Aarreaitta

Riikka Kuop­pala (1989) on eri­tyi­sesti videoi­den parissa työs­ken­te­levä kuva­tai­tei­lija. Hänen ins­tal­laa­tionsa Names That We Unders­tand käsit­te­lee Kuop­pa­lan iso­van­hem­pien lähe­tys­työtä Nami­biassa ja oli esillä Turku Bien­naa­lissa. Teok­set herät­ti­vät kiin­nos­tuk­sen kuulla lisää nii­den taus­toista, joten haas­tat­te­lin Kuop­pa­laa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa jär­jes­te­tyn tai­tei­li­ja­ta­paa­mi­sen yhtey­dessä.

”Riikka Kuop­pa­lan teos on kokoelma hänen sukunsa his­to­ri­aan liit­ty­viä muis­toja 1950-​luvun Nami­biasta. Ins­tal­laa­tion videot doku­men­toi­vat tari­noita Kuop­pa­lan iso­äi­din kuo­le­masta Nami­biassa vuonna 1954. Ne myös seu­raa­vat hänen omaa mat­kaansa Ambo­maalle kah­den lähe­tys­saar­naa­jan lap­sen­lap­sena 60 vuotta myö­hem­min. Videot ja esi­neet kokoa­vat yhteen vuo­si­kym­men­ten takai­sia tapah­tu­mia ja ker­to­vat Kuop­pa­lan omasta suh­teesta sukunsa tari­noi­hin. Laa­jem­min koko­nai­suu­den voi nähdä poliit­ti­sena teok­sena, jossa hän tar­kas­te­lee kriit­ti­sesti Afri­kassa teh­tyä lähe­tys­työtä.” Näin Kuop­pa­lasta ker­ro­taan Turku Bien­naa­lin esit­te­ly­leh­ti­sessä, ja näillä ennak­ko­tie­doilla varus­tet­tuna tutus­tuin näyt­te­lyn teok­siin. Opas­te­tulla kier­rok­sella oli var­si­nai­nen väen­tun­gos. Lähe­tys­työn his­to­ri­aan liit­ty­vät tee­mat herät­ti­vät sel­västi kiin­nos­tusta, mutta myös häm­men­nystä. Tai­tei­lija vas­tasi avoi­mesti kysy­myk­siin ja ker­toi työnsä taus­toista:

”Äidin van­hem­mat työs­ken­te­li­vät Lähe­tys­seu­ran lähet­teinä Nami­biassa 1950-​luvulla. Iso­äiti Eila Plathan-​Saarinen oli lää­käri, isoisä Taisto Saa­ri­nen pappi.” Iso­äi­din kuo­lema kes­keytti per­heen työ­jak­son vuonna 1954, Kuop­pa­lan äidin ollessa vain kol­men kuu­kau­den ikäi­nen vauva. Tai­tei­lija ker­too, että tari­nat Nami­bian tapah­tu­mista ovat tois­tu­neet suvun kes­kus­te­luissa niin usein, että ne ovat lopulta muo­dos­tu­neet hänelle legen­daksi. Teos­ko­ko­nai­suutta var­ten teke­mäl­lään mat­kalla hän sai huo­mata, että samoin oli käy­nyt myös lähe­tys­ken­tällä: Kylän ensim­mäi­nen lää­käri, vielä nai­nen, oli teh­nyt läh­te­mät­tö­män vai­ku­tuk­sen ja yllät­tävä kuo­lin­ta­paus muis­tet­tiin hyvin edel­leen. Iso­äiti on hau­dattu lähe­tys­lää­käri Selma Rau­nion vie­reen Onand­jokween, ja nyt Kuop­pala pääsi käy­mään hau­dalla ensim­mäistä ker­taa.

Näkymä Riikka Kuop­pa­lan ins­tal­laa­tiosta Names That We Unders­tand, 2017. Kuva: Jari Nie­mi­nen.

Video­teok­sessa And That’s All I Remem­ber Kuop­pala kes­kit­tyy sel­vit­tä­mään iso­äi­din kuo­lin­päi­vän tapah­tu­mia. Tai­tei­li­jalle oli tär­keää saada kuulla per­heensä tutut tari­nat sil­min­nä­ki­jöi­den hen­ki­lö­koh­tai­sen koke­muk­sen tai kuul­lun koke­muk­sen kautta ker­rot­tuna. “Suku­ta­ri­nat iso­äi­distä ja lähe­tys­työstä ovat olleet aina läsnä elä­mäs­säni. Halusin teok­sissa reflek­toida suh­tau­tu­mis­tani näi­hin tari­noi­hin ja poh­tia omaa roo­liani nii­den jat­ku­mossa. Oli kiin­nos­ta­vaa yrit­tää sel­vit­tää, mitä Nami­biassa oli todella tapah­tu­nut ja mil­lai­sia jäl­kiä iso­van­hem­pieni siellä olosta on jää­nyt,” Kuop­pala ker­too.

Tai­tei­li­ja­ta­paa­mi­sen jäl­kei­sessä kes­kus­te­lus­samme käy ilmi, että tai­de­pro­jek­tin suun­ni­tel­mat muut­tui­vat pal­jon Nami­bian mat­kan aikana. Läh­ties­sään Kuop­pala ajat­teli vie­rai­le­vansa iso­van­hem­mil­leen tär­keissä pai­koissa ja yrit­tä­vänsä löy­tää edes jon­kun, joka vielä muis­taisi iso­van­hem­pien lähe­tys­jak­son. Oli kui­ten­kin epä­var­maa löy­tyi­sikö ketään, ja tun­tui mah­dol­li­selta, että kuu­kau­den satona syn­tyisi lähinnä mai­se­ma­vi­deoita, joi­den ääni­nau­hoilla hän poh­tisi lähe­tys­työn his­to­riaa poliit­ti­sista näkö­kul­mista. Oli­kin iso yllä­tys, miten hyvin “Eila-​rouva” vielä muis­tet­tiin ja että Kuop­pala itse­kin otet­tiin vas­taan mel­kein per­heen­jä­se­nenä. Tämä nosti entistä enem­män kes­ki­öön koh­taa­mi­set ja kes­kus­te­lut pai­kal­lis­ten ihmis­ten kanssa. Kuop­pala seu­rasi her­kästi mukana pro­ses­sin muu­tok­sessa ja samalla myös tai­tei­li­jan roo­lit ja teh­tä­vät muut­tui­vat. Hän­kin pää­tyi esiin­ty­mään videoille: “Tun­nus­tan, että en itse pidä kame­ran edessä ole­mi­sesta, mutta minusta oli tär­keää näyt­tää, kuinka ulko­puo­li­sena, epä­var­mana ja pal­jaana olin noissa tilan­teissa. Oli outoa löy­tää oma asema ja rooli. Jou­duin myös ole­maan ekstra­tarkka leik­kaus­vai­heessa, etten valit­sisi tai hyl­käisi koh­tauk­sia itsek­käistä syistä.”

Riikka Kuop­pala: still-​kuva videosta, joka kuu­luu ins­tal­laa­tioon Names That We Unders­tand, 2017.

Tai­tei­lija ker­too, että tämä oli ensim­mäi­nen tai­de­pro­jekti, jossa hän työs­ken­teli näin hen­ki­lö­koh­tai­sista läh­tö­koh­dista ja toi­saalta näin doku­men­taa­ri­sesti. Aiem­mat työt ovat olleet fik­tii­vi­siä ja tar­kasti etu­kä­teen käsi­kir­joi­tet­tuja. Vaikka teos­ten läh­tö­kohta onkin hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen, Kuop­pala koros­taa, ettei kyse ole tera­pia­työstä, vaan per­heen tari­noi­den kautta lii­ku­taan laa­jem­missa kon­teks­teissa. Teok­sen työs­tä­mi­nen kuu­lemma toimi itse asiassa hyvänä etään­nyt­tä­jänä per­heen his­to­rian käsit­te­lyyn.

Kuop­pa­lasta oli yllät­tä­vää, miten monessa asiassa lähe­tys­työn jäl­jet näkyi­vät, ark­ki­teh­tuu­rista ja kirk­ko­musii­kista läh­tien, hyvässä ja pahassa: “Suo­ma­lais­ten vai­ku­tus Nami­biassa on ollut todella suuri, vaikka sitä onkin nyky­ään vai­kea huo­mata ja pitäisi olla hyvin pereh­ty­nyt ymmär­tääk­seen kaikki vai­ku­tus­ket­jut. Esi­mer­kiksi suo­ma­lai­set nimet ovat edel­leen ylei­siä. Ei kui­ten­kaan vain kun­nioi­tuk­sesta lähet­tejä koh­taan, kuten usein kuu­lee sanot­ta­van, vaan saar­naa­jat oli­vat vaa­ti­neet luo­pu­maan perin­tei­sistä hei­mo­ni­mistä ja anta­maan “hyvät kris­til­li­set nimet”, siis suo­ma­lai­set. Suo­ma­lai­sen nimen anta­mi­nen oli Suo­men kir­kon edel­ly­tys kas­teen saa­mi­selle, ja se taas oli edel­ly­tys kou­luun pää­se­mi­selle. Kun kirkko lisäksi tar­josi ter­vey­den­huol­to­pal­ve­luita ja pai­kal­li­nen luon­non­lää­kintä kiel­let­tiin, koko sys­tee­min voi nähdä koko­nais­val­tai­sena aivo­pe­su­jär­jes­tel­mänä. Se oli län­si­mais­ta­mista ja kulttuuri-​imperialismia.”

Yhdessä suu­reen kokoon pro­ji­soi­duista video­teok­sista Kuop­pala on tah­to­nut toteut­taa kulttuuri-​imperialistiselle toi­min­nalle vas­tak­kai­sen teon ja pyy­tää vuo­ros­taan apua “suku­ki­rouk­seen” pai­kal­li­selta hen­ki­toh­to­rilta.  Kuop­pa­lan äiti ja iso­äiti kuo­li­vat molem­mat nuo­rina, joten videolla Dr. Yusuf tekee ritu­aa­leja estääk­seen tai­tei­li­jaa koke­masta samaa koh­ta­loa ja päät­tää myös uhrata kanan. Kanat tois­tu­vat videolla useam­mas­sa­kin koh­dassa, kuo­pi­massa piha­maalla tai lah­jana vie­raalle. Lisäksi ins­tal­laa­tioon kuu­luu puna­sil­mäi­nen täy­tetty kana, joka tark­kai­lee kävi­jöitä katon­ra­jasta. “Sille olisi pitä­nyt tulla laser­katse, mutta nyt se on enem­män val­vo­jan roo­lissa,” Kuop­pala hymäh­tää.

Kuva: Jari Nie­mi­nen.

Toi­sessa video­pro­ji­soin­nissa Kuop­pala kes­kus­te­lee nimi­ky­sy­myk­sestä muun muassa pai­kal­li­sen piispa Josa­fat Sha­lan­gan kanssa. Tämä koros­taa, että nimistä on nyt tul­lut nami­bia­lai­sia ja että ne kuu­lu­vat sinne. Toi­saalta jot­kut muut haas­ta­tel­ta­vista ihmet­te­li­vät, mitä oikeas­taan tar­koit­taa “Helvi” tai “Urho”. Suo­ma­lai­set nimet tun­tui­vat yhä mer­ki­tyk­set­tö­miltä ja vie­railta, vaikka ovat­kin sit­tem­min adap­toi­tu­neet ja jää­neet elä­mään. Juuri tähän liit­tyy myös teos­ko­ko­nai­suu­den nimi Names That We Unders­tand.

Museon opas ker­too, että suo­ma­lais­ten nimien vaa­ti­mi­sesta kuu­le­mi­nen on ollut monista näyt­te­ly­kä­vi­jöistä jär­kyt­tä­vää. Kuop­pa­la­kin pitää var­hai­sen lähe­tys­työn toi­min­ta­ta­poja häi­rit­se­vinä: “Tuon­ai­kai­nen lähe­tys­työ tun­tuu monella tavoin ongel­mal­li­selta. Totta kai sinne läh­det­tiin teke­mään hyvää, mutta sillä oli toi­nen­kin puoli, vaikka suo­ma­lais­ten onkin vai­kea miel­tää itse­ään kolo­nia­lis­teiksi. Olimme kui­ten­kin osana jär­jes­tel­mää ja yhteis­työssä val­taa­pi­tä­vien kanssa. Samaa ris­ti­rii­taa koin myös omalla mat­kal­lani – mikä oikeus minulla on tulla tänne. Toi­minko oikeas­taan samoin kuin var­hai­set kolo­nia­lis­tit aika­naan?” Muu­ten­kin Kuop­pala ker­too pro­jek­tin aikana työs­tä­neensä pal­jon kysy­myk­siä tai­tei­li­jan vas­tuusta ja arvo­va­lin­noista: Miten asioista ker­ro­taan ja miksi.

Vaikka ins­tal­laa­tion videot ovat sel­keästi doku­men­taa­ri­sia ja minusta siten melko neut­raa­leja, lähe­tys­työ­kriit­tistä näkö­kul­maa on alle­vii­vattu ripus­tuk­sessa: Videoi­den lisäksi koko­nai­suutta täy­den­tä­mään kuu­luu jo aiem­min mai­nittu puna­sil­mäi­nen kana, joka kat­soo suu­reen kokoon maa­lat­tua kopiota Sata vuotta suo­ma­laista lähe­tys­työtä -kir­jan kuvi­tuk­sesta vuo­delta 1958. Kuvassa on ääri­vii­va­piir­rok­sena esi­tetty afrik­ka­lai­nen tyttö vaalea- ja tum­mai­hoi­sen nai­sen välissä sekä teksti: “Kaksi val­taa tais­te­lee mur­ro­si­käi­sen kris­ti­tyn tytön sydä­messä: van­hat usko­muk­set, joita edus­taa paka­na­äiti (oik.) ja lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den julis­tama vapau­den evan­ke­liumi.” Valinta vai­kut­taa ole­van joko tai. Valo­teos vielä lisää dra­maat­tista tun­nel­maa vas­tak­kai­sina esi­tet­ty­jen voi­mien tais­te­luun vuo­roin him­men­ty­mällä, vuo­roin kir­kas­tu­malla.

Näkymä Riikka Kuop­pa­lan ins­tal­laa­tiosta Names That We Unders­tand, 2017. Kuva: Jari Nie­mi­nen.

Kuop­pala toi­voo Lähe­tys­seu­ralta avoi­muutta kes­kus­te­luun lähe­tys­työn his­to­rian ongel­ma­koh­dista: “Usein on tarve pii­lot­taa vai­keat asiat men­nei­syy­destä, mutta se herät­tää aina vain lisää kysy­myk­siä. Oli­sin esi­mer­kiksi tah­to­nut käydä läpi lähe­tys­a­se­man arkis­toja, mutta ne oli­vat tosi salai­sia ja nii­hin oli pääsy kiel­letty.”

Onneksi nyky­ään ymmär­re­tään jo parem­min asia, jonka eräs tai­tei­li­ja­ta­paa­mi­sen osal­lis­tuja nosti kes­kus­te­lussa esiin: “Ei ole ole­massa puh­dasta kris­til­listä uskoa, vaan jokai­sessa kult­tuu­rissa se lai­te­taan omaan kää­re­pa­pe­riinsa.” Kuop­pa­lasta on kui­ten­kin tär­keää jat­kaa kes­kus­te­lua niin kauan kuin men­nei­syy­den pai­no­lasti yhä vai­kut­taa, ja tuoda esiin eri­lai­sia näkö­kul­mia vai­kei­siin kysy­myk­siin. Hän on päät­tä­nyt osal­lis­tua kes­kus­te­lui­hin teos­tensa kautta.

www.riikkakuoppala.net

Teksti:
Kuvat: Jari Nieminen / Aboa Vetus & Ars Nova

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Ola Koleh­mai­sen näyt­tely Pyhiä tiloja on nimensä mukai­nen ja tun­tuu pyhit­tä­vän myös HAMin näyt­te­ly­sa­lin sakraa­li­ti­laksi. Se pysäyt­tää kau­neu­del­laan ja muis­tut­taa ihmi­sen pyhyy­den kai­puusta.

Ola Koleh­mai­nen. Kuva: HAM /​ Maija Toi­va­nen (rajattu).

Valo­ku­vaaja Ola Koleh­mai­nen (s. 1964) tun­ne­taan eri­tyi­sesti ark­ki­teh­to­ni­sia koh­teita ja nii­den syn­nyt­tä­miä tila­ko­ke­muk­sia tut­ki­vista teok­sis­taan. HAMissa on nyt vii­meistä viik­koa esillä näyt­tely, jossa Koleh­mai­nen on otta­nut haas­teek­seen käsi­tellä tun­nel­mil­taan eri­tyi­sen latau­tu­neita tiloja, nimit­täin eri uskon­to­jen temp­pe­leitä. Vai­kut­ta­via, suu­ri­ko­koi­sia teok­sia on esillä 28, joista yli puo­let ensim­mäistä ker­taa.

Ola Koleh­mai­nen: San Miniato Al Monte 1207 II, 2017.

Valo­ku­va­teok­set on koos­tettu useista eri koh­dista kuva­tuista otok­sista, mikä luo hiu­kan epä­to­del­li­sen, ava­ran pers­pek­tii­vi­vai­ku­tel­man. Koleh­mai­sen mini­ma­lis­ti­nen tyyli on tun­nis­tet­tava, vaikka monet kuvaus­koh­teista ovat­kin nyt visu­aa­li­suu­del­taan aiem­paa run­saam­pia mosaiikki- ja maa­laus­ko­ris­te­lui­neen.

Ola Koleh­mai­nen: Suley­ma­niye 1558 XI, 2014.

Ripus­tuk­sessa ei ole tavoi­teltu temaat­ti­suutta siinä mie­lessä, että olisi jao­teltu teok­sia esi­mer­kiksi uskon­to­kun­nan mukaan. Pyhiä tiloja on lähes­tytty ennen kaik­kea esteet­ti­sesti, rii­suttu ne kai­ken­lai­sesta uskon­nol­li­suu­desta ja pal­von­ta­me­noista. Itse asiassa juh­lal­li­sim­mat­kin ritu­aa­lit näyt­täi­si­vät näi­hin kuviin lisät­tyinä toden­nä­köi­sesti sur­kealta räpi­köin­niltä, niin majes­teet­ti­sina näyt­täy­ty­vät itse pyhä­köt. Temp­pe­lit ovat juma­lan tai juma­lien läs­nä­olon paik­koja, joi­den edessä ihmi­nen on voi­ma­ton. Kuvat tun­tu­vat sano­van, että olemme vain armosta sal­lit­tuja vie­raita pyhyy­den asuin­si­joilla.

Ola Koleh­mai­nen: Hagia Sop­hia 537AD III, 2014.

Se, ettei kuvissa näy ihmi­siä juuri yhtä­kään, tuo teok­siin myös pysy­vyy­den tai ajat­to­muu­den tun­tua. Eräässä otok­sessa näkyy hie­nona yksi­tyis­koh­tana ihmis­hahmo kuin haa­muna tai sie­luna, viit­tauk­sena ikui­suu­teen. Tarkka liike on hai­pu­nut pois pit­källä valo­tusa­jalla kuva­tessa.

Koleh­mai­nen on teh­nyt pal­jon työtä löy­tääk­seen kuhun­kin koh­tee­seen sopi­vim­man kuvaus­het­ken. Kuvaus­pro­sessi kesti kaik­ki­aan mel­kein neljä vuotta, sillä oli suun­ni­tel­tava, minä vuoden- ja vuo­ro­kau­den­ai­kana toteu­tui­si­vat ihan­teel­li­set valais­tuso­lo­suh­teet ja mil­loin kuvaus­pai­kat oli­si­vat mah­dol­li­sim­man tyh­jiä. Pyhiä paik­koja on lähes­tytty kun­nioit­ta­vasti ja tal­le­tettu ne par­haim­mil­laan.

“Kun käve­len raken­nuk­seen, näen tilaa, valoa ja väriä.”
Ola Koleh­mai­nen

Koleh­mai­nen on siir­tä­nyt havain­tonsa raken­nuk­sista valo­ku­va­teok­siin ja vii­meis­telty näyt­te­ly­ark­ki­teh­tuuri koros­taa teos­ten tilal­li­suutta. Ripustus- ja väri­suun­nit­te­lusta ovat vas­tan­neet ber­lii­ni­läi­set ark­ki­teh­dit Matt­hias Sau­er­bruch ja Louisa Hut­ton. Koko­nais­tai­de­teos toi­mii eikä tilallisuus-​elementin tär­keys var­masti jää kenel­le­kään epä­sel­väksi. Yllä­tyin kui­ten­kin jois­tain sei­nien väri­va­lin­noista, jotka luo­vat voi­mak­kaita kont­ras­teja teok­siin: Valo­ku­vien väri­maa­il­moja on muo­kattu pal­jon ja myös ne ovat kont­ras­ti­sia, mutta koko­nais­vai­ku­telma teok­sissa on kui­ten­kin sees­tei­nen. Ne vies­ti­vät syvästä, hil­jai­sesta voi­masta, kun taas sei­nistä löy­tyy myös rävä­köitä huo­mio­vä­rejä. Sei­nien vaih­tu­vat väri­pin­nat ryt­mit­tä­vät näyt­te­ly­ko­ko­nai­suutta ja sito­vat sitä yhteen, mutta aiheut­ta­vat välillä myös levot­to­muutta, jota teok­sissa ei ole lain­kaan.

Ola Koleh­mai­nen: San Pietro, 2017.

Pääl­lim­mäi­nen tunne näyt­te­lystä oli koke­mus omasta pie­nuu­desta jon­kin suu­ren äärellä, mihin kui­ten­kin samalla liit­tyi tieto pai­kasta suu­ressa koko­nai­suu­dessa. Prin­tit ovat kook­kaita ja kuvat niin tasa­pai­noi­sia, välillä jopa sym­met­ri­siä, ja hal­lit­tuja, että uskon nii­den herät­tä­vän muis­sa­kin kat­so­jissa vas­taa­via koke­muk­sia jon­kin­lai­sesta uni­ver­su­min jär­jes­tyk­sestä, niin suu­reel­li­selta kuin se kuu­los­taa­kin. Teok­sissa ollaan kui­ten­kin niin suur­ten asioi­den äärellä, että ehkäpä pieni suu­reel­li­suus on pai­kal­laan. Ja onhan monet temp­pe­lit perin­tei­sesti raken­net­tu­kin juuri kuvas­ta­maan maa­il­man­kaik­keutta.

Ihmi­sellä on kai­puu yhtey­teen pyhyy­den kanssa ja kuvien pysäyt­tä­vät pyhät tilat on raken­nettu ja koris­tettu juuri tätä tar­koi­tusta var­ten. Myös näyt­tely kohot­taa mie­len suu­ren pyhyy­den puo­leen ja pysäyt­tää ihme­tyk­sessä sen äärelle. Koko­nai­suus vaa­tii aikaa aue­tak­seen, mutta jo pie­ni­kin hetki riit­tää syn­nyt­tä­mään kau­niin, medi­ta­tii­vi­sen koke­muk­sen.

Ola Koleh­mai­nen: Seli­miye 1575 III, 2014.

Näyt­te­lyn on kura­toi­nut HAMin ama­nuenssi Claire Gould. Näyt­te­lyä ovat tuke­neet Far­row & Ball ja Miet­ti­nen Col­lec­tion.
Näyt­tely on avoinna Hel­sin­gin tai­de­museossa 4.3.2018 saakka. Sen yhtey­dessä on koet­ta­vissa Pet­ros Alek­sandros Pauk­kusen spa­ti­aa­li­nen ääni-​installaatio Hea­venscape – Arc­hi­tec­ture of Infi­nity.

Teksti:
Kuvat: Ola Kolehmainen ja Maija Toivanen / HAM

Kommentit

:

Jutun kuvien kautta pääsi takai­sin näyt­te­lyn tun­nel­maan.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Haas­tat­te­limme tatuoin­ti­tai­tei­lija Tim Kiu­kasta, jonka yksin­ker­tai­sesti kau­niin, tun­nus­tuk­sel­li­sen Instagram-​feedin Aar­re­ai­tan ystävä suo­sit­teli meille tutus­tut­ta­vaksi. Tim jakaa aja­tuk­sia työs­tään, roh­keu­desta olla just se joka on ja Juma­lan lap­sena elä­mi­sestä.


Kuka olet ja mitä teet?

Olen Tim Kiu­kas, 25-​vuotias hel­sin­ki­läi­nen. Amma­til­tani valo­ku­vaaja, mutta tällä het­kellä duu­nai­len handpoke-​tatuointeja.

Miten pää­dyit tatuoin­ti­tai­tei­li­jaksi?

”Puo­li­va­hin­gossa”. Nuo­rena jo piir­te­lin tus­seilla iholle isoja kuvia jotka näytti ihan tatuoin­neilta. Sil­lon jo fii­lis­te­lin kuvia iholla. Siitä asti mulle on moni sano­nut että mun pitäis alkaa teke­mään tatuoin­teja ja että oli­sin siinä hyvä. En kui­ten­kaan kos­kaan aja­tel­lut sitä vaka­vasti, kun­nes pari vuotta sit­ten menin käy­mään fren­din luona joka oli tilan­nut Kii­nasta jotain hal­paa tatuoin­ti­mus­tetta ja kysyi halui­sinko tehdä sille handpoke-​tatskan. Siinä sit­ten pis­tet­tiin vanha ompe­lu­ko­neen neula kiinni puu­tik­kuun ja aloin tök­ki­mään mus­tetta ihoon. Lop­pu­tu­lok­sesta tuli oikeesti aika hyvä ja ajat­te­lin että mulla on sel­keesti lah­joja tällä alu­eella ja hei­tet­tii vielä snapc­hat­tii jotain videoo tilan­teesta. Aika nopeesti jengi alko pis­tää vies­tiä ja kysyy jos voi­sin niil­lekki duu­naa jonku pie­nen kuvan. Se oli hetki mil­lon kaikki sit alkoi.

Mil­lai­nen on työs­ken­te­ly­pro­ses­sisi? Teetkö esi­mer­kiksi desig­nit aina itse vai voiko asia­kas tuoda oman luon­nok­sensa?

Piir­te­len val­miita ideoita joista jengi voi valita mie­lui­san, mutta teen myös asiak­kaan toi­veesta kuvan jos se vaan sopii mun tyy­liin. Yleensä jengi ottaa yhteyttä Ins­ta­gra­missa ja sen kautta jae­taan ideoita, joi­den poh­jalta sit­ten piir­rän sopi­van kuvan.

Jos mun pitäisi kuvailla mun tyy­liä parilla sanalla, niin se olisi yksin­ker­tai­nen ja siro. Ins­pistä mun kuviin saan pit­kälti luon­nosta. Tyk­kään kas­viai­hei­sista kuvista tosi pal­jon! Se on alka­nut­kin pik­ku­hil­jaa jo muo­dos­tua omaksi jutuksi. Handpoke-​skene on kas­va­nut viime aikoina tosi pal­jon ja oikees­taan kuka vaan voi aloit­taa teke­mään niitä, ja Ins­ta­gram onkin täynnä eri­lai­sia artis­teja.

Van­has­taan tatuoin­neilla on ollut kris­tit­ty­jen kes­kuu­dessa paheel­li­nen leima, oletko saa­nut kuulla tämän tyyp­pi­siä kom­ment­teja työs­täsi? Oletko jos­sain vai­heessa jou­tu­nut koke­maan ris­ti­rii­taa tämän vuoksi?

Luu­len että tää on ehkä osa­syy, miksi nuo­rem­pana en aja­tel­lut vaka­vis­sani ryh­tyä teke­mään tatuoin­teja, koska elin siinä uskossa että tatuoin­nit on syn­tiä ja että Jumala ei katso sel­laista hyvällä.

Vasta sen jäl­keen kun neljä vuotta sit­ten koin hen­ki­lö­koh­tai­sen hen­gel­li­sen herää­mi­sen ja koh­ta­sin Jee­suk­sen, mun koko elämä muut­tui ja samalla se, miten näin Juma­lan ja itseni. Koh­taa­mi­sen kautta mun koko aja­tus­maa­ilma muut­tui.

Oikeas­taan koen että Jee­suk­sen takia mä tätä teen ja että Jee­sus tyk­kää mun kuvista. Tämä on mun tapa ylis­tää Häntä ja koh­data ihmi­siä.

En osaa sanoa mistä kiel­tei­nen asenne tatuoin­teja koh­taan tulee, mutta var­masti pelosta. En usko että kaik­kien tulisi tatuoin­neista tykätä tai niitä ottaa, ei ne ole kaik­kien juttu. Otit sit­ten tatuoin­nin tai et, niin se mitä sydä­mestä löy­tyy, rat­kai­see. Ylei­nen ilma­piiri tämän aiheen ympä­rillä on mun mie­lestä kui­ten­kin aika rau­hal­li­nen.

Tah­toi­sitko ker­toa lyhyesti nykyi­sestä hen­gel­li­sestä kodis­tasi tuon hen­ki­lö­koh­tai­sen hen­gel­li­sen herää­mi­sen yhtey­dessä?

Mun hen­gel­li­nen kotini on Northwind Church. Ennen sitä kävin muu­ta­missa eri seu­ra­kun­nissa, mutta koen että oon löy­tä­nyt mun per­heen näistä tyy­peistä ja näit­ten kanssa haluan juosta. Mei­dän näkynä on tuoda tai­vas maan päälle ja joh­dat­taa ihmi­set koh­taa­mi­seen Isän kanssa ja sen kautta löy­tää iden­ti­teetti Hänen lap­sena. Tyk­kään mei­dän seu­ra­kun­nasta myös sen takia että siellä on niin pal­jon eri­lai­sia tyyp­pejä, ja jokaista roh­kais­taan mene­mään täy­sillä eteen­päin omassa kut­sussa ja lah­joissa. Ketään ei koi­teta työn­tää mihin­kään toi­seen muot­tiin. Sun pitää olla JUST SINÄ, jotta sä voit täyt­tää sen kut­sun mitä sun elämä kan­taa!

Esi­mer­kiksi Instagram-​tilisi kuvai­lu­teks­tissä lukee ensim­mäi­senä ”Child of God” – koetko uskosi vai­kut­ta­van työ­hösi tai sen teke­mi­sen tapaan jol­lain tavoin? Miten asiak­kaasi ovat suh­tau­tu­neet?

Joo kyllä se vai­kut­taa! Oikees­taa se on se kuka mä oon, ja sen kautta se vai­kut­taa sii­hen mitä mä teen. Sen takia se lukee­kin siinä ensim­mäi­senä, koska se on se ensim­mäi­nen juttu. Mä oon Hänen lapsi ja siitä käsin mä saan tehdä asioita.

Tyk­kään myös siitä että mun kuvissa on takana syvem­piä mer­ki­tyk­siä. Sen takia tyk­kään esi­mer­kiksi tehdä kas­viai­hei­sia kuvia, koska ne sym­bo­loi elä­mää ja uusia alkuja. Uskon että tatuoin­nit voi olla pal­jon enem­män, kuin vain kau­niita kuvia.

Mulla ei nyt tuu mie­leen mitään yksit­täistä kuvaa ja sen takana ole­vaa stoo­ria, mutta mä tyk­kään kysyä sanoja Pyhältä Hen­geltä mun asiak­kaille ja yleensä työs­ken­te­lyn aikana kat­se­len mitä Pyhä Henki näyt­tää mulle ja tosi monesti oon sit jakanu asiak­kaan kanssa mitä Hän on siinä het­kessä mulle puhu­nut. Ne tilan­teet on ihan par­haita kun ihmi­set ei osaa yhtään varau­tua tul­les­saan tatuoi­ta­vaksi, että tilanne vois joh­taa johon­kin sel­lai­seen. Pyhä Henki aina koh­taa jokasta ihmistä yksi­löl­li­sesti just siinä pai­kassa ja tar­peessa mikä sillä het­kellä on!

Timin työtä voi seu­rata Ins­ta­gra­missa @timphoto.

Teksti:
Kuvat: Tim Kiukas

Kommentit

:

Siroja tatuoin­teja, nämä eivät ”töki vas­taan”, kun niitä kat­se­lee. Jutussa hyvä, sopi­vasti julis­tava ote.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?