Uskoon tuloni jäl­keen en käyt­tä­nyt moniin vuo­siin yhtään val­mista kaa­vaa, ainoana poik­keuk­sena Her­ran rukous. Yri­tin itse asiassa rukoilla ilman mitään sanoja – olla ver­ba­li­soi­matta mie­len­liik­keitä. Jopa tois­ten puo­lesta rukoil­les­sani pyrin, mikäli jak­san muis­taa, vält­tä­mään hei­dän nimiensä mai­nit­se­mista ja käyt­tä­mään nii­den sijasta mie­li­ku­via heistä. Edel­leen­kin ajat­te­len, että rukous ilman sanoja on paras – jos sii­hen pys­tyy. – – Kun tule­vat kul­tai­set het­ket, jol­loin Jumala antaa kyvyn rukoilla todella ilman sanoja, kuka muu kuin houkka hyl­käisi lah­jan?

Voisi ehkä sanoa, että iko­nia ei kat­sota vaan hen­gi­te­tään: ikoni ei ole vain tark­kai­lun kohde vaan kak­si­suun­tai­nen pro­sessi, jossa sisäl­töä hen­gi­te­tään sisään ja ulos, ja tämän pro­ses­sin jäl­ki­maku on iko­nin mer­ki­tys psy­ko­lo­gi­sessa mie­lessä. Mitään ”puh­dasta iko­ni­ko­ke­musta” ei kui­ten­kaan ole ole­massa, vaan kat­so­jan uskon­nol­li­nen ja filo­so­fi­nen esiym­mär­rys muok­kaa aina kuvan ole­mi­sen tapaa.

Kir­kot kes­kellä kylää ker­to­vat sijain­nil­laan ja hah­mol­laan mer­ki­tyk­ses­tään yhteis­kun­nassa. Useim­mat van­hat kirk­komme aset­tu­vat komeasti mai­se­maan näkyen jo kau­kaa. Uudem­mat puo­les­taan erot­tu­vat ympä­ris­tös­tään dra­ma­tii­kan ja kont­ras­tin kei­noin. – – Jokai­nen kirk­ko­sali kos­ket­taa tuli­jaa omalla taval­laan; jot­kut otta­vat vas­taan tyyn­nyt­tä­vällä hämä­rällä, toi­set ter­veh­ti­vät valoi­salla tun­nel­malla. Perin­teen mer­kit tai muo­dot van­hoista puu­kir­koista yksi­tyis­koh­ti­neen puhut­te­le­vat kävi­jää tut­tuu­del­laan ja aut­ta­vat liit­tä­mään uudem­mat­kin kir­kot osaksi koet­tua ja muis­tet­tua men­nei­syyttä.

Tai­detta on teos, josta ilme­nee jäsen­ty­mi­sen pyr­ki­mys niin voi­mak­kaana, että syn­tyy muo­don vai­ku­telma, ja todel­li­suus niin hil­lit­tö­mänä, että elämä tun­tuu vau­rioitta jat­ku­van.

Ja Jumala sanoi: ”Toi­sille annan toi­set aska­reet,
vaan sinulta, lap­seni, tah­don, että kaa­ri­sil­lan teet.
Sillä kai­killa ihmi­sillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaa­ri­sil­lalle tule­vat he ahdis­tuk­ses­saan.
Tee silta ylitse syvyy­den, tee, kaa­ri­silta tee,
joka kun­ni­aani lois­taa ja valoa sätei­lee.”

Minä sanoin: ”He tule­vat ras­kain saap­pain, multa-​anturoin –
miten sil­lan kyl­lin kan­ta­van ja kirk­kaan tehdä voin,
sitä ettei tah­raa eikä särje jalat kul­ki­jain?”

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyy­ne­lillä vain.
Sinun sydä­mesi on lujempi kuin vuo­ri­mal­mit maan –
pane kap­pale silta-​arkkuun, niin saat sil­lan kan­ta­maan.
Pane kap­pale nii­den sydä­mistä, joita rakas­tat,
he anta­vat kyllä anteeksi, jos sil­lan raken­nat.
Tee silta Juma­lan kun­niaksi, kaa­ri­silta tee,
joka syvyy­den yli lak­kaa­matta valoa sätei­lee.
Älä sal­paa surua luo­tasi, kun kaa­ri­sil­taa teet:
ei mikään kimalla kau­niim­min kuin puh­taat kyy­ne­leet.

Art and faith have many things in com­mon. One of the para­doxes of faith is that it is both han­ded down in a living tra­di­tion and must also be known and felt as a new expe­rience. When people come to faith, they seek answers to their own ques­tions: what sort of per­son am I, how should I live, what gives my life mea­ning, what hap­pens when I die? Others have asked these ques­tions before, yet, if they are to reach the heart, the answer must come fresh, newly min­ted for that sin­gu­lar encoun­ter. The same is true of the res­ponse to art. An art tra­di­tion is crea­ted by many hands, bro­ken, remoul­ded and han­ded down. Viewers res­pond, drawing not only on their know­ledge of the tra­di­tion, but also on their per­so­nal expe­rience. Art must do its work afresh, now.

tänään
näin
vain kau­niita ihmi­siä
kul­jin
ava­tuin
sil­min

Juuri kris­titty on todella vapaa ihmi­nen – hän on vapaa käyt­tä­mään mie­li­ku­vi­tus­taan. Tämä­kin kuu­luu perin­tö­osaamme. Juuri kris­titty on ihmi­nen, jonka mie­li­ku­vi­tuk­sen pitäisi len­tää täh­tien tuolle puo­len.

Maa­laus oli ase­tettu mah­dol­li­sim­man edul­li­seen paik­kaan, sei­nälle joka sai run­saasti luon­non­va­loa suu­resta lähi-​ikkunasta kah­dek­san­kym­me­nen asteen kul­massa. Siinä istues­sani panin mer­kille, että valo tuli yhä täy­te­läi­sem­mäksi mitä pitem­mälle ilta­päivä eteni. Kello neljä aurinko peitti maa­lauk­sen uuden­lai­seen kirk­kau­teen, ja taus­ta­hah­mot – jotka var­hai­sem­pina tun­teina oli­vat olleet melko epä­mää­räi­siä – näyt­ti­vät astuvan esiin pimeistä nur­kis­taan. Kun ilta läheni, aurin­gon­valo vaih­tui kir­peäksi ja kihel­möi­väksi. Isän ja pojan syleily voi­mis­tui ja syveni, ja sivu­hen­ki­löt otti­vat välit­tö­mäm­min osaa tähän sovin­non, anteek­sian­non ja sisäi­sen para­ne­mi­sen salai­seen tapah­tu­maan. Hetki het­keltä tote­sin, että tässä oli monta Tuhlaajapoika-​maalausta, yhtä monta kuin oli valon vaih­dok­sia, ja tämä luon­non ja tai­teen ihas­tut­tava tanssi piti minua pit­kään lumouk­ses­saan.

Eri­tyi­sen ajan­koh­tai­seksi ja vält­tä­mät­tö­mäksi ima­gi­na­tii­vi­sen ajat­te­lun tekee uskon­nol­li­nen luku­tai­dot­to­muus. Tällä tar­koi­tan kyke­ne­mät­tö­myyttä antaa uskon­nol­li­sille sym­bo­leille elä­viä ja kom­mu­ni­koi­via sisäl­töjä. Se mer­kit­see instru­men­taa­li­sen, koh­teita nimeä­vän väli­ne­kie­len yli­val­taa runol­li­sesta, medi­aa­li­sesta kie­lestä. Uskon­nol­li­nen kieli voi näet jäh­met­tyä luki­joil­leen yksi­di­men­sio­naa­li­seksi merk­ki­jär­jes­tel­mäksi, jol­loin sym­bo­leista tulee sig­naa­leja. Medi­aa­li­nen kie­len­käyttö, jossa sanoilla ei ole vain yhtä luk­koon­lyö­tyä mer­ki­tystä, edel­lyt­tää sym­bo­loin­ti­pro­ses­seja, joissa tar­vi­taan ima­gi­na­tii­vista herk­kyyttä ja liik­ku­vuutta.