Kirkot, kristittyjen temppelit, rakennetaan kokonaistaideteoksiksi, mikä ideaali toteutuu usein erityisen harkitusti juuri alttarikokonaisuudessa. Siihen kuuluvat yhtä hyvin itse tilan arkkitehtuuri, alttaritekstiilit, alttaritaide, ehtoollisvälineet ja jopa ikkunoista tulviva valokin. Jokainen yksityiskohta on merkityksellinen.
Alttari on kristillisen kirkon ”kaikkein pyhin”, jossa sakramentit suoritetaan ja usein myös johdetaan liturgia. Voisikin sanoa, että kirkkolain määräämän virallisen kirkoksi vihkimisen lisäksi alttari määrittää kirkkotilan. Alttari on rukouksen ja Jumalan kohtaamisen paikka.
Vanhastaan tilaa, jossa alttari sijaitsee, on kutsuttu kuoriksi. Tällöin tehdään selvä ero sen ja muun kirkkotilan välillä jakamalla ne esimerkiksi triumfikrusifiksilla, kuoriaidalla tai korokkeella. Uudemmissa kirkoissa tällainen on harvinaista. Osaltaan muutos liittyy niin sanotun liturgisen liikkeen perintöön, jonka seurauksena seurakunnan rooli jumalanpalveluksessa on korostunut. Papit alkoivat muun muassa toimittaa messun versus populum, seurakuntaan päin. Nämä uudistukset ovat vaikuttaneet myös konkreettisesti alttaritilaan tekemällä sen avoimemmaksi. Pöytätasonkaan ei enää välttämättä tarvitse sijaita alttariseinällä, vaan yhtä hyvin vaikka keskellä alttaritilaa.
Alttarikaide, jonka ääreen seurakuntalaiset asettuvat ehtoolliselle, on perinteisesti ollut puolikaaren muotoinen, mihin sisältyy symboliikkaa pyhien yhteydestä: Ajatellaan, että ympyrän toinen puolikas täydentyy iankaikkisuudessa, missä edesmenneet pyhät osallistuvat yhteiselle aterialle. Samasta asiasta muistuttaa alttarin sijoittaminen kirkkotilan itäpuolelle, auringon nousua ja ylösnousemusta kohti.
Lue lisää esimerkiksi:
Sari Dhima, 2008: Tila tilassa. Liturgian ja tilan dialogi alttarin äärellä.
www.sakasti.evl.fi: Kirkkotilan käyttö ja liturgia
Kuvan alttarille voit käydä kumartumassa Oulun tuomiokirkossa.
Kommentit