Monessa kir­kossa saar­na­tuo­lin ylä­puo­lella esiin­tyy kyyh­ky­nen joko veis­tok­sen tai maa­lauk­sen muo­dossa. Tämän ja monien mui­den kirk­ko­ti­lasta löy­ty­vien sym­bo­lien syväl­li­sen mer­ki­tyk­sen ymmär­tä­mi­sen kautta kris­ti­tyn usko voi löy­tää uusia ulot­tu­vuuk­sia ja kas­vaa. Näin ne voi­vat olla rikas­tut­ta­massa läs­nä­olol­laan myös kirk­ko­ti­lassa tapah­tu­vaa hil­jaista har­tau­den har­joi­tusta.

Kyyh­ky­nen on kuva Pyhästä Hen­gestä, jonka on tar­koi­tus joh­taa saar­nan pitä­jää puhees­saan ja kuu­li­joita oike­aan kuu­le­mi­seen. Pyhä Henki on yksi Juma­lan kol­mesta per­soo­nasta ja häntä kut­su­taan myös Pyhit­tä­jäksi. Vähä kate­kis­muk­sessa Lut­her selit­tää pyhi­tyk­sestä näin:  “Peri­syn­nin täh­den me emme voi omin voi­min omis­taa itsel­lemme Kris­tuk­sen lunas­tus­työtä. Ellei Pyhä Henki meitä pyhit­täisi, me jou­tui­simme aut­ta­mat­to­masti kado­tuk­seen. Sen täh­den Jumala lähetti Pyhän Hen­gen, että hän vai­kut­taisi meissä uskon Kris­tuk­seen, säi­lyt­täisi mei­dät siinä ja saat­taisi mei­dät ian­kaik­ki­seen autuu­teen.”

Kyyh­ky­nen voi­daan nähdä myös van­hoissa maa­lauk­sissa istu­massa apos­to­lin tai Marian, Jee­suk­sen äidin, olka­päällä kuis­kaa­massa näi­den kor­vaan. Myös Jee­suk­sen, joka on syn­ni­tön, kas­teen het­kellä kyyh­ky­nen las­keu­tui tai­vaasta hänen pääl­leen puh­tau­den ja viat­to­muu­den sym­bo­lina. Kyyh­ky­nen esiin­tyy­kin kas­te­mal­joissa muis­tu­tuk­sena tästä. Ope­tus­las­ten päälle puo­les­taan Pyhä Henki las­keu­tui tulena, koska ihmi­sissä on myös pal­jon sel­laista, jonka tulee palaa pois Juma­lan lähei­syy­dessä.

Ensim­mäi­sen ker­ran kyyh­ky­sestä ker­ro­taan Raa­ma­tun ker­to­muk­sessa Nooan arkista, jossa kyyh­ky­nen oli ensim­mäi­nen, joka toi tie­don maan löy­ty­mi­sestä. Se toi mer­kin sovin­nosta, jonka Jumala oli teh­nyt ihmis­kun­nan kanssa. Puh­tau­tensa vuoksi kyyh­ky­nen oli myös uhrie­läin, mikä puo­les­taan pitää, samoin kuin ker­to­muk­sessa veden­pai­su­muk­sesta, sisäl­lään aja­tuk­sen rau­hasta. Kyyh­ky­sen voi­daan­kin todeta ole­van hyvin moni­vi­vah­tei­nen sym­boli.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Carl Hen­rik Mart­ling: Puhuva hil­jai­suus litur­gi­sessa sym­bo­lii­kassa.

Toi­min­ta­san­kari tais­te­lee ter­ro­ris­teja vas­taan jou­lu­aat­tona New Yor­kissa. Jee­sus roik­kuu lähi­kir­kossa ris­tillä, vaikka pappi puhuu syn­ty­mi­sestä sei­meen. Kirk­ko­vuo­den juh­lat ovat läsnä tai­teessa Suo­messa kaik­kialla ja kai­killa mah­dol­li­silla tavoilla.

Muis­tatko, mil­lai­nen alt­ta­ri­taulu on lähia­lu­eesi kir­kossa? Toden­nä­köi­sesti se liit­tyy johon­kin Raa­ma­tun ker­to­muk­seen Jee­suk­sen elä­mästä. Samalla se toden­nä­köi­sesti kuvit­taa aiheel­taan jon­kin kirk­ko­vuo­den juh­lista.

”Tie­tyt kris­til­li­set juh­lat tuot­ta­vat edel­leen ja ovat tuot­ta­neet pal­jon tai­teel­li­sia ilmai­suja. Joulu ja pää­siäi­nen elä­vät paitsi kuva­tai­teessa, myös elo­ku­va­tai­teessa ja kir­jal­li­suu­dessa. Tie­tyt pää­siäis­näy­tel­mät, kuvael­mat kuu­lu­vat kirk­ko­draa­man yhtey­teen”, ker­too Kotimaa-​lehden jul­kai­su­pääl­likkö Olli Sep­pälä.

Kirk­ko­vuo­den juh­lat ja suo­ma­lai­nen kirk­ko­taide elä­vät hyvin lähei­sessä suh­teessa. Sep­pälä erot­taa suh­teessa kaksi ulot­tu­vuutta: juh­lien ker­to­muk­siin ja tee­maan liit­ty­vän tai­teen ja juh­lien viet­toa hyö­dyn­tä­vän ja kuvaa­van tai­teen. Sep­pälä pitää eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­sena juh­lien viet­toon liit­ty­vää ker­to­vaa tai­detta, esi­mer­kiksi elo­ku­via.

”Juh­la­kausi luo raa­mit elo­ku­valle, draa­malle ja sen tee­moille. Jou­lue­lo­kuva ja jou­luun sijoit­tu­vat elo­ku­vat ovat oma laji­tyyp­pinsä, var­sin­kin Yhdys­val­loissa. Taus­talla on jol­lain tavalla jou­lun sanoma, kris­til­li­nen tai yleis­hu­maani”, Sep­pälä sanoo.

”Ehkä vil­lein jou­lue­lo­kuva on Die Hard. Siinä jou­lu­va­lot räjäh­te­le­vät näyt­tä­västi. Miksi se on lai­tettu tapah­tu­maan juuri jou­luun?”

Toi­min­ta­koh­tauk­sista tun­nettu elo­kuva käsit­te­lee omalla taval­laan myös perhe- ja ihmis­suh­teita. Ne ovat Sep­pä­län mukaan eri­tyi­sen tyy­pil­li­siä tee­moja jou­lue­lo­ku­ville. Tyy­pil­li­sem­pänä jou­lue­lo­ku­vana Sep­pälä mai­nit­see­kin romant­ti­sen kome­dian suun­taan tai­pu­vat elo­ku­vat, joissa on aina onnel­li­nen loppu.

Juh­lien ker­to­muk­siin ja tee­moi­hin liit­tyvä taide on myös kes­kei­nen osa suo­ma­lais­ten jou­lun viet­toa.

”Kau­neim­mat jou­lu­lau­lut -tapah­tu­mien suo­sio ker­too, että ihmi­set halua­vat lau­laa ja osal­lis­tua. En tiedä, onko yhteis­laulu tai­detta, mutta kult­tuu­ria se on. Aina­kin, jos ymmär­tää tai­teen laa­jem­min kult­tuu­rina, jossa käy­te­tään tai­teen teke­mi­sen kei­noja”, Sep­pälä sanoo.

Tästä näkö­kul­masta hän nos­taa esiin myös pää­siäis­mu­nien maa­laa­mi­sen tai vaik­kapa jou­lu­kort­tien askar­te­lun. Ne ovat monelle tyy­pil­li­siä tapoja val­mis­tau­tua tai viet­tää juh­lia.

Myös juh­lien taus­talla ole­via ker­to­muk­sia mukai­le­vat elo­ku­vat ovat näkyvä osa elo­ku­va­tai­teen ja juh­lien suh­detta. Näitä elo­ku­via teke­vät Mel Gib­so­nin kal­tai­set Hol­lywoo­din suur­ni­met (The Pas­sion of the Christ). Sep­pälä muis­tut­taa, että Yhdys­val­loissa on myös laaja kris­til­li­nen yleisö, jolle teh­tail­luista elo­ku­vista suuri osa ei kos­kaan ran­taudu Suo­meen.

Siinä missä elo­ku­vat hyö­dyn­tä­vät eni­ten jou­lua, kirk­ko­tai­teen suo­si­tuin teema on pää­siäi­nen. Pää­siäi­sen ajan tapah­tu­mat ovat sel­västi suo­si­tum­pia alt­ta­ri­tau­lu­jen aiheita.

”Lute­ri­lai­sen kirk­ko­tai­teen näkö­kul­masta uskal­lan sanoa, että krusi­fiksi on se mei­dän juttu. Tai tyhjä risti. Refor­maa­tion koros­tuk­set nos­ta­vat kär­si­vän Kris­tuk­sen kes­kei­seksi hah­moksi”, sanoo Juha Luo­des­lampi. Hän työs­ken­te­lee Suo­men evankelis-​luterilaisen kir­kon kes­kus­hal­lin­nossa muun muassa kuva­tai­tee­seen pereh­ty­neenä asian­tun­ti­jana.

Krusi­fiksi kuvit­taa pit­kä­per­jan­tai­hin liit­ty­vät kes­kei­sim­mät ker­to­muk­set ris­tiin­nau­lit­se­mi­sesta.

Toki myös jou­lun aiheet ovat suo­sit­tuja. Luo­des­lampi pitää Jeesus-​lasta toi­sena kirk­ko­tai­teen super­ku­vana krusi­fik­sin ohella. Toi­saalta jou­lua voi hänen mukaansa kuvit­taa vai­kut­ta­vasti myös muilla tavoilla.

”Kor­son kir­kossa on jou­lun aikaan Osmo Rau­ha­lan teos. Siinä plas­ma­näy­töllä putoi­lee satun­nai­sia kir­jai­mia ja välillä jou­lue­van­ke­liu­miin liit­ty­viä sanoja. Tämä on minusta vai­kut­ta­vim­pia jou­lun ajan teok­sia”, Luo­des­lampi sanoo.

Kor­son kir­kossa alt­ta­ri­taulu elää kirk­ko­vuo­den mukana. Rau­ha­lan säh­köi­sen työn lisäksi kir­kossa voi nähdä paas­toon ja pit­kä­per­jan­tai­hin liit­ty­vän teok­sen, Jee­suk­sen hau­taa­mi­seen ja ylös­nouse­mus­ker­to­muk­seen liit­ty­vän teok­sen ja kir­kon syn­tyyn liit­ty­vän Helluntai-​teoksen. Nii­den lisäksi on vielä kaksi teosta, jotka eivät liity kirk­ko­vuo­den juh­liin. Niitä käy­te­tään esi­mer­kiksi hau­taan siu­naa­mis­ten ja kon­fir­maa­tioi­den yhtey­dessä.

Vaih­tu­vat alt­ta­ri­tau­lut eivät ole uusi kek­sintö. Hel­sin­gin yli­opis­ton käy­tän­nöl­li­sen teo­lo­gian yli­opis­ton­leh­to­rin Johan Bas­tu­bac­kan mukaan kato­li­sessa kir­kossa kehi­tet­tiin jo kes­kia­jalla moni­mut­kai­sia alt­ta­ri­kaap­peja, joissa oli vaih­tu­via kuva- ja veis­to­sai­heita. Kaa­pis­toissa oli lukui­sia ovia ja luuk­kuja, joista kään­net­tiin esiin kuhun­kin kirk­ko­vuo­den tee­maan liit­ty­viä kuvia ja veis­tok­sia.

Kirk­ko­vuo­den juh­lien ja tai­teen väli­nen tii­vis suhde ei rajoitu vain alt­ta­ri­maa­lauk­siin. Raa­ma­tun ker­to­muk­set ja sitä myötä käy­tän­nössä lähes kaik­kien kris­til­lis­ten juh­lien tee­mat ovat maa­il­man tun­ne­tuim­pien maa­laus­ten aiheita. Kuu­lui­sin lie­nee Leo­nardo da Vincin kuvaus ”Vii­mei­nen ehtool­li­nen” Jee­suk­sesta ja ope­tus­lap­sista kii­ras­tors­taina.

Lute­ri­lai­sen kirk­ko­ti­lan osalta Bas­tu­backa nos­taa esiin kirk­ko­vuo­den mukaan elä­vät litur­gi­set värit ja nii­hin liit­ty­vät teks­tii­lit. Esi­mer­kiksi pap­pien käyt­tä­mät, olka­päille lai­tet­ta­vien stola-​nauhojen värit vaih­tu­vat tee­man mukaan. Paas­ton aikana käy­te­tään vio­let­tia, suu­rina juh­lina val­koista, hel­lun­taina punaista. Taval­li­sin väri on vih­reä. Mus­taa käy­te­tään vain pit­känä per­jan­taina ja sitä seu­raa­vana lau­an­taina.

Bas­tu­backa nos­taa esiin myös Lah­den Muk­ku­lan kir­kossa ole­van Kirsti Ran­ta­sen teks­tii­li­tai­de­teok­sen, joka kuvaa ylös­nouse­musta, siis pää­siäi­sen tee­maa.

Myös orto­dok­si­sessa kir­kossa juh­lat ja taide kul­ke­vat käsi kädessä.

”Orto­dok­si­sissa kir­koissa kir­kon kes­kellä ole­vassa ana­lo­gissa on kirk­ko­vuo­den juh­lan mukaan vaih­tuva ikoni”, Bas­tu­backa ker­too.

Lisäksi monissa orto­dok­si­kir­koissa on alt­ta­rin iko­nos­taa­sin koosta riip­puen suur­ten juh­lien iko­nien rivi.

”Suu­ria juh­lia on 12, mutta jos­kus iko­neita voi olla 14. Sil­loin mukana voi olla esi­mer­kiksi Venä­jällä mer­kit­tä­vän pokrova-​juhlan ikoni.” Pok­rova on yksi Mari­aan liit­ty­vistä juh­lista.

Jokai­nen orto­dok­si­nen kirkko on omis­tettu jol­le­kin aiheelle, johon liit­tyy ikoni.

”Esi­mer­kiksi mei­dän kirk­komme Hyvin­käällä on omis­tettu Kar­ja­lan valis­ta­jille. Hei­dän muis­to­päi­väänsä vie­te­tään pyhäin­päi­vän aikaan. Sil­loin jär­jes­te­tään myös kir­kon temp­pe­li­juhla eli praas­niekka.” Praas­nie­kan aikana kir­kon oma ikoni kan­ne­taan ulos kir­kosta. Sen jäl­keen se kier­tää kir­kon seu­ra­kun­nan kul­ku­een saat­te­le­mana. Iko­ni­kul­kue liit­tyy myös pää­siäi­sen viet­toon orto­dok­si­sessa kir­kossa.

Yksi osal­lis­ta­van tai­teen muoto ovat usein vael­lus­näy­tel­minä toteu­tet­ta­vat pää­siäis­ku­vael­mat. Olli Sep­pälä arve­lee, että nii­den kovim­man suo­sion aika oli noin kym­me­nen vuotta sit­ten. Suo­messa hän arve­lee perin­teen ole­van noin 20–30 vuotta vanha. Euroop­pa­lai­sena ilmiönä kär­si­mys­tie­ku­vauk­sen ovat iki­vanha kek­sintö.

Jou­luun puo­les­taan liit­ty­vät usein las­ten jou­lu­ku­vael­mat ja tier­na­po­jat.

Onko sit­ten jotain sel­laista tai­de­muo­toa, jota ei voisi käyt­tää kir­kol­lis­ten juh­lien yhtey­dessä? Tans­sia?

”Suo­ma­lai­sessa perin­teessä? Herra parat­koon! Tanssi on alkeel­li­nen kier­to­liike, jonka kes­kuk­sena on per­kele, kuten vanha pie­tis­ti­nen mää­ri­telmä kuu­luu”, Sep­pälä nau­raa.

”Mutta onhan näitä kokei­lu­jut­tuja. Olin juuri kat­so­massa poik­ki­tai­teel­lista mes­sua, jossa tanssi oli yhtenä osana uuden­laista kokei­lua ilmaista mes­sun eri osia.”

Jutun kir­joit­taja jul­kaisi loka­kuussa 2016 yhdessä Olli Sep­pä­län ja Tuija Pyhä­ran­nan kanssa tie­to­teok­sen Adven­tista rama­da­niin (Kir­ja­paja). Se käsit­te­lee Suo­messa vie­tet­tä­viä uskon­nol­li­sia juh­lia. Kir­jan kris­til­li­siä juh­lia käsit­te­le­vät osuu­det on kir­joit­ta­nut Olli Sep­pälä. Kir­jaan voi tutus­tua tar­kem­min sen omilla sivuilla osoit­teessa http://juhlablogi.org tai kus­tan­ta­jan sivuilla osoit­teessa http://kauppakv.fi/sis/LastenKeskus/tuote/9789522885203 .

Kaa­mos tart­tuu taas tiu­kasti takin­lie­pei­siin ja ter­veh­tii ensim­mäi­sellä nimel­lään. Mar­ras­kuu. Minä tar­rau­dun tiu­kem­min höy­ryä­vään glö­gi­mu­kiin ja yri­tän sin­ni­tellä kiinni päivä päi­vältä hupe­ne­van päi­vän­va­lon rip­peissä. Pos­ti­luu­kus­tani tipah­ta­nut mai­nos­leh­ti­nen mark­ki­noi kir­kas­va­loe­lekt­ro­niik­kaa. Oman saras­tus­va­loni myin pois vuo­sia sit­ten kirp­pu­to­rilla. Sen aamui­nen kel­meys oli mitä luo­taan­työn­tä­vin ja toimi siis ainoas­taan sän­gystä kar­kot­ta­mi­seen.

Entä jos elekt­ro­ni­sen valo­hoi­don sijaan kau­pan olis koje, joka tuot­taisi tai­de­hoi­toa? Napista pai­na­malla voi­sin päät­tää sopi­van annos­tuk­sen, väri­pa­le­tin ja ajan kuva­tai­teel­li­sesta toi­min­nasta naut­ti­mi­selle arjes­sani. Sii­hen liit­tyy kyllä muu­ta­mia pul­mia. Toki monen­lai­sia vem­pe­leitä on jo ole­mas­sa­kin, jotka hyö­dyt­tä­vät tai­teen koke­mista tai välit­tä­vät sitä. Tai­teen teke­mi­nen on kui­ten­kin huo­nosti ohjel­moi­ta­vissa. On luon­nol­lista aja­tella, että valo elä­män perus­e­del­ly­tyk­senä hoi­taa meitä. Mutta miten ja miksi taide hoi­taa meitä? Olen kiin­nos­tu­nut tai­teen ja tera­pian suh­teesta, koska jos­sain sen kes­kellä olen voi­nut ais­tia pyhän läs­nä­oloa.

Muu­ta­man vuo­den ikäi­nen lapsi on ihail­ta­vaa seu­rat­ta­vaa kaik­ki­voi­pai­suu­den tun­tees­saan. Jos hän on taval­li­sen tur­val­li­sissa olo­suh­teissa kas­va­nut ja rakas­tettu, hänellä on yleensä val­ta­vat mää­rät uskoa kykyi­hinsä. Tai­teel­li­sessa ilmai­sus­saan hän on tuore, nopea­liik­kei­nen ja tuot­toisa. Hän ei erot­tele tai­detta omaksi toi­min­naksi vaan se on yksin­ker­tai­sesti osa ole­mista. Moni tai­tei­lija tavoit­te­lee pari­vuo­ti­aan ihmi­se­na­lun alku­voi­maa ilmai­sus­saan. Tai­teilu ja luova toi­minta on siis sisään­ra­ken­nettu lei­kin ja ihmet­te­lyn yhdis­telmä meissä. Sillä on tut­ki­tusti laaja-​alaisia myön­tei­siä vai­ku­tuk­sia hyvin­voin­nille. Tai­teella  ja kult­tuu­ri­toi­min­nalla on todettu vahva yhteys hyvänä koet­tuun ter­vey­teen, parem­paan työ­ky­kyyn ja hyvän elä­män koke­muk­siin. Tai­teen kieli on tun­tei­den kieli ja se voi vapaut­taa psyyk­kistä ener­giaa, joka aiem­min on kulu­nut tun­tei­den tor­ju­mi­seen ja sisäi­siin jän­nit­tei­siin. Yhteis­kun­nas­samme on käyn­nissä ja vireillä run­sas määrä kär­ki­hank­keita, joissa yhä ene­ne­västi luo­daan raken­teita hyvin­voin­nin edis­tä­mi­selle tai­teen ja kult­tuu­rin kei­noin.  

Opis­ke­luai­koi­nani ulko­mailla toi­min vapaa­eh­toi­sena mie­len­ter­veys­kun­tou­tu­jien tai­de­pa­jalla. “Art room” oli kai­kille kun­tou­tu­jille avoinna oleva tai­de­tila, johon sai tulla ja tehdä kuva­tai­detta oman jak­sa­mi­sen ja mie­len­kiin­non mukaan esillä ole­villa väli­neillä ja tek­nii­koilla. Alkuai­koina en ymmär­tä­nyt, mitä minun piti pajalla oikeas­taan tehdä, koska minusta siellä ei juu­ri­kaan ollut mitään teke­mistä. Kun­tou­tu­jat tuli­vat omia aiko­jaan, jot­kut samoja jut­tuja jutel­len vii­kosta toi­seen, toi­set ter­veh­ti­mättä ja sul­keu­tu­neina. Köm­pe­lösti kier­sin tilassa työ­pis­teeltä ja maa­lauk­selta toi­selle ja yri­tin kek­siä hie­man jutun juurta jokai­sen pai­kal­lao­li­jan kanssa. Tun­sin oloni tur­haksi ja vai­vaan­tu­neeksi. Vähi­tel­len vähen­sin puhetta ja aloin enim­mäk­seen tark­kailla pajalla kävi­jöi­den tai­teen teke­mistä ja työs­tää omia kuvi­tus­pro­jek­te­jani luon­nos­kir­jaan. Tur­hau­tu­nei­suu­teni väheni ja aloin oival­taa tai­de­pa­jan toi­min­taa sel­keäm­min. Minusta oli roh­kai­se­vaa nähdä, kuinka sär­ky­neet, pois­sao­le­vat tai seka­vat mie­let etsi­vät ilmai­sul­leen kana­vaa. Mie­tin sitä, kuinka monilla tavoilla tai­teen ja este­tii­kan nälkä pyr­kii meissä eri tavoin rik­ki­näi­sissä esiin. En tiedä, annoinko vapaa­eh­toi­sena lähes­kään niin pal­jon koh­taa­mil­leni ihmi­sille kuin minkä ver­ran itse koke­muk­sesta lopulta opin.

Uskon, että luo­van pro­ses­sin aikana tai ins­pi­roi­vaa tai­de­teosta kat­sel­les­samme tai­teella on kyky hie­no­va­rai­sesti tut­kis­kella, hoi­taa ja paran­taa sisim­päämme. Ehkä vie­rai­lemme sil­loin Kaik­ki­val­ti­aan kanssa samalla tai­de­pa­jalla askar­te­le­massa. Valo valai­see kai­kessa kel­mey­des­sään mar­ras­kui­sena aamuna huo­neen pimeät kol­kat. Tai­teella on kyky löy­tää sisim­män kau­neutta ja ins­pi­raa­tiota kai­paa­via sopu­koita ja tehdä sinne koti.

Kir­joit­taja on opis­kel­lut kuvit­ta­mista ja sosi­aa­lia­laa. Hän tai­tei­lee tällä het­kellä peda­go­gina alle kou­lui­käis­ten parissa ja odot­taa mat­kaa Espan­jan aurin­koon.