Tapaamme toisen vuoden elokuvaohjauksen opiskelijan Anna Äärelän Helsingin keskustassa Robert’s Coffeessa, jossa hän usein työstää projektejaan. Istumme ikkunapöytään juttelemaan.
Lapsena Äärelä kävi siskojen ja äidin kanssa piirtämässä metsässä käpyjä ja toisinaan äiti pysäytti siskokset ihailemaan taivasta. “Pitkään ajattelin, että oon jotenkin itse löytänyt visuaaliset jutut, mutta nyt vanhempana oon tajunnut, että äiti oli se joka alunperin istutti meihin ympäristön havainnoinnin.” Kauneus ja ympäristön tarkkailu ovat siis olleet läsnä lapsuuden arjessa ja luonnollinen osa sitä.
Olemisen helppous ja rentous sekä innostus taiteen tekemiseen huokuu Äärelän olemuksesta istuessamme puheensorinan keskellä. Kotoa löytyi isän vanha kamera ja valokuvaaminen teini-ikäisenä tuntui luontevalta jatkeelta piirtämiselle. Samoihin aikoihin Sunrise Avenue-yhtye aloitteli bändiuraansa. Äärelä kävi siskonsa kanssa keikoilla ja tutustui bändiläisiin ja alkoi myös valokuvata yhtyettä. Pian käyttökelpoista kuvamateriaalia alkoi tulla joka keikalta ja hän pääsi töihin. Useana kesänä Äärelä onkin ollut mukana Sunrise Avenuen keikkakiertueella Euroopassa.
Yksi asia on johtanut toiseen. Häntä kuunnellessa tulee olo, että intohimon, kiinnostuksen ja johdatuksen lisäksi on mukana ollut myös paljon työtä. Äärelä toteaa, että “unelmissa ei tarvitse himmailla, sillä Jumala on isompi kuin Hollywood.” Hän kokee tärkeänä asettaa kaukaisempia haaveita, jolloin on helpompi saada asioita aikaan ja tehdä työtä unelmien eteen. Hän myös ajattelee, että ei ole olemassa turhaa johdatusta, vaan kaikella on tarkoituksensa. Myös epäonnistumiset ovat osa suurempaa suunnitelmaa, vaikka tapahtumahetkellä ei näkisikään kaiken tarkoitusta.
Lukion jälkeen ovet eivät auenneet Taikin valokuvauslinjalle ja Äärelä on jälkikäteen pohtinut sen olleen hyvä asia, vaikka pettymyksen silloin joutuikin kokemaan. Valokuvauksen opiskelu oli unelma, mutta mikäli se olisi toteutunut, hän tuskin olisi uskaltanut edes ajatella suuntautuvansa muualle. “Jossain kohtaa valokuvaus ei enää vaan tuntunut riittävältä.” Liikkuva kuva alkoi kiehtoa. Aluksi Äärelä kuitenkin katsoo töidensä olleen kuin “venytettyjä valokuvia”. Hiljalleen alan opiskelujen myötä ja opettajien kannustamana, hän on alkanut lisätä mukaan dialogia. Uuden kokeilu on haastanut tekemistä ja kehittänyt osaamista.
Äärelä kokee, että valokuvaustausta tukee elokuvaohjausta ja se on myös auttanut oman visuaalisen tyylin kehittämisessä.. Sen myötä voisi olla mahdollista myös päästä kuvaamaan stillejä jonkun elokuvan kuvauksiin, jolloin pääsisi näkemään toisen ohjaajan työskentelyä.
Ensimäinen ennen koulua toteutettu videoprojekti on Hands Be Still-musiikkivideo, jossa oli myös tähän asti pisin ennakkosuunnitteluvaihe. Äärelä teki itse eniten eli käytännössä melkein kaiken; käsikirjoitti, kuvasi ja leikkasi. Rajoitteena oli se, että ei voinut tehdä äänisuunnittelua, joten käyttöön valikoitui Ólafur Arnalds:n kappale Hands Be Still , johon hän myös sai käyttöoikeudet.
Projekti oli kokeilua kaikessa ja intuitiolla oli vahva rooli. Tanssi aiheena tuntui luonnolliselta, sillä Äärelä tunsi entuudestaan tanssija Anni Porrasmäen, joka teki koreografian. Valo ja paikka valittiin ja suunniteltiin etukäteen. Toinen kaveri, Vivianne Raudsepp, teki meikin ja hiukset. Videon tyyliä hän kuvaa juurikin “venytetyksi kuvaksi”.
Alussa Anna koki hyvänä sen, että teki kaiken itse, jolloin oppi ymmärtämään kuvausprojektin eri osa-alueita. Myöhemmin on kuitenkin ollut tärkeää oppia antamaan myös muiden tehdä ja hän painottaakin tiimityöskentelyn tärkeyttä. Kaikkea ei kannata tehdä itse, sillä joku muu voi osata jonkin asian paremmin. Ilman muita ei pärjää. Ryhmähenki Taideteollisessa korkeakoulussa omalla vuosikurssilla on hyvä ja myös muutama kristittykin löytyy opiskelukavereista. Kaikki tukevat toisiaan ja välillä toinen onnistuu paremmin kuin toinen. Kaikki tekevät kuitenkin omaa juttuaan, jolloin ei kannatakaan verrata itseään muihin. Yksin elokuva-alalla ei voi onnistua ja projekti on aina ryhmän tuotos. Äärelä painottaa myös työn teon tärkeyttä. “Koulu ei automaattisesti tuo mahdollisuuksia vaan pitää itse olla aktiivinen ja ottaa annetusta koulutuksesta kaikki irti.”
Äärelä koki tärkeäksi tiedon siitä, että koko kouluun pääsy ei loppupeleissä ollut omissa käsissä, mikä tuo kaikkeen hiukan erilaisen näkökulman. Pääsykokeissa tuli eteen ensimmäistä kertaa ohjaustilanne, jossa oli ammattinäyttelijöitä ja kaikki oli uutta. Sen ymmärtäminen, että kokeissa etsittiin potentiaalia ei niinkään valmista elokuvaohjaajaa auttoi myös uudessa ja paineistetussa tilanteessa arvioitsijoiden edessä.
Hän kuvailee kuitenkin rauhan tunnetta, jonka sai kokea valintakoetulosta odottaessaan. Jumalan huolenpidon ja johdatuksen muistaminen on usein kuitenkin vaikeaa. “Vaikka tietää sen, niin silti tunteet toisinaan ottavat vallan.” Usko Jumalaan ei automaattisesti poista stressiä eikä tee ihmisestä vähemmän inhimillistä. Stressinkin keskellä tulee luottaa siihen, että kykenee ratkaisemaan eteen tulevat ongelmat ja myös luottaa siihen, että myöhemmässä työskentelyvaiheessa pystyy vielä korjaamaan asioita. Jos on isompi ongelmatilanne, voi rukoilla eli kristityllä on ikäänkuin yksi työkalu enemmän käsitellä asioita. “Kunhan sitä vain osaisi käyttää. Kaikki ei myöskään oo menetetty jos jokin menee pieleen.”
Häntä kiinnostaisikin esimerkiksi uskonkriisien käsittely lyhytelokuvassa. “Jokaisessa aiheessa tulee kuitenkin miettiä miksi juuri minä teen leffan,” hän pohtii. Hän ei myöskään näe, että olisi jokin aihe, jota hän ei voisi käsitellä työssään. Vastaan ei ole niinkään tullut aihetta, joka olisi omien arvojen vastainen, vaan pikemminkin tietoisuus siitä, että ei tiedä aiheesta tarpeeksi. Tärkeäksi hän nostaa aiheiden inhimillisen käsittelytavan, jolloin katsojalle tulee myös tarjota välineet katsomiseen.
Hän ei näe estettä uskonnollisten aiheiden käsittelylle työssään. Silloin tulee kuitenkin pohtia miten ilmaista asia työryhmälle, jossa on todennäköisesti monia eri maailmankatsomuksia edustavia ihmisiä. Hän myös kokee, että vaikka heidän näkökulmansa ei olisi täysin sama kuin itsellä, voi heillä silti olla paljon annettavaa projektille.
Kysyessämme onko vastaan tullut aihetta, josta on joutunut kieltäytymään kristillisen vakaumuksen tähden, ei sellaista tule mieleen. Äärelä ei myöskään keksi sellaista aihetta, sillä kyse on pitkälti näkökulman valinnasta. Mahdollisen kieltäytymisen syynä ei niinkään olisi se, että aihe olisi omien arvojen vastainen, vaan se että ei koe tietävänsä aiheesta tarpeeksi. Mikäli eteen tulisi aihe josta hän päättäisi kieltäytyä, miettisi hän sitä tarkkaan. Siinä tapauksessa Äärelä näkee tärkeänä pohtia, että miksi aihe on omien arvojen vastainen.
Hän pohtii kuitenkin, että joka työhön ei tarvitse tietoisesti sisällyttää kristillistä näkökulmaa tai jonkinlaista salaista agendaa. Äärelä ei näe minkäänlaista evankeliointipakkoa, josta tarvitsisi ottaa paineita. “Jos joku haluaa nähdä Jumalan työssäni niin voi sen nähdä. Jumala voi myös päättää puhua työni kautta, vaikka itse en siitä tietäisikään.” Ja niin kävikin yhdessä Taideteollisen kevätnäytöksessä, jossa hänellä oli kaksi lyhytelokuvaa.
Hyvinä esimerkkeinä kristityistä, jotka puhuttelevat taiteellaan, mutta eivät varsinaisesti julista, hän mainitsee yhtyeet Fray ja One Republic. Ne tavoittavat ihmisiä paremmin, sillä ensimmäisenä kuulijan mielenkiinnon herättää lahjakkuus ja vasta sitten esiin nousee usko. Äärelä kuitenkin toteaa, että usein tuota lähestymistapaa väheksytään, vaikka voidaan nähdä esimerkiksi Juha Tapion tavoittavan ja puhuttelevan ihmisiä. Tärkeää kuitenkin on, että ei yritä mitään omassa voimassa, vaan saa toivoa ja pyytää apua Jumalalta.
Palautteen saaminen auttaa myös kehittymään, mutta hän toteaa, että kannattaa miettiä keneltä kysyy. Hän on myös huomannut, että ihmiset ovat hieman arkoja antamaan palautetta ja sen määrällä ei tulekaan mitata onnistumista. Melkein kaikki Äärelän työt kulkevat sisko Elinan silmien alta ja koulusta puolestaan saa hyvin analyyttistä palautetta. Hän kuitenkin pyrkii suhtautumaan palautteeseen etäältä. “Yksi elokuva ei määritä mua.”
Ala on epävakaa, mutta silti hän luottaa tulevaan. Tällä hetkellä pinnalle ovat Netflixin ja muiden saman tyyppisten palveluiden myötä nousseet tv-sarjat, joihin panostetaan enenevässä määrin. Niitä Ääreläkin katsoo paljon. Hän suosittelee meille ennestään tuntematonta Flashpointia, jossa keskiössä ovat poliisien väliset ihmissuhteet. Hän myös saattaa valita näyttelijän, kuten Tim Rothin, ja katsoa samalta näyttelijältä kaikki ilmestyneet elokuvat. Hyvä elokuva on hänestä kuitenkin sellainen, jota katsoessa unohtaa analysoida ja imautuu tarinaan.
Jotkut kaverit välillä ihmettelevät ihaillen kuinka hän on saanut niin paljon aikaan ja samalla itse eivät koe saavansa toteutettua haaveitaan. Äärelä on sitä mieltä, että pitää vain mennä ja uskaltaa tehdä. “Jumala on suurempi kuin ihmisten asettamat rajoitteet.”
Anna Äärelän töitä pääsee katsomaan lisää osoitteessa: www.annaaarelaofficial.com
Kommentit