp­pii sil­loin kuin kau­ris, mykän kieli lau­laa rie­mu­aan. Läh­teitä puh­keaa autio­maa­han, vuo­laina vir­taa­vat purot arolla. Heh­kuva hiekka muut­tuu lam­mi­koiksi, janoi­nen maa pulp­pua­viksi läh­teiksi. - - Ja sinne syn­tyy tie, val­ta­tie, sitä kut­su­taan Pyhäksi tieksi. (Jes. 35: 1–2, 5–7, 8.)

Raa­ma­tun kohta sopi täy­del­li­sesti yhteen tuo­reen maa­lauk­sen kanssa, ja sano­man koet­tiin vain vah­vis­tu­neen siitä, että se oli tul­lut yhtä aikaa kahta eri reit­tiä. Vas­taa­via pie­niä ihmeitä liit­tyi jokai­seen työ­hön, joita minulle näy­tet­tiin, ja niitä oli vai­kut­tava määrä.

”Ihmi­nen” (2015) ja ”Jerusa­lem” (2014)

Ilmes­tys­ma­jan tilat läpi kier­ret­tyämme istumme seu­ra­kun­nan kah­vi­sa­liin her­kut­te­le­maan itse lei­vo­tulla mus­tik­ka­pii­ra­kalla. Tun­tu­ri­puro on tosi­aan kuin koto­naan kat­taes­saan tee­ku­pit pöy­tään, ja kes­kus­telu siir­tyy lep­poi­sasti ylis­tys­maa­lauk­sista tämän muu­hun tai­teel­li­seen tuo­tan­toon.

Tun­tu­ri­pu­roa huvit­taa, kuinka Jumala käyt­tää usein juuri niitä tai­to­jamme, jotka itses­tämme eivät inhi­mil­li­sesti kat­soen tunnu niiltä vah­vim­milta: “Jumala ottaa sen, mikä on heik­koa, korot­taak­seen itsensä.” Tun­tu­ri­pu­ron­kin ensi­si­jai­nen tek­niikka on aina ollut piir­tä­mi­nen, klas­si­set paperi ja lyi­jy­kynä ovat edel­leen rak­kaita työ­vä­li­neitä. Lisäksi hän työs­ken­te­lee valo­ku­vaa­jana. Kui­ten­kin juuri maa­lauk­sesta, jonka suh­teen hän tun­tee itsensä hiu­kan epä­var­maksi, on hänen koh­dal­laan tul­lut Juma­lan val­ta­kun­nan työn väline.

Vaikka nuo­ren tai­tei­li­jan maa­laus­tuo­tan­nosta suuri osa koos­tuu ylis­tys­töistä, sivel­ti­mestä syn­tyy muu­ta­kin. Toi­veena olisi toteut­taa koko­nai­suus, josta saisi raken­net­tua näyt­te­lyn. Täl­lai­seen ei kui­ten­kaan vielä ole lii­en­nyt aikaa, sillä monet muut pro­jek­tit pitä­vät Tun­tu­ri­pu­ron kii­rei­senä.

Nuo­reksi tai­tei­li­jaksi Tun­tu­ri­puro on ehti­nyt pal­jon. Hän antaa kun­nian Juma­lalle: “Olen aina pyy­tä­nyt Juma­laa sul­ke­maan tur­hat ovet ja avaa­maan oikean, niin olen saa­nut hyvän rei­tin. Luo­tan, että niin käy jat­kos­sa­kin.”

Vuo­den 2014 lop­pu­työ­näyt­te­lyyn toteu­tettu suu­ri­ko­koi­nen maa­laus ”Sinä olet ihme”.

Kuva­tai­de­lu­kion jäl­keen Tun­tu­ri­puro opis­keli valo­ku­vaa­jaksi Pekka Halo­sen aka­te­miassa. Kaa­pe­li­teh­taalla jär­jes­te­tyn lop­pu­työ­näyt­te­lyn nimi oli Sinä olet ihme. “Tah­doin ker­toa, kuinka Jumala näkee ihmi­sen. Yleisö oli kos­ke­tettu näyt­te­lyn vies­tistä, siitä, että olet todella rakas­tettu ja arvo­kas. Koko­nai­suu­teen kuu­lui viisi valo­ku­va­teosta ja kul­ta­ke­hyk­si­nen peili, jonka kautta kat­soja otet­tiin mukaan näyt­te­lyyn,” ker­too Tun­tu­ri­puro.

“Tuo aihe palaa kuin tuli sydä­mes­säni,” tai­tei­lija kuvai­lee koke­mus­taan lop­pu­työ­näyt­te­lyn tee­masta. Tär­key­destä ker­too sekin, että samaa otsik­koa käy­tet­tiin jo aiem­pien kuva­tai­deo­pin­to­jen lop­pu­työ­näyt­te­lyssä. Sil­loin esillä oli suuri maa­laus ja video:

Sanni Tun­tu­ri­pu­ron innos­tus, valai­seva elä­mä­nilo ja usko ovat tart­tu­vaa lajia. Siksi kuu­los­taa eri­tyi­sen hyvältä idealta, kun hän ker­too jär­jes­tä­vänsä Ilmes­tys­ma­jalla myös tai­de­työ­pa­joja. Niissä ope­tel­laan löy­tä­mään oma luo­vuus ja käyt­tä­mään sen koko kir­joa tur­val­li­sessa ympä­ris­tössä. Hän tah­too roh­kaista mui­ta­kin käyt­tä­mään luo­vuut­taan Juma­lan kun­niaksi. “Jumala on luoja, joten mik­sei häntä voisi korot­taa luo­vuu­del­laan, tar­koit­taa se sit­ten koru­jen teke­mistä tai maa­laa­mista tai ihan mitä tahansa.”

Roh­kai­suksi oman luo­vuu­tensa kanssa kamp­pai­le­ville Tun­tu­ri­puro tah­too jakaa tai­tei­li­jays­tä­vältä opi­tun moton, joka on aut­ta­nut epä­var­moina päi­vinä: “Se vähä, mitä mulla on, on parempi kuin ei mitään.”

Sanni Tun­tu­ri­puro ja valo­ku­va­teos ”Ever­las­ting Light”.

http://tunturipuro.fi/sanni/

http://www.ilmestysmaja.fi/fi/

Kuvi­tus on haas­ta­tel­ta­van käsia­laa, hen­ki­lö­ku­vat Sanni Tun­tu­ri­puro otti yhdessä Kiia Hai­ko­lan kanssa.

Kolme valo­ku­vaa­jaa tah­toi lisätä tie­toi­suutta ihmis­kau­pasta tai­teensa avulla. Syn­tyi Vai­ettu-pro­jekti, jonka kier­to­näyt­tely on toteu­tettu yhteis­työssä ihmis­kau­pan vas­tai­sen V.A.L.O. – Ei orjuu­delle ry:n kanssa. Näyt­tely lopet­te­lee par­hail­laan kier­ros­taan Tam­pe­reella, mistä alun perin lähti liik­keel­le­kin.

Esillä on kaik­ki­aan kuusi valo­ku­va­teosta. Ne on koos­tettu useam­masta otok­sesta, joten on mah­dol­lista esit­tää monia eri ele­ment­tejä ja todel­li­suuk­sia saman­ai­kai­sesti. Toteu­tus on kiin­nos­tava. Kol­laa­si­mai­suus aiheut­taa kat­so­jan mie­lessä koko ajan muok­kau­tu­van, itse­ään kor­jaa­van asso­si­aa­tioi­den ket­jun ja halun alkaa raken­nella tari­noita kuvien ympä­rille.

I felt I was a river rowing alone.

Orjuutta kuvaa­vassa teok­sessa I felt I was a river rowing alone mal­lin alas­päin pai­ne­tut kas­vot on rai­doi­tettu tuk­ki­mie­hen kir­jan­pi­dolla. Vai­kut­taa kuin kuvan mies las­kisi loput­to­miin ras­kaita päi­viä. Tämän taka­rai­voon ja taus­talle piir­tyy him­meänä kuva hah­mosta, joka kat­soo vuo­relta edes­sään avau­tu­vaa ava­raa mai­se­maa. Vapaan mie­hen mie­len­mai­sema ker­ros­tuu orjuu­den todel­li­suu­den kanssa, yhtä ris­ti­rii­tai­sena kuin aja­tus ihmis­kau­pasta 2000-​luvun Suo­messa. Tai ehkä taus­ta­mai­se­man autio tyh­jyys­kin alle­vii­vaa yksi­näi­syyttä, jossa orjuu­dessa elävä ihmi­nen on.

Yksi­tyis­koh­dat teok­sista Was it just a bad dream? ja Still breat­hing.

Veera Kat­ton, Emi­lia Nie­mi­sen ja Kaisu Ojan­si­vun työt ovat herk­kä­vi­rei­siä ja kau­niita kuvia, joista lähem­mällä tar­kas­te­lulla pal­jas­tuu raa­dol­li­nen todel­li­suus.

Jos valo­ku­via kat­soisi ilman ennak­ko­tie­toja ja luke­matta kuvien vie­reen ripus­tet­tuja lami­noi­tuja A4-​arkkeja, töille var­maan löy­tyisi monta muu­ta­kin tul­kin­taa ennen kuin orjuus nousisi esiin. Tie­toi­suu­den lisää­mi­nen ihmis­kau­pasta on kui­ten­kin näyt­te­lyn tavoite, ker­too Tarmo Kerk­kä­nen Tam­pe­reen V.A.L.O.:sta. ”Valo­ku­vat puhu­vat itses­sään­kin ja kos­ket­ta­vat tun­ne­poh­jalta, mutta ideat kuvien takana vaa­ti­vat taus­ta­tie­toa avau­tuak­seen. Tässä näyt­te­lyssä sana ja kuva kuu­lu­vat yhteen.”

Kuhun­kin kuvaan on lii­tetty teok­sen taus­taa sel­ven­tävä teksti, jotka on kir­joit­ta­nut Katja Koi­vis­toi­nen.  Osa on fik­tii­vi­siä tari­noita todel­lis­ten ihmis­kau­pan uhrien ker­to­mus­ten poh­jalta. Töi­den nimet ovat suo­ria lai­nauk­sia samasta läh­teestä. Mukana on myös kovaa fak­taa ihmis­kau­pasta.

Esi­mer­kiksi I felt I was a river rowing alone -kuvan oheis­teksti ker­too perus­in­foa orjuu­desta, glo­baa­lina ilmiönä ja täällä Suo­messa:

Ihmis­kau­pan uhriksi jou­tu­neen hen­ki­lön pelon ja epä­toi­von mää­rää ei pysty edes kuvit­te­le­maan. Vapau­den tilalla on van­keus, tule­vai­suus on täy­sin hämä­rän pei­tossa. Uhreja kont­rol­loi­daan usein väki­val­lalla, vie­mällä pas­sit ja muut doku­men­tit sekä psy­ko­lo­gi­sella mani­pu­laa­tiolla. Jäl­kim­mäi­sen ansiosta uhrit eivät vält­tä­mättä edes yritä paeta, vaikka sii­hen olisi mah­dol­li­suus. Vie­raassa pai­kassa, mah­dol­li­sesti ilman kie­li­tai­toa, uhri on pelois­saan ja häm­men­ty­nyt. Hän ei tiedä miten ottaa yhteyttä viran­omai­siin ja voiko polii­siin yli­pää­tään luot­taa, sillä monissa maissa poliisi on kor­rup­toi­tu­nut ja siten osal­taan mah­dol­lis­taa ihmis­kau­pan jat­ku­mi­sen. Jos­kus ihmis­kaup­pi­aat tap­pa­vat tot­te­le­mat­to­man orjan varoi­tuk­sena muille. Mihin ihmis­kau­pan uhriksi jou­tu­nut voi sit­ten pää­tyä? Suo­messa tapah­tu­vassa ihmis­kau­passa on pää­asiassa kysy­mys sek­su­aa­li­sesta ja työ­pe­räi­sestä hyväk­si­käy­töstä. Ihmis­kaup­paa voi liit­tyä myös mm. huu­me­ku­rii­riksi erehdyttämiseen/​pakottamiseen, pak­koa­vio­liit­toi­hin, ker­jää­mi­seen tai ns. kier­to­lai­sil­mi­öön laa­jem­min­kin. Jos­sain vai­heessa uhri usein hyväk­syy koh­ta­lonsa. Hänen iden­ti­teet­tinsä saat­taa alkaa kadota, sillä ympä­ristö ei koh­tele häntä enää inhi­mil­li­senä olen­tona vaan objek­tina, omai­suu­tena. Ihmis­kauppa on tuot­toi­sam­paa kuin esi­mer­kiksi huu­me­bis­nes, sillä yhden huu­mean­nok­sen voi myydä vain ker­ran kun taas yhden ihmi­sen voi myydä monta ker­taa.

On vai­kea sanoa, kuinka moni syven­tyy koko­nai­suu­teen siinä mää­rin kuin näyt­te­lyn tavoit­teen toteu­tu­mi­nen vaa­tisi. Nyt teok­set ovat esillä tam­me­la­lai­sessa kah­vi­lassa ja muut­kin näyt­te­ly­ti­lat ovat olleet saman tyyp­pi­siä. Vaikka kuvat eivät todel­la­kaan ole pelk­kiä sisus­tus­tau­luja, tässä ympä­ris­tössä ne voi hel­posti ohit­taa sel­lai­sina.

Kerk­kä­nen­kin pitää tilaa haas­ta­vana, mutta myös tavoit­ta­vana rat­kai­suna: ”On han­kala sanoa, mikä olisi ide­aa­li­paikka täl­lai­sen näyt­te­lyn esit­tä­mi­selle, mutta kun tavoit­teena on tie­dot­taa, tämän kal­tai­nen oles­ke­lu­kah­vila on todella perus­teltu ja toi­miva rat­kaisu.”

Näyt­tely on tah­dottu viedä sinne, missä ihmi­set ovat. Var­maan­kin moni kah­vi­lassa aikaa viet­tä­nyt on saa­nut kuin ohi­men­nen yllät­tä­vän pai­na­vaa aja­tel­ta­vaa.

”Ihmis­kauppa on tee­mana edel­leen vai­keasti lähes­tyt­tävä, vaikka se onkin viime vuo­sina saa­nut aiem­paa parem­min näky­vyyttä. Uskon, että tai­teella on tär­keä rooli kat­so­jan oman ajat­te­lun herät­te­li­jänä ja tie­toi­suu­den levit­tä­jänä. Nyky­ai­kana var­sin­kin kuva­tai­teen rooli tie­don­vä­li­tyk­sessä on koros­tu­nut,” Kerk­kä­nen poh­tii. ”Tällä näyt­te­lyllä ja muilla vas­taa­villa tai­de­pro­jek­teilla olemme tah­to­neet olla osal­tamme vai­kut­ta­massa yhteis­kun­nal­li­seen ja poliit­ti­seen ongel­maan. Eihän mikään jär­jestö tai yhdis­tys voi yksin orjuutta lopet­taa, mutta on tär­keää pitää asiaa esillä ja toi­mia sen eteen, että se eräänä päi­vänä lope­te­taan.”

Sin­king.

”Vapaus. Arvo. Lau­peus. Oikeu­den­mu­kai­suus.” V.A.L.O.:n taus­talla on vankka kris­til­li­nen arvo­pohja, vaikka Kerk­kä­nen koros­taa, ettei yhdis­tyk­sen tar­koi­tus ole ensi­si­jai­sesti pro­fi­loi­tua uskon­nol­li­sesti. Kaikki ovat ter­ve­tul­leita osal­lis­tu­maan vakau­muk­sesta riip­pu­matta ja yhtei­nen tavoite on pää­asia. Vai­ettu-näyt­te­lyssä tavoi­tetta yhtä­läi­sen ihmi­sar­von nos­ta­mi­sesta on toteu­tettu luo­valla ja puhut­te­le­valla tavalla.

http://valo-eiorjuudelle.org/

https://www.facebook.com/events/265474390557654/

Näyt­tely on esillä Cafe&Bakery Mimo­sassa 28.2.2017 asti. Näyt­te­lyn aikana on mah­dol­li­suus osal­lis­tua teos­ten huu­to­kaup­paan, josta saa­ta­vat varat lah­joi­te­taan V.A.L.O.:n uuteen tuki­hen­ki­lö­toi­min­taan ja Daug­ters of Cam­bo­dia -jär­jes­tölle.