On kevät ja teh­tä­vät asiat huo­ku­vat ylit­seni kuin aal­lot. Haluai­sin kes­kit­tyä, mutta on kiire. Samaan aikaan kaik­kialla tuok­suu huu­maa­vasti ja kau­neus kas­vaa. Kuvit­te­len ole­vani ran­nalla ja meri tuo minut takai­sin pin­taan. Aja­tuk­seni ovat aavis­tuk­sen sel­key­ty­neet ja hen­gi­tän varo­vasti.

Miten olla riiit­tävä? Mitä tehdä kun työ ja opis­kelu, jotka anta­vat eni­ten myös otta­vat eni­ten? Miten tie­dän, että en ole yhtä hyvä kuin vii­mei­sin työni? Mitä oikeas­taan teen täällä?

On help­poa istut­taa iden­ti­teet­tinsä työ­hön. On help­poa kas­tella lii­kaa ja tukah­dut­taa luo­vuus. On help­poa innos­tua ja help­poa lan­nis­tua. Help­poa aloit­taa sel­laista mistä todella naut­tii ja help­poa löy­tää itsensä väsy­neenä. Kai­vata täyt­ty­mystä työstä. Yrit­tää aina uudes­taan.

On help­poa puhua itsel­leen elä­mästä kuin suo­ri­tuk­sesta.

Mutta entä jos mie­les­säni kai­kuisi toi­sen­lai­sia sanoja? Sel­lai­sia, jotka aset­ta­vat asiat jär­jes­tyk­seen. Eivät saa­puisi lii­oi­tel­lak­seen, mutta eivät myös­kään vähä­tel­läk­seen. Sanoja, jotka oli­si­vat lem­peitä ja jotka eivät kum­puaisi sisäl­täni. Täy­sin uuden­laista puhetta, mutta silti niin tut­tua.

“Sen täh­den minä sanon teille: älkää huo­leh­tiko hen­ges­tänne, siitä mitä söi­sitte tai joi­sitte, älkää ruu­miis­tanne, siitä millä sen vaa­tet­tai­sitte. Eikö henki ole enem­män kuin ruoka ja ruu­mis enem­män kuin vaat­teet?” (Matt. 6:25)

Voi­sinko sil­loin levätä? Voi­sinko sil­loin tehdä myös työtä?

“Kir­joita minulle ja kal­tai­sil­leni, puhu sydän­temme syvim­mistä toi­veista, toi­vosta ja rak­kau­desta. Puhu meille jos­ta­kin suu­rem­masta kuin vaih­tu­vat tar­peemme, kerro näystä, joka on enem­män kuin tie­do­tus­vä­li­nei­den tar­joama pin­ta­kiilto, puhu meille jos­ta­kin itseämme suu­rem­masta – Juma­lasta.” (Fred Brat­man ystä­väl­leen Henri Nouwe­nille)

Olen aset­ta­nut pöy­dälle akva­rel­li­vä­rit, sivel­ti­met, vesi­ku­pin ja pape­rin. Olen maa­lan­nut useam­man päi­vän ja ete­ne­mi­nen on joten­kin rau­hoit­ta­vaa.

Käve­len met­sässä ja kat­se­len ylös­päin. Pui­den oksat levit­täy­ty­vät kau­niisti vaa­leaa sini­har­maata vas­ten.

Istun puu­lai­tu­rilla ja kas­tan var­paat vii­le­ään mereen ja sul­jen sil­mät. Kuu­len aal­lot, lokin ja mökin oven kolah­duk­sen.

Täl­lai­sissa het­kissä  koen vapau­den tun­teen. Het­keen kitey­tyy kui­ten­kin myös tie­tyn­lai­nen oman pie­nuu­den havait­se­mi­nen. Se aut­taa huo­maa­maan Juma­lan suu­ruu­den. Saman havain­non olen teh­nyt toi­si­naan maa­la­tes­sani. Ja aina kat­sel­les­sani Cha­gal­lin maa­lauk­sia. Tun­tuu hyvältä olla pieni. Asiat aset­tu­vat siten hil­jal­leen oikei­siin mit­ta­suh­tei­siiin. Rau­hoi­tun.

Jol­lain tapaa koen, että noissa het­kissä on kyse kau­neu­desta, joka kiin­nit­tää huo­mion. Se herät­tää toi­von. Ymmär­ryk­sen siitä, että tässä ei ole kaikki ja kui­ten­kin saan olla nyt tässä. Aivan hil­jaa. Ymmär­rän yhden niistä syistä miksi taide vetää puo­leensa. Se voi hei­jas­tella sitä totuutta ja kau­neutta, jonka löy­dän Raa­ma­tun sivuilta. Jos­kin kes­ke­ne­räi­sesti ja hei­kosti. Usein par­hai­ten sil­loin kun kaikki ei ole auki­se­li­tet­tyä, val­miiksi oival­let­tua, vaan ihme­tystä ja ajat­te­lua syn­nyt­tä­vää.

Mary Oli­ver kiteyt­tää runos­saan Upstream tämän kai­ken. Ole­massa olon hau­rau­den, kivun, kau­neu­den ja ennen kaik­kea uuden maan odo­tuk­sen. “Now in the spring I kneel, I put my face into the pac­kets of vio­lets, the damp­ness, the fresh­ness, the sense of ever-​ness. Somet­hing is wrong, I know it, if I don’t keep my atten­tion on eter­nity. May I be the tiniest nail in the house of the uni­verse, tiny but use­ful. May I stay fore­ver in the stream. May I look down upon the windflower and the bull thistle and the coreop­sis with the grea­test res­pect.” (Mary Oli­ver, Upstream)

Tie­dän, että tämä Juma­lan maa­ilma on ihmeel­li­sen kau­nis ja huu­taa totuutta. Ja pieni ihmi­nen saa olla osa­sena siinä, osal­lis­tu­vana.