Suo­men orto­dok­si­nen kirk­ko­museo RIISA juh­lii paitsi 100-​vuotiasta Suo­mea myös omaa 60-​vuotista his­to­ri­aansa kris­til­listä tai­detta esit­te­le­vällä näyt­te­lyllä. Koh­taa­mi­sia – Suo­ma­lai­nen usko -näyt­te­lyn teok­set ajoit­tu­vat 1800-​luvun lop­pu­puo­lelta 1980-​luvulle. Teok­set ovat osa itä­suo­ma­lai­sen suvun kris­til­li­sen tai­teen kokoel­maa. Mukana on teok­sia mm. Eero Jär­ne­fel­tiltä, Maria Wii­kiltä, Juho Riss­a­selta, Ina Col­lian­de­rilta, Marcus Col­li­nilta ja Inari Kroh­nilta. Näyt­tely haas­taa kävi­jän poh­ti­maan mitä suo­ma­lai­nen usko tar­koit­taa, ja onko sel­laista käsi­tettä kuin ”suo­ma­lai­nen usko”.

Alvar Cawén (1886–1935): Saarna, 1929, seka­tek­niikka pape­rille. Ina Col­lian­der (1908–1985): Litur­gia, 1947, öljy kan­kaalle.

Mikäli asiaa jal­kau­dut­tai­siin kyse­le­mään suo­ma­lais­ten kes­kuu­teen, vas­tauk­seksi tulisi toden­nä­köi­sesti, että nykyi­nen suo­ma­lai­nen yhteis­kunta on maal­lis­tu­nut. Tai mikäli uskoa on, se on jokai­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen asia. Tätä näkö­kul­maa pei­laa­vat osal­taan myös näyt­te­lyn teok­set. Mukana on esi­merk­kejä hen­ki­lö­koh­tai­sesta – näky­mät­tö­mästä – uskosta, mutta teok­sissa ilme­nee toi­saalta myös seu­ra­kun­tae­lämä ja kir­kol­li­set raken­nuk­set – se uskon näkyvä puoli.

Aja­tel­tiinpa kris­ti­nus­kosta nyky­päi­vänä mitä hyvänsä, tosia­sia on, että län­si­mai­nen kuva­taide ja tai­de­his­to­ria perus­tu­vat nime­no­maan uskon­nol­li­selle kuvas­tolle. Kirkko toimi vuo­si­sa­toja tai­teen tilaa­jana ja tuki­jana. Suo­men evankelis-​luterilainen kirkko on jär­jes­tä­nyt yksit­täi­siä kuva­tai­de­kil­pai­luja 1890-​luvulta läh­tien. Var­si­nai­sia kil­pai­luja kirk­ko­jen kuvit­ta­mi­seen tai­teella alet­tiin jär­jes­tää vasta sotien jäl­keen 1950-​luvulla. Tilaa­jana seu­ra­kun­nat mää­rit­te­li­vät rajat tai­teel­li­selle ilmai­sulle, kuten aiheelle.  Koh­taa­mi­sia-näyt­te­lyssä on esillä alt­ta­ri­tau­lu­luon­nok­sia esi­mer­kiksi Eero Jär­ne­fel­tiltä (1863–1937), Vilho Sjö­strö­miltä (1873–1944) ja Väinö Hämä­läi­seltä (1876–1940).

Vilho Sjö­ström (1873–1944): Gol­gata, yksi­tyis­kohta, 1914, öljy kova­le­vylle.

Tilaa­jasta riip­pu­matta tai­tei­li­jat ovat kautta aiko­jen ilmais­seet tai­teel­laan myös omaa suh­det­taan kris­ti­nus­koon. Maria Wiik on häi­vyt­tä­nyt nais­ku­vas­taan kaikki kris­til­li­set ele­men­tit. Siinä ei ole ris­tiä, säde­ke­hää tai iko­neista tut­tuja Neit­syt Marian mono­gram­meja. Län­si­mai­sen kuva­tai­teen kaa­no­nia tun­te­ville maa­lauk­sesta on kui­ten­kin tul­kit­ta­vissa Neit­syt Maria, vaik­kei luki­si­kaan teos­ni­meä Madonna. Essi Ren­vall (1911–1979) on puo­les­taan tul­kin­nut kir­jai­lija Marja-​Liisa Var­tion (1924–1966) uskoa ajoit­ta­mat­to­massa muo­to­ku­vassa. Kir­jai­lija on vai­pu­neena aja­tuk­siinsa, mutta taus­talla häi­ly­vät kris­til­li­set ja iko­ni­mai­set hah­mot.

Maria Wiik (1853–1929): Kris­tus, 1800-​luku, hii­li­piir­ros pape­rille. Essi Ren­vall (1911–1979): Kir­jai­lija Marja-​Liisa Var­tio, ajoit­ta­ma­ton, seka­tek­niikka pape­rille. Adolf von Bec­ker (1831–1909): Medi­taa­tio, 1899, öljy kan­kaalle.

Vaikka näyt­te­lyn vii­mei­sim­mät teok­set ajoit­tu­vat 1980-​luvulle, koko­nai­suu­desta on havait­ta­vissa muun muassa lute­ri­lais­ten kirk­ko­jen alt­ta­ri­tau­lu­jen muu­tos esit­tä­västä kohti abstrak­tia. Viime sotien jäl­keen 1960–1970-luvuilla kir­kot ja seu­ra­kun­nat kipui­li­vat tilan­teessa, jossa poh­dit­tiin voiko taide toi­mia uskon tulk­kina, jos se ei esitä mitään? Aiheesta jär­jes­tet­tiin jopa eri­lai­sia semi­naa­reja ja kirk­ko­päi­viä. Tai­teen ja uskon­non väli­nen suhde on siis ollut mie­len­kiin­non ja kes­kus­te­lun koh­teena tasai­sin välia­join, mutta kes­kus­te­lun luonne on muut­tu­nut. Vielä 1960–1980-luvuilla lute­ri­lai­sen kir­kon sisällä poh­dit­tiin sitä, mil­laista kuva­tai­teen tulisi muo­dol­taan olla, ja uhkaako se abstrak­tiu­del­laan uskon­nol­lista koke­musta. Mitä lähem­mäs nyky­päi­vää tul­laan, sitä sal­li­vam­maksi ilma­piiri on käy­nyt. Ars Eccle­sias­tica -sym­po­siu­missa julis­tet­tiin 1990-​luvulla, että ”nyky­taide muut­tuu ajan myötä perin­tei­seksi tai­teeksi, jonka suu­rin osa ihmi­sistä hyväk­syy.” (Koti­maa, 25.8.1995.)

Orto­dok­si­nen kirkko on saa­nut olla tai­de­nä­kö­kul­man osalta suh­teel­li­sen rau­hassa. Iko­ni­tai­detta ohjaa tarkka kaa­non, jota on nou­da­tettu Bysan­tin ajoista alkaen. Koh­taa­mi­sia-näyt­tely saa nimensä mukai­sesti rin­nal­leen myös RII­SAn kokoel­ma­näyt­te­lyn Pyhyy­den por­tailla. Ikiai­kai­set iko­nit ja pyhät koh­taa­vat suo­ma­lai­sen (pää­asiassa lute­ri­lai­sen) uskon tul­kin­nat. Näyt­te­lyn eku­mee­ni­nen näkö­kulma on tuo­nut aja­tuk­sia puo­lesta ja vas­taan. Toi­set ovat kii­tel­leet mie­len­kiin­toi­sista rin­nas­tuk­sista, mutta toi­set ovat olleet sitä mieltä, että iko­nien tulisi antaa olla omassa rau­has­saan. Ja molem­mat näkö­kul­mat ovat museon asiak­kai­den kan­nalta yhtä oikeita.

Eero Jär­ne­felt (1888–1970): Tai­vaal­li­nen näky, 1932, pas­telli pape­rille, luon­nos Hel­sin­gin Johan­nek­sen kir­kon alt­ta­ri­tau­luksi.

Kris­til­li­sen tai­teen ei nykyi­sin aja­tella puhut­te­le­van suurta ylei­söä, eikä se siksi ole kau­pal­li­sesti myy­vää. Harva tai­tei­lija mark­ki­noi itse­ään kris­til­li­sen tai­teen teki­jänä, sillä teok­silla ei ole tar­peeksi osta­jia. Uskon­toon liit­ty­viä teok­sia teh­dään kui­ten­kin edel­leen tilauk­sesta tai omista läh­tö­koh­dista tai­tei­li­joi­den taka­huo­nei­siin. Aihe, josta ollaan avoi­mesti kiin­nos­tu­neita, on iko­ni­maa­laus. Siitä on tul­lut eri kirk­ko­kun­tia yhdis­tävä tekijä.

Ensi­kat­so­malta suo­ma­lai­nen yhteis­kunta vai­kut­taa maal­lis­tu­neelta, mutta kun pin­taa raa­put­taa huo­maamme, että kris­ti­nusko näkyy yhteis­kun­nas­samme edel­leen. Juh­la­päi­vät perus­tu­vat Raa­mat­tuun, sun­nun­taista puhu­taan edel­leen pyhä­päi­vänä, ja län­si­mai­nen moraa­li­kä­si­tys kul­mi­noi­tuu ylei­sin­hi­mil­li­seen aja­tuk­seen: ”Niin kuin te tah­dotte ihmis­ten teke­vän teille, niin teh­kää te heille” (Luuk. 6:31).

Maria Wiik (1853–1928): Madonna, 1800-​luku, öljy kan­kaalle.

Museoi­den näyt­te­ly­ka­len­te­reita kat­soessa herää kysy­mys, että onko suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa kui­ten­kin kai­puu pyhään? Kult­tuu­rien museossa esi­tel­tiin eri­lai­sia uskon­toja Uskon­to­jen maa­ilma -näyt­te­lyssä (2015). Wäinö Aal­to­sen museossa oli esillä Taide, uskonto, valta -näyt­tely (2016), jossa otet­tiin osaa ajan­koh­tai­seen kes­kus­te­luun tai­teen, val­lan ja uskon­non väli­sistä suh­teista. Hämeen lin­nassa on par­hail­laan esillä Pyhät ja paka­nat -näyt­tely, joka rin­nas­taa kes­kiai­kai­set uskon­nol­li­set veis­tok­set nyky­ku­van­veis­tä­jien töi­hin. RII­SAssa puo­les­taan maa­laus­taide koh­taa iko­nit ja sakraa­lie­si­nei­den maa­il­man.

Riip­pu­matta siitä mitä suo­ma­lai­nen usko kul­le­kin mer­kit­see, län­si­maista kuva­tai­detta ei olisi syn­ty­nyt ilman uskon­nol­li­sia kuvia. Hel­sin­gin Sano­mien lii­te­pääl­likkö Lauri Mal­ka­vaara kir­joitti Mihin suo­ma­lai­set usko­vat? -tee­ma­nu­me­rossa (2/​17), että kir­kon sano­malle on jäl­leen enem­män kai­ku­poh­jaa kuin vuo­si­kym­me­niin. ”Jos unoh­de­taan het­keksi opil­li­set kysy­myk­set, kir­kon sano­man ydin on lähim­mäi­sen­rak­kaus. Se on samalla län­si­mai­sen kult­tuu­rimme perusta, ja sii­hen minä uskon ihan var­masti”, kiteyt­tää Mal­ka­vaara.

Koh­taa­mi­sia – Suo­ma­lai­nen usko -näyt­tely on esillä RII­SAssa 30.12.2017 saakka.

Otsik­ko­kuva on Helmi Kuusen maa­lauk­sesta Kris­tuk­sen hau­taa­mi­nen (1955, öljy kova­le­vylle).

Kir­joit­taja on Suo­men orto­dok­si­sen kirk­ko­museo RII­SAn ama­nuenssi.

Läpi­nä­kyvä on Suhen eli Suur-​Helsingin seu­ra­kun­nan pii­rissä hil­jat­tain syn­ty­neen kuva­tai­de­kol­lek­tii­vin ensim­mäi­nen näyt­tely, jossa on esillä seit­se­män eri tai­tei­li­jan teosta. Kaikki käsit­te­le­vät näyt­te­lyn aihetta eri­lai­sista näkö­kul­mista käsin ja eri tek­nii­koilla. Näyt­te­lyn mil­jöö on teol­li­suus­hen­ki­nen seu­ra­kun­nan tila, jossa Suhen pää­osin nuo­rista aikui­sista koos­tuva seu­ra­kunta kokoon­tuu. Haas­tat­te­limme näyt­te­lyn ava­jai­sissa Stiina Siraista, yhtä näyt­te­lyssä mukana ole­vista tai­teil­joista.

Näyt­tely itses­sään ei var­si­nai­sesti pyri esit­te­le­mään kris­til­listä tai­detta, vaan teki­jät koki­si­vat sen sopi­van esille myös muu­hun kuin seu­ra­kun­ta­ti­laan. Tosin Kal­liossa sijait­seva näyt­te­ly­paikka on kieh­to­van urbaani ja tren­di­käs ja näin muis­tut­taa hie­man gal­le­ria­ti­laa. Tai­tei­li­joi­den kou­lu­tus­taus­tat kuten teks­tii­li­taide, muoti- ja vaa­te­tusala, graa­fi­nen suun­nit­telu sekä tai­de­his­to­ria näky­vät teos­ten mate­ri­aa­li­va­lin­noissa ja toteu­tus­ta­vassa. Kris­til­li­nen vakau­mus puo­les­taan tulee ilmi tai­tei­li­joi­den tavassa käsi­tellä aihetta.

Näyt­te­lyn teema on tar­jon­nut tai­tei­li­joille kieh­to­van mah­dol­li­suu­den tar­kas­tella moniu­lot­teista aihetta ja teok­set lähes­ty­vät­kin asiaa niin yhteis­kun­nal­li­sista kuin hen­ki­lö­koh­tai­sista läh­tö­koh­dista. He pyr­ki­vät teok­sil­laan teke­mään läpi­nä­ky­vää näky­väksi. Läpi­nä­ky­vyys näh­dään sekä hyvänä että pahana asiana, kuten Sonja Pen­na­sen teosta kat­soessa voi havaita.

Sonja Pen­na­sen teok­sessa See (through) me I am lonely nousee esiin juuri läpi­nä­ke­mi­sen para­doksi. Ihmi­nen voi ikään kuin kat­so­malla toi­sen läpi olla näke­mättä koh­det­taan — ohit­taa ja näin voi­mis­taa toi­sen yksi­näi­syy­den koke­musta. Toi­saalta tur­val­li­sessa läpi­nä­ky­vyy­dessä katse pyyh­kii edes­tään itsen tai mui­den aset­ta­mat esteet ja näkee koh­teensa aitona per­soo­nana ja sel­lai­sena kuin tämä on ja samalla rakas­taen, mutta rehel­li­sesti.

Yksi­tyis­kohta teok­sesta See (through) me I am lonely (Sonja Pen­na­nen 2017)

Teok­sesta Eili­sen ja huo­mi­sen välissä Karen Wil­lis ker­too sen ”käsit­te­le­vän sitä läpi­nä­ky­vyyttä, joka on sidok­sissa aikaan ja mei­hin”. Huo­mista ei voi vielä nähdä ja kui­ten­kin sitä raken­ne­taan men­nei­syy­den ja nyky­het­ken koke­mus­ten ja tie­don perus­teella. Vai­ku­tuk­set pal­jas­tu­vat usein vasta myö­hem­min.

Eili­sen ja huo­mi­sen välissä (Karen Wil­lis 2017)

Stiina Sirai­nen, taus­tal­taan kuva­tai­de­kas­vat­taja, ker­too, että yksi näyt­te­lyn tavoit­teista on myös tie­dot­taa ryh­män toi­min­nasta kris­ti­tyille alan ammat­ti­lai­sille, jotka mah­dol­li­sesti oli­si­vat kiin­nos­tu­neita liit­ty­mään kol­lek­tii­viin. Ja aina­kin tou­ko­kuun alussa pidet­ty­jen ava­jais­ten osa­not­ta­ja­mää­rän perus­teella näyt­te­lystä kiin­nos­tu­neita on, sillä tila on tupa­ten täynnä ja jou­kossa on useita luo­valla alalla työs­ken­te­le­viä.

Sirai­nen kir­joit­taa unen­omai­sesta ins­tal­laa­tios­taan 1000 exo(planets) to see before I die näin: ”(Teos) on kuvaus kau­ko­kai­puus­tani vielä kos­ke­mat­to­maan ava­ruu­teen ja ver­taus­ku­val­li­nen tut­kielma into­hi­moi­sen seik­kai­li­jan kuo­le­man­pe­losta. Se on tut­kielma pla­nee­toista, joita en kos­kaan elin­ai­ka­nani ehdi saa­vut­ta­maan – sekä rii­pai­seva kuvaus siitä, miten ihmi­nen tar­vit­see tie­teen ja tek­no­lo­gian läpi­mur­toja näh­däk­seen ava­ruu­den pak­sun, hul­mua­van kan­kaan läpi. Käymme jat­ku­vaa kil­pa­juok­sua ajan kanssa. Ihmi­se­lä­män rajal­li­suus pakot­taa valit­se­maan, prio­ri­soi­maan ja kes­kit­tä­mään. On otet­tava ris­kejä ja sitou­dut­tava valit­se­miinsa reit­tei­hin pääs­täk­seen mah­dol­li­sim­man pit­källe. Kuten ava­ruus­len­nolle, myös elä­mälle on ase­tettu resurs­sit ja polt­toai­ne­va­rat. Vaikka kuinka tah­toi­sin nähdä jokai­sen tuhan­nesta pla­nee­tasta, on minun valit­tava ensim­mäi­nen, jotta ehti­sin näke­mään edes yhden.”

Yksi­tyis­kohta teok­sesta 1000 (exo)planets to see before I die (Stiina Sirai­nen 2017)

Tie­toi­suus ihmi­se­lä­män rajal­li­suu­desta kaik­kine haa­vei­neen ja unel­mi­neen on vah­vasti läsnä teok­sissa. Tila itses­sään on var­sin rii­suttu ja pel­kis­tetty eli tun­tuu kuin kaikki yli­mää­räi­nen olisi kar­sittu töi­den ympä­riltä pois, jotta kat­soja todella voi kes­kit­tyä teok­siin ja nii­den herät­tä­miin aja­tuk­siin.

Kat­seen siir­tyessä Essi Raja­mäen teok­seen Minä näen sinut kolme sil­mää, jotka voi tul­kita Pyhäksi Kol­mi­nai­suu­deksi, kat­so­vat suo­raan sei­nältä. Ne muis­tut­ta­vat Juma­lan kat­seesta, joka näkee aidosti ihmis­sie­lun perim­mäi­siin sopu­koi­hin ja pois­taa ihmi­sen itsensä raken­ta­mat suo­ja­muu­rit ja sokeat pis­teet — tekee ne läpi­nä­ky­viksi. Kuten tästä teok­sesta myös koko näyt­te­lystä ja sen teok­sista hei­jas­tuu, näyt­te­ly­ti­lan ulko­nai­sesta rujou­desta huo­li­matta, rau­hal­li­nen suh­tau­tu­mi­nen läpi­nä­ky­vyy­den seu­rauk­siin ja sii­hen mitä sen myötä pal­jas­tuu.

Vaa­te­teol­li­suu­den läpi­nä­ky­vyyttä käsit­te­levä teos­ko­ko­nai­suus Trans­pa­rency in fas­hion industry käsit­te­lee aihetta rehel­li­sin havain­noin ja näyt­tää nyky­päi­vän vaat­tei­den alku­pe­rän surul­li­sen todel­li­suu­den. Tai­tei­lija Heta Kup­sala kui­ten­kin toi­voo alaan liit­ty­vän läpi­nä­ky­vyy­den lisään­tyessä parem­pia ja eet­ti­sem­piä rat­kai­suja tule­vai­suu­dessa. Teos ei siis jää pel­käksi epä­toi­von ilmauk­seksi, vaan pyr­kii ole­maan mukana muut­ta­massa val­lit­se­via käy­tän­töjä.

Läpi­nä­ky­vyy­den myötä per­soona tai ilmiö tulee näh­dyksi sel­lai­sena kuin on, mikä ihmi­selle on monesti ahdis­ta­va­kin aja­tus. Karut asiat pyri­tään luon­tai­sesti pii­lot­ta­maan ja näin suo­jau­tu­maan mui­den mah­dol­li­selta pahek­sun­nalta tai jopa hyl­kää­mi­seltä. Huo­li­matta siitä, että näyt­te­lyyn osal­lis­tu­neet tai­tei­li­jat eivät kaikki koe teke­vänsä kris­til­listä tai­detta, ais­tii kris­titty näyt­te­lyssä vie­rai­lija hel­posti teki­jöi­den maa­il­man­kat­so­muk­sen niin aihe­va­lin­noissa kuin nii­den käsit­te­ly­ta­vassa. Tai­tei­li­joilla ei ole pel­koa saat­taa näky­mä­tön näky­väksi ja näin koh­data totuutta, vaikka sen myötä pal­jas­tui­si­kin epä­koh­tia. Kris­ti­nus­kon yti­messä oleva tieto armosta on var­masti myös syynä sii­hen, että tai­tei­li­jat tar­joa­vat vai­kei­siin ongel­miin rat­kai­suja. Oli­si­kin mie­len­kiin­toista nähdä näyt­tely myös gal­le­ria­ti­lassa irral­laan seu­ra­kun­ta­kon­teks­tista, jol­loin teok­sista voisi pal­jas­tua lisää ulot­tu­vuuk­sia ja poh­dit­ta­vaa.

Negev, Tel Aviv, Gali­lee (Adi Dobrin 2016)

Stiina Sirai­nen kokee, että näyt­te­lyn teok­silla ja teki­jöillä on enem­män yhteistä kuin ainoas­taan valittu teema. Kol­lek­tiivi on sel­keästi ylpeä näyt­te­lys­tään, joka on tehty vain vähän aikaa ryh­män perus­ta­mi­sen jäl­keen. He jär­jes­tä­vät sään­nöl­li­sin välia­join kri­tiik­ki­ti­lai­suuk­sia, joissa osa­not­ta­jat voi­vat saada raken­ta­vaa palau­tetta töis­tään ja näin yhdessä kehit­tää osaa­mis­taan ja ammat­ti­tai­to­aan. Illoissa saatu palaute vai­kutti myös hänen näyt­te­lyssä ole­van teok­sensa aiheen valin­taan ja toteu­tuk­seen. Sirai­nen kuvai­lee kritiikki-​iltoja hyvän­tuu­li­sina ja ren­toina, mutta samaan aikaan avoi­mina ja rehel­li­sinä. Jääm­me­kin mie­len­kiin­nolla odot­ta­maan ryh­män seu­raa­vaa pro­jek­tia.

Näyt­tely on esillä Hel­sin­gin Kal­liossa osoit­teessa Pen­ger­kuja 6 kesä­kuun alkuun asti sun­nun­tai­sin seu­ra­kun­nan kokoon­tu­mi­sai­koina.

Näyt­te­lyn on kura­toi­nut Maija Grön­qvist ja näyt­te­lyyn osal­lis­tu­vat tai­tei­li­jat ovat: Adi Dobrin, Heta Kup­sala, Eetu Lin­nan­kivi, Sonja Pen­na­nen, Essi Raja­mäki, Stiina Sirai­nen ja Karen Wil­lis.

www.suhe.net

Lauri Ainala on monessa eri gen­ressä surf­fai­leva underground-​taiteilija, joka on tun­nettu par­hai­ten Paavoharju-​yhtyeen pää­mie­henä. Mutta mitä Aina­lalla on tällä het­kellä työn alla ja kuinka hänen tuo­tan­tonsa lin­kit­tyy Aar­re­ai­tan kent­tään, kris­ti­nus­koon ja kuva­tai­tei­siin? Menimme Titanik-​galleriassa 6.5.2017 jär­jes­te­tylle kei­kalle tapaa­maan tai­tei­li­jaa ja otta­maan sel­vää.

Fil­mi­kuva: Esa Luoto.

On yksi kevään kau­neim­mista päi­vistä, joten Aura­jo­ki­ranta on täynnä läm­möstä ja valosta innos­tu­neita ihmi­siä, joista muu­tama jonot­taa jo Titanik-​gallerian edus­talla tapah­tu­man alka­mista. Rune­ber­gin puisto, jonka alla ole­vaan rin­tee­seen gal­le­ria on raken­nettu, on kui­ten­kin mel­kein tyhjä, joten ase­tumme Aina­lan kanssa puis­ton­pen­kille jut­te­le­maan.

Vaikka Aina­lan musii­kil­li­nen tuo­tanto on saa­vut­ta­nut kan­sain­vä­lis­tä­kin mai­netta, häntä itse­ään ei voi suo­raan loke­roida pel­käs­tään muusi­koksi. Rajaa­vien tai pois­sul­ke­vien mää­rei­den liit­tä­mi­nen Aina­laan yli­pää­tään tun­tui­si­kin läh­tö­koh­tai­sesti ris­ti­rii­tai­selta, sillä hän ei halua lei­maan­tua vaan yksin­ker­tai­sesti “tekee mitä mie­leen juo­lah­taa”. “Itse asiassa olen aina teh­nyt musiik­kia ajal­li­sesti vähem­män kuin muita jut­tuja, mutta se on syystä tai toi­sesta saa­nut enem­män huo­miota,” Ainala huo­maut­taa.

Tai­tei­li­jan monia­lai­suu­desta ker­too sekin, että illan alkuun näy­tet­tiin hänen doku­ment­tie­lo­ku­vansa Unien Savon­linna. Lisäksi hänelle myön­net­tiin juuri Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­ton Etelä-​Savon rahas­ton puo­li­vuo­ti­nen työs­ken­te­ly­apu­raha nime­no­maan video­tai­teen teke­mistä var­ten.

Var­si­nai­sella kei­kalla näh­tiin pala tämän­het­kistä musiik­ki­pro­jek­tia, josta on ääni­tetty myös Svart Record­sin kus­tan­tama Orpo­ko­ti­juh­lat Saa­rella. Setti lähe­nee yhtä lailla ääni­tai­detta kuin per­for­mans­sia­kin. Muu­ta­mat ovat­kin när­käs­ty­neet, kun uusi jul­kaisu ei sisäl­tä­nyt­kään Paavoharju-​tyyppisiä sel­keitä bii­sejä. “Var­sin­kin metal­li­mie­het ovat otta­neet nok­kiinsa, vaikka enhän mä ole väit­tä­nyt että tää olis joku perin­tei­nen musiik­kial­bumi. Mun mate­ri­aali on sel­västi pro­vo­soi­vam­paa kuin black metal,” Ainala hymäh­tää.

Tuo­tan­nossa on läsnä myös voi­mak­kaita visu­aa­li­sia ele­ment­tejä. Yleensä keik­ko­jen taus­talle – tai päälle – on pro­ji­soitu Aina­lan video­tai­detta. Tällä ker­taa video-​osuus oli mukana ainoas­taan doku­ment­tie­lo­ku­van muo­dossa, mutta esi­mer­kiksi ohei­sesta videosta saa käsi­tyk­sen käy­te­tystä kuvas­tosta ja Orpo­ko­ti­juh­lien tyy­listä yli­pää­tään.

Kuva ja ääni kuu­lu­vat yhteen Aina­lan tuo­tan­nossa. Syytä kysyes­säni hän vas­taa: “Tää ei ole ollut mikään heti val­mis kon­septi, vaan oon pää­ty­nyt täl­la­seen ilma­suun fii­lis­poh­jalta. Kuvaan pal­jon ja teen pal­jon musaa, sit­ten muok­kai­len ja yhdis­te­len kokei­le­malla. Mun jutut ei oo käsi­kir­joi­tet­tuja tai var­sin­kaan käsi­te­tai­teel­li­sia.” Sama ele­ment­tien spon­taani yhdis­tely tapah­tuu myös kei­koilla, mutta vielä ennalta-​arvaamattomammin. “Ite en kyllä tajua, kuinka kukaan haluaa tulla kat­to­maan kun pai­ne­len läp­pä­rin nap­peja. Vois koo­data lauriainala-​tietokoneohjelman, joka gene­rois mats­kut ja tekis samat jutut,” Ainala nau­raa, mutta ennät­tää lisää­mään, että mie­lel­lään kyllä tapaa ihmi­siä kei­koilla. Sel­västi ylei­sö­kin tapaa mie­lel­lään häntä, sillä gal­le­ria­tila on täynnä lop­puil­lasta.

Orpo­ko­ti­juh­lat Saa­rella -pro­duk­tiossa kris­ti­nusko näkyy ja kuu­luu, jo nimes­sä­kin: “Saari” löy­tyy Etelä-​Karjalasta, missä Pari­kan­nie­mi­sää­tiö yllä­pi­tää uuku­nie­me­läi­sen herä­tys­liik­keen perin­töä muun muassa jär­jes­tä­mällä vuo­sit­tain liik­keen kesä­ta­pah­tu­man nimeltä orpo­ko­ti­juh­lat. Ris­tejä, kirk­koja ja hau­taus­maita vili­see videoilla, ääni­rai­doilla kohi­see kat­kel­mia seu­ra­pu­heista ja vir­ren­vei­suusta.

“Alun perin kris­til­li­set vai­kut­teet eivät olleet miulla näin vah­vasti mukana. Sit­ten aloin enem­män miet­tiä omia hen­gel­li­siä juu­ria ja nämä jutut nousi­vat esiin.” Ainala ker­too, että on lap­sesta asti ollut mukana Pari­kan­nie­mi­sää­tiön ja Herättäjä-​Yhdistyksen toi­min­nassa. Usko on periy­ty­nyt isältä pojalle jo monta suku­pol­vea, joten ei ihme, että pikku-​Laurille orpo­ko­ti­juh­lat tun­tui­vat itses­tään­sel­vyy­deltä. “Lap­sena en jak­sa­nut istua sisällä, vaan kul­jes­ke­lin kir­kon pihalla, jonne oli viri­tetty van­han­ai­kai­set kova­ää­ni­set. Vielä 90-​luvulla seu­ra­kan­saa oli niin pal­jon, että kaikki ei mah­tu­neet Saa­ren kirk­koon, vaan osa osal­lis­tui ohjel­maan ulkona pres­su­ka­tos­ten alla.” Muisto säri­se­vien kova­ää­nis­ten kautta kan­tau­tu­neesta ääni­mai­se­masta on epäi­le­mättä ollut yksi Orpo­ko­ti­juh­lien läh­tö­koh­dista.

Kim­moke omien hen­gel­lis­ten juu­rien etsi­mi­selle oli Aina­lan äidin kuo­lema yhdek­sän vuotta sit­ten. Se aiheutti krii­sin, sillä usko tai uskon­nol­li­suus oli tul­lut kotoa, ja vielä tei­ni­vuo­sina Ainala uskoi tutusti samalla tavalla kuin van­hem­mat­kin. Kun jou­tui­kin yhtäk­kiä mää­rit­te­le­mään suh­teensa kris­ti­nus­koon täy­sin itse­näi­sesti, lap­se­nus­kon säi­lyt­tä­mi­nen ei ollut enää mah­dol­lista.

Kuva: Miik­kael Kuk­kula.

Aina­lan hen­gel­li­nen itse­näis­ty­mis­pro­sessi ei ollut tasai­nen tie. “Hel­posti kuol­leista tekee mart­tyy­reitä, joi­den aja­tuk­sia ja uskoa ihan­noi, mutta itel­läni on uskosta eri­lai­sia aja­tuk­sia kuin äidillä oli. Äiti näki ennen kuo­le­maansa unen, jossa oli pie­nenä tyt­tönä kedolla. Kedolla oli portti, jonka takana Jee­sus oli vas­tassa. Täl­lai­nen luot­ta­mus ja usko oli tuossa tilan­teessa hänelle hyvä, mutta itsellä ei ole saman­laista var­muutta, eikä ehkä tar­vitse olla­kaan. Eikä se silti tar­koita, että äidin koke­mus olisi ollut joten­kin väärä. Nää on tosi hen­ki­lö­koh­tai­sia asioita.” 

Yli­pää­tään Ainala mää­rit­te­lee suh­teensa kris­ti­nus­koon pro­ses­sina. “Voiko näistä asioista edes elä­män aikana pää­tyä johon­kin lop­pu­tu­lok­seen? Usko muut­tuu – on koko ajan edel­leen, mutta muut­tuu.”

Kris­ti­nus­kon rat­kaisu asioi­hin ei ole inhi­mil­li­nen, vaan Juma­lan rat­kaisu.

Herä­tys­lii­ke­taus­tasta huo­li­matta Aina­lan suhde Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon on uskon­krii­sistä asti ollut han­kala, eikä hän tällä het­kellä kuulu mihin­kään kirk­ko­kun­taan. “Itseä alkoi ärsyt­tää, että lii­kaa yri­te­tään miel­lyt­tää ja mukau­tua. Oli­sin sitä mieltä, että jos ihmi­siä ei kiin­nosta, niin erot­koon, ei kir­kosta olis tar­vin­nut ylei­sön mie­liksi tehdä jotain yleis­hu­ma­nis­tista lai­tosta. Hyvä asia­han se sinänsä on, huma­nismi, mutta sitä löy­tää muu­al­ta­kin. Kris­ti­nus­kon rat­kaisu asioi­hin ei ole inhi­mil­li­nen, vaan Juma­lan rat­kaisu.” Moni Aina­lan van­hoista kave­reista, kuten Joose Kes­ki­talo ja Sami Kukka, ovat­kin kään­ty­neet orto­dok­seiksi vas­taa­van ris­ti­rii­ta­ti­lan­teen edessä. 

“En tar­koita, etteikö saisi olla kes­kus­te­lua homo­lii­toista, nais­pap­peu­desta tai mistä tahansa, mutta lin­jan tulisi olla kris­til­li­nen, ei vain yleis­hu­ma­nis­ti­nen. Maal­lis­tu­mista on tapah­tu­nut, kir­kol­li­sissa leh­dissä ei puhuta ollen­kaan kris­ti­nus­kosta, ja eihän enää ymmär­retä uskon­nol­lista kiel­tä­kään.” Kysyn, onko tämä näky­nyt myös siinä, miten yleisö on otta­nut vas­taan Orpo­ko­ti­juh­lien kris­til­li­sesti latau­tu­neen kuvas­ton. Ainala menee miet­te­li­ään näköi­seksi. “En mä siitä tiedä. Jokai­sella on oma tul­kinta mats­kusta kui­ten­kin, itsel­lä­kin se vaih­te­lee. Sel­lai­set jutut, jotka on jos­sain vai­heessa vähän kadut­ta­neet, on saat­ta­neet vähän ajan päästä tun­tua just niiltä par­hailta ideoilta. En osaa sanoa, miten ihmi­set suh­tau­tuu näi­hin kris­til­li­siin vai­kut­tei­siin. En yleensä juu­ri­kaan mieti, mitä muut ajat­te­lee. Orpo­ko­ti­juh­lis­ta­kin piti alun­pe­rin tulla vain kasetti, mutta Svar­tilla innos­tui­vat vähän isom­paan jul­kai­suun.”

Fil­mi­kuva: Esa Luoto.

Aina­lan kuvasto ja soundi ovat pai­na­jais­mai­sia ja tum­ma­sä­vyi­siä, niissä on synkkä, mys­ti­nen tuntu. Ensi­vai­ku­telma saat­taa hel­posti olla, että viesti kris­ti­nus­kosta olisi nega­tii­vi­nen. Ei se toi­saalta ole suo­ra­nai­sesti posi­tii­vi­nen­kaan, eikä Ainala miellä mate­ri­aa­li­aan var­si­nai­sesti kris­til­li­seksi: “Kris­til­li­nen musa, kuten vir­ret, anta­vat rat­kai­suja. Mulla niitä ei ole.” Silti hänen mukaansa “kris­til­li­syys ei ole tässä vaan kuori tai mauste, vaan perin­teen jat­kumo, vaikka en sitä ollut pal­jon aja­tel­lut­kaan. Halusin itse tai en, pakosti Orpo­ko­ti­juh­lat on jon­kin­lai­nen kris­til­li­sen jat­ku­mon osa.”

Seu­raa­vaksi tai­tei­li­jan suun­ni­tel­missa on tehdä videot lop­pui­hin­kin Orpo­ko­ti­juh­lien bii­sei­hin – tai koko­nai­suu­den osiin. SKR:n apu­ra­halla mah­dol­lis­tuu muun muassa matka Venä­jälle, josta löy­tyy Saa­ren kir­kon kanssa lähes ident­ti­nen, mutta rau­nioi­tu­nut Lumi­vaa­ran kirkko. Kuvaus­po­rukka aikoo kier­tää video­ma­te­ri­aa­lin perässä myös koti­maassa, telt­to­jen kanssa ja urban explo­ra­tion -hen­gessä.

Myös Savon­linna, Aina­lan koti­kau­punki, tulee var­masti näky­mään tule­villa videoilla. Tai­tei­lija puhuu tun­teik­kaa­seen sävyyn lap­suu­den koti­kau­pun­gis­taan ja fii­lis­te­lee, että vih­doin pääsi muut­ta­maan sinne takai­sin. Pää­kau­pun­ki­seu­dulla vie­te­tyt vuo­det ovat olleet kom­pro­mis­seja per­heen vuoksi. Koti­kul­mat ovat innoit­ta­neet monia aiem­pia­kin tai­de­pro­jek­teja, muun muassa Tie, totuus ja elämä -doku­men­tin, jossa koti­seu­tu­rak­kaus vede­tään öve­riksi: “Hämä­rällä logii­kalla Savon­lin­nassa kaikki on todel­lista, muu­alla epä­to­del­lista tai vää­ris­ty­nyttä. Mui­nai­sissa uskon­noissa oli pyhiä paik­koja, joissa jumala asui kon­kreet­ti­sesti – tässä on sitä samaa. Itselle Savon­linna on pyhä paikka, koska omat muis­tot on ank­ku­roi­tu­neet sinne. Täl­lä­kin on kau­nista, ihan mai­nio paikka, mutta ei se mer­kitse mitään ilman muis­toja.”

Fil­mi­ku­vat: Esa Luoto.

Sel­västi men­nei­syy­den, muis­to­jen ja perin­tei­den vaa­li­mi­nen on Aina­lalle yksi kes­kei­sim­mistä arvoista. Tämä näkyy myös hänen autiotalo-​innostuksessaan, jonka poh­jalta on syn­ty­nyt suuri osa Orpo­ko­ti­juh­lien­kin perus­ku­vas­tosta. Ehkä kris­til­li­sen perin­teen sovel­ta­mi­sen taus­talla on saman­lai­nen kiin­nos­tus van­hoi­hin, hylät­tyi­hin asioi­hin. Ainala myön­tää, että yksi syy orpo­ko­ti­juh­lien mukaan otta­mi­selle on ollut juuri uuku­nie­me­läi­sen perin­teen säi­lyt­tä­mi­nen ja siitä ker­to­mi­nen. “Saa­rella on hieno juttu rajan pin­nassa, siellä on uniikki ilma­piiri, jota kan­nat­taa tulla kat­so­maan vaikka vaan mie­len­kiin­nosta. Oon ite­kin menossa pie­nen tauon jäl­keen ensi kesän juh­lille puhu­maan nuor­ten ohjel­massa ran­ta­ma­jalla, kun kut­sut­tiin.”

Aina­lan keikka ei kui­ten­kaan tun­tu­nut pel­kältä perin­teen säi­lyt­tä­mi­seltä, sillä har­taus oli kuin uuku­nie­me­läi­sessä herä­tys­ko­kouk­sessa. Ääni­ma­tolla juh­la­kansa vei­sasi tasai­sen toti­sesti “Oi Juma­lan Karitsa”. Väki istui ja kuun­teli, osa sil­mät kiinni, osa musii­kin tah­dissa hil­jaa huo­juen. “Oi Juma­lan Karitsa, joka pois otat maa­il­man syn­nin, anna meille rauha.” 

“Usko muut­tuu – on koko ajan edel­leen, mutta muut­tuu.”

Kuva: Miik­kael Kuk­kula.

Haas­tat­te­lun kuva­ma­te­ri­aali saa­tiin käyt­töön tapah­tu­man jär­jes­tä­jien, Video Art Fes­ti­val Turun, Titanik-​gallerian ja U-​kollektiivin, kautta: Lauri Ainala + Säh­kö­lukko at Titanik-​Galleria