”Ainut­laa­tui­sessa tuot­teessa on käy­tetty samaa mate­ri­aa­lia ja sidosta, kuin tähän päi­vään säi­ly­neessä Tori­non kää­rin­lii­nassa, jonka sano­taan juon­ta­van juu­rensa mah­dol­li­sesti jopa ajan­las­kumme alkuun.” Näin teks­tii­li­val­mis­taja Fin­lay­son ker­too syistä, miksi se huh­ti­kuussa 2017 toi mark­ki­noille pus­si­la­ka­nan nimel­tään Jesus. Fin­lay­so­nin tie­dot­teessa ei kui­ten­kaan mai­nita tär­keintä syytä sille, minkä vuoksi Tori­non kää­rin­liina on niin kuu­luisa. Kan­kaa­seen on pai­nau­tu­nut Kris­tuk­sen kuva. Eri­tyi­sen mer­kit­tä­viä täl­lai­set ihmeenä syn­ty­neet todet kuvat Kris­tuk­sesta – var­sin­kin kas­voista – ja nii­hin liit­tyvä kuva­har­taus oli­vat kes­kia­jalla. Suo­messa on säi­ly­nyt jäl­kiä täl­lai­sista rukous­käy­tän­nöistä, niin kir­koista kuin kirk­ko­jen ulko­puo­lelta.

Orjan­tap­pu­roilla kruu­na­tut Kris­tuk­sen kas­vot Naan­ta­lin kir­kon puu­veis­tok­sessa. Kuva: Markku Immo­nen.

Ker­to­muk­set Kris­tuk­sen tosista kuvista

Turun tuo­mio­kir­kon sivu­kap­pe­leista yksi on omis­tettu Johan­nes Kas­ta­jalle. Kap­pe­lin län­si­sei­nässä oli pyö­röik­kuna, mutta se muu­rat­tiin umpeen jo kes­kia­jalla. Ikku­nan pai­kalle maa­lat­tiin 1400-​luvun jäl­ki­puo­lis­kolla nais­hahmo, pyhä Vero­nika. Hän sei­soo levit­täen käsi­ään, jotka kan­nat­te­le­vat val­keaa kan­gasta. Sen kes­kelle ovat piir­ty­neet Kris­tuk­sen kas­vot. Legenda pyhästä Vero­ni­kasta nousi suo­sioon myö­häis­kes­kia­jalla, mutta tari­nan his­to­ria on alkaa jo myö­häi­san­tii­kissa.

Legen­dan var­hai­sim­mat ker­rok­set ovat Raa­ma­tussa. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­missa (9:20–22) ker­ro­taan nai­sesta, joka kär­sit­ty­ään veren­juok­su­tau­dista paran­tui kos­ke­tet­tu­aan Jee­suk­sen vii­tan tup­sua. Kirk­koisä Euse­bios puo­les­taan kir­joitti 200- ja 300-​lukujen vaih­teessa, että Pohjois-​Syyriassa sijain­neen Edes­san kunin­gas Abgar V kärsi leprasta. Hän kut­sutti Kris­tuk­sen luok­seen saa­dak­seen lie­vi­tystä tus­kiinsa. Jee­sus ei nou­dat­ta­nut kut­sua, mutta toi­mitti kunin­kaalle kir­jeen.

Kun ihmeitä teke­vät kris­til­li­set kuvat saa­vut­ti­vat laa­jem­min suo­siota 500-​luvulla, Euse­biok­sen poh­jalta Kris­tuk­sen väi­tet­tiin lähet­tä­neen kunin­kaalle kir­jeen ohessa muo­to­ku­vansa. Kuvan hän oli val­mis­ta­nut pai­na­malla kas­vonsa kan­kaa­seen. Kris­tuk­sen kas­vot näyt­tä­vät lei­ju­van tyh­jällä lii­nalla. Teks­tii­liä kut­su­taan ”Man­dy­lio­niksi” eli pie­neksi lii­naksi, ja se paransi Abga­rin. Mandylion-​aihe esitti Jee­suk­sen kas­vot alku­pe­räi­sinä eli esteet­ti­sessä ja juma­lal­li­sessa täy­del­li­syy­des­sään.

Län­ti­sessä kir­kossa pyhä Vero­nika kyt­ket­tiin legen­daan apok­ry­fi­kir­jassa Pila­tuk­sen teot. Sii­hen lisät­tiin 500–700-luvulla osio nimel­tään ”Kei­sari Tibe­riuk­sen paran­tu­mi­nen”. Tari­nan mukaan Vero­nika oli nai­nen, joka koh­tasi Kris­tuk­sen kär­si­mys­mat­kalla. Vero­nika sääli Kris­tusta ja antoi tälle kan­kaan veren sekä hien pyyh­ki­mi­seksi. Kris­tuk­sen pai­naessa kas­vonsa lii­naan jäi niistä aito kuva kan­kaa­seen. Kei­sari Tibe­rius kärsi vaka­vasta sai­rau­desta, ja hän kuuli huhun Kris­tuk­sen paran­nus­ky­vyistä. Niinpä kei­sari lähetti edus­ta­jansa Jerusa­le­miin, mutta Kris­tus oli jo ris­tiin­nau­littu. Sen sijaan kei­sa­rin lähet­ti­läät toi­vat Roo­maan Vero­ni­kan ja tämän ihmeitä teke­vän lii­nan. Saa­pues­saan Tibe­riuk­sen palat­siin nai­nen astui kei­sa­rin vas­taan­ot­to­sa­liin liina avat­tuna. Näh­ty­ään Kris­tuk­sen kas­vot kei­sari vapau­tui vai­vois­taan.

Pyhän Vero­ni­kan lii­nan voit­to­kulku myö­häis­kes­kia­jalla

Ensim­mäi­set tie­dot Roo­man Pie­ta­rin­kir­kossa säi­ly­te­tystä Kris­tuk­sen kas­vot esit­tä­västä Vero­ni­kan lii­nasta ovat 1200-​luvun alusta. Alku­jaan län­nes­sä­kin Kris­tuk­sen kas­vo­jen kuva oli osoi­tus Jee­suk­sen juma­lal­li­suu­desta ja voit­toi­suu­desta, mutta Veronika-​kuvassa ne muun­tui­vat pas­sio­ai­heeksi eli todis­teeksi Kris­tuk­sen kär­si­mys­his­to­riasta. Lii­nassa Jee­suk­sen maal­li­set piir­teet yhdis­tyi­vät juma­lal­li­siin ja näkyvä todel­li­suus näky­mät­tö­mään, minkä vuoksi siitä teh­dyt kopiot oli­vat häi­väh­dys juma­lal­li­sesta, eivät vain jäl­jen­nök­siä pyhäin­jään­nök­sestä. Kat­so­mis­ta­pah­tu­massa kuva ja sen kat­soja suh­tau­tui­vat toi­siinsa kuin ark­ki­tyyppi ja kopio, Luoja ja luotu.

Vero­ni­kan kuvat levi­si­vät laa­jalle 1300-​luvulla. Kuva-​aiheen kul­keu­tu­mi­sessa Roo­man ulko­puo­lelle avain oli­vat sinne tai­val­ta­neet pyhiin­vael­ta­jat. Roo­man tär­kein pyhiin­vael­lus­kohde oli Pie­ta­rin hauta, mutta myös hiki­lii­nasta tuli kau­pun­gin suu­ria reliik­kejä. Lopulta lii­nasta muo­dos­tui niin suo­sittu, että se oli Roo­man pyhiin­vael­lus­merk­kinä tun­ne­tumpi kuin Pie­ta­rin ja Paa­va­lin kuvat. Pyhän Bir­gi­tan esiin­tyessä pyhiin­vael­lusa­sussa hänellä on hat­tuunsa kiin­ni­tet­tynä kuva Kris­tuk­sen kas­voista. Poh­jo­lassa Veronika-​legenda niitti suo­siota 1400-​luvulla, mikä näkyi kirk­ko­ti­lassa.

Kris­tuk­sen kas­vot kalk­ki­maa­lauk­sissa

Turun tuo­mio­kir­kon Veronika-​kuvan lisäksi pyhi­mys lii­noi­neen on maa­lattu Hat­tu­lan ja Loh­jan kirk­koi­hin 1510-​luvulla. Muissa kir­koissa Kris­tuk­sen kas­vot esiin­ty­vät yksi­nään tai mui­hin kuin Pyhään Vero­ni­kaan liit­tyen. Naan­ta­lin bir­git­ta­lais­luos­ta­rin kir­kon ulko­sei­nään, kuori-​ikkunan ulko­ko­me­ron ylä­puo­lelle maa­lat­tu­jen Kristus-​kasvojen ympä­rille on ryh­mit­ty­nyt kaksi enke­liä. Naan­ta­lin kir­kon sisä­ti­loissa Kris­tuk­sen pää esiin­tyy sei­nille maa­lat­tu­jen vih­ki­ris­tien yhtey­dessä.

Muut suo­ma­lais­ten kirk­ko­jen kalk­ki­maa­laus­ten Kris­tuk­sen kas­vot -aiheet esit­tä­vät pel­käs­tään Kris­tuk­sen päätä tai toi­si­naan pään lisäksi kau­laa ja olka­päitä. Kris­tuk­sen kas­vot tai jopa useam­mat on maa­lattu Hol­lo­lan, Korp­poon, Kum­lin­gen, Lai­ti­lan, Maa­rian, Nousiais­ten, Per­niön, Pyh­tään ja Tai­vas­sa­lon ja Turun Pyhän Kata­rii­nan kirk­koi­hin.

Pyh­tään kir­kon kalk­ki­maa­lauk­set. Kuva: Visa Immo­nen.

Suo­ma­lais­ten kirk­ko­jen kalk­ki­maa­laus­ten Veronika- ja Kris­tuk­sen kas­vot -kuvat ajoit­tu­vat 1400-​luvun alku­puo­lis­kolta 1500-​luvun alkuun. Taval­li­sesti kuva-​aihe on sijoi­tettu hyvin näky­vään paik­kaan kirk­ko­ti­lassa, kuten ensim­mäi­sen tai toi­sen kuo­ri­hol­vin itä­vaip­paan. Kat­soja jou­tuu nos­ta­maan kat­seensa kohti tai­vasta kat­sel­les­saan Kris­tusta ja suun­na­tes­saan rukouk­sensa Hänelle.

Kirk­ko­jen sisus­tus ja ehtool­lis­vä­li­neet

Kalk­ki­maa­lauk­sia niu­kem­min on säi­ly­nyt kir­kon sisus­tuk­seen kuu­lu­neita, Kris­tuk­sen kas­vot -aihein koris­tel­tuja puu­esi­neitä. Hol­lo­lan kir­kosta on pui­nen kuo­ri­tuo­lin pääty, johon on veis­tetty pyö­reän kehän sisään Kris­tuk­sen kas­vot. Naan­ta­lin kir­kossa aihe esiin­tyy Kris­tuk­sen orjan­tap­pu­ralla kruu­na­tusta pää­veis­tok­sessa sekä sakra­ment­ti­kaa­pissa. Molem­mat ovat 1400-​luvulta.

Kris­tuk­sen kas­vot koris­ti­vat usein kir­kol­lista astioita, sillä kes­kia­jan ehtool­li­nen ja Vero­ni­kan liina edus­ti­vat molem­mat Kris­tuk­sen todel­lista läs­nä­oloa. Ecke­rön, Iniön ja Rus­kon kirk­ko­jen ehtool­lis­lau­ta­sissa Kris­tuk­sen pää on sijoi­tettu medal­jon­kiin kes­kelle lau­tasta. Naan­ta­lin kir­kon astiassa reu­nusta kier­tä­vän teks­ti­nau­han aloitus- ja lope­tus­mer­kiksi on kai­ver­rettu Kris­tuk­sen kas­vot. Lau­ta­sen tee­tätti bir­git­ta­lais­munkki Jöns Budde 1400-​luvun jäl­ki­puo­lis­kolla.

Naan­ta­lin kir­kon ehtool­lis­lau­ta­nen. Kuva: Visa Immo­nen.

Hau­hon kir­kon lau­ta­sessa pää­ai­heena on Kris­tuk­sen kär­si­myk­sen väli­neet. Reu­naa kier­tää kuva rukous­nau­hasta, jonka hel­mien jouk­koon on sijoi­tettu Kris­tuk­sen viittä haa­vaa edus­ta­vat kädet, jalat ja sydän sekä ylä­reu­naan Kris­tuk­sen kas­vot

Juvan kirk­koon lah­joi­tet­tiin 1700-​luvun alussa Rii­kasta saa­dut ehtool­lis­vä­li­neet. Ne on val­mis­tettu vuonna 1594. Lau­ta­sen reu­naan on kai­ver­rettu kaksi medal­jon­kia, joi­hin on sijoi­tettu Pyhän Vero­ni­kan liina ja orjan­tap­pu­rak­ruu­nua kan­tava Kris­tuk­sen pää.

Kris­tuk­sen kas­voilla koris­tel­tiin myös ehtool­lis­mal­joja. Niillä on koris­teltu muun muassa Hol­lo­lan ja Turun tuo­mio­kir­kon mal­joja, joissa pie­net Kris­tuk­sen kas­vot on sijoi­tettu var­ren ympä­rille.

Iniön kir­kon ehtool­lis­lau­ta­nen. Kuva: Visa Immo­nen.

Sine­tit

Kris­tuk­sen kas­vo­jen käyttö bir­git­ta­lais­luos­ta­rien sine­teissä oli taval­lista. Naan­ta­lin luos­ta­rin sinetti tun­ne­taan vuo­den 1440 tie­noilta. Pyö­reän sine­tin ylä­reu­naan on kuvattu Kris­tuk­sen kas­vot. Niitä ympä­röi­vän pil­vi­ver­hon ala­puo­lella on teks­ti­nauha, joka ker­too lati­naksi ”olet mor­sia­meni”. Sine­tin ala­reu­nassa Pyhä Bir­gitta on pol­vis­tu­nut avoi­men kir­jan äärelle.

Kris­tuk­sen kas­vot esiin­ty­vät Naan­ta­lin luos­ta­rin lisäksi kah­dessa yksi­tyi­sessä sine­tissä. Ensim­mäi­nen niistä on vuo­delta 1381 ja kuulu Parais­ten pappi Iønis Jacobs­so­nille. Toi­sen sine­teistä omisti Per­niön kirk­ko­herra Olaf Anders­so­nille. Hän pai­noi sen vuonna 1449 teh­des­sään lah­joi­tuk­sen Naan­ta­lin luos­ta­rille mah­dol­li­sesti oman luos­ta­ri­vih­ki­mi­sensä yhtey­dessä. Olaf Anders­so­nin sine­tin kes­kellä on Andreak­sen risti ja sen molem­min puo­lin ehtool­lis­malja sekä orjan­tap­pu­rak­ruunu. Ris­tin ylä­puo­lella on Kris­tuk­sen kas­vot, joista vir­taa valon­sä­teitä.

Har­taus­e­si­neet kirk­ko­jen ulko­puo­lelta

Var­hai­sin suo­ma­lai­nen esi­merkki kirk­ko­jen ulko­puo­li­sesta esi­neestä, jossa Kris­tuk­sen kas­vot esiin­ty­vät, on sor­mus. Se löy­det­tiin arkeo­lo­gi­sissa kai­vauk­sissa hau­dasta Turun Tas­ku­lan kal­mis­tosta. Sor­muk­sessa on yhdek­sän viis­tettä, joista kah­teen on kuvattu Kris­tuk­sen kas­vot. Samasta hau­dasta löy­det­tiin sor­muk­sen ohella muun muassa kaksi rahaa, joista nuo­rempi on lyöty 1100-​luvun alku­puo­lella. Sen perus­teella sor­mus lie­nee val­mis­tettu 1100-​luvun alussa.

Muut suo­ma­lai­set Kris­tuk­sen kas­voin koris­tel­lut sor­muk­set ovat lähes pari-, kol­me­sa­taa vuotta nuo­rem­pia. Poh­joi­sim­mat ovat kaksi Kristus-​sormusta Kemin­maan Val­ma­rin­nie­men hau­taus­maalta. Kul­la­tusta hopeasta val­mis­tet­tuun kehään on kiin­ni­tetty pyö­reä kiekko, jonka kes­kelle on kai­ver­rettu Kris­tuk­sen kas­vot ja ris­ti­ko­ris­tei­nen pyhi­mys­kehä. Vas­taa­van­lai­sia 1300- ja 1400-​luvun sor­muk­sia on löy­detty Köy­liön Kirk­ko­luo­don kes­kiai­kai­sen Pyhän Hen­ri­kin muis­to­kap­pe­lin rau­nioista sekä Ulvi­lasta, Eurasta, Turusta ja vielä sor­muk­sen kiekko Espoosta.

Kemin­maan Val­ma­rin­nie­men hau­taus­maan sor­mus. Kuva: Visa Immo­nen.

Kuva-​aihetta on hyö­dyn­netty vielä muu­ta­massa muussa tur­ku­lai­sessa esi­neissä. Ensim­mäi­nen niistä on meri­pih­kasta 1400- ja 1500-​lukujen tait­teessa val­mis­tettu pie­nen pieni Kris­tuk­sen kas­vot -veis­tos. Se löy­det­tiin nykyi­sen Åbo Aka­de­min pää­ra­ken­nuk­sen ton­tilta. Raaka-​aine saa­tiin Itä­me­ren kaak­koi­selta ran­ni­kolta eli Bal­tian ja Puo­lan alu­eelta. Kyse on hen­ki­lö­koh­tai­sesta har­taus­e­si­neestä, jonka omis­taja saat­toi kos­ket­taa Kris­tusta ja kes­kit­tää huo­mionsa Hänen kas­voi­hinsa rukoil­les­saan.

Toi­nen tur­ku­lai­nen kuva on Suur­to­rin Raa­ti­huo­neen ton­tilta löy­de­tyssä tina­kan­nussa. Astia on val­mis­tettu Pohjois-​Saksassa vuo­den 1500 tie­noilla. Sen kor­keus on 40 cm. Tina­kan­nu­jen kes­kiai­kai­sen val­mis­tus­tek­nii­kan vuoksi kan­nun poh­jaan jäi pyö­reä reikä, joka sul­jet­tiin medal­jon­ki­kie­kolla. Turun tina­kan­nun poh­ja­me­dal­jonki esit­tää Kris­tuk­sen kas­voja. Siten kan­nun tyh­jen­nyt­tyä sen kaa­taja pääsi kas­vok­kain Jee­suk­sen kanssa.

Pyhän Vero­ni­kan liina ja Kris­tuk­sen kas­vot kuva­har­tau­dessa

Suo­meen Kris­tuk­sen kas­vot -aihe ilmes­tyi jo 1100-​luvulla tur­ku­lai­sen sor­muk­sen koris­te­luun. Aihe yleis­tyi kui­ten­kin vasta 1300-​luvun lopussa, jol­loin aihe on kuvattu Iønis Jacobs­so­nin sinet­tiin ja Ecke­rön kir­kon ehtool­lis­lau­ta­seen. Kris­tuk­sen kas­vo­jen -kul­tin jäl­jet pai­not­tu­vat 1400-​luvulle ja 1500-​luvun alkuun. Aihetta esit­tä­viä maa­lauk­sia ja kuvia on säi­ly­nyt eni­ten Turussa, tuo­mio­kir­kossa ja kau­pun­kia­lu­eella. Toi­nen tär­keä kes­kit­tymä on Naan­ta­lin luos­ta­ri­kir­kossa. Bir­git­ta­lai­sessa har­tau­dessa Kris­tuk­sen kär­si­mys­näy­tel­mällä ja veri­mys­tii­kalla oli vankka sija.

Myö­häis­kes­kia­jan usko­ne­lä­mää lei­masi Kris­tuk­sen kär­si­mys­näy­telmä, ehtool­lis­har­taus ja mys­ti­sismi. Mys­ti­sismi korosti hen­ki­lö­koh­tai­sen har­tau­den ide­aa­lia, minkä vuoksi uskon­har­joi­tus sai yksi­tyi­sem­piä muo­toja. Yksi­tyi­set har­taus­ku­vat antoi­vat ilmia­sun osal­li­suu­desta kir­kol­li­sessa yhtei­sössä. Muu­tos näkyi kuvien mää­rän lisään­ty­mi­sessä, lähes­tul­koon mas­sa­tuo­tan­nossa. Har­taus­ku­vat tuli­vat aiem­paa laa­jem­man osta­ja­jou­kon ulot­tu­ville.

Poh­jois­maissa Pyhän Vero­ni­kan kuvat vähe­ni­vät rat­kai­se­vasti refor­maa­tion vai­ku­tuk­sesta 1500-​luvulla. Silti vielä Mikael Agrico­lan tuo­tan­nossa on todis­teita pas­sio­mys­tii­kasta ja Kris­tuk­sen kas­vo­jen pal­von­nasta. Alku­pe­räi­nen liina katosi Roo­man ryös­tön levot­to­missa oloissa vuonna 1527. Se kui­ten­kin löy­det­tiin 1600-​luvulla uudel­leen ja sijoi­tet­tiin reliik­ki­säi­li­öön, joka on yhä Pie­ta­rin­kir­kossa.

Artik­keli poh­jau­tuu Turun Mar­tin­kir­kossa 8.4.2017 pidet­tyyn Tori­non kää­rin­liina -näyt­te­lyn semi­naa­rie­si­tel­mään, jonka aiheena oli ”Vero­ni­kan kuvat kes­kiai­kai­sissa kir­kois­samme”.

Kir­joit­taja on kult­tuu­ri­pe­rin­nön tut­ki­muk­sen apu­lais­pro­fes­sori Hel­sin­gin yli­opis­tossa. Hän on eri­kois­tu­nut kes­kia­jan aineel­li­seen ja visu­aa­li­seen kult­tuu­riin. Aihe­pii­ristä hän on laa­ti­nut kir­jan ”Kirk­ko­jen ja kar­ta­noi­den kät­köistä” (Maa­henki 2015). Keväällä 2017 jul­kais­taan Lauri Eriks­so­nin, Mar­kus Hiek­ka­sen ja Visa Immo­sen kuva­teos ”Hir­ven­vasa ja ker­jä­läi­nen: Ihmi­nen ja eläin Suo­men mui­nai­se­si­neissä” (Nemo 2017).

http://www.maahenki.fi/tuote/838/kirkkojen-ja-kartanoiden-katkoista

http://nemokustannus.fi/kirjat/hirvenvasa-ja-kerjalainen-ihminen-ja-elain-suomen-muinaisesineissa/ 

His­to­riaa opis­ke­leva kave­rini oli innos­tu­nut van­hasta tai­teesta. Istues­samme ker­ran iltaa, hän ryh­tyi arvuut­te­le­maan, miten hyvin minä tun­nis­tan eri tyy­li­suun­tia. Hän näytti kän­ny­kästä maa­laus­ten kuvia. Ennen renes­sans­sia maa­la­tuissa tau­luissa oli usein Maria, Jee­sus, joku apos­toli tai muu pyhi­mys. Oli enke­leitä ja demo­neita. Renes­sans­sin maa­lauk­sissa pyhi­myk­set vaih­tui­vat roo­ma­lais­ten ja kreik­ka­lais­ten taru­jen juma­liin.

Kave­rini ihmet­teli, miten tun­nis­tin usei­den maa­laus­ten ajan tai jopa tai­tei­li­jan. Siinä tapauk­sessa kyse oli hyvästä tuu­rista, mutta myös teo­lo­gian mais­te­rin tut­kin­toon kuu­lu­vasta yleis­si­vis­tyk­sestä kirk­ko­tai­teesta. Sii­hen kave­rini huo­mautti, ettei­vät maa­lauk­set olleet kirk­ko­tai­detta.

Tosi­aan. Suu­rin osa kat­se­le­mis­tamme maa­lauk­sista oli alun perin­kin ollut esillä aivan muussa ympä­ris­tössä kuin kir­koissa. Silti ne oli­vat täynnä uskon­nol­li­suu­teen, pää­asiassa kris­ti­nus­koon liit­ty­vää kuvas­toa. Oli­vatko ne kui­ten­kin uskon­nol­lista tai kris­til­listä tai­detta?

Uskon­toa käsit­te­le­viä elo­ku­via on usein jao­teltu uskon­nol­li­siin ja uskon­nol­li­sai­hei­siin. Kukaan ei kui­ten­kaan ole vielä sano­nut lopul­lista totuutta, missä näi­den väli­nen raja kul­kee.

Ita­lia­lai­nen elo­ku­vaoh­jaaja Pier Paolo Paso­lini ohjasi vuonna 1964 val­mis­tu­neen elo­ku­van Mat­teuk­sen evan­ke­liumi. Elo­ku­van voi ymmär­tää uskol­li­sena Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min fil­ma­ti­soin­tina. Uskoi­sin, että moni kris­titty voi kokea sen äärellä saman­lai­sia tun­teita kuin lukies­saan Raa­mat­tua.

Paso­lini ei kui­ten­kaan kuvan­nut elo­ku­vaa kris­tit­ty­jen har­taus­ma­te­ri­aa­liksi. Hän oli vakau­muk­sel­li­nen ateisti, joka oli kui­ten­kin pak­ko­miel­tei­sen kiin­nos­tu­nut kris­ti­nus­kon ker­to­muk­sista.

Teo­lo­git, filo­so­fit ja asian­har­ras­ta­jat ovat vuo­si­kym­me­niä poh­ti­neet ja kes­kus­tel­leet siitä, mikä todella tekee tai­teesta uskon­nol­lista. Kes­kus­te­lussa on ollut esillä niin teki­jän motii­vit ja tar­koi­tus, tai­teen kulut­ta­jan hen­ki­lö­koh­tai­nen koke­mus, sosi­aa­li­sesti jae­tut mer­ki­tyk­set ja näi­den kaikki mah­dol­li­set yhdis­tel­mät.

Näillä kes­kus­te­luilla on mer­ki­tystä esi­mer­kiksi sil­loin, kun poh­di­taan uskon­non näky­vyyttä jul­ki­sessa tilassa. Sil­loin se liit­tyy kes­kus­te­luun uskon­non­va­pau­desta, eli oikeu­desta har­joit­taa ja olla har­joit­ta­matta uskon­toa. Voi­siko kou­lun sei­nälle ripus­taa kopion Leo­nardo da Vincin Vii­mei­sestä ehtool­li­sesta? Louk­kai­siko samassa tilassa oleva isla­min pro­feetta Muham­ma­dia esit­tävä his­to­rial­li­nen maa­laus mus­li­meja vai oli­siko se louk­kaus kris­tit­tyjä tai ateis­teja koh­taan?

Näi­hin kysy­myk­siin ei ole help­poja vas­tauk­sia, koska viime kädessä jokai­nen mää­rit­tele oman uskon­nol­li­suu­tensa rajat. Yhdelle kris­ti­tylle Paso­li­nin Mat­teuk­sen kat­so­mi­nen olisi kau­his­tus. Toi­nen iloit­see siitä, että ateis­ti­kin tun­nis­taa evan­ke­liu­mien ker­to­mus­ten tär­key­den.

Tie­tomme tai­de­teok­sen taus­toista voi vai­kut­taa monella tavalla käsi­tyk­seen tai­de­teok­sen kris­til­li­syy­destä. Juha Luo­des­lampi käytti tästä ker­ran esi­merk­kinä tai­de­teosta, joka muo­dos­tuu virt­saan upo­te­tusta krusi­fik­sista. Aja­tuk­sena tämä saat­taa tun­tua rie­naa­valta. Toi­sen tul­kin­nan mukaan virt­saan upot­ta­mi­nen liit­tyy mitä syväl­li­sim­min Martti Lut­he­rin Jee­suk­sen kär­si­mystä ja täy­del­listä alen­tu­mista koros­ta­vaan ris­tin­teo­lo­gi­aan. Mikä olisi häpeäl­li­sem­pää Juma­lalle, kuin upot­ta­mi­nen virt­saan?

Yksi­lö­ta­solla sen poh­ti­mi­nen, mikä tekee tai­teesta kris­til­listä tai uskon­nol­lista, on kaksi mer­ki­tystä. Yhtäältä se aut­taa ymmär­tä­mään kes­kus­te­lua uskon­nosta ja sen näky­mi­sestä jul­ki­sessa tilassa. Toi­saalta se aut­taa ihmistä tun­nis­ta­maan niitä syitä, miten ja miksi hän naut­tii tai­teesta. Ja ehkä myös naut­ti­maan tai­teesta enem­män ja useam­masta näkö­kul­masta.

Aina­kaan yksi­lön tasolla ei ole oikeita eikä vää­riä vas­tauk­sia sii­hen, mikä tekee tai­teesta kris­til­listä. Kyse on viime kädessä siitä, mitä asioita itse arvos­taa ja mitä näkee tär­keäksi suh­teessa omaan har­tau­den­har­joi­tuk­seensa.

Nau­tin­nol­li­sia het­kiä kris­til­li­sen ja ei-​kristillisen tai­teen parissa. Suo­sit­te­len jaka­maan koke­muk­sia ystä­vien kanssa. Se voi avata yllät­tä­viä näkö­kul­mia ja aja­tuk­sia tai­teesta.

Kir­joit­taja on uskon­non­fi­lo­so­fiasta innos­tu­nut teo­lo­gian mais­teri.

Turun yli­opis­tossa val­mis­teilla oleva väi­tös­tut­ki­muk­seni käsit­te­lee vuo­sina 1870–1920 suo­sit­tuja ja osin koko­naan uusia kuva-​aiheita suo­ma­lais­ten kirk­ko­jen alt­ta­ri­tau­luissa. Kes­kiössä ovat Alexan­dra Frosterus-​Såltinin (1837–1916) teok­set. Frosterus-​Såltin on mer­kit­tävä, jos­kin vähälle huo­miolle jää­nyt hen­kilö suo­ma­lai­sen alt­ta­ri­maa­lauk­sen ken­tällä. Hän oli var­hai­sim­pia koti­maassa kou­lu­tuk­sensa saa­neita nais­puo­li­sia tai­tei­li­joita ja run­saan tuo­tan­tonsa kautta vahva aikansa alt­ta­ri­tai­teen vai­kut­taja.

Alt­ta­ri­tau­lut ovat osa aikansa jul­kista tai­detta. Tut­ki­mani aika­kau­den teok­set ovat suu­ren luku­mää­ränsä ansiosta muo­kan­neet suo­ma­lai­sille sen mie­li­ku­van, mikä alt­ta­ri­tau­lusta tulee monille ensim­mäi­senä mie­leen. Siksi on huo­mio­nar­voista tut­kia teki­jöitä, jotka ovat vai­kut­ta­neet tiet­ty­jen kuva-​aiheiden ja kuvaus­ta­po­jen vali­koi­tu­mi­seen alt­ta­rille tiet­tynä aikana. Tar­kas­te­le­mani ajan­jakso oli monella tavalla mur­ros­kautta, jol­loin Suo­messa tapah­tui suu­ria muu­tok­sia paitsi yhteis­kun­ta­ra­ken­teen myös uskon­nol­li­sen elä­män tasolla. 

Uskon­nol­li­sen tun­teen ja pai­no­tuk­sen muu­tos näkyy alt­ta­ri­tau­lu­jen aiheissa. Aiem­min suo­sittu Vii­mei­nen Ehtool­li­nen hävisi kuvas­tosta lähes koko­naan ja Kris­tus ris­tillä -aiheen määrä väheni. Nii­den tilalle suo­sioon nousi taval­li­sia ihmi­siä sekä Kris­tuk­sen sosi­aa­lista toi­min­taa ja hänen ihmis­luon­to­aan koros­ta­via aihe­pii­rejä. Mie­len­kiin­toista on Jee­suk­sen kan­san parissa toi­mi­mi­sen lisään­ty­nyt kuvaus. Eri­tyi­sen suo­sittu aihe 1800-​luvun jäl­ki­puo­lella oli Tul­kaa minun tyköni, jossa eri ikä­luok­kien ja suku­puol­ten edus­ta­jat kokoon­tu­vat Kris­tuk­sen eteen. 

Alt­ta­ri­tau­lui­hin tuli myös nais- ja lap­siai­heita, joita ei aiem­malla vuo­si­sa­dalla nähty alt­ta­rilla.

Jee­sus siu­naa lap­sia sai suo­siota vasta Robert Wil­helm Ekma­nin (1808–1873) Hel­sin­gin van­han kir­kon alt­ta­ri­tau­lun myötä vuonna 1848. Sitä ennen ainoa tie­detty, nyt­tem­min kadon­nut, aiheen kuvaus on ollut Mynä­mäen kir­kossa, josta se pois­tet­tiin huo­no­kun­toi­suu­den vuoksi 1800-​luvun lopulla. Lapsi-​aiheen nousu alt­ta­rille liit­tyy aika­kau­den käsi­tyk­siin lap­suu­desta elä­män­vai­heena ja sen eri­tyis­laa­dun koros­ta­mi­seen.

Frosterus-​Såltinin maa­laa­massa Sär­ki­sa­lon kir­kon alt­ta­ri­tau­lussa (1897) väki­jou­kon kes­kellä sei­so­van Jee­suk­sen sylissä on pieni alas­ton lapsi. Oikealla kädel­lään Jee­sus tekee siu­naa­van eleen kohti nai­sen häntä koh­den kohot­ta­maa vau­vaa. Ylei­sem­min aika­kau­den teok­sissa lap­sia siu­naava Jee­sus kuvat­tiin istu­massa. Suo­messa Frosterus-​Såltinin kol­men maa­lauk­sen lisäksi vain häntä opet­ta­neen Ekma­nin van­han kir­kon alt­ta­ri­tau­lun Jee­sus sei­soo kan­na­tel­len lasta käsi­var­rel­laan. Frosterus-​Såltinin teos­ten rau­hal­li­nen ja lap­siin kes­kit­tyvä tun­nelma poik­keaa Ekma­nin maa­lauk­sesta, jossa Jee­suk­sen ja kat­so­jan huo­mio suun­tau­tu­vat ope­tus­lap­siin.

Frosterus-​Såltinin teok­sissa koros­tuu lem­peä lau­peus. Hen­ki­lö­koh­tai­nen yhteys lap­sen ja Kris­tuk­sen välillä pyhit­tää lap­sen, nos­taa tämän ole­muk­sen ihmis­luon­non ihan­ne­ti­laksi. Maa­lauk­sissa on kiin­nos­ta­vaa myös tapa, jolla Jee­sus pitää lasta sylis­sään vasem­man käden varassa alta­päin tuet­tuna. Hah­mo­jen ole­mus luo asso­si­aa­tioita kuva­tyyp­piin, jossa Neit­syt Maria pitää Jeesus-​lasta sylis­sään.

Frosterus-​Såltinin maa­lauk­sissa, eten­kin Kris­tus ja kanaa­ni­lai­nen nai­nen -aiheessa, nai­set esiin­ty­vät aktii­vi­sessa roo­lissa. He ovat hakeu­tu­neet kon­tak­tiin Kris­tuk­sen kanssa muut­taak­seen omaa tai las­tensa elä­mää. Luot­ta­mus Juma­lan armoon on voi­ma­kasta. Aiheissa voi nähdä yhtey­den aika­kau­den nais­asia­kes­kus­te­luun, nais­ten kut­su­mus­kä­si­tyk­seen ja hei­dän roo­liinsa kris­til­lis­so­si­aa­li­sen työn teki­jöinä. Tut­ki­muk­seni antaa aiem­paa syvem­män kat­sauk­sen vain vähän tut­ki­tun tai­tei­lija Alexan­dra Frosterus-​Såltinin tuo­tan­toon.

Kir­joit­taja on filo­so­fian mais­teri, joka val­mis­te­lee väi­tös­kir­jaa Turun yli­opis­ton His­to­rian, kult­tuu­rin ja tai­tei­den tut­ki­muk­sen lai­tok­sella nais- ja lap­siai­heista sekä lau­peu­den ja inhi­mil­li­syy­den tee­mo­jen käy­töstä suo­ma­lai­sissa alt­ta­ri­tau­luissa 1870–1920-luvuilla.