Näin on kristillisen kuvataiteen esitettävä tämä maailma ilman verhoja, esitettävä se epäjärjestyksessä olevana ja kärsivänä maailmana, jossa paholainen tuntuu hallitsevan. Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen kuvan olisi kuvattava kärsimystä ja syntiä. Nitten on kuitenkin muodostettava tausta mitä sitten kuvataankin. Ne luovat sen välttämättömän edellytyksen, jota ilman kuva on valheellinen. Kun kuvataan taivasta, kuuluu siihen mukaan usko että myös helvetti on todellinen, ja se tuo mukanaan oman heijastuksensa. Uudessa taiteessa tämä ilmenee selvemmin kuin vanhassa. Kristillinen kuva ei voi jäädä hartauskuvan asteelle. Hartaus on väärä asenne tämän maailman tilanteen edessä. Paha on silloin vaarallisinta kun se sivuutetaan ja siitä vaietaan. Kristilliseen kuvataiteeseen sopiikin André Bretonin, surrealistin, vertaus jonka hän eräässä yhteydessä kohdisti niihin taiteilijatovereihinsa, jotka olivat alkaneet maalata ”kauniisti”. Hän vertasi heitä lapsiin, jotka kokivat voivansa vakuuttua kauniista leikkipäivästä siten että asettavat ilmapuntarin osoittimen kauniin sään kohdalle.
Eri aikakausien tuntemus auttaakin ymmärtämään alttaritaulujen sisältöä. Näiden kuvien välittämä viesti onkin aina sidoksissa omaan aikaansa. Puhutun ja kirjoitetun kielen tapaan niidenkin muoto ja merkitys elää hieman ajan myötä. Kristinusko on ollut merkittävä tekijä kuvallisen ja sanallisen viestinnän edistäjänä, sillä muiden uskontojen ohella se on ollut erittäis tuottelias symbolien ja symboliikan kehittäjä. Kirkon omaan merkkien ja kuvien käyttöön on sulautunut osittain koko ihmiskunnan tuhansien vuosien aikana mukanaan kuljettama merkkikieli.
Eivätkö ikonit siis ole pelkkää selkeää kirjoitusta, jonka ymmärtää lukutaidotonkin? Sikäli kuva on parempi kuin kirjoitus. Sekä kirjoitus että ikoni toimii muistuttimena asioista, joita se osoittaa, muistuttajana ikonit ovat tyhjentävämpiä kuin kirjoitus, sillä ne ovat lukutaidottomankin ymmärrettävissä ja sikäli ymmärrettäväksi tekijänä luotettavampia. – – Jos ikonit ovat parempia kuin kirjoitus, kuten olemme edellä selittäneet, ne kuuluvat nimien edelle. Kumartaessaan pyhien ikoneita – ei palvomisen mielessä vaan sillä kunnioituksella, jonka pyhät ansaitsevat kaikilta uskovilta – kristityt kumartavat pyhiä itseään kasvoista kasvoihin. Tämä jo sinänsä riittää oikeuttamaan kristittyjen tavan kumartaa pyhien ikoneita.
Pyhä Anna itse kolmantena -veistokset ilmensivät inkarnaation estetiikkaa ja olivat osa Jeesuksen ja Neitsyt Marian ruumiillisuuden ympärille rakennettua moninaista kulttirypästä, joka vahvistui erityisesti myöhäiskeskiajalla. Oleellista oli, että äidin puolelta tullut todellinen ruumis ei ollut isän puolelta tullutta jumalallisuutta ja henkistä sukuperintöä tarpeettomampi. Pyhän Annan pyhimyksellisyys rakentuu ruumiin roolista ja sen ”käytöstä”, kuten elämän luomisesta, synnyttämisestä ja toisaalta kuolemaan valmistautumisesta. – – Siinä missä Pyhä Anna itse kolmantena -aihe kuvasi äidillistä perimää, esitti samaan aikaan suosiossa ollut Armoistuin-aihe – jossa Jumala pitelee ristiinnaulittua poikaansa – isän sukutaustaa. Myöhäiskeskiajalla Pyhä Anna itse kolmantena -aihe olikin rinnasteinen isä, poika ja pyhä henki -traditiolle ja sen esitystavoille. Kyseessä oli taivaallisen ja ruumiillisen kolminaisuuden vastaavuus.
Tämä [yksinkertainen usko] on ”kallisarvoinen helmi” (Matt. 13:46), johon älyllinen pohdiskelu tai keskustelu ei voi koskaan täysin päästä käsiksi. Se on totuus, joka käsitteellistämisen sijaan on parasta maalata värein tai laulaa nuotein.
Itse edustan kantaa, jonka mukaan kirkon tarkoituksena ei ole olla museo, eikä alttarikaappikaan siksi ole kirkossa vain muistona menneiltä ajoilta. Tästä johtuen myöskään alttarikaapin sanoman ei tarvitse rajoittua siihen, mitä sen tekijät ovat ehkä tahtoneet välittää. Uskonnolliset kysymykset eivät koskaan tyhjene – –.
Why, as Christians, should we be content to see Christ only where we expect to see him? Perhaps we should follow the lead of the Gospels themselves and to look for him where we least expect him to be, even in the contemporary art world.
Yhtenä tarkoituksista, joita varten Jumala on asettanut rukouksen, on saattanut olla todisteen antaminen siitä, ettei tapahtumien kulkua hallita kuin valtiota, vaan sitä luodaan niin kuin taideteosta, johon jokainen olento antaa panoksensa ja (rukouksessa) nimenomaan tietoisen panoksen ja jossa jokainen olento on sekä päämäärä että keino. Koska olen hetken ajan käsitellyt rukousta itseään keinona, salli minun kiiruhtaa lisäämään, että se on myös päämäärä. Maailma luotiin osaksi sitä varten, että voisi olla olemassa rukous; osaksi juuri sitä varten että Georgen puolesta esittämiimme rukouksiin voitaisiin vastata. Mutta jätetään jo “osittaisuus”. Suuri taideteos tehtiin kaiken sen takia mitä se tekee ja on, jokaisen aallon kaarta ja jokaisen hyönteisen lentoa myöten.
Mielestäni yksi taiteen tehtävistä on toimia vastapainona nykyiselle elämänrytmille. Taiteilijan tulisi olla se, joka pysähtyy ja katsoo pidempään ja välittää kokemansa muille ihmisille. Mutta valitettavasti kaikki tuo on yhä harvinaisempaa. Taiteen täytyy tuottaa, ja se tarkoittaa yhä enemmän kompromisseja, yhä enemmän suuren ”maksavan” yleisön miellyttämistä. Se tarkoittaa nopeaa halpaa tuottamista sisällöstä tinkien. Lisää viihdettä, eskapismia ja uusintoja. Eikä raha ratkaise tätäkään ongelmaa, sillä tuotannon rikkaus harvoin muuttuu sisällön rikkaudeksi.
Kirkon arkkitehtonisena tehtävänä ei Frosteruksen mielestä ole vain luoda tila tietylle määrälle uskovaisia, vaan sen tulee ennen kaikkea herättää hartautta. Niin perustava totuus kuin että virheetöntä elokuvateatteria ei ilman muuta voi käyttää kirkkona, ohitetaan nykyään liian helposti. Frosterus ei tuomitse nykyaikaista rakennustekniikkaa, mutta ehdottaa sitä kirkkorakennuksissa käytettäväksi soveltaen, vanhoista muodoista lähtien. Hän myöntää, ettei tällaisia kysymyksiä voi ratkaista teoreettisesti, mutta jatkuvuudella ja traditiolla on kirkkojen rakentamisen piirissä suurempi merkitys kuin muilla rakentamisen aloilla. Mutta ehkä funktionalistiset kirkkorakennukset kuvastavatkin ajan kristillisyyden tilaa ja luonnetta, Frosterus kysyy.