Aarreaitta

Juha Lei­viskä (1936–) suun­nit­teli vuonna 1975 val­mis­tu­neen Oulun Tui­ran seu­ra­kun­nan Pyhän Tuo­maan kir­kon. Kirkko on ark­ki­teh­tuu­ril­taan ekspres­sii­vi­sen moni­muo­toi­nen. Mit­ta­kaa­van variointi, avoi­men ja sul­je­tun muo­don kont­ras­tit sekä valon ja var­jon vaih­telu luo­vat elä­vän koko­nai­suu­den. Kir­kon ulko­puolta hal­lit­se­vat tii­li­muu­rien sar­jat. Vai­ku­telma on kui­ten­kin keveän kubis­ti­nen.

Ark­ki­tehti Juha Lei­viskä, 1975: Pyhän Tuo­maan kirkko, Oulu. Kuva: Sirpa Vähäaho-​Kuusisto

Musiikki hei­jas­tuu Lei­vis­kän tila­rat­kai­sui­hin: Hänelle inte­ri­öö­rit ovat instru­ment­teja, joita valo soit­te­lee. Valoau­kot ja ikku­nat joh­dat­ta­vat valon sisään val­koi­sille rapa­tuille tai pui­sille pin­noille.

Pyhän Tuo­maan kir­kon maa­lauk­sista ei jär­jes­tetty kil­pai­lua. Juha Lei­viskä oli näh­nyt Hannu Väi­sä­sen (1951–) töitä ja miel­ty­nyt nii­hin. Teos­ten val­mis­tu­mista seu­ra­kun­nan puo­lesta val­voi tai­de­teos­toi­mi­kunta, jonka puheen­joh­ta­jana oli Tui­ran tuol­loi­nen kirk­ko­herra Paavo Paa­ki­naho.

Tai­te­li­jan ja ark­ki­teh­din yhteis­työ oli hedel­mäl­listä. Väi­sä­nen ker­too: ”Olen opis­kel­lut musiik­kia, ja samoin myös Juha Lei­viskä, jonka kanssa sit­ten ystä­vys­tyimme. Musiikki impo­noi ja niinpä me use­aan ottee­seen kään­nyim­me­kin levy­soit­ti­men puo­leen. Kuva­sar­jasta toi­von­kin välit­ty­vän myös musii­kin sisäi­siä raken­teita”.

Ark­ki­tehti Juha Lei­viskä 1975: Pyhän Tuo­maan kirk­ko­sali, alt­ta­ri­taulu Hannu Väi­sä­nen ‚1977, Oulu. Kuva: Tui­ran seu­ra­kunta.

Pyhän Tuo­maan kir­kon Elä­män sep­pele -maa­laus­sarja (1975–1977) oli Hannu Väi­sä­sen ensim­mäi­nen työ­teh­tävä, jonka hän sai aloit­taa kohta Suo­men tai­dea­ka­te­mian kou­lusta val­mis­tut­tu­aan, vasta 24-​vuotiaana. Tai­tei­lija pohti myö­hem­min, että tämä oli mai­nio alku uralle: Posi­tii­vista oli teh­tä­vän vaa­ti­vuus, se pakotti hänet nöy­räksi työnsä edessä. Maa­lauk­set mää­ri­tel­tiin koko­nais­tai­de­teok­seksi, johon sisäl­tyy alt­ta­ri­taulu kirk­ko­sa­liin sekä kol­me­toista maa­lausta seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sen mui­hin tiloi­hin. Ne on toteu­tettu munatempera-​tekniikalla. Väi­sä­nen suun­nit­teli myös maa­laus­ten tee­moja hei­jas­ta­van kirk­ko­teks­tii­li­sar­jan kirk­ko­vuo­den väreissä.

Läpi koko tuo­tan­tonsa Hannu Väi­sä­nen on kul­ke­nut abstrak­tin ja figu­ra­tii­vi­sen tai­teen raja­mailla. Myös Pyhän Tuo­maan kir­kon maa­laus­sar­jassa on sel­viä kuva-​aiheita, kuten köyn­nös ja viisi ruusua, mutta maa­li­pin­nat toi­mi­vat myös abstrak­teina väri­som­mi­tel­mina. Pol­vei­leva vih­reä köyn­nös, elä­män sep­pele, on maa­laus­sar­jan yhtei­nen teema, ”vih­reä lanka”. Tul­kit­sen köyn­nök­sen vii­ni­köyn­nök­seksi, joka on hyvin vanha kris­til­li­sen tai­teen aihe. Se kuvaa Jee­susta, ”tosi vii­ni­puuta”, ja sii­hen oksas­tet­tuja kris­tit­tyjä (Joh. 15: 1–5).

Hannu Väi­sä­nen: Elä­män sep­pele -alt­ta­ri­taulu, 1977. Pyhän Tuo­maan kirkko, Oulu. Kuva Sirpa Vähäaho-​Kuusisto.

Pyhän Tuo­maan kir­kon alt­ta­ri­tau­lun perus­pi­la­rina kohoaa risti, joka on maa­lauk­sen sel­vim­min julis­tava osa. Sen ymmär­tä­nee jokai­nen kir­kossa kävijä ker­to­van Jee­suk­sen lunas­tus­työstä ris­tin­puulla. Kirk­ko­herra Paavo Paa­ki­naho pyysi Väi­sästä lisää­mään maa­lauk­seen risti-​aiheen, ja tai­te­lija toteutti toi­veen. Tilaa­ja­seu­ra­kunta voi vai­kut­taa kirk­ko­tai­tee­seen. Mie­les­täni tämä on oikeu­tet­tua, sillä onhan kirk­ko­taide osa litur­giik­kaa, juma­lan­pal­ve­lusta. Hannu Väi­sä­nen on poh­ti­nut, että ”san­ka­ri­tai­tei­li­jan” on hyvä tie­tyllä tavalla nöyr­tyä sakraa­lin tai­teen vii­te­ke­hyk­sessä. Pyhässä kuvassa ”egon joh­tama itseil­maisu jou­tuu oikeu­te­tusti häviä­mään jol­le­kin, mikä on enem­män kuin yksi­löl­li­nen pakko”.

Elä­män sep­pele -alt­ta­ri­teos ker­too mie­les­täni Juma­lan ja ihmi­sen väli­sestä vuo­ro­pu­he­lusta. Sini­nen kaari kuvaa Juma­lan todel­li­suutta, tai­vas on läsnä. Sen linja jat­kuu ris­tin poik­ki­puun jäl­keen vih­reänä köyn­nök­senä. Jos risti kan­taa Pyhän Tuo­maan kir­kon teo­lo­gista pai­noa, niin pol­vei­leva köyn­nö­saihe lähen­tää alt­ta­ri­tau­lun ihmi­sen var­pai­den tasolle, maa­han ja ihmi­se­lä­mään. Kris­ti­nus­kon mukaan tai­vas ja maa – Jumala ja ihmi­nen – yhdis­tyi­vät ris­tin sovi­tus­työn täh­den. Tämä on kuvattu alt­ta­ri­tau­lussa kon­kreet­ti­sesti sini­sen ja vih­reän kaa­ren tavoi­tel­lessa toi­si­aan, risti toi­mii välit­tä­jänä.

Alt­ta­ri­tau­lun viittä ruusua kat­soja ei heti tun­nista ruusuiksi. Viisi rus­kean­pu­naista läis­kää liit­ty­vät hen­non vih­re­ään sep­pe­lee­seen. Kris­til­li­sessä tai­teessa viisi ruusua muis­tut­ta­vat Jee­suk­sen vii­destä haa­vasta ris­tillä. Ruusut voi­daan liit­tää myös ais­til­li­seen, ihmis­ten väli­seen rak­kau­teen, kuten jo antii­kin myto­lo­giassa ruusu lii­tet­tiin Afro­di­teen. Ruusut ker­to­vat elä­män kau­neu­desta, puh­tau­desta ja het­kel­li­syy­destä.

Elä­män sep­pele -alt­ta­ri­tau­lussa on kaksi sep­pe­lettä, ruusui­nen ja orjan­tap­pu­rai­nen. Alt­ta­ri­tau­lun orjan­tap­pu­rak­ruunu on ver­taus­kuva Kris­tuk­sen kär­si­myk­sistä maa­il­man syn­tien täh­den. Kat­soja voi löy­tää alt­ta­ri­tau­lusta elä­män­ti­lan­tee­seensa kaksi sep­pe­lettä tai tietä. Ruusui­nen ilo­sep­pele voi kuvata elä­män kau­nista tur­huutta, pin­ta­kiil­toa. Toi­saalta ruusut sym­bo­loi­vat myös aitoa rak­kautta, Kris­tuk­sen haa­voista puh­kea­via armon ja rak­kau­den ruusuja, elä­män voi­maa. Orjan­tap­pu­rak­ruu­nun suru voi las­keu­tua ihmi­sen osaksi kär­si­myk­sen tai pahuu­den täh­den. Se ker­too myös kamp­pai­lusta kes­tä­vien arvo­jen puo­lesta oman itsen tai paho­lai­sen heit­täessä hiek­kaa rat­tai­siin.

Kir­joit­taja työs­ken­te­lee Tui­ran seu­ra­kun­nassa van­hus­työn dia­ko­nina. Hän on pereh­ty­nyt Pyhän Tuo­maan kir­kon maa­lauk­siin tai­de­his­to­rian pro gradu -tut­kiel­mas­saan ”Maa­lat­kaa Her­ralle uusi kuva: Hannu Väi­sä­sen Elä­män sep­pele (1977) ja Frag­ment­teja uskosta (1988)” (Jyväs­ky­län yli­opisto, 2003).

Teksti:
Kuvat: Sirpa Vähäaho-Kuusisto ja Tuiran seurakunta

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Har­taus on kir­joi­tettu Tai­de­kap­pe­lissa jär­jes­tet­tyyn Aar­re­ai­tan rukous­maa­laus­työ­pa­jaan, jossa hil­jen­nyimme pää­siäis­paas­toon tee­malla ”ilo ja kii­tol­li­suus”. Niistä etsimme voi­maa myös tänään alka­vaan orto­dok­si­seen jou­lu­paas­toon. Kuvat ovat yksi­tyis­koh­tia työ­pa­jassa maa­la­tusta yhteis­teok­sesta iloa ja kii­tol­li­suutta sivel­ti­men­ve­to­jen muo­dossa.

“Kun paas­toatte, älkää olko syn­kän näköi­siä niin kuin teko­py­hät. He muut­ta­vat muo­tonsa sur­keaksi, jotta kaikki var­masti huo­mai­si­vat hei­dän paas­toa­van. Toti­sesti: He ovat jo palk­kansa saa­neet. Kun sinä paas­toat, voi­tele hiuk­sesi ja pese kas­vosi. Sil­loin sinun paas­toasi eivät näe ihmi­set, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, pal­kit­see sinut.” (Matt. 6: 16–18.)

Paas­tossa val­mis­tel­laan mieltä ja sie­lua tule­vaan pyhään. Usein sii­hen liit­tyy sel­lais­ten asioi­den ja tapo­jen kar­si­mista, jotka vie­vät meitä arjessa lii­aksi pois olen­nai­sesta. Kyse ei silti ole niin­kään kiel­täy­myk­sestä vaan ennem­min kes­kit­ty­mi­sestä Juma­laan ja sii­hen, mikä on elä­mässä hyvää.

Mieti hetki: Mistä saan tänään elä­mäs­säni iloita? Mistä olen kii­tol­li­nen Juma­lalle?

Käy­te­tään paas­ton aika eri­tyi­sesti näi­den asioi­den vaa­li­mi­seen. Muis­te­taan kiin­nit­tää huo­mio hyvään ja kiit­tää siitä Juma­laa rukouk­sessa. Pyy­de­tään voi­maa tehdä hyvää, sil­loin saamme ehkä olla itse jon­kun ilon ja kii­tok­sen aihe.

Adven­tin aikaan ei ole enää kau­aa­kaan, ja ilto­jen vielä pime­tessä tun­tuu hyvältä aja­tella valoa, joka jou­lun lah­jana saa­daan.

Kii­tos Jumala läs­nä­olos­tasi maa­il­massa ja omassa elä­mäs­säni. Kii­tos kai­kesta rak­kau­desta, joh­da­tuk­sesta ja tai­vut­ta­mi­sesta tah­toosi. Opeta elä­mään oma­nasi, valossa, ja val­mista minua suu­reen valon juh­laan. Kii­tos, että saan iloita jo täällä kaa­mok­sen kes­kellä.

“Kun opit rukoi­le­maan, siitä seu­raa suuri ilo. Esi­nei­den ja asioi­den sisäi­nen ole­mus avau­tuu niin ihmeel­li­sellä tavalla, ettei sitä voi sanoin kuvata. Tämän voi ymmär­tää vain koke­malla sen itse. – – Kai­ken mitä teemme mei­dän tulee suo­rit­taa iloi­sella mie­lellä.” (Ser­gei Bols­ha­koff: Hen­gen kor­keuk­sissa.)

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Talvi on tait­tu­nut kevättä kohti. Lähes­tymme pää­siäistä. Pajun­kis­so­jen jäl­keen pää­siäis­nar­sis­sit oli­vat lap­suu­des­sani var­moja merk­kejä iloi­sen pää­siäi­sen tulosta. Kris­til­li­seen pää­siäi­seen kuu­luu jos­sain mie­lessä paasto, ja sen jäl­keen Jee­suk­sen kär­si­mys­his­to­rian kautta ilo. Aurinko.

Piik­kiön kir­kon alt­ta­ri­taulu on Raa­ma­tun pää­siäis­ker­to­mus. Mutta jokai­seen kirk­ko­vuo­den päi­vään siitä välit­tyy mie­les­täni syvä rauha.

On mah­dol­lista, että nykyistä kirk­koa edel­tä­nyt puu­kirkko on tehty kato­li­sena aikana. Piik­kiön kirk­ko­pi­täjä mai­ni­taan 1331, mutta merk­kejä aikai­sem­mas­ta­kin kir­kol­li­sesta elä­mästä on. Pitäjä on ollut vilk­kaan väy­län var­rella ja maal­li­set ja kir­kol­li­set tai paka­nal­li­set­kin vai­kut­teet ovat olleet läsnä. Piik­kiön kirk­ko­pi­täjä ja sii­hen kuu­lu­nut Kuusis­ton linna ovat olleet tii­viisti yhtä. Ole­te­taan, että lin­nan väki sil­loin täl­löin kävi myös oman pitä­jän eli Piik­kiön kir­kossa.

Kuva: Sinikka Tuo­ma­rila.

Piik­kiön nykyi­nen kau­nis har­maa­ki­vi­kirkko on raken­nettu 1753–1755. Se on tehty edel­tä­jänsä, enti­sen pui­sen kir­kon vie­reen, sen luo­teis­puo­lelle. Van­haa kirk­koa voi­tiin käyt­tää uutta raken­net­taessa. Uusi halut­tiin tehdä kivestä, koska Piik­kiö oli ”niin lähellä tapu­li­kau­pun­kia ja monet mat­kus­ta­vat sen halki ja näke­vät, että kai­kissa muissa pitä­jissä on kau­niit kivi­kir­kot, mutta täällä vaa­ti­ma­ton puu­kirkko”. Näin väi­te­tään piispa Geze­liuk­sen sano­neen. Hän suo­ritti piis­pan­tar­kas­tusta Piik­kiössä vuonna 1688.

Uuden kir­kon ark­ki­teh­tinä oli sak­sa­lais­syn­tyi­nen Samuel Ber­ner, jota on arvos­tettu uraa­uur­ta­vana ark­ki­teh­tinä. Hän otti vai­kut­teita suo­ma­lai­sista kes­kiai­kai­sista kir­koista.

Kirkko on tyy­pil­li­nen yksi­lai­vai­nen pit­kä­kirkko, johon lisäyk­sinä on saka­risto ja ase­huone. Län­si­pää­dyn oven ylä­puo­lella on soi­kea ikkuna ja sen ylä­puo­lella ulko­sei­nällä kir­jai­met S.N. – Pyhän Niko­lauk­sen kirkko, niin usko­taan.

Kirk­ko­sa­lin länsi- ja ete­lä­sei­nus­talla on leh­te­rit, jotka on koris­teltu maa­lauk­silla. Ete­lä­leh­te­rissä on enke­leitä ja län­si­leh­te­rissä, jonka takao­sassa on urkuo­sasto, on kuvattu kus­sa­kin puu­pei­lissä Uuden Tes­ta­men­tin apos­to­leita sekä Jee­sus ja Johan­nes Kas­taja sekä myös Juu­das ja hänen tilal­leen otettu Mat­tias. Leh­te­rit kuvi­neen on maa­lan­nut Mats Björ­kegren.

”Pyh… Toi ny mikään eri­koi­nen ole. Sei­soo niin kuin puu­ju­mala Piik­kiön kir­kossa. Naa­ma­kin on aina niin kuin olis yhren syöny ja toista mei­nais.” Näin kir­joitti Väinö Linna Täällä Poh­jan­täh­den alla -romaa­nis­saan. Piik­kiön toti­nen puu­ju­mala on laa­jalti tun­nettu ja ilmei­sesti esitti kir­kon suo­je­lu­py­hi­mystä Pyhää Niko­lausta. Sitä käy­tet­tiin häpeä­pen­kin kanssa. Pen­kin eteen tuo­tiin puu­ju­mala, koska uskot­tiin että häpeä­penk­kiin jou­tu­neet tuli­si­vat näin syn­nin­tun­toon. Ehkä jos­kus onnis­tut­tiin­kin. Piik­kiön kir­kon kuu­luisa puu­ju­mala on nykyi­sin Turun lin­nassa Stu­ren kap­pe­lissa.

Kuva: Marko Hei­mo­nen.

Puuseppä Lun­dan rakensi saar­nas­tuo­lin 1763 ja sen maa­lasi Mats Björ­kegren 1765. Sivuja koris­ta­vat evan­ke­lis­tat. Vuo­sina 2001 ja 2003 teh­tiin kir­kossa perus­teel­li­nen kor­jaus ja res­tau­rointi. Saar­nas­tuo­lin takaa sei­nästä tuli esiin maa­laus las­kos­ver­hosta.

Kun astuu Piik­kiön kirk­koon ras­kaasti auke­ne­vista van­hoista ovista län­nestä ja kat­soo kir­kon käy­tä­vää eteen­päin, koko etuo­saa hal­lit­see alt­ta­ri­lai­tos, kol­mio­sai­nen alt­ta­ri­taulu ja sitä reu­nus­ta­vat pyl­väät ja sini­nen tausta. Sen koko ver­rat­tuna muu­hun kirk­koon on pysäyt­tävä. Se ei ole pelkkä alt­ta­ri­taulu, vaan lähes koko itä­sei­nän peit­tävä koko­nai­suus. Siinä on Kris­tuk­sen kär­si­mys­his­to­ria.

Se ei ole pelkkä alt­ta­ri­taulu, vaan lähes koko itä­sei­nän peit­tävä koko­nai­suus. Siinä on Kris­tuk­sen kär­si­mys­his­to­ria.

Alt­ta­ri­tau­lun on maa­lan­nut tur­ku­lai­nen maa­lari Gus­taf Lukan­der 1776. Kehyk­sen ovat teh­neet puuseppä Johan Zer­vitsky ja veis­täjä Gabriel Malm­berg. Kehys­lait­teen pyl­väät maa­lat­tiin 1847 mar­mo­ria jäl­jit­te­le­väksi ajan muo­din mukai­sesti.

Alt­ta­ri­taulu koos­tuu kol­mesta osasta. Alao­sassa on ehtool­li­sen aset­ta­mi­nen. Suu­rin osa eli kes­kiosa kuvaa ris­tiin­nau­lit­tua Jee­susta. Ylä­puo­lella on Kris­tuk­sen ylös­nouse­mi­nen. Alt­ta­ri­tau­lua kehys­tää sini­nen maa­lattu vaa­te­las­kos, jossa on koris­teel­li­set nau­hat. Ehtool­lis­ku­van ja ris­tiin­nau­li­tun kuvan välissä on puu­le­vylle veis­tetty karitsa ja teksti ”Katso Juma­lan karitsa”. Tämän on teh­nyt Gabriel Malm­berg.

Alt­ta­ri­tau­lun teke­mistä val­voi ja vauh­ditti piispa Haart­man, joka oli ollut Piik­kiössä kirk­ko­her­rana. Hän halusi, että alt­ta­ri­ko­ko­nai­suus teh­dään mah­dol­li­sim­man saman­lai­seksi kuin Turun tuo­mio­kir­kossa oli. Tuo­mio­kir­kon alt­ta­ri­taulu tuhou­tui Turun palossa vuonna 1827, mutta siitä annettu kuvaus osoit­taa, että Piik­kiön alt­ta­ri­taulu on saman­lai­nen kuin tuo­mio­kir­kossa oli ollut.

Kuva: Marko Hei­mo­nen.

”Alt­ta­rin yllä kohosi Wittloof-​suvun peril­lis­ten jo 1699 lah­joit­tama komea alt­ta­ri­taulu, esit­tävä alinna Her­ran pyhää ehtool­lista, kes­kellä ris­tiin­nau­lit­se­mista sekä ylinnä Kris­tuk­sen ylös­nouse­mista. Tau­lun kehyk­senä oli kaksi pila­ria, joita ylhäällä yhdisti puo­li­kaa­rena käyvä lis­take –– Alt­ta­ri­tau­lun taka­sei­nään oli maa­lattu poi­mui­hin las­keu­tuva vaate.” Tämä on Julius Finn­ber­gin kuvaus 1827 Turun palossa tuhou­tu­neesta tuo­mio­kir­kon alt­ta­ri­tau­lusta. Tämä kuvaus sopii hyvin myös Piik­kiön kir­kon alt­ta­ri­ko­ko­nai­suu­teen.

Lie­neekö sini­sen ver­ho­maa­lauk­sen ansiota, että alt­ta­ri­taulu ei ole synkkä, ei ahdis­tava, ei pelot­tava. Olen sitä ihan pie­nestä pitäen kat­sel­lut. Ris­tillä oleva Jee­sus on jo antau­tu­nut. Hänessä näkyy vain pie­net mer­kit väki­val­lasta. Orjan­tap­pu­rak­ruu­nua ei ole. Pieni kei­hään pis­to­haava rin­nassa näkyy. Läheis­ten surussa ei enää ole epä­toi­voa ja tus­kaa. Se on rau­hal­lista surua ja luot­ta­musta. ”Se on täy­tetty.” Jee­sus lepää ris­tillä. Risti on tum­mana var­jossa. Kär­si­mys alkaa olla ohi. Ylös­nouse­mus on lähellä.

Ehtool­lista kuvaa­vassa maa­lauk­sessa on totis­ten, mutta levol­lis­ten mies­ten joukko. He ovat ystä­vä­piiri. Ollaan yhtei­sellä ate­rialla. Piik­kiön kirk­ko­sa­liin mel­kein kan­tau­tuu puheen­so­ri­naa. Tämä ehtool­lista esit­tävä maa­laus on kir­kossa kävi­jän kat­seen koh­dalla. Siitä tarina alkaa ja vie kohti tai­vasta. Jee­suk­sen ris­tin kautta.

Ylim­pänä katon­ra­jassa on rie­mu­juh­lat. Enke­leitä ja Jee­suk­sen tai­vaa­seen astu­mi­nen. Ollaan kris­til­li­syy­den ydin­koh­dassa.

Kuva: Mikko Nie­mi­nen.

Alt­ta­ri­taulu on Piik­kiön kir­kossa vie­rai­le­ville van­git­seva kohde. Se herät­tää kysy­myk­siä tai saa hil­jai­seksi, rau­hoit­taa. Moni viime kesänä kir­kossa vie­rail­leista muis­teli entistä koti­kirk­ko­aan ja muisti eri­tyi­sesti juuri alt­ta­ri­tau­lun. Oli myös kävi­jöitä, joita kiin­nosti alt­ta­ri­taulu sinänsä ja jotka kier­si­vät eri kirk­koja eri­tyis­koh­teena alt­ta­ri­tau­lut ja nii­den teki­jät. Monissa van­hoissa kir­koissa on kuvat­tuna juuri ris­tiin­nau­littu Jee­sus. Ehkä aiheen valin­taan ovat vai­kut­ta­neet ajan­kohta ja uskon­non vai­heet. Tosia­sias­sa­han aihe on julma.

Piik­kiön kir­kon alt­ta­ri­ra­ken­nel­massa tai­tei­lija Lucan­der on van­gin­nut val­ta­vaan työ­hönsä oleel­li­sen. Kär­si­myk­sestä rau­haan, joka vie eteen­päin, tule­vai­suu­teen. Vaikka het­keen on joh­ta­nut synkkä tie, alt­ta­ri­tau­lusta välit­tyy toivo. Usko, toivo, rak­kaus.

Kir­joit­taja on Piik­kiön kir­kon tie­kirk­ko­toi­min­nan koor­di­naat­tori.

Suo­rat lai­nauk­set:

Timo Havia & Jukka Luoto: Piik­kiön his­to­ria 1 – Esi­his­to­ria ja Ruot­sin­val­lan aika
Maunu Knaa­pi­nen: Piik­kiön pitäjä

Teksti:
Kuvat: Sinikka Tuomarila, Marko Heimonen ja Mikko Nieminen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?