Kuok­ka­lan asui­na­lue sijait­see Jyväs­jär­ven ete­lä­ran­nalla Päi­jän­teen kai­na­lossa. Siellä asuu nykyi­sin noin 17 000 asu­kasta. Alu­eella oli aikai­sem­min pie­nehkö seu­ra­kun­ta­talo, joka kui­ten­kin oli riit­tä­mä­tön alue­seu­ra­kun­nan monille toi­min­noille. Omaa kirk­koa odo­tet­tiin pit­kään, kun­nes vii­mein vuonna 2006 jär­jes­tet­tiin ark­ki­teh­ti­kil­pailu Kuok­ka­lan kir­kosta. Seu­ra­kun­nan toi­veena oli saada “kir­kon näköi­nen kirkko”. Kil­pai­lun voitti suun­ni­telma “Kide” , jonka oli­vat teh­neet ark­ki­teh­dit Anssi Las­sila, Teemu Hir­vi­lammi ja Jani Jans­son. He pää­tyi­vät piir­tä­mään ulkoa­päin jyh­keän, kul­mik­kaan ja veis­te­tyn näköi­sen kap­pa­leen, joka yllät­tää sisään astu­van valoi­suu­della, peh­mey­dellä ja sylin tun­nulla.

Kuok­ka­lan kirkko on moni­toi­mi­ra­ken­nus, jossa on tila sana­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sille ja mes­suille, seu­ra­kun­nan toi­min­noille, las­ten ker­ho­toi­min­nalle ja dia­ko­nia­työlle. Kir­kon ala­ker­rassa on seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jöi­den omat työ­huo­neet ja kokous­tila. Sakraa­li­ker­rok­sen tila­rat­kai­sut ovat jous­ta­vat: Kirk­ko­sali ja seu­ra­kun­ta­sali yhdis­te­tään tar­vit­taessa avat­ta­villa lasi­liu­kuo­villa. Isoina kirk­ko­py­hinä tai konsertti-​iltoina kirk­koon mah­tuu yli 400 kuu­li­jaa.

Kir­kon ulko­kuori on ladottu tum­mista espan­ja­lai­sista käsin haka­tuista lius­ke­ki­vistä, jotka on ladottu päre­ka­ton tapaan limit­täin kol­meen ker­rok­seen. Kir­kon sisä­ra­ken­teissa käy­tetty suo­ma­lai­nen kuusi­puu kaar­tuu ris­tik­ko­mai­sena verk­kona ylim­mil­lään 15 met­rin kor­keu­teen.

Luon­non­valo on tär­keä ele­mentti kir­kossa: Pen­kissä istu­van katse nousee alt­ta­ri­tai­de­teosta pit­kin ylös kat­toik­ku­noi­hin ja tai­vaa­seen. Alt­ta­ri­teok­sen on suun­ni­tel­lut tai­tei­lija Pasi Kar­jula ja sen aiheena ovat Jee­suk­sen sanat, “Minä olen elä­män leipä.” Kuok­ka­lan kir­kon hen­gel­li­nen nimi onkin “Elä­män lei­vän kirkko”. Tai­tei­lija on veis­tä­nyt 83 koi­vu­puista, lim­pun muo­toista kiek­koa, jotka on som­mi­teltu kir­kon pää­ty­sei­nälle usean met­rin mat­kalle. Puu­kiek­koi­hin on kul­ta­vä­rillä maa­lattu kris­til­li­siä sym­bo­leja. Katse poi­mii kyyh­kyn, ehtool­lis­mal­jan, kaloja ja vii­mein ran­ta­ki­villä sei­so­van Kris­tuk­sen, jonka sivuille nos­te­tut kädet siu­naa­vat kirk­koon tuli­jan. Kris­tuk­sen kas­vot jää­vät näky­mät­tö­miin. Kir­kon vih­ki­juh­lassa 7.2.2010 Lapuan hiip­pa­kun­nan piispa Simo Peura tote­si­kin saar­nas­saan, että Kris­tuk­sen kas­vot on jokai­sen löy­det­tävä itse kuun­te­le­malla sanaa ja mes­sun musiik­kia.

Kirk­ko­teks­tii­lit on suun­ni­tel­lut teks­tii­li­tai­tei­lija Silja van der Meer, joka on anta­nut niille nimen “Mur­rettu”. Kirk­ko­teks­tii­lien aihe viit­taa ehtool­li­seen –  “Jee­sus otti lei­vän, siu­nasi ja mursi”. Jokai­seen eri­vä­ri­seen raa­ka­sil­kistä val­mis­tet­tuun alt­ta­ri­lii­naan on kuvattu mur­tuma, joka on koris­teltu kas­vi­kir­jon­noin. Vain vai­kut­ta­vasta mus­tasta sar­jasta koris­teel­li­set kir­jon­nat puut­tu­vat.

Kir­kossa on myös teks­tii­li­tai­tei­lija Aino Kaja­nie­men toteut­tama suu­ri­ko­koi­nen huo­vu­tettu orjan­tap­pu­rak­ruunu, joka on ripus­tettu etei­sen ja kirk­ko­sa­lin yhdis­tä­vän suu­ren ikku­nan eteen sekä iko­ni­maa­lari Jyrki Pou­dan Pyhän Kol­mi­nai­suu­den ikoni. Iko­nin aihe perus­tuu Van­han tes­ta­men­tin tari­naan Aabra­ha­mista ja Saa­rasta, jotka saa­vat vie­raaksi kolme miestä. Iko­nissa mie­het on kuvattu orto­dok­si­sen perin­teen mukaan kol­men enke­lin hah­mossa ja he istu­vat pöy­dän ääressä naut­ti­massa juhla-​ateriaa.

Kuok­ka­lan kirkko edus­taa kor­kea­luok­kaista suo­ma­laista kirk­koark­ki­teh­tuu­ria. Se on koko­nais­tai­de­teos, johon kuu­luu myös 25 met­riä kor­kea heleä­kel­loi­nen tapuli kir­kon län­si­pää­dyssä. Kir­kon­kel­lot on valettu Hol­lan­nissa Petit-​Fritsenin perin­teik­käässä kel­lo­va­li­mossa. 23:n eri­ko­koi­sen kel­lon sarja muo­dos­taa noin kah­den oktaa­vin carillon-​soittimen, jota voi soit­taa myös kos­ket­ti­mis­tolta. Kir­kon jyrk­kä­tait­tei­nen katto vie aja­tuk­set suo­ma­lai­siin, kes­kiai­kai­siin har­maa­ki­vi­kirk­koi­hin, vaikka lop­pu­tu­los on moderni tul­kinta tästä perin­teestä. Seu­ra­kun­nan toi­veet kuul­tiin – Kuok­ka­lan ”Elä­män lei­vän kirkko” on kir­kon näköi­nen kirkko!

Kir­joit­ta­jat toi­mi­vat oppaina Kuok­ka­lan kir­kossa.

Juha Lei­viskä (1936–) suun­nit­teli vuonna 1975 val­mis­tu­neen Oulun Tui­ran seu­ra­kun­nan Pyhän Tuo­maan kir­kon. Kirkko on ark­ki­teh­tuu­ril­taan ekspres­sii­vi­sen moni­muo­toi­nen. Mit­ta­kaa­van variointi, avoi­men ja sul­je­tun muo­don kont­ras­tit sekä valon ja var­jon vaih­telu luo­vat elä­vän koko­nai­suu­den. Kir­kon ulko­puolta hal­lit­se­vat tii­li­muu­rien sar­jat. Vai­ku­telma on kui­ten­kin keveän kubis­ti­nen.

Ark­ki­tehti Juha Lei­viskä, 1975: Pyhän Tuo­maan kirkko, Oulu. Kuva: Sirpa Vähäaho-​Kuusisto

Musiikki hei­jas­tuu Lei­vis­kän tila­rat­kai­sui­hin: Hänelle inte­ri­öö­rit ovat instru­ment­teja, joita valo soit­te­lee. Valoau­kot ja ikku­nat joh­dat­ta­vat valon sisään val­koi­sille rapa­tuille tai pui­sille pin­noille.

Pyhän Tuo­maan kir­kon maa­lauk­sista ei jär­jes­tetty kil­pai­lua. Juha Lei­viskä oli näh­nyt Hannu Väi­sä­sen (1951–) töitä ja miel­ty­nyt nii­hin. Teos­ten val­mis­tu­mista seu­ra­kun­nan puo­lesta val­voi tai­de­teos­toi­mi­kunta, jonka puheen­joh­ta­jana oli Tui­ran tuol­loi­nen kirk­ko­herra Paavo Paa­ki­naho.

Tai­te­li­jan ja ark­ki­teh­din yhteis­työ oli hedel­mäl­listä. Väi­sä­nen ker­too: ”Olen opis­kel­lut musiik­kia, ja samoin myös Juha Lei­viskä, jonka kanssa sit­ten ystä­vys­tyimme. Musiikki impo­noi ja niinpä me use­aan ottee­seen kään­nyim­me­kin levy­soit­ti­men puo­leen. Kuva­sar­jasta toi­von­kin välit­ty­vän myös musii­kin sisäi­siä raken­teita”.

Ark­ki­tehti Juha Lei­viskä 1975: Pyhän Tuo­maan kirk­ko­sali, alt­ta­ri­taulu Hannu Väi­sä­nen ‚1977, Oulu. Kuva: Tui­ran seu­ra­kunta.

Pyhän Tuo­maan kir­kon Elä­män sep­pele -maa­laus­sarja (1975–1977) oli Hannu Väi­sä­sen ensim­mäi­nen työ­teh­tävä, jonka hän sai aloit­taa kohta Suo­men tai­dea­ka­te­mian kou­lusta val­mis­tut­tu­aan, vasta 24-​vuotiaana. Tai­tei­lija pohti myö­hem­min, että tämä oli mai­nio alku uralle: Posi­tii­vista oli teh­tä­vän vaa­ti­vuus, se pakotti hänet nöy­räksi työnsä edessä. Maa­lauk­set mää­ri­tel­tiin koko­nais­tai­de­teok­seksi, johon sisäl­tyy alt­ta­ri­taulu kirk­ko­sa­liin sekä kol­me­toista maa­lausta seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sen mui­hin tiloi­hin. Ne on toteu­tettu munatempera-​tekniikalla. Väi­sä­nen suun­nit­teli myös maa­laus­ten tee­moja hei­jas­ta­van kirk­ko­teks­tii­li­sar­jan kirk­ko­vuo­den väreissä.

Läpi koko tuo­tan­tonsa Hannu Väi­sä­nen on kul­ke­nut abstrak­tin ja figu­ra­tii­vi­sen tai­teen raja­mailla. Myös Pyhän Tuo­maan kir­kon maa­laus­sar­jassa on sel­viä kuva-​aiheita, kuten köyn­nös ja viisi ruusua, mutta maa­li­pin­nat toi­mi­vat myös abstrak­teina väri­som­mi­tel­mina. Pol­vei­leva vih­reä köyn­nös, elä­män sep­pele, on maa­laus­sar­jan yhtei­nen teema, ”vih­reä lanka”. Tul­kit­sen köyn­nök­sen vii­ni­köyn­nök­seksi, joka on hyvin vanha kris­til­li­sen tai­teen aihe. Se kuvaa Jee­susta, ”tosi vii­ni­puuta”, ja sii­hen oksas­tet­tuja kris­tit­tyjä (Joh. 15: 1–5).

Hannu Väi­sä­nen: Elä­män sep­pele -alt­ta­ri­taulu, 1977. Pyhän Tuo­maan kirkko, Oulu. Kuva Sirpa Vähäaho-​Kuusisto.

Pyhän Tuo­maan kir­kon alt­ta­ri­tau­lun perus­pi­la­rina kohoaa risti, joka on maa­lauk­sen sel­vim­min julis­tava osa. Sen ymmär­tä­nee jokai­nen kir­kossa kävijä ker­to­van Jee­suk­sen lunas­tus­työstä ris­tin­puulla. Kirk­ko­herra Paavo Paa­ki­naho pyysi Väi­sästä lisää­mään maa­lauk­seen risti-​aiheen, ja tai­te­lija toteutti toi­veen. Tilaa­ja­seu­ra­kunta voi vai­kut­taa kirk­ko­tai­tee­seen. Mie­les­täni tämä on oikeu­tet­tua, sillä onhan kirk­ko­taide osa litur­giik­kaa, juma­lan­pal­ve­lusta. Hannu Väi­sä­nen on poh­ti­nut, että ”san­ka­ri­tai­tei­li­jan” on hyvä tie­tyllä tavalla nöyr­tyä sakraa­lin tai­teen vii­te­ke­hyk­sessä. Pyhässä kuvassa ”egon joh­tama itseil­maisu jou­tuu oikeu­te­tusti häviä­mään jol­le­kin, mikä on enem­män kuin yksi­löl­li­nen pakko”.

Elä­män sep­pele -alt­ta­ri­teos ker­too mie­les­täni Juma­lan ja ihmi­sen väli­sestä vuo­ro­pu­he­lusta. Sini­nen kaari kuvaa Juma­lan todel­li­suutta, tai­vas on läsnä. Sen linja jat­kuu ris­tin poik­ki­puun jäl­keen vih­reänä köyn­nök­senä. Jos risti kan­taa Pyhän Tuo­maan kir­kon teo­lo­gista pai­noa, niin pol­vei­leva köyn­nö­saihe lähen­tää alt­ta­ri­tau­lun ihmi­sen var­pai­den tasolle, maa­han ja ihmi­se­lä­mään. Kris­ti­nus­kon mukaan tai­vas ja maa – Jumala ja ihmi­nen – yhdis­tyi­vät ris­tin sovi­tus­työn täh­den. Tämä on kuvattu alt­ta­ri­tau­lussa kon­kreet­ti­sesti sini­sen ja vih­reän kaa­ren tavoi­tel­lessa toi­si­aan, risti toi­mii välit­tä­jänä.

Alt­ta­ri­tau­lun viittä ruusua kat­soja ei heti tun­nista ruusuiksi. Viisi rus­kean­pu­naista läis­kää liit­ty­vät hen­non vih­re­ään sep­pe­lee­seen. Kris­til­li­sessä tai­teessa viisi ruusua muis­tut­ta­vat Jee­suk­sen vii­destä haa­vasta ris­tillä. Ruusut voi­daan liit­tää myös ais­til­li­seen, ihmis­ten väli­seen rak­kau­teen, kuten jo antii­kin myto­lo­giassa ruusu lii­tet­tiin Afro­di­teen. Ruusut ker­to­vat elä­män kau­neu­desta, puh­tau­desta ja het­kel­li­syy­destä.

Elä­män sep­pele -alt­ta­ri­tau­lussa on kaksi sep­pe­lettä, ruusui­nen ja orjan­tap­pu­rai­nen. Alt­ta­ri­tau­lun orjan­tap­pu­rak­ruunu on ver­taus­kuva Kris­tuk­sen kär­si­myk­sistä maa­il­man syn­tien täh­den. Kat­soja voi löy­tää alt­ta­ri­tau­lusta elä­män­ti­lan­tee­seensa kaksi sep­pe­lettä tai tietä. Ruusui­nen ilo­sep­pele voi kuvata elä­män kau­nista tur­huutta, pin­ta­kiil­toa. Toi­saalta ruusut sym­bo­loi­vat myös aitoa rak­kautta, Kris­tuk­sen haa­voista puh­kea­via armon ja rak­kau­den ruusuja, elä­män voi­maa. Orjan­tap­pu­rak­ruu­nun suru voi las­keu­tua ihmi­sen osaksi kär­si­myk­sen tai pahuu­den täh­den. Se ker­too myös kamp­pai­lusta kes­tä­vien arvo­jen puo­lesta oman itsen tai paho­lai­sen heit­täessä hiek­kaa rat­tai­siin.

Kir­joit­taja työs­ken­te­lee Tui­ran seu­ra­kun­nassa van­hus­työn dia­ko­nina. Hän on pereh­ty­nyt Pyhän Tuo­maan kir­kon maa­lauk­siin tai­de­his­to­rian pro gradu -tut­kiel­mas­saan ”Maa­lat­kaa Her­ralle uusi kuva: Hannu Väi­sä­sen Elä­män sep­pele (1977) ja Frag­ment­teja uskosta (1988)” (Jyväs­ky­län yli­opisto, 2003).

Har­taus on kir­joi­tettu Tai­de­kap­pe­lissa jär­jes­tet­tyyn Aar­re­ai­tan rukous­maa­laus­työ­pa­jaan, jossa hil­jen­nyimme pää­siäis­paas­toon tee­malla ”ilo ja kii­tol­li­suus”. Niistä etsimme voi­maa myös tänään alka­vaan orto­dok­si­seen jou­lu­paas­toon. Kuvat ovat yksi­tyis­koh­tia työ­pa­jassa maa­la­tusta yhteis­teok­sesta – iloa ja kii­tol­li­suutta sivel­ti­men­ve­to­jen muo­dossa.

“Kun paas­toatte, älkää olko syn­kän näköi­siä niin kuin teko­py­hät. He muut­ta­vat muo­tonsa sur­keaksi, jotta kaikki var­masti huo­mai­si­vat hei­dän paas­toa­van. Toti­sesti: He ovat jo palk­kansa saa­neet. Kun sinä paas­toat, voi­tele hiuk­sesi ja pese kas­vosi. Sil­loin sinun paas­toasi eivät näe ihmi­set, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, pal­kit­see sinut.” (Matt. 6: 16–18.)

Paas­tossa val­mis­tel­laan mieltä ja sie­lua tule­vaan pyhään. Usein sii­hen liit­tyy sel­lais­ten asioi­den ja tapo­jen kar­si­mista, jotka vie­vät meitä arjessa lii­aksi pois olen­nai­sesta. Kyse ei silti ole niin­kään kiel­täy­myk­sestä vaan ennem­min kes­kit­ty­mi­sestä Juma­laan ja sii­hen, mikä on elä­mässä hyvää.

Mieti hetki: Mistä saan tänään elä­mäs­säni iloita? Mistä olen kii­tol­li­nen Juma­lalle?

Käy­te­tään paas­ton aika eri­tyi­sesti näi­den asioi­den vaa­li­mi­seen. Muis­te­taan kiin­nit­tää huo­mio hyvään ja kiit­tää siitä Juma­laa rukouk­sessa. Pyy­de­tään voi­maa tehdä hyvää, sil­loin saamme ehkä olla itse jon­kun ilon ja kii­tok­sen aihe.

Adven­tin aikaan ei ole enää kau­aa­kaan, ja ilto­jen vielä pime­tessä tun­tuu hyvältä aja­tella valoa, joka jou­lun lah­jana saa­daan.

Kii­tos Jumala läs­nä­olos­tasi maa­il­massa ja omassa elä­mäs­säni. Kii­tos kai­kesta rak­kau­desta, joh­da­tuk­sesta ja tai­vut­ta­mi­sesta tah­toosi. Opeta elä­mään oma­nasi, valossa, ja val­mista minua suu­reen valon juh­laan. Kii­tos, että saan iloita jo täällä kaa­mok­sen kes­kellä.

“Kun opit rukoi­le­maan, siitä seu­raa suuri ilo. Esi­nei­den ja asioi­den sisäi­nen ole­mus avau­tuu niin ihmeel­li­sellä tavalla, ettei sitä voi sanoin kuvata. Tämän voi ymmär­tää vain koke­malla sen itse. – – Kai­ken mitä teemme mei­dän tulee suo­rit­taa iloi­sella mie­lellä.” (Ser­gei Bols­ha­koff: Hen­gen kor­keuk­sissa.)