Aarreaitta

Lauri Ainala on monessa eri gen­ressä surf­fai­leva underground-​taiteilija, joka on tun­nettu par­hai­ten Paavoharju-​yhtyeen pää­mie­henä. Mutta mitä Aina­lalla on tällä het­kellä työn alla ja kuinka hänen tuo­tan­tonsa lin­kit­tyy Aar­re­ai­tan kent­tään, kris­ti­nus­koon ja kuva­tai­tei­siin? Menimme Titanik-​galleriassa 6.5.2017 jär­jes­te­tylle kei­kalle tapaa­maan tai­tei­li­jaa ja otta­maan sel­vää.

LauriAinala5

Fil­mi­kuva: Esa Luoto.

On yksi kevään kau­neim­mista päi­vistä, joten Aura­jo­ki­ranta on täynnä läm­möstä ja valosta innos­tu­neita ihmi­siä, joista muu­tama jonot­taa jo Titanik-​gallerian edus­talla tapah­tu­man alka­mista. Rune­ber­gin puisto, jonka alla ole­vaan rin­tee­seen gal­le­ria on raken­nettu, on kui­ten­kin mel­kein tyhjä, joten ase­tumme Aina­lan kanssa puis­ton­pen­kille jut­te­le­maan.

Vaikka Aina­lan musii­kil­li­nen tuo­tanto on saa­vut­ta­nut kan­sain­vä­lis­tä­kin mai­netta, häntä itse­ään ei voi suo­raan loke­roida pel­käs­tään muusi­koksi. Rajaa­vien tai pois­sul­ke­vien mää­rei­den liit­tä­mi­nen Aina­laan yli­pää­tään tun­tui­si­kin läh­tö­koh­tai­sesti ris­ti­rii­tai­selta, sillä hän ei halua lei­maan­tua vaan yksin­ker­tai­sesti “tekee mitä mie­leen juo­lah­taa”. “Itse asiassa olen aina teh­nyt musiik­kia ajal­li­sesti vähem­män kuin muita jut­tuja, mutta se on syystä tai toi­sesta saa­nut enem­män huo­miota,” Ainala huo­maut­taa.

Tai­tei­li­jan monia­lai­suu­desta ker­too sekin, että illan alkuun näy­tet­tiin hänen doku­ment­tie­lo­ku­vansa Unien Savon­linna. Lisäksi hänelle myön­net­tiin juuri Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­ton Etelä-​Savon rahas­ton puo­li­vuo­ti­nen työs­ken­te­ly­apu­raha nime­no­maan video­tai­teen teke­mistä var­ten.

Var­si­nai­sella kei­kalla näh­tiin pala tämän­het­kistä musiik­ki­pro­jek­tia, josta on ääni­tetty myös Svart Record­sin kus­tan­tama Orpo­ko­ti­juh­lat Saa­rella. Setti lähe­nee yhtä lailla ääni­tai­detta kuin per­for­mans­sia­kin. Muu­ta­mat ovat­kin när­käs­ty­neet, kun uusi jul­kaisu ei sisäl­tä­nyt­kään Paavoharju-​tyyppisiä sel­keitä bii­sejä. “Var­sin­kin metal­li­mie­het ovat otta­neet nok­kiinsa, vaikka enhän mä ole väit­tä­nyt että tää olis joku perin­tei­nen musiik­kial­bumi. Mun mate­ri­aali on sel­västi pro­vo­soi­vam­paa kuin black metal,” Ainala hymäh­tää.

Tuo­tan­nossa on läsnä myös voi­mak­kaita visu­aa­li­sia ele­ment­tejä. Yleensä keik­ko­jen taus­talle – tai päälle – on pro­ji­soitu Aina­lan video­tai­detta. Tällä ker­taa video-​osuus oli mukana ainoas­taan doku­ment­tie­lo­ku­van muo­dossa, mutta esi­mer­kiksi ohei­sesta videosta saa käsi­tyk­sen käy­te­tystä kuvas­tosta ja Orpo­ko­ti­juh­lien tyy­listä yli­pää­tään.

Kuva ja ääni kuu­lu­vat yhteen Aina­lan tuo­tan­nossa. Syytä kysyes­säni hän vas­taa: “Tää ei ole ollut mikään heti val­mis kon­septi, vaan oon pää­ty­nyt täl­la­seen ilma­suun fii­lis­poh­jalta. Kuvaan pal­jon ja teen pal­jon musaa, sit­ten muok­kai­len ja yhdis­te­len kokei­le­malla. Mun jutut ei oo käsi­kir­joi­tet­tuja tai var­sin­kaan käsi­te­tai­teel­li­sia.” Sama ele­ment­tien spon­taani yhdis­tely tapah­tuu myös kei­koilla, mutta vielä ennalta-​arvaamattomammin. “Ite en kyllä tajua, kuinka kukaan haluaa tulla kat­to­maan kun pai­ne­len läp­pä­rin nap­peja. Vois koo­data lauriainala-​tietokoneohjelman, joka gene­rois mats­kut ja tekis samat jutut,” Ainala nau­raa, mutta ennät­tää lisää­mään, että mie­lel­lään kyllä tapaa ihmi­siä kei­koilla. Sel­västi ylei­sö­kin tapaa mie­lel­lään häntä, sillä gal­le­ria­tila on täynnä lop­puil­lasta.

Orpo­ko­ti­juh­lat Saa­rella -pro­duk­tiossa kris­ti­nusko näkyy ja kuu­luu, jo nimes­sä­kin: “Saari” löy­tyy Etelä-​Karjalasta, missä Pari­kan­nie­mi­sää­tiö yllä­pi­tää uuku­nie­me­läi­sen herä­tys­liik­keen perin­töä muun muassa jär­jes­tä­mällä vuo­sit­tain liik­keen kesä­ta­pah­tu­man nimeltä orpo­ko­ti­juh­lat. Ris­tejä, kirk­koja ja hau­taus­maita vili­see videoilla, ääni­rai­doilla kohi­see kat­kel­mia seu­ra­pu­heista ja vir­ren­vei­suusta.

“Alun perin kris­til­li­set vai­kut­teet eivät olleet miulla näin vah­vasti mukana. Sit­ten aloin enem­män miet­tiä omia hen­gel­li­siä juu­ria ja nämä jutut nousi­vat esiin.” Ainala ker­too, että on lap­sesta asti ollut mukana Pari­kan­nie­mi­sää­tiön ja Herättäjä-​Yhdistyksen toi­min­nassa. Usko on periy­ty­nyt isältä pojalle jo monta suku­pol­vea, joten ei ihme, että pikku-​Laurille orpo­ko­ti­juh­lat tun­tui­vat itses­tään­sel­vyy­deltä. “Lap­sena en jak­sa­nut istua sisällä, vaan kul­jes­ke­lin kir­kon pihalla, jonne oli viri­tetty van­han­ai­kai­set kova­ää­ni­set. Vielä 90-​luvulla seu­ra­kan­saa oli niin pal­jon, että kaikki ei mah­tu­neet Saa­ren kirk­koon, vaan osa osal­lis­tui ohjel­maan ulkona pres­su­ka­tos­ten alla.” Muisto säri­se­vien kova­ää­nis­ten kautta kan­tau­tu­neesta ääni­mai­se­masta on epäi­le­mättä ollut yksi Orpo­ko­ti­juh­lien läh­tö­koh­dista.

Kim­moke omien hen­gel­lis­ten juu­rien etsi­mi­selle oli Aina­lan äidin kuo­lema yhdek­sän vuotta sit­ten. Se aiheutti krii­sin, sillä usko tai uskon­nol­li­suus oli tul­lut kotoa, ja vielä tei­ni­vuo­sina Ainala uskoi tutusti samalla tavalla kuin van­hem­mat­kin. Kun jou­tui­kin yhtäk­kiä mää­rit­te­le­mään suh­teensa kris­ti­nus­koon täy­sin itse­näi­sesti, lap­se­nus­kon säi­lyt­tä­mi­nen ei ollut enää mah­dol­lista.

Kuva: Miikkael Kukkula.

Kuva: Miik­kael Kuk­kula.

Aina­lan hen­gel­li­nen itse­näis­ty­mis­pro­sessi ei ollut tasai­nen tie. “Hel­posti kuol­leista tekee mart­tyy­reitä, joi­den aja­tuk­sia ja uskoa ihan­noi, mutta itel­läni on uskosta eri­lai­sia aja­tuk­sia kuin äidillä oli. Äiti näki ennen kuo­le­maansa unen, jossa oli pie­nenä tyt­tönä kedolla. Kedolla oli portti, jonka takana Jee­sus oli vas­tassa. Täl­lai­nen luot­ta­mus ja usko oli tuossa tilan­teessa hänelle hyvä, mutta itsellä ei ole saman­laista var­muutta, eikä ehkä tar­vitse olla­kaan. Eikä se silti tar­koita, että äidin koke­mus olisi ollut joten­kin väärä. Nää on tosi hen­ki­lö­koh­tai­sia asioita.” 

Yli­pää­tään Ainala mää­rit­te­lee suh­teensa kris­ti­nus­koon pro­ses­sina. “Voiko näistä asioista edes elä­män aikana pää­tyä johon­kin lop­pu­tu­lok­seen? Usko muut­tuu – on koko ajan edel­leen, mutta muut­tuu.”

Kris­ti­nus­kon rat­kaisu asioi­hin ei ole inhi­mil­li­nen, vaan Juma­lan rat­kaisu.

Herä­tys­lii­ke­taus­tasta huo­li­matta Aina­lan suhde Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon on uskon­krii­sistä asti ollut han­kala, eikä hän tällä het­kellä kuulu mihin­kään kirk­ko­kun­taan. “Itseä alkoi ärsyt­tää, että lii­kaa yri­te­tään miel­lyt­tää ja mukau­tua. Oli­sin sitä mieltä, että jos ihmi­siä ei kiin­nosta, niin erot­koon, ei kir­kosta olis tar­vin­nut ylei­sön mie­liksi tehdä jotain yleis­hu­ma­nis­tista lai­tosta. Hyvä asia­han se sinänsä on, huma­nismi, mutta sitä löy­tää muu­al­ta­kin. Kris­ti­nus­kon rat­kaisu asioi­hin ei ole inhi­mil­li­nen, vaan Juma­lan rat­kaisu.” Moni Aina­lan van­hoista kave­reista, kuten Joose Kes­ki­talo ja Sami Kukka, ovat­kin kään­ty­neet orto­dok­seiksi vas­taa­van ris­ti­rii­ta­ti­lan­teen edessä. 

“En tar­koita, etteikö saisi olla kes­kus­te­lua homo­lii­toista, nais­pap­peu­desta tai mistä tahansa, mutta lin­jan tulisi olla kris­til­li­nen, ei vain yleis­hu­ma­nis­ti­nen. Maal­lis­tu­mista on tapah­tu­nut, kir­kol­li­sissa leh­dissä ei puhuta ollen­kaan kris­ti­nus­kosta, ja eihän enää ymmär­retä uskon­nol­lista kiel­tä­kään.” Kysyn, onko tämä näky­nyt myös siinä, miten yleisö on otta­nut vas­taan Orpo­ko­ti­juh­lien kris­til­li­sesti latau­tu­neen kuvas­ton. Ainala menee miet­te­li­ään näköi­seksi. “En mä siitä tiedä. Jokai­sella on oma tul­kinta mats­kusta kui­ten­kin, itsel­lä­kin se vaih­te­lee. Sel­lai­set jutut, jotka on jos­sain vai­heessa vähän kadut­ta­neet, on saat­ta­neet vähän ajan päästä tun­tua just niiltä par­hailta ideoilta. En osaa sanoa, miten ihmi­set suh­tau­tuu näi­hin kris­til­li­siin vai­kut­tei­siin. En yleensä juu­ri­kaan mieti, mitä muut ajat­te­lee. Orpo­ko­ti­juh­lis­ta­kin piti alun­pe­rin tulla vain kasetti, mutta Svar­tilla innos­tui­vat vähän isom­paan jul­kai­suun.”

Filmikuva: Esa Luoto.

Fil­mi­kuva: Esa Luoto.

Aina­lan kuvasto ja soundi ovat pai­na­jais­mai­sia ja tum­ma­sä­vyi­siä, niissä on synkkä, mys­ti­nen tuntu. Ensi­vai­ku­telma saat­taa hel­posti olla, että viesti kris­ti­nus­kosta olisi nega­tii­vi­nen. Ei se toi­saalta ole suo­ra­nai­sesti posi­tii­vi­nen­kaan, eikä Ainala miellä mate­ri­aa­li­aan var­si­nai­sesti kris­til­li­seksi: “Kris­til­li­nen musa, kuten vir­ret, anta­vat rat­kai­suja. Mulla niitä ei ole.” Silti hänen mukaansa “kris­til­li­syys ei ole tässä vaan kuori tai mauste, vaan perin­teen jat­kumo, vaikka en sitä ollut pal­jon aja­tel­lut­kaan. Halusin itse tai en, pakosti Orpo­ko­ti­juh­lat on jon­kin­lai­nen kris­til­li­sen jat­ku­mon osa.”

Seu­raa­vaksi tai­tei­li­jan suun­ni­tel­missa on tehdä videot lop­pui­hin­kin Orpo­ko­ti­juh­lien bii­sei­hin – tai koko­nai­suu­den osiin. SKR:n apu­ra­halla mah­dol­lis­tuu muun muassa matka Venä­jälle, josta löy­tyy Saa­ren kir­kon kanssa lähes ident­ti­nen, mutta rau­nioi­tu­nut Lumi­vaa­ran kirkko. Kuvaus­po­rukka aikoo kier­tää video­ma­te­ri­aa­lin perässä myös koti­maassa, telt­to­jen kanssa ja urban explo­ra­tion -hen­gessä.

Myös Savon­linna, Aina­lan koti­kau­punki, tulee var­masti näky­mään tule­villa videoilla. Tai­tei­lija puhuu tun­teik­kaa­seen sävyyn lap­suu­den koti­kau­pun­gis­taan ja fii­lis­te­lee, että vih­doin pääsi muut­ta­maan sinne takai­sin. Pää­kau­pun­ki­seu­dulla vie­te­tyt vuo­det ovat olleet kom­pro­mis­seja per­heen vuoksi. Koti­kul­mat ovat innoit­ta­neet monia aiem­pia­kin tai­de­pro­jek­teja, muun muassa Tie, totuus ja elämä -doku­men­tin, jossa koti­seu­tu­rak­kaus vede­tään öve­riksi: “Hämä­rällä logii­kalla Savon­lin­nassa kaikki on todel­lista, muu­alla epä­to­del­lista tai vää­ris­ty­nyttä. Mui­nai­sissa uskon­noissa oli pyhiä paik­koja, joissa jumala asui kon­kreet­ti­sesti – tässä on sitä samaa. Itselle Savon­linna on pyhä paikka, koska omat muis­tot on ank­ku­roi­tu­neet sinne. Täl­lä­kin on kau­nista, ihan mai­nio paikka, mutta ei se mer­kitse mitään ilman muis­toja.”

Filmikuva: Esa Luoto.

Fil­mi­ku­vat: Esa Luoto.

Sel­västi men­nei­syy­den, muis­to­jen ja perin­tei­den vaa­li­mi­nen on Aina­lalle yksi kes­kei­sim­mistä arvoista. Tämä näkyy myös hänen autiotalo-​innostuksessaan, jonka poh­jalta on syn­ty­nyt suuri osa Orpo­ko­ti­juh­lien­kin perus­ku­vas­tosta. Ehkä kris­til­li­sen perin­teen sovel­ta­mi­sen taus­talla on saman­lai­nen kiin­nos­tus van­hoi­hin, hylät­tyi­hin asioi­hin. Ainala myön­tää, että yksi syy orpo­ko­ti­juh­lien mukaan otta­mi­selle on ollut juuri uuku­nie­me­läi­sen perin­teen säi­lyt­tä­mi­nen ja siitä ker­to­mi­nen. “Saa­rella on hieno juttu rajan pin­nassa, siellä on uniikki ilma­piiri, jota kan­nat­taa tulla kat­so­maan vaikka vaan mie­len­kiin­nosta. Oon ite­kin menossa pie­nen tauon jäl­keen ensi kesän juh­lille puhu­maan nuor­ten ohjel­massa ran­ta­ma­jalla, kun kut­sut­tiin.”

Aina­lan keikka ei kui­ten­kaan tun­tu­nut pel­kältä perin­teen säi­lyt­tä­mi­seltä, sillä har­taus oli kuin uuku­nie­me­läi­sessä herä­tys­ko­kouk­sessa. Ääni­ma­tolla juh­la­kansa vei­sasi tasai­sen toti­sesti “Oi Juma­lan Karitsa”. Väki istui ja kuun­teli, osa sil­mät kiinni, osa musii­kin tah­dissa hil­jaa huo­juen. “Oi Juma­lan Karitsa, joka pois otat maa­il­man syn­nin, anna meille rauha.” 

Usko muut­tuu – on koko ajan edel­leen, mutta muut­tuu.”

Kuva: Miikkael Kukkula.

Kuva: Miik­kael Kuk­kula.

Haas­tat­te­lun kuva­ma­te­ri­aali saa­tiin käyt­töön tapah­tu­man jär­jes­tä­jien, Video Art Fes­ti­val Turun, Titanik-​gallerian ja U-​kollektiivin, kautta: Lauri Ainala + Säh­kö­lukko at Titanik-​Galleria

Teksti:
Kuvat: Miikkael Kukkula ja Esa Luoto

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?

Eku­mee­ni­set iko­nit

Suo­men orto­dok­si­sen kirk­ko­museon RII­SAn 60-​vuotisjuhlavuosi käyn­nis­tyi Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyllä. Eku­mee­ni­sella rukous­vii­kolla avattu eri­kois­näyt­tely koos­tuu joen­suu­lai­sen tai­tei­lija Eeva Zit­tin­gin (s. 1951) maa­laa­mista iko­neista. Iko­ni­taide yhdis­tää maa­il­man­kat­so­muk­sesta riip­pu­matta, ja iko­ni­maa­laus edis­tää eku­mee­nista kans­sa­käy­mistä. Mutta mikä on eku­mee­ni­nen ikoni?

TaivaallistaValoa3

Tai­tei­lija Eeva Zit­ting Tai­vaal­lista valoa -näyt­te­lyssä.

Ikoni tulee krei­kan­kie­li­sestä kuvaa tar­koit­ta­vasta sanasta εἰκών, eikōn. Alun perin sana tar­koitti laa­jasti kaik­kia kuvia, kun­nes teh­tiin jako iko­nien ja ark­ki­teh­to­nis­ten sei­nä­maa­laus­ten ja mosaiik­kien kes­ken. Ikoni kuu­luu jaka­mat­to­man kir­kon perin­tee­seen, jonka orto­dok­si­nen kirkko on siir­tä­nyt iko­ni­maa­laustra­di­tion myötä mei­dän päi­viimme asti. Näin ollen ikoni ei ole vain yhden kir­kon yksi­noi­keus, sillä iko­nilla on ollut mer­kit­tävä osa kris­tit­ty­jen rukous- ja juma­lan­pal­ve­luse­lä­mässä jo var­hais­kris­til­li­seltä ajalta läh­tien.

Tai­tei­lija Eeva Zit­ting pai­not­taa iko­nien ole­van eku­mee­ni­sia, kai­kille kris­ti­tyille tar­koi­tet­tuja. Hänen ihas­tuk­sensa iko­nei­hin syn­tyi jo lap­suu­dessa, kar­ja­lai­sen isä­näi­din myö­tä­vai­ku­tuk­sella. Iko­nit ja tem­pe­ra­tek­niikka vei­vät muka­naan jo 1970-​luvun lopulla, kun hän osal­lis­tui Lipe­rin kan­sa­lais­opis­ton iko­ni­maa­laus­ryh­mään. Opet­ta­jana ja asian­tun­ti­jana toimi Pet­ros Sasaki (1939–1999).

Ark­ki­piispa Paa­vali kut­sui japa­ni­lais­syn­tyi­nen Pet­ros Sasa­kin Suo­meen 1968 opet­ta­maan iko­ni­maa­lausta, sillä sotien jäl­keen raken­ne­tut orto­dok­si­set kir­kot ja rukous­huo­neet tar­vit­si­vat iko­neita. Suo­messa ei ollut iko­ni­maa­laus­pe­rin­nettä, mutta Sasa­kin ansiosta taito vakiin­tui myös meille. Orto­dok­si­set iko­nit kuvaa­vat perin­tei­sesti Kris­tusta, Juma­la­näi­tiä tai muita pyhiä hen­ki­löitä, enke­leitä ja kirk­ko­vuo­den kul­kuun liit­ty­viä juh­lia, kuten esi­mer­kiksi Juma­la­näi­din kuo­lo­nu­neen nuk­ku­mista tai Kris­tuk­sen tai­vaa­see­nas­tu­mista.

Vuo­si­kym­men Pet­ros Sasa­kin opissa näkyy myös Eeva Zit­tin­gin tavassa maa­lata iko­neita. Hän edis­tyi iko­ni­maa­la­rina nopeasti, ja Sasaki antoi Zit­tin­gille siu­nauk­sensa tehdä omia som­mi­tel­mia. Kun­nia toi muka­naan myös suu­ren vas­tuun. Eeva Zit­ting on laa­jen­ta­nut iko­neis­saan perin­tei­siä kuva-​aiheita käsit­tä­mään myös kato­li­sen ja lute­ri­lai­sen kir­kon tun­te­mia pyhiä hen­ki­löitä ja Raa­ma­tun tapah­tu­mia. Täl­lai­sia ovat esi­mer­kiksi Kris­tuk­sen ihme­teot, Neit­syt Marian kih­laus, Tuh­laa­ja­po­jan paluu tai apok­ry­fi­kir­joista poi­mittu tapah­tuma, jossa Neit­syt Maria saa vyyh­den vil­laa.

TaivaallistaValoa6

Neit­syt  Maria  saa  vyyh­den  vil­laa  temp­pe­lin  esi­rip­pua  var­ten,  2015. Kris­tus  tyynnyttää  myrs­kyn, 2015.

Sysäys juuri eku­mee­ni­siin iko­nei­hin syn­tyi Eeva Zit­tin­gin, uskonnonopettaja-​tietokirjailija Marianne Kan­to­sen ja rovasti-​tietokirjailija Veijo Koi­vu­lan yhtei­sestä aja­tuk­sesta tuot­taa eku­mee­ni­nen iko­ni­kir­ja­sarja. Eeva Zit­ting maa­lasi Ikkuna pyhyy­teen, Pyhyy­den läh­teillä ja Kai­puu pyhyy­teen -teok­siin useita kym­me­niä iko­neita vuo­sina 2010–2016. Zit­tin­gin mukaan kato­li­sen kir­kon pyhiä ja Raa­ma­tun tapah­tu­ma­ku­vauk­sia voi maa­lata samo­jen oppien mukaan kuin perin­tei­siä orto­dok­si­sia iko­neita. Hän kui­ten­kin pai­not­taa, että maa­la­tes­saan uusia pyhiä, täy­tyy tun­tea eri­tyi­sen hyvin iko­ni­maa­lauk­sen tra­di­tio. Jokaista väriä ja yksi­tyis­koh­taa tulee poh­tia tark­kaan. Tra­di­tion tun­te­muk­sen lisäksi tar­vi­taan tie­toa myös itse koh­teesta.

Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyssä voi koh­data esi­mer­kiksi itäi­seen ja län­ti­seen tapaan kuva­tun pyhän Augus­ti­nok­sen, Hip­pon piis­pan (354–430). Län­ti­nen kris­til­li­nen kirkko kun­nioit­taa pyhää Augus­ti­nosta yhtenä mer­kit­tä­vim­mistä kirk­koi­sistä, joka tun­ne­taan eri­tyi­sesti työs­tään filo­so­fian ja teo­lo­gian yhteen sovit­ta­jana. Myös Martti Lut­her sai vai­kut­teita pyhältä Augus­ti­nok­selta hänen pelas­tusta ja armoa kos­ke­vista opeis­taan. Orto­dok­si­nen kirkko ei kun­nioita pyhää Augus­ti­nosta niin­kään teo­lo­gina, vaan hänen hen­ki­lö­koh­tai­sen pyhyy­tensä vuoksi.

Pyhä  Augustinos  Hippon  piispa  ␣  läntinen  ja  itäinen  malli,  2012.

Pyhä Augus­ti­nos Hip­pon piispa – läntinen ja itäinen malli, 2012.

Lute­ri­lai­nen kirkko tun­tee puo­les­taan kato­li­sen ja orto­dok­si­sen kir­kon kun­nioit­ta­man pyhän Kris­to­fo­ros Lyy­kia­lai­sen (Juma­lan kan­ta­jan, kuol­lut noin 251) sei­nä­maa­lauk­sista ja veis­tok­sista. Muun muassa Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kossa, Petä­jä­ve­den Van­hassa kir­kossa sekä Kan­ga­sa­lan ja Vesi­lah­den kir­koissa on veis­tetty Kris­to­fo­ros, joka kan­nat­te­lee saar­na­tuo­lia. Tällä vii­ta­taan legen­daan, jonka mukaan Kris­to­fo­ros kan­toi pie­nen lap­sen voi­mak­kaan vir­ran yli. Kris­to­fo­ros oli sor­tua lap­sen pai­non alle ja myö­hem­min sel­visi, että hän oli kan­ta­nut vir­ran yli maa­il­man syn­nit har­teil­leen otta­nutta Kris­tusta. Näin Kris­to­fo­rok­sen kan­nat­te­le­mat saar­na­tuo­lit sym­bo­loi­vat Kris­tusta ja Raa­ma­tun sanaa.

Pyhä suurmarttyyri Kristoforos Lyykialainen (Jumalan kantaja), 2013. Petäjäveden Vanhan kirkon saarnatuoli, 1765.

Pyhä suur­mart­tyyri Kris­to­fo­ros Lyy­kia­lai­nen (Juma­lan kan­taja), 2013. Petäjäveden Van­han kir­kon saar­na­tuoli, 1765.

Uudem­pia 1900-​luvun pyhiä edus­ta­vat kes­ki­tys­lei­rien kau­heuk­sissa kuol­leet pyhät Maria Parii­si­lai­nen (Maria Skobt­sova 1891–1945) ja Maxi­mi­lian Kolbe (Raj­mund Kolbe 1893–1941). Maria Parii­si­lai­nen omisti elä­mänsä venä­läis­pa­ko­lais­ten aut­ta­mi­seen Rans­kassa ja perusti Parii­siin kaksi köy­häin­ta­loa. Nat­si­mie­hi­tyk­sen aikana Maria lähetti van­geille ruoka-​apua ja aut­toi juu­ta­lai­sia pake­ne­maan maasta. Hänet ilmian­net­tiin, pidä­tet­tiin ja lähe­tet­tiin Ravensbrüc­kin kes­ki­tys­lei­rille. Äiti Maria kuoli kes­ki­tys­lei­rillä 1945 annet­tu­aan hen­kensä moni­lap­si­sen per­hee­näi­din puo­lesta. Eku­mee­ni­nen pat­riar­kaatti kano­ni­soi Maria Parii­si­lai­sen 2004. Tämä oli ensim­mäi­nen kerta, kun orto­dok­si­nen kirkko kano­ni­soi Länsi-​Euroopassa asu­neita hen­ki­löitä.

Pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, 2014. Pyhä Äiti Teresa Kalkuttalainen, 2014.

Pyhittäjämarttyyri Maria Parii­si­lai­nen, 2014. Pyhä Äiti Teresa Kal­kut­ta­lai­nen, 2014.

Ajan­koh­tai­sin pyhä on iko­niin kuvattu Äiti Teresa Kal­kut­ta­lai­nen (1910–1997), jonka kato­li­nen kirkko julisti pyhi­myk­seksi syk­syllä 2016. Äiti Teresa muis­te­taan Kal­ku­tassa köy­hien parissa teke­mäs­tään työstä ja lukui­sista saa­mis­taan huo­mio­no­soi­tuk­sista (mm. Nobe­lin rau­han­pal­kinto 1979). Eeva Zit­ting oli maa­lan­nut autu­aan Äiti Tere­san iko­nin jo ennen pyhäksi kano­ni­soin­tia. Hän pereh­tyi Äiti Tere­san elä­mä­ker­taan ja maa­lasi tämän kas­vot valo­ku­vien avulla. Zit­ting jätti äiti-​sanan eteen hie­man tilaa mah­dol­lista tule­vaa pyhäksi kano­ni­soin­tia var­ten, ja kun näin tapah­tui, hän lisäsi äiti-​sanan eteen P-​kirjaimen.

Eeva Zit­ting palaut­taa Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyl­lään iko­nin jaka­mat­to­man kir­kon aikaan, jossa pyhät ovat kai­kille yhtei­siä. ”Iko­nin sanoma on ikui­nen. Sen perim­mäi­nen tar­koi­tus on vies­tit­tää ja herät­tää kat­so­jansa huo­maa­maan koko­naan uusi maa­ilma, toi­nen todel­li­suus. Sen takana on kuo­le­mat­to­muu­den salai­suus”, Zit­ting sanoo.

Tai­vaal­lista Valoa – eku­mee­ni­set iko­nit on esillä RII­SAssa 29.4.2017 saakka.

Kir­joit­taja on RII­SAn ama­nuenssi.

Teksti:
Kuvat: Henna Hietainen / RIISA – Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Kuva­tai­tei­lija Sanni Tun­tu­ri­puro ylis­tää töil­lään Juma­laa ja tah­too ker­toa jokai­sen luo­dun kor­vaa­mat­to­masta arvosta ja kau­neu­desta. Tapa­simme suo­ma­lai­sen ylis­tys­maa­lauk­sen ura­nuur­ta­jan tämän koti­kir­kolla, missä hän useim­mi­ten työs­ken­te­lee.

Kun käve­lin Vuo­saa­ren met­rolta haas­tat­te­lu­ta­paa­mi­seen, oli aluksi vai­kea löy­tää oikeaa paik­kaa. Ilmestysmaja-​kirkon tuki­kohta on huo­maa­ma­ton matala raken­nus. Siitä ei päälle päin arvaisi, että beto­ni­sei­nien takana toi­mii aktii­vi­nen apos­to­li­nen kes­kus, itse­näi­nen, vapaata suun­taa edus­tava kirkko, joka kokoaa yhteen kris­tit­tyjä eri puo­lilta Suo­mea. Mutta miksi Tun­tu­ri­puro tah­too työs­ken­nellä juuri täällä? 

Kuva1 (1)

“Tämä on aina ollut koti­seu­ra­kun­tani, ja todel­la­kin toi­nen koti. Ilmes­tys­ma­jan näkynä on varus­taa ihmi­set kai­killa Kris­tuk­sen lah­joilla. Eri­tyi­sesti koros­tamme sanan­mu­kai­suutta, rukousta, ylis­tystä ja luo­vuutta, Ilmes­tys­ma­jaan kuu­lu­van rukous­huo­neen tun­nus­lausee­na­kin on praise, pray, prop­hecy. Seu­ra­kun­nassa on melko vähän var­si­nai­sia aktii­vi­jä­se­niä, mutta tar­koi­tus onkin, että eri kris­til­li­sistä yhtei­söistä voi­daan tulla tänne raken­tu­maan ja palata sit­ten jaka­maan eväät omaan koti­seu­ra­kun­taan,” Tun­tu­ri­puro ker­too. Hen­gel­li­sen työn hedel­mien jaka­mi­nen pie­nestä seu­ra­kun­nasta ympäri maan kuu­los­taa ereh­dyt­tä­västi viisi lei­pää ja kaksi kalaa -ihmeeltä, ja jotain sen kal­taista tässä pai­kassa kiel­tä­mättä tapah­tuu.

Kuva5

Tun­tu­ri­puro työs­ken­te­lee myös koto­naan, mutta suu­rin osa teok­sista syn­tyy seu­ra­kun­nan kes­kellä. Karis­maat­ti­siin kokouk­siin kuu­luu tär­keänä osana ylis­tys­musiikki ja -tanssi silk­ki­hui­vei­neen. Ilmes­tys­ma­jan kokous­sali on koru­ton, mutta kun ylis­tys alkaa, koko tila täyt­tyy yltä­kyl­läi­sistä äänistä, liik­keistä, valoista ja väreistä. Tun­tu­ri­puro osal­lis­tuu ylis­tyk­seen maa­laa­malla.

Ylis­tys­maa­laus on Suo­messa vielä suh­teel­li­sen vähän tun­net­tua. Muu­tama vuosi sit­ten Tun­tu­ri­pu­ro­kin oli näh­nyt sitä vain videolla, joten ensim­mäi­nen live-​tilanne kon­fe­rens­si­mat­kalla Yhdys­val­toi­hin teki val­ta­van vai­ku­tuk­sen. “Muis­tan elä­västi yhden­kin nuo­ren nai­sen, joka tanssi maa­la­tes­saan, täynnä elä­mää. Sil­loin rukoi­lin, että sai­sin edes ker­ran itse­kin maa­lata ylis­tyk­sen aikana.”

"Ovi" (2015) ja "Paras osa" (2015)

”Ovi” (2015) ja ”Paras osa” (2015)

Rukouk­seen vas­tat­tiin iso­sis­kon väli­tyk­sellä, joka tiesi nuo­ren tai­te­li­jan toi­veesta ja puo­liksi pakotti San­nin lavalle maa­laus­te­li­neen taakse. Nyt Tun­tu­ri­puro on teh­nyt ylis­tys­maa­lausta sään­nöl­li­sesti vii­ti­sen vuotta. Hänen toi­vee­naan on, että kon­septi tulisi koti­maas­sa­kin laa­jem­paan tie­toi­suu­teen: “Kun aloi­tin, en tien­nyt Suo­messa ketään muuta, joka olisi teh­nyt tätä.”

Maa­laus­ti­lanne on haas­tava ja vaa­tii eri­tyistä heit­täy­ty­mis­ky­kyä ja tek­nistä osaa­mista, sillä lop­pu­tu­los on tar­koi­tus saada val­miiksi ylis­tyk­sen aikana. Se kes­tää yleensä noin tun­nin ver­ran, joten mate­ri­aa­liksi sovel­tuu par­hai­ten nopeasti kui­vuva akryyli. Val­mii­den töi­den ker­rok­sel­li­suutta kat­soessa tun­tuu usko­mat­to­malta, että ne on maa­lattu täl­lai­sella aika­tau­lulla.

TyovalineitaSivellin

Tun­tu­ri­puro ker­too maa­laus­pro­ses­sista: “Ylis­tyk­sen alkaessa taulu on tyhjä. Pyy­dän rukouk­sessa jotain sanaa tai mie­li­ku­vaa tai mitä tahansa muuta merk­kiä, jonka poh­jalta läh­teä liik­keelle. Kun olen sen saa­nut, tah­don siir­tää sen kan­kaalle. Jumala on täynnä ylit­se­vuo­ta­vaa rak­kautta ja aut­taa aina, nos­taak­seen ja kehot­taak­seen ihmi­siä. Maa­la­tessa kaikki muu katoaa, kyse on vain Juma­lasta ja musta ja siitä, että tah­don kiit­tää. Ihan kuin psal­missa 103 kuvail­laan, ylistä Her­raa minun sie­luni ja kaikki mitä minussa on. Jokai­nen ylis­tää sillä, mitä itsellä on, rakas­taa Juma­laa takai­sin sillä, mitä on saa­nut.”

“Maa­lauk­sissa tois­tuu usein samoja ele­ment­tejä. Aluksi tein pal­jon eri­lai­sia kou­ke­roita, sit­ten vesi­pu­touk­sia ja enke­leitä. Viime aikoina on tul­lut usein val­koi­sia ris­tei­le­viä vii­va­ku­vioita ja lei­jo­nia,” tai­tei­lija muis­te­lee.

Ylistysmaalaus "Glory Invasion" (2016) ja "Jumalan Sana" (2016)

Ylis­tys­maa­laus ”Glory Inva­sion” (2016) ja ”Juma­lan Sana” (2016)

Läh­tö­kohta ylis­tys­maa­lauk­selle voi olla ihan mitä tahansa. “Ker­ran­kin sain sana­pa­rin “glory inva­sion”. En edes ymmär­tä­nyt, mitä se tar­koit­taa! “Glory” oli tie­tysti tuttu sana, mutta googla­sin vasta jäl­keen­päin, että “inva­sion” mer­kitsi tun­keu­tu­mista, mur­tau­tu­mista läpi. Tämä on hyvä esi­merkki tilan­teesta, jossa olen saa­nut olla Pyhän Hen­gen vie­tä­vänä, sillä aloin vain maa­lata ja lop­pu­tu­los tosi­aan kuvasi Juma­lan kun­nian mur­tau­tu­mista maa­il­maan,” iloit­see Tun­tu­ri­puro.

Ylis­tys­teok­set ovat puhu­tel­leet ihmi­siä – tai­tei­li­jalla on esi­tel­tä­vä­nään lähinnä valo­ku­va­do­ku­ment­teja alku­pe­räi­sistä maa­lauk­sista, sillä osta­jat vie­vät ne käsistä saman tien. Moni on koke­nut teos­ten kos­ket­ta­neen suo­raan omaa elä­määnsä, toi­mi­neen erään­lai­sina visu­aa­li­sina pro­fe­tioina tai tie­don sanoina, anta­neen ohjeita, loh­dut­ta­neen tai roh­kais­seen hen­ki­lö­koh­tai­sesti. Vaikka Tun­tu­ri­puro ei ole var­si­nai­sesti mark­ki­noi­nut tuo­tan­to­aan, töille on löy­ty­nyt laaja yleisö.

Kuukauden teos "Vapaus, ilo, voitto" (2017).

Kuu­kau­den teos ”Ilo, vapaus, voitto” (2017).

Vii­mei­sin ylis­tys­maa­laus sai nimek­seen Ilo, vapaus, voitto. Se on myös Ilmes­tys­ma­jan “kuu­kau­den teos”, jolla on tar­koi­tus julis­taa kuva­tai­teen kei­noin jotain Juma­lan ajan­koh­taista vies­tiä. Teok­sesta tuli Tun­tu­ri­pu­rolle eri­tyi­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen. Hän ker­too, että taval­li­suu­desta poi­ke­ten sitä työs­tet­tiin ja muo­kat­tiin useam­pana päi­vänä var­si­nai­sen ylis­tys­het­ken jäl­keen­kin.

“Kysyin Isältä, mitä hän haluaa rak­kau­des­saan sanoa tähän het­keen. Mikä on tähän het­keen se juttu. Koin Pyhän Hen­gen ins­pi­roi­van tämän teks­tin sydä­meeni:

Nyt on ilon ja nau­run uuden tason aika. Sinä juok­set täy­del­li­sessä vapau­dessa ja armossa. Epä­toi­voa ei ole havait­ta­vis­sa­kaan, koska usko mur­taa sen ja sinä astut luvat­tuun maa­han. Isän sanoin­ku­vaa­ma­ton rak­kaus on suuri kuin tai­vas ylläsi ja elä­mäsi saa olla todis­tus Juma­lan siu­nauk­sista. Hänen mie­li­suo­sionsa tekee sinut kyl­läi­seksi. Nyt on sinun vapau­tu­mi­sesi aika. Sinä kul­jet voi­masta voi­maan ja kirk­kau­desta kirk­kau­teen. Juma­lan kirk­kaus lois­taa sinusta ja sinä tie­dät sekä ymmär­rät todel­li­sen iden­ti­teet­tisi: Sinä olet Kaik­ki­val­ti­aan Juma­lan lapsi ja nimesi on Rakas­tettu.”

Tun­tu­ri­puro ker­too, että kun hän ripusti val­mista kuu­kau­den teosta pai­kal­leen, eräs ystävä huu­dahti häm­mäs­tyk­sestä. Tämä oli juuri aiem­min samalla vii­kolla rukouk­sessa kysy­nyt, mikä on Juma­lan lupaus juuri tähän aikaan ja miltä ilo näyt­tää. Ystä­vän mie­leen oli­vat nous­seet sanat Jesa­jan kir­jasta:

Aavikko iloit­see, autio­maa iloit­see, aro rie­muit­see, se puh­keaa kuk­kaan! Kuin lilja kuk­ki­koon maa, se rie­muit­koon, huu­ta­koon ääneen! - - Sil­loin auke­ne­vat sokei­den sil­mät ja kuu­ro­jen kor­vat avau­tu­vat, rampa hyp­pii sil­loin kuin kau­ris, mykän kieli lau­laa rie­mu­aan. Läh­teitä puh­keaa autio­maa­han, vuo­laina vir­taa­vat purot arolla. Heh­kuva hiekka muut­tuu lam­mi­koiksi, janoi­nen maa pulp­pua­viksi läh­teiksi. - - Ja sinne syn­tyy tie, val­ta­tie, sitä kut­su­taan Pyhäksi tieksi. (Jes. 35: 1–2, 5–7, 8.)

Raa­ma­tun kohta sopi täy­del­li­sesti yhteen tuo­reen maa­lauk­sen kanssa, ja sano­man koet­tiin vain vah­vis­tu­neen siitä, että se oli tul­lut yhtä aikaa kahta eri reit­tiä. Vas­taa­via pie­niä ihmeitä liit­tyi jokai­seen työ­hön, joita minulle näy­tet­tiin, ja niitä oli vai­kut­tava määrä.

"Ihminen" (2015) ja "Jerusalem" (2014)

”Ihmi­nen” (2015) ja ”Jerusa­lem” (2014)

Ilmes­tys­ma­jan tilat läpi kier­ret­tyämme istumme seu­ra­kun­nan kah­vi­sa­liin her­kut­te­le­maan itse lei­vo­tulla mus­tik­ka­pii­ra­kalla. Tun­tu­ri­puro on tosi­aan kuin koto­naan kat­taes­saan tee­ku­pit pöy­tään, ja kes­kus­telu siir­tyy lep­poi­sasti ylis­tys­maa­lauk­sista tämän muu­hun tai­teel­li­seen tuo­tan­toon.

Tun­tu­ri­pu­roa huvit­taa, kuinka Jumala käyt­tää usein juuri niitä tai­to­jamme, jotka itses­tämme eivät inhi­mil­li­sesti kat­soen tunnu niiltä vah­vim­milta: “Jumala ottaa sen, mikä on heik­koa, korot­taak­seen itsensä.” Tun­tu­ri­pu­ron­kin ensi­si­jai­nen tek­niikka on aina ollut piir­tä­mi­nen, klas­si­set paperi ja lyi­jy­kynä ovat edel­leen rak­kaita työ­vä­li­neitä. Lisäksi hän työs­ken­te­lee valo­ku­vaa­jana. Kui­ten­kin juuri maa­lauk­sesta, jonka suh­teen hän tun­tee itsensä hiu­kan epä­var­maksi, on hänen koh­dal­laan tul­lut Juma­lan val­ta­kun­nan työn väline.

SiveltimetVedessa

Vaikka nuo­ren tai­tei­li­jan maa­laus­tuo­tan­nosta suuri osa koos­tuu ylis­tys­töistä, sivel­ti­mestä syn­tyy muu­ta­kin. Toi­veena olisi toteut­taa koko­nai­suus, josta saisi raken­net­tua näyt­te­lyn. Täl­lai­seen ei kui­ten­kaan vielä ole lii­en­nyt aikaa, sillä monet muut pro­jek­tit pitä­vät Tun­tu­ri­pu­ron kii­rei­senä.

Nuo­reksi tai­tei­li­jaksi Tun­tu­ri­puro on ehti­nyt pal­jon. Hän antaa kun­nian Juma­lalle: “Olen aina pyy­tä­nyt Juma­laa sul­ke­maan tur­hat ovet ja avaa­maan oikean, niin olen saa­nut hyvän rei­tin. Luo­tan, että niin käy jat­kos­sa­kin.”

Vuoden 2014 lopputyönäyttelyyn toteutettu suurikokoinen maalaus "Sinä olet ihme".

Vuo­den 2014 lop­pu­työ­näyt­te­lyyn toteu­tettu suu­ri­ko­koi­nen maa­laus ”Sinä olet ihme”.

Kuva­tai­de­lu­kion jäl­keen Tun­tu­ri­puro opis­keli valo­ku­vaa­jaksi Pekka Halo­sen aka­te­miassa. Kaa­pe­li­teh­taalla jär­jes­te­tyn lop­pu­työ­näyt­te­lyn nimi oli Sinä olet ihme. “Tah­doin ker­toa, kuinka Jumala näkee ihmi­sen. Yleisö oli kos­ke­tettu näyt­te­lyn vies­tistä, siitä, että olet todella rakas­tettu ja arvo­kas. Koko­nai­suu­teen kuu­lui viisi valo­ku­va­teosta ja kul­ta­ke­hyk­si­nen peili, jonka kautta kat­soja otet­tiin mukaan näyt­te­lyyn,” ker­too Tun­tu­ri­puro.

“Tuo aihe palaa kuin tuli sydä­mes­säni,” tai­tei­lija kuvai­lee koke­mus­taan lop­pu­työ­näyt­te­lyn tee­masta. Tär­key­destä ker­too sekin, että samaa otsik­koa käy­tet­tiin jo aiem­pien kuva­tai­deo­pin­to­jen lop­pu­työ­näyt­te­lyssä. Sil­loin esillä oli suuri maa­laus ja video:

Sanni Tun­tu­ri­pu­ron innos­tus, valai­seva elä­mä­nilo ja usko ovat tart­tu­vaa lajia. Siksi kuu­los­taa eri­tyi­sen hyvältä idealta, kun hän ker­too jär­jes­tä­vänsä Ilmes­tys­ma­jalla myös tai­de­työ­pa­joja. Niissä ope­tel­laan löy­tä­mään oma luo­vuus ja käyt­tä­mään sen koko kir­joa tur­val­li­sessa ympä­ris­tössä. Hän tah­too roh­kaista mui­ta­kin käyt­tä­mään luo­vuut­taan Juma­lan kun­niaksi. “Jumala on luoja, joten mik­sei häntä voisi korot­taa luo­vuu­del­laan, tar­koit­taa se sit­ten koru­jen teke­mistä tai maa­laa­mista tai ihan mitä tahansa.”

Roh­kai­suksi oman luo­vuu­tensa kanssa kamp­pai­le­ville Tun­tu­ri­puro tah­too jakaa tai­tei­li­jays­tä­vältä opi­tun moton, joka on aut­ta­nut epä­var­moina päi­vinä: “Se vähä, mitä mulla on, on parempi kuin ei mitään.”

Sanni Tunturipuro ja valokuvateos "Everlasting Light".

Sanni Tun­tu­ri­puro ja valo­ku­va­teos ”Ever­las­ting Light”.

http://tunturipuro.fi/sanni/

http://www.ilmestysmaja.fi/fi/

Kuvi­tus on haas­ta­tel­ta­van käsia­laa, hen­ki­lö­ku­vat Sanni Tun­tu­ri­puro otti yhdessä Kiia Hai­ko­lan kanssa.

Teksti:
Kuvat: Sanni Tunturipuro ja Kiia Haikola

Kommentit

:

Voi kuinka sel­keä ja hieno kir­joi­tus hie­nosta tai­teen­te­ki­jästä! Video oli aivan hen­keä­sal­paa­van kau­nis, sai kyy­ne­leet sil­miin!

:

Kii­tos Leena! Tämä oli vai­kut­tava ja ins­pi­roiva koh­taa­mi­nen, hie­noa, jos se välit­tyy myös teks­tistä! Teok­set tie­tysti puhu­vat puo­les­taan.

Vastaa

:

Hieno kuva- ja teks­ti­ko­ko­nai­suus tai­tei­li­jasta Juma­lan armosta.
Lin­kit musiik­kiin hyvät, nii­den parissa voi halu­tes­saan vii­pyä pit­kään ja päästä edel­leen uusiin tun­toi­hin.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?