Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön. Komeim­mat kir­kot saat­ta­vat herät­tää kat­so­jas­saan kun­nioi­tusta, ihmeen tun­netta tai pel­koa­kin, mutta niitä ei tästä huo­li­matta ole raken­nettu vain tun­teita herät­tä­viksi tyh­jiksi muis­to­mer­keiksi. Oli kyseessä sit­ten pai­kal­li­sen kan­san­mes­ta­rin joh­dolla raken­nettu puu­kirkko tai ark­ki­teh­ti­kil­pai­lun voit­ta­ja­työ, kir­kon teh­tävä on koota seu­ra­kun­ta­lai­set sii­piensä suo­jaan, olla lau­man koti. Muu on tois­si­jaista.

Ja silti. Hie­noim­mat ja tun­ne­tuim­mat kir­kot tun­tu­vat sei­so­van seu­ra­kun­nas­taan eril­lään. Niitä mai­nos­te­taan esit­teissä, komeina ja tyh­jinä. Niistä ote­taan valo­ku­via ja nii­hin vara­taan vih­kia­jat pal­jon etu­kä­teen. Niillä on pitkä tai aina­kin kun­nia­kas his­to­ria. Niillä on luon­netta, eivät ne tar­vitse ihmi­siä.

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön. Jot­kut niistä enem­män kuin toi­set. Lähiö­kirk­koja, moni­toi­mi­ti­loja, niitä ei tie­kirk­koe­sit­teissä tai leh­tien kesä­näh­tä­vyys­lis­toilla nähdä. Van­taan Reko­lassa sijait­seva Pyhän Andre­aan kirkko on yksi täl­lai­nen kirkko. Se on raken­nettu 1980-​luvulla puna­tii­lestä. Kir­kon suun­nit­teli espoo­lai­nen ark­ki­teh­ti­toi­misto Pirkko ja Pekka Piirta.

Kir­kon malli on mas­sii­vi­nen, mutta rin­ne­ton­tin kor­keat koi­vut ja män­nyt peit­tä­vät sen var­sin­kin kesäi­sin näky­vistä. Sisällä on kaikki, mitä seu­ra­kunta pyö­rit­tä­mi­seensä tar­vit­see: ala­ker­rassa virasto, dia­ko­nia­toi­misto, nuo­ri­so­tila ja pieni sauna, ylä­ker­rassa päi­vä­ker­ho­huo­neet ja muu­tama seu­ra­kun­ta­sali. Kel­lo­tor­nista löy­ty­vät albat rip­pi­lap­sille. Jykevä raken­nus, vil­ja­siilo. Jär­kevä,  käyt­töön raken­nettu.

Kirk­ko­sa­lissa ei ole penk­kejä, siellä on tuo­li­ri­vit. Sei­nät ovat val­koi­set. Ei ole sel­vää kes­ki­käy­tä­vää jota astella, ei van­han puun hajua tai men­nei­den suku­pol­vien kulut­ta­mia lank­ku­lat­tioita. Punai­nen klink­ke­ri­lat­tia, kulu­neet sini­har­maat tuo­lin­pääl­lyk­set. Suu­rin osa ikku­noista on katon­ra­jassa. Jos­tain on tul­lut kos­teutta – sei­nien maa­lia on pitä­nyt kor­jata jäl­ki­kä­teen. Alt­tari ja saar­nas­tuoli ovat korut­to­mat, urut rau­hal­li­sen vaa­leat.

”Ei mitään yli­mää­räistä”, sanoo työ­ka­ve­rini. ”Täl­lai­sia kirk­koja on pal­jon.”

Siinä hän on oikeassa. Kau­pun­kien uudem­mat kir­kot näyt­tä­vät usein juuri tältä: Kaikki toi­min­not saman katon alla. Teho­ne­liöitä. Kirk­ko­sali, joka van­hem­massa seu­ra­kun­nassa saat­taisi käydä seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sen juh­la­sa­lista.

Pyhän Andre­aan kirkko on tehty ihmi­siä ja ihmis­ten tar­peita var­ten. Se ei ole hämyi­nen temp­peli tai pelon­se­kaista kun­nioi­tusta herät­tävä Kor­keim­man asuin­sija. Sen sijaan kirkko on arki­nen, vaa­ti­ma­ton, tar­koi­tuk­sen­mu­kai­nen.

Mutta missä on täl­lai­sen kir­kon pyhyys, joku saat­taisi kysyä. Missä on Kris­tus, missä mys­teeri? Jos kirkko on kuin mikä tahansa raken­nus, miten sitä voi pitää Her­ran huo­neena? Jos kaikki toi­minta on yksien sei­nien sisällä, eikö kirkko menetä jotain pyhyy­des­tään? Voiko täl­lai­nen kirkko olla oikea kirkko?

En vas­taa kysy­myk­siin. Ohjaan nii­den esit­tä­jän kirk­ko­sa­liin ja osoi­tan alt­ta­ri­sei­nälle.

Nanna Suden alt­ta­ri­taulu val­mis­tui vuonna 1998. Kah­des­ta­toista palasta muo­dos­tu­valla sini­sä­vyi­sellä öljy­maa­lauk­sella ei ole nimeä eikä seli­tystä. Nuori tai­tei­lija työsti tau­lua pai­kan päällä, pala ker­ral­laan. Hän halusi, että alt­ta­ri­maa­laus ja kirk­ko­sali teki­si­vät yhteis­työtä, ja että teos saisi koko tilan soi­maan.

Moder­nissa teok­sessa on tut­tuja ele­ment­tejä: kala­verkko ker­too Pyhän Andre­aan taus­tasta kalas­ta­jana, malja ohjaa aja­tuk­set ehtool­li­seen ja kai­ken kes­kellä lois­taa toi­von kir­kas tähti. Kak­si­toista osaa viit­taa­vat kah­teen­toista apos­to­liin. Teos ei kui­ten­kaan tyh­jene sym­bo­liik­kaansa, eikä sitä voi pilk­koa uudes­taan eri osa­siksi. Sen sijaan merel­li­nen maa­laus kut­suu johon­kin suu­rem­paan. Se kut­suu ihmet­te­le­mään ja uppou­tu­maan, poh­ti­maan ja jää­mään lopulta täyttä sel­vyyttä vaille. Se kut­suu kur­kot­ta­maan toi­seen todel­li­suu­teen. Jos tämä ei ole mys­tee­riä, mikä on?

Suden maa­laus kut­suu kat­so­jaansa myös suh­tee­seen. Teok­sen mer­ki­tys ei aukene yksit­täi­selle ihmi­selle, vaan sitä kat­so­taan yhdessä ja poh­di­taan yhtei­sössä. Yksi vas­taus, yksi näke­mys ei riitä selit­tä­mään koko­nai­suutta.

Mys­tee­riksi jäävä alt­ta­ri­maa­laus hei­jas­taa seu­ra­kun­nan mys­tee­riä. Teos sijait­see tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sessa, arki­sessa raken­nuk­sessa, jossa taval­li­set ihmi­set teke­vät arki­sia asioita. Dia­ko­nia­kah­vi­lassa syö­dään aamiaista, nuo­ri­so­työ pak­kaa ripa­reille, viras­tosta hae­taan taas yksi vir­ka­to­dis­tus. Van­hem­mat tuo­vat lap­si­aan ker­hoon, kera­miik­ka­ker­ho­lai­set muo­vai­le­vat kynt­ti­lä­na­lusia. Samaan aikaan kir­kossa kui­ten­kin tapah­tuu jotain pal­jon suu­rem­paa, kun Kris­tuk­sen ruu­mis kokoon­tuu yhteen.

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön, ja seu­ra­kun­nan pää on Kris­tus. Tätä mys­tistä yhteyttä on maa­il­man vai­kea ymmär­tää. Nanna Suden nime­tön teos Pyhän Andre­aan kir­kon kirk­ko­sa­lissa antaa siitä kui­ten­kin aavis­tuk­sen.

Kir­joit­taja työs­ken­te­lee tie­do­tus­sih­tee­rinä Van­taan seu­ra­kun­nissa.

Vii­mei­sin kuva on rajattu Sini Pen­na­sen alt­ta­ri­teos­ku­vasta, muut ovat kir­joit­ta­jan.

”…nyt samoin kuin aiem­min­kin koh­dis­tuu suu­rin intoni isän­maal­li­sesti his­to­rial­li­seen. Miten saat­tai­sin unoh­taa isän­maani kau­neu­den kai­kessa sen onnet­to­muu­dessa ja köy­hyy­dessä tai sen lyhyet, valoi­sat, nuo­rek­kaat kesät! Minua ilah­dut­taa suu­resti toive saada pian tehdä har­joi­tel­mia ja tau­luja omassa luon­nos­samme, sillä ilman sitä minun on vai­kea vaka­vassa mie­lessä käsi­tellä mai­nit­tuja aiheita.”

Astun tyh­jään Rova­nie­men kirk­koon. Se on sodan jäl­kei­sen kau­pun­gin jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sen voi­man­näyttö, maa­merkki, joka kohosi joen­tör­mälle vuonna 1950.

Valo kuul­taa ikku­nasta, on hel­tei­nen päivä. Minulla on jano, juon rai­kasta vettä ja vir­kis­tyn. Istun kir­kon penk­kiin ihmet­te­le­mään Elä­män Läh­dettä. Se puhuu minulle niin monella tasolla, niin kuin se on puhu­nut lukui­sille kir­joit­ta­jille – ja kir­kossa kävi­jöille vuo­si­kym­men­ten saa­tossa. Tuo poh­joi­sen Suo­men suu­rin ja arvok­kain tai­de­teos on 65-​vuotias. Teos on noin 14 met­riä kor­kea ja 10 met­riä leveä ja 140 neliö­met­rin kokoi­nen alt­ta­ri­taulu on maa­lattu kos­tealle laas­ti­pin­nalle. Fresko on syn­ty­nyt vuonna 1951 Len­nart Seger­strå­len teke­mänä.

Taulu kuvas­taa refor­maa­tion juh­la­vuo­den tee­maa: ARMOA. Se on kuva ihmi­sen sydä­mestä – ja ihmis­kun­nan sydä­mestä, jossa käy­dään aina tais­te­lua hyvän ja pahan välillä. Kes­kellä on elä­män lähde, ihmi­sen oma­tunto. Paikka, jossa Jumala koh­taa ihmi­sen, jol­loin Kris­tuk­sen hahmo hei­jas­tuu läh­teen pin­nasta. Hei­jas­tus­kuva on kuin ehtool­lis­pi­kari, säde­kehä kuin ehtool­lis­leipä – ja niin on tär­keä sakra­mentti mer­kit­tä­vässä osassa tässä tau­lussa, kuvas­tu­neena läh­teen pin­nassa, silti ikään kuin pii­lossa.

Ne, joilla on asiat hyvin, kul­ke­vat kohti läh­dettä. On kas­teelle tuleva vauva ja hää­juh­laa viet­tävä mor­sian. On iloa ja valoa, syliä ja sovin­toa. Kuk­ki­vat kun­naat ja kirk­kaat värit. Ihmi­set juo­vat elä­män läh­teestä. Näin juuri pitää olla.

Toi­sella puo­lella asiat eivät ole hyvin. Susi raa­te­lee poron. Vihaa, rii­taa, tap­pe­lua. Lap­silla on kylmä. Missä hei­dän äitinsä on? He ovat kään­ty­neenä elä­män läh­teen suun­taan, mutta he ovat yksin. Aikui­nen on kään­tä­nyt heille sel­känsä. Yksi on sam­mu­nut, juo­nut itsensä tajut­to­maksi.

Enke­lit soit­ta­vat tor­vil­laan. Siellä, missä asiat ovat hyvin, enkel­ten tor­vet osoit­ta­vat tai­vaa­seen. Kuin ylis­tääk­seen: Näin juuri pitää olla. Siellä, missä asiat ovat huo­nosti, osoit­ta­vat tor­vet maan rakoon. Näen Jee­suk­sen kädet. Hän on avan­nut oikean kätensä sille puo­lelle, missä kaikki on hyvin, ihan kuin osoit­taak­seen: Näin juuri pitää olla. Toi­selle puo­lelle hän pai­naa kädel­lään, kuin sanoak­seen: Ei näin.

Kai­ken taus­talla on poh­joi­nen luonto, karu ja jylhä Lappi, josta Kris­tus astuu esille valo­ke­häs­sään.

Muis­tan hyvän­te­ke­väi­syys­kon­ser­tin, jossa olin esiin­ty­mässä april­li­päi­vänä 2016. Kirkko oli vii­meistä penk­ki­ri­viä myö­ten lop­puun­myyty. Olin her­mos­tu­nut, kun­nes astuin alt­ta­rille. Jee­sus kat­soi minua. Hän näytti kädel­lään, älä pel­kää, minä olen sinun kans­sasi. Voit olla aivan rau­hassa. Iski­kö­hän Jee­sus minulle sil­mää? Sain rau­han ja iloit­sin siitä, että sain pal­vella Elä­män läh­teen äärellä.

Elä­män lähde tyy­dyt­tää sydä­memme janoa. Sisäl­lämme on tyh­jyys ja kaaos niin kauan, kuin saamme juoda elä­vää vettä. Vasta sit­ten löy­dämme ilon ja valon.

Kir­joit­taja on Rova­nie­men seu­ra­kun­nan vt. vies­tin­tä­pääl­likkö.