Oli kau­nis kesä­päivä tou­ko­kuussa 2015. Mei­kä­läi­nen oli valittu Mes­su­ky­län seu­ra­kun­taan Tam­pe­reelle kesä­työn­te­ki­jäksi. Aste­lin Tam­pe­reen van­haan kirk­koon Kes­kus­to­rilla, siellä nimit­täin jär­jes­tet­tiin pie­ni­muo­toi­nen messu, jonka aikana mei­dät Tam­pe­reen seu­ra­kun­tayh­ty­män kesä­työn­te­ki­jät siu­nat­tiin teh­tä­viimme. Fii­lis oli ollut aika alla­päin jo joi­ta­kin päi­viä, eikä hom­mista oikein jak­sa­nut innos­tua, vaikka olen aina tykän­nyt työs­ken­nellä seu­ra­kun­nassa, täl­lai­nen Jeesus-​hihhuli kun olen.

Oikeas­taan fii­lis oli suo­raan sanot­tuna aika paska. Vii­kon aikana olin tajun­nut jäl­leen, kuinka nolla oikeasti olen kris­tit­ty­nä­kin. Vaikka yri­tän olla hyvä ja tehdä sitä, mikä on oikein, en niin tee vaan toi­min vää­rin. Kaik­kein pahinta on huo­mata se, että ei oikeas­taan edes tahdo tehdä hyvää, vaan pahaa. Miksi täl­lai­nen syn­ti­säkki on seu­ra­kun­nassa töissä? Var­sin­kin kun sydä­messä ei liik­ku­nut suun­taan eikä toi­seen se, että saa olla oikeasti mer­kit­tä­vässä työssä, julis­ta­massa ja ker­to­massa Juma­lan rak­kau­desta, ilo­sa­no­masta, evan­ke­liu­mista. Sen­hän jos jon­kun pitäisi herät­tää posi­tii­vi­sia fiboja! Mutta ei herät­tä­nyt. Ehkä se liit­tyi sii­hen, että taka­rai­vossa oli tie­toi­suus siitä, että olin rik­ko­nut itseäni ja lähim­mäis­täni vas­taan, mutta eri­tyi­sesti Juma­laa vas­taan – myös siksi, että olen rik­ko­nut lähim­mäis­täni ja itseäni. Sitä vii­saat mie­het kut­su­vat syn­niksi.

Tilai­suus alkoi. Pappi saar­nasi ihan kivasti. Siinä oli asiaa, ja reto­ri­ses­ti­kin saarna oli tai­tava. Oma ammat­ti­sai­rau­teni on ana­ly­soida lii­kaa pap­pien saar­noja. Samalla tun­nen ylpeyttä siitä, että osai­sin muka­mas itse saar­nata parem­min jos­ta­kin teks­tistä. Pappi suun­tasi sanansa eri­tyi­sesti tule­ville työn­te­ki­jöille. Pitää muis­taa armo. Ja ettei ole tässä työssä omassa varassa vaan Juma­lan työ­ka­luna, toi­saalta Juma­lan työ­to­ve­rina. Näin aina­kin muis­te­li­sin saar­nan mer­ki­tystä näin mel­kein vuosi jäl­keen­päin. No, olo oli edel­leen aika alla­päin.

En ole ikinä eri­tyi­sem­min välit­tä­nyt alt­ta­ri­tau­luista. Moder­nit alt­ta­ri­tau­lut, esi­mer­kiksi Tam­pe­reen seu­dulla vaik­kapa Teso­man kir­kon Nyt näemme kuin kuvas­ti­mesta herät­tää enem­män jotain ihan muuta fibaa kuin mitään hen­gel­listä. Omassa koti­kir­kos­sani Lem­pää­lässä alt­ta­ri­tau­lua ei ole. Sen sijaan ylhäällä roik­kuu todella vanha pui­nen krusi­fiksi, joka lie­nee peräi­sin kir­kon vih­ki­mis­juh­lasta aina 1500-​luvun alusta. Sitä olen aina tii­rail­lut, kun olen ehtool­li­sella käy­nyt – aina omasta kon­fir­maa­tios­tani läh­tien. Mutta alt­ta­ri­tau­lu­jen maa­lauk­sista en ole oikeas­taan ikinä suu­rem­min välit­tä­nyt. Tähän asti.

Rupe­sin use­aan ottee­seen mes­sun aikana tii­rai­le­maan enem­män­kin kohti alt­ta­ri­tau­lua, Robert Ekma­nin vuonna 1831 maa­laa­maa Jee­sus Get­se­ma­nessa -maa­lausta. Uuden tes­ta­men­tin evan­ke­liu­mi­kir­joi­tus­ten mukaan (Matt. 26: 36–46 /​ Mark. 14: 32–42 /​ Luuk. 22: 39–46) Jee­sus lähti pää­siäi­sa­te­rialta, ase­tet­tu­aan ehtool­li­sen, Get­se­ma­neen rukoi­le­maan ope­tus­las­tensa kanssa. Oli yö. Siinä vai­heessa Jee­suk­sen tuska oli kovim­mil­laan. Hän oli suo­ra­nai­sessa kuo­le­man tus­kassa. Juu­das oli jo läh­te­nyt ja men­nyt pal­jas­ta­maan Jee­suk­sen sijain­nin. Paluuta ei enää ollut. Onko tämä nyt oikeasti se, mitä täy­tyy tehdä? Onko tämä ainut keino? Eikö jokin muu olisi mah­dol­lista?

Jee­suk­sen rukous Get­se­ma­nessa on lyhy­käi­syy­des­sään seu­raava: ”Isä, jos tah­dot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteu­tuko minun tah­toni, vaan sinun.” (Luuk. 22: 42) Se, mitä Jee­sus tar­koit­taa mal­jalla, joka on juo­tava, juon­taa juu­rensa jo Van­hasta tes­ta­men­tista. Kyse on Juma­lan vihan mal­jasta, jonka Jumala kaa­taa ran­gais­tuk­seksi syn­nistä, majes­teet­ti­ri­kok­sesta, aiko­jen lopulla. Jee­sus ei ole mitään syn­tiä teh­nyt. Hänen ei tar­vit­sisi juoda sitä mal­jaa, kär­siä ja kuolla ja jou­tua Isän hyl­kää­mäksi, nimit­täin ris­tillä.

Luuk­kaan evan­ke­liu­min mukaan ”sil­loin tai­vaasta ilmes­tyi hänelle enkeli, joka vah­visti häntä.” (Luuk. 22: 43) Robert Ekma­nin alt­ta­ri­maa­laus on tul­kinta tästä. Millä tavalla Jee­susta vah­vis­tet­tiin? Risti ja malja. Isän tahto on, että Jee­sus juo vihan mal­jan lop­puun saakka. Miksi? Jotta mei­dän, oikeasti syn­tis­ten, ei tar­vit­sisi juoda sitä, vaikka me sen oikeasti ansait­si­simme.

Kun tätä maa­lausta haja­mie­li­sesti kat­se­lin ja muis­te­lin samalla Get­se­ma­nen ker­to­musta, sil­mäni har­hai­li­vat usein Jee­suk­sen sil­miin. Mes­sussa tul­tiin ehtool­li­so­sioon. Pappi lausui ehtool­li­sen ase­tus­sa­nat. Oli aika tulla alt­ta­rille ja pol­vis­tua. Pol­vis­tuin, ja samalla kun papit jakoi­vat ehtool­lista muille, sil­mäni luk­kiu­tui­vat noi­hin Jee­suk­sen sil­miin. Ne ovat jää­neet polt­ta­vana kuvana jon­ne­kin syvälle verk­ko­kal­voil­leni. Mil­lai­nen ahdis­tus! Jee­sus tui­jot­taa sil­mis­sään val­tava ahdis­tus, tuska, kipu, huoli, mutta ennen kaik­kea ahdis­tus kohti enke­lin pite­le­mää vihan mal­jaa. Tapah­tu­koon sinun tah­tosi.

Pappi tulee minun koh­dal­leni ja jakaa lei­vän. Kris­tuk­sen ruu­mis, sinun puo­les­tasi annettu. Perässä tulee avus­tava pappi, tule­van kesän lähie­si­mie­heni, joka kaa­taa mal­jasta pika­riin vii­niä. Kris­tuk­sen veri, sinun puo­les­tasi vuo­da­tettu. Nuo­rella suo­ma­lai­sella jör­ri­källä alkaa sil­mä­kul­mat kos­tua. Kuol­lei­siin lui­hin tuli eloa.

Jee­sus kärsi ihan oikeaa ahdis­tusta. Miksi? Koska hän rakas­taa täl­lais­ta­kin syn­ti­säk­kiä! Se, että hän meni ris­tille ja otti kan­taak­seen koko maa­il­man syn­nit, ei ollut hänelle mikään sun­nun­tai­su­haus. Se oli toti­sinta totta. Hän joi lop­puun asti vihan mal­jan, jotta mei­dän ei sitä tar­vit­sisi ikinä juoda. Hän joi sen, jotta voisi jakaa sen sijasta meille tänään (ja joka sun­nun­tai) siu­nauk­sen mal­jan, oman ruu­miinsa ja verensä, joka on annettu ja vuo­da­tettu mei­dän puo­les­tamme, syn­tien anteek­sian­ta­mi­seksi. Niin usein kuin me siitä syömme ja juomme, teemme sen hänen muis­tok­seen.

Siksi se on armoa.

Kir­joit­taja opis­ke­lee teo­lo­giaa Åbo Aka­de­missa ja kir­joit­taa teo­lo­gia­blo­gia osoit­teessa aamunvaloa.wordpress.com

Hel­sin­gin tuo­mio­kir­kon (alun perin Niko­lain­kirkko, Suo­men itse­näis­tyt­tyä Suur­kirkko ja vuo­desta 1959 tuo­mio­kirkko) alt­ta­ri­tau­lun aihe on var­sin synkkä. Yleensä suo­ma­lais­ten alt­ta­ri­tau­lu­jen aiheet kuvaa­vat Jee­suk­sen elä­män kan­nalta näyt­tä­viä het­kiä, kuten kir­kas­tu­mista Kir­kas­tus­vuo­rella, Jee­suk­sen ja jon­kun Raa­ma­tun hen­ki­lön koh­taa­mista tai syn­tien sovi­tusta Gol­ga­tan ris­tillä. Hel­sin­gin tuo­mio­kir­kon alt­ta­ri­tau­lun aiheena on kui­ten­kin hetki, kun ris­tillä kuol­lutta Jee­susta hau­da­taan pit­kä­per­jan­taina.

Alku­jaan ark­ki­tehti C.L. Enge­lin suun­ni­tel­missa kir­kon alt­ta­ri­laite koos­tui yhdestä suu­resta ris­tistä ja sen takana aurin­gon säteitä kuvaa­vasta glo­riasta. Alt­ta­ri­lait­tee­seen Engel oli suun­ni­tel­lut myös neljä pientä maa­lausta sekä kaksi enke­li­pat­sasta alt­ta­rin molem­min puo­lin.

Kir­kon raken­ta­mi­nen aloi­tet­tiin vuonna 1830 ja se val­mis­tui vii­väs­tyk­sien jäl­keen 1852. Engel ehti kui­ten­kin kuolla vuonna 1840, ja kir­kon val­miiksi saat­ta­mi­sesta vas­tasi sen jäl­keen ark­ki­tehti Ernst Bern­hard Lohr­mann raken­nus­toi­mi­kun­tansa kanssa. Lohr­mann päätti muut­taa alt­ta­ri­lait­teen suun­ni­tel­maa. Hän halusi tyy­pil­li­sem­män lute­ri­lai­sen alt­ta­ri­tau­lun ja suun­ni­telma suu­resta ris­tistä vaih­tui perin­tei­seen alt­ta­ri­tau­luun. Alku­pe­räi­sestä Enge­lin suun­ni­tel­masta toteu­tui­vat ainoas­taan alt­ta­ri­tau­lun molem­min puo­lin ole­vat enke­li­pat­saat.

Alt­ta­ri­taulu tilat­tiin suo­ma­lai­selta tai­tei­li­jalta R.W. Ekma­nilta. Ekma­nin saa­tua teok­sen val­miiksi ilmoi­tet­tiin Pie­ta­rista, että kei­sari Niko­lai I oli päät­tä­nyt lah­joit­taa nimik­ko­kirk­koonsa C. T. von Nef­fin maa­laa­man teok­sen Kris­tuk­sen hau­taa­mi­nen. Von Neff syn­tyi Virossa ja opis­kel­tu­aan Dres­de­nin kuva­tai­dea­ka­te­miassa hän aset­tui Pie­ta­riin 1826 ja kolme vuotta myö­hem­min hänestä tuli Niko­lai I:n hovi­maa­lari.

Kirk­koon alun perin val­mis­tu­nut Ekma­nin alt­ta­ri­maa­laus, jonka aiheena on Jee­sus siu­naa lap­sia, pää­tet­tiin sijoit­taa Hel­sin­gin Van­haan kirk­koon, joka on niin ikään C. L. Enge­lin suun­nit­te­lema. Kau­pun­gin pää­kirk­koon Ekma­nin maa­lauk­sen aihetta onkin pidetty liian hem­peänä.

Tuo­mio­kir­kon alt­ta­ri­tau­lua on pidetty yhtenä von Nef­fin pää­teok­sista. Kris­tuk­sen hau­taa­mista kuvaa­vassa maa­lauk­sessa on Jee­suk­sen lisäksi yhdek­sän muuta hen­ki­löä. Taus­talla Jee­suk­sen pään puo­lella ovat hänen van­hem­pansa Joo­sef ja Maria. Puna­vaat­tei­nen ope­tus­lapsi Johan­nes pite­lee Jee­suk­sen jal­koja Joo­sef Ari­ma­tia­lai­sen kan­na­tel­lessa Jee­suk­sen ruu­mista alhaalta päin. Hänen vie­res­sään on kas­vonsa käsin peit­tä­nyt Maria Mag­da­lena. Johan­nek­sen vasem­malla puo­lella ovat tur­baa­ni­päi­nen Niko­dee­mus ja hänen pal­ve­li­jansa. Maa­lauk­sen vasem­massa ala­reu­nassa on kaksi nimet­tö­mäksi jää­nyttä tapah­tu­maa seu­raa­vaa miestä.

Alt­ta­ri­maa­lauk­sessa on kul­lattu kehys, jonka reu­noilla on kul­la­tut korint­ti­lai­set pyl­väät. Pyl­väissä ja nii­den välissä on yhteensä neljä enke­liä. Maa­lauk­sen ylä­puo­lella on neljä laa­ke­ri­sep­pe­lettä sym­bo­loi­massa nel­jää evan­ke­lis­taa. Alt­ta­ri­maa­lauk­sen kehyk­set koris­tei­neen ovat ber­lii­ni­läi­sen kuvan­veis­täjä Gus­tav Blä­se­rin teke­mät.

Kir­joit­ta­jat ovat teo­lo­gian mais­te­reita, joista ensiksi mai­nittu työs­ken­te­lee sun­tiona Hel­sin­gin tuo­mio­kir­kossa ja jäl­kim­mäi­nen on kirk­ko­his­to­rian toh­to­ri­kou­lu­tet­tava Hel­sin­gin yli­opis­tossa.

Odo­tus päät­tyy kohta.