Maria Hedengren on kan­sain­vä­li­sesti tun­nettu ja monia pal­kin­toja voit­ta­nut hää­va­lo­ku­vaaja. Aar­re­aitta tapasi kuvaa­jan tämän koti­kau­pun­gissa Hel­sin­gissä, viih­tyi­sässä ja kotoi­sassa kah­vila Tor­pe­tissa, jossa hän toi­si­naan myös edi­toi kuvi­aan. Hedengren istuu kah­vi­lan nur­kassa noja­tuo­lissa kävel­les­sämme sisään. Kah­vi­lan on perus­ta­nut muu­tama vuosi sit­ten seu­ra­kunta, jossa Hedengren käy mie­hensä ja tyt­tä­rensä kanssa ja hän mai­nit­see ohi­men­nen osal­lis­tu­neensa kah­vi­lan sisus­tuk­sen suun­nit­te­luun.

Kuva: Dra­gos Ludusan

Roma­niasta kotoi­sin ole­van Hedengre­nin kou­lu­tus­tausta on ark­ki­teh­tuu­rin alalta, kun­nes hän aloitti hää­va­lo­ku­vauk­sen. Lap­sena Hedengren kuvasi mie­lel­lään per­heen yhtei­sellä kame­ralla ja kerät­ty­ään tar­peeksi rahaa pys­tyi osta­maan parem­man kame­ran. Aluksi kuvat oli­vat aika kama­lia, hän sanoo nau­raen.

Hedengre­nin kiin­nos­tus valo­ku­vauk­seen kas­voi hänen kehit­tyes­sään siinä, mutta hän ei usko­nut toi­meen­tu­lon valo­ku­vauk­sen alalla ole­van mah­dol­lista, minkä vuoksi opis­ke­lua­laksi vali­koi­tui ark­ki­teh­tuuri. Hän näkee valo­ku­vauk­sessa kaksi pääosa-​aluetta: tek­ni­sen ja tai­teel­li­sen. Tek­ni­sellä osa-​alueella hän on lähes koko­naan itseop­pi­nut. Yhdellä kol­men tun­nin juna­mat­kalla Hedengren opis­keli kan­nesta kan­teen kame­ransa ohje­kir­jan, minkä myötä hän on kyen­nyt hyö­dyn­tä­mään kaik­kia kame­ran omi­nai­suuk­sia valo­ku­va­tes­saan.

Kuva: Maria Hedengren

Muut valo­ku­vaa­jat ovat myös jaka­neet tie­to­tai­to­aan ja Hedengren onkin oppi­nut kysy­mään pal­jon kysy­myk­siä. Samalla hän on saa­nut uusia ystä­viä. Hän kui­ten­kin myön­tää, että tie­don ja tai­don jaka­mi­nen on toi­si­naan hie­man moni­mut­kaista, koska alalla on pal­jon kil­pai­lua. Ystä­vyys­suh­tei­den kautta jaka­mi­nen ja saa­mi­nen on kui­ten­kin mah­dol­lista.

Kuva: Radu Ben­ja­min

Ark­ki­teh­tuu­ri­tausta on vai­kut­ta­nut myös Hedengre­nin valo­ku­vauk­seen pal­jon. Kou­lu­tus ja työt ark­ki­teh­ti­toi­mis­tossa opet­ti­vat tilan­ha­vain­noin­tia, ymmär­tä­mään teks­tuu­ria, valoa ja pers­pek­tii­viä sekä nii­den kes­ki­näistä vuo­ro­vai­ku­tusta. Häntä kieh­too raken­ne­tun ympä­ris­tön vai­ku­tus joka­päi­väi­seen elä­mään ja hyvin­voin­tiin.

Alaa opis­kel­lessa Hedengren huo­masi, että jokai­sen työn huo­lel­li­nen esit­tely eli pre­sen­toi­mi­nen oli hyvin tär­keää. Hän huo­masi ettei paras työ vält­tä­mättä saa­nut parasta arviota, koska jokin toi­nen työ oli pre­sen­toitu parem­min ja siten nousi enem­män esiin. Hedengren suun­nit­te­lee asiak­kai­densa valokuva-​albumien tai­ton ja ulkoa­sun, missä pre­sen­toi­mi­sen tai­dot ovat­kin olen­nai­sesti käy­tössä. Hän pyr­kii suun­nit­te­le­maan albu­mit siten, että myös kat­so­jat, jotka eivät tunne kuvissa ole­via, voi­vat ais­tia päi­vän tun­nel­man ja onnel­li­suu­den.

Kuva: Maria Hedengren

Hedengren on osal­lis­tu­nut työ­pa­joi­hin ja kurs­seille, kuten katu­va­lo­ku­vauk­sen works­ho­piin. Näissä hän on voi­nut pereh­tyä eri­tyi­sesti tai­teel­li­seen ilmai­suun ja on voi­nut ammen­taa näistä ins­pi­raa­tiota. Jo uransa alussa Hedengren ymmärsi valo­ku­vien mer­ki­tyk­sen muis­toina, jotka jää­vät elä­mään pit­kään kuvaus­het­ken jäl­keen. Ensim­mäi­sen lap­sen syn­ty­män jäl­keen ymmär­rys on kas­va­nut enti­ses­tään. Hänestä tun­tuu hyvältä, jos voi näyt­tää tyt­tä­rel­leen, miltä van­hem­pien elämä ja kodit näyt­ti­vät aiem­min. Mikäli  jos­tain tär­keästä het­kestä ei ole kuvaa, har­mit­taa se jäl­ki­kä­teen.

Kuva: Susanna Nord­vall

Alusta asti Hedengren on seu­ran­nut hää­va­lo­ku­vauk­sen vaih­tu­via tren­dejä, mutta yhä har­vem­min omak­suu niitä suo­raan työ­pro­ses­siinsa. Suun­ni­tel­les­saan omia häi­tään vuonna 2007 Hedengren löysi ame­rik­ka­lai­sen sivus­ton www.stylemepretty.com, jossa hää­ku­vaa­jat oli­vat otta­neet läm­pi­mäm­män ja hen­ki­lö­koh­tai­sem­man lähe­ty­mis­ta­van kuvaa­mi­seen. Se oli innos­ta­vaa, luo­vaa, ilmai­su­voi­maista ja haas­ta­vaa. Häntä alkoi kieh­toa hää­ku­vaus ja juuri löy­tä­mänsä ker­ron­nal­li­nen tapa valo­ku­vata. Tyyli oli tuol­loin Suo­messa vielä melko tun­te­ma­ton ja uusi. Hän lähti opis­ke­le­maan Buka­res­tiin  “Francisc Mraz” School of Poe­tic Pho­to­grap­hyyn. Hedengre­nistä tuli­kin yksi ensim­mäi­sistä valo­ku­vaa­jista Suo­messa, jotka lähes­tyi­vät hää­ku­vausta tari­nan­ker­ron­nal­li­sesti. Hedengren itse kuvai­lee tyy­li­ään ele­gan­tiksi, runol­li­seksi, her­käksi ja moder­niksi. Luon­nol­li­sen valon tai­do­kas käyttö ja tunne läs­nä­olosta vetä­vät­kin kuvien puo­leen eikä ole vai­keaa ymmär­tää hänen suo­sio­taan ja menes­tys­tään.

Kuva: Maria Hedengren

“Seik­kailu. Romanssi. Kau­neus. Nämä näen kai­kissa kuvaa­mis­sani häissä.” Hedengre­nin kuvista voi ais­tia into­hi­mon hää­va­lo­ku­vauk­seen. Hän tote­aa­kin sen ole­van yksi hänen vah­vuuk­sis­taan ja tavois­taan erot­tau­tua muista. Hän pyr­kii tutus­tu­maan ja ystä­vys­ty­mään asiak­kai­siinsa, jol­loin todel­li­nen koh­taa­mi­nen on mah­dol­lista. Parin tapaa­mi­nen ennen häitä on siis tär­keää, kuten myös hei­dän esteet­tis­ten miel­ty­mys­tensä ymmär­tä­mi­nen. “Eri ihmi­set pitä­vät eri asioita kau­niina.” Paras paikka tavata pari onkin hei­dän kotinsa, mikäli se vain on mah­dol­lista. Jos pari kui­ten­kin on varan­nut kuvauk­sen hyvin myö­hään, syvem­pään tutus­tu­mi­seen ei vält­tä­mättä ole aikaa. Kuvaa­jan net­ti­si­vuilta löy­tyy kysely, jonka asia­kas voi täyt­tää ottaes­saan yhteyttä. Siten sel­viää hiu­kan häi­den ja parin tyyli sekä teema ja mitä se, mitä nämä pitä­vät tär­keim­pänä päi­väs­sään. Hedengren on havain­nut, että yleensä asiak­kaat luot­ta­vat häneen ja hänen visioonsa hää­ku­vauk­sesta, mikä tie­tysti on avain onnis­tu­nee­seen lop­pu­tu­lok­seen.

Kuva: Maria Hedengren

Kun tapaa tämän jo hyvin nuo­rena ural­laan pal­jon saa­vut­ta­neen valo­ku­vaa­jan, voi heti ais­tia erään­lai­sen maan­lä­hei­sen leik­ki­syy­den ja onnel­li­suu­den sekä ole­mi­sen help­pou­den. Net­ti­si­vut hei­jas­te­le­vat ammat­ti­mai­suu­den lisäksi hänen per­soo­naansa. Hän siis tekee työ­tään todella sydä­mel­lään.

Hän kuvai­lee­kin itse­ään ute­li­aaksi, seik­kai­lun­ha­lui­seksi sie­luksi, joka haluaa tutus­tua maa­il­maan. Perhe ja ystä­vät ovat myös tär­keitä. “Sano­taan, että sil­mät ovat sie­lun peili. Mutta sanoi­sin, että sielu on se, joka todella näkee maa­il­man. Ystä­väni ovat kuvail­leet minua her­käksi sie­luksi, joka näkee kau­neutta ja rak­kautta ympä­ris­tös­sään. Ja vaikka en aina koe itseäni sel­lai­sena, näen jokai­sessa tapaa­mas­sani parissa val­loit­ta­vaa kau­neutta ja ainut­laa­tui­suutta.”

Kuva: Maria Hedengren

Samalla, kun Hedengren kokee työnsä into­hi­moi­sesti, hän toteaa: “Jumala on kai­ken ylä­puo­lella. Hän on ennen kaik­kia ja kaik­kea. Hän on siu­nan­nut minua useam­min kuin osaan edes las­kea. Hän on osoit­ta­nut minulle suo­sio­taan enem­män kuin oli­sin osan­nut unel­moida. Hänen rak­kau­tensa on käsit­tä­mä­töntä. Tie­dän ettei menes­tyk­sel­läni ole mitään teke­mistä itseni kanssa, se on ainoas­taan osoi­tus Juma­lan joh­da­tuk­sesta elä­mäs­säni.”

Hedengren toi­voo, että valo­ku­vat voi­si­vat olla siu­nauk­seksi parille myö­hem­min tule­vai­suu­dessa. Hänellä on tapana muis­taa paria ja hei­dän tär­keää päi­väänsä rukouk­sessa ennen kuvaus­keik­kaa. Yksi par­haim­mista muis­toista kuvaus­kei­kalta on kevät­häi­den mor­sius­messu, joka aloitti alka­van kesän hää­se­son­gin. “Tun­tui hyvältä aloit­taa tuleva hää­ku­vaus­kausi ehtool­lis­pöy­dässä yhdessä hää­pa­rin ja hää­vie­rai­den kanssa.” Siinä hän koki, että tuleva vuosi tulisi ole­maan hyvä.

Kuva: Maria Hedengren

Visiona on tal­len­taa kuviin avio­lii­ton ins­pi­roiva kau­neus, seik­kailu ja rak­kaus, mutta hän toteaa, ettei se ole help­poa. Kuvaus­päivä on pitkä ja on haaste saada tai­teel­li­nen ote jokai­seen kuvaan, minkä vuoksi onnis­tu­mi­nen tun­tuu aina hyvältä. Ja voi todella sanoa, että hän on onnis­tu­nut van­git­se­maan kuviinsa aitoja tun­teita, kau­niita yksi­tyis­koh­tia ja ainut­ker­tai­sen päi­vän tun­nel­man. Kir­jeen­kir­joit­taja net­ti­si­vuilla toteaa, että Hedengren näyt­tää siir­ty­neen tek­niik­kaan kes­kit­ty­västä valo­ku­vauk­sesta vapaa­seen itseil­mai­suun: “It’s not the tech­nical per­for­mance that counts, that’s cer­tainly not the essence, but it is a neces­sary means to an end, to actually seize the moment as you saw it. You seem to have freed your­self from the shackles of tech­no­logy, at least that is what comes out.” (Joe)

Vuonna 2013 Kame­ra­koulu oli lis­tan­nut Hedengre­nin yhdeksi Suo­men kym­me­nestä par­haasta hää­ku­vaa­jasta. Hän on myös voit­ta­nut kan­sain­vä­li­siä hää­ku­vaus pal­kin­toja ja hänen töi­tään on jul­kaistu hää­blo­geissa Belle and Chic, Best Day Ever, File de Nunta, Love Me Do ja Häät.

Lisää hänen töi­tään voi käydä kat­so­massa osoit­teessa: http://mariahedengren.com

”Tietä käy­den tien on vanki. Vapaa on vain umpi­hanki.” – Aaro Hel­laa­koski

“Kunin­ga­tar­päi­vät on Aura Rau­lon (sanoi­tuk­set, laulu) ja Elsa Sih­vo­lan (sävel­lyk­set, soit­ti­met, laulu) yhtye, jonka kut­su­muk­sena on elvyt­tää reto­ri­sen musii­kin perinne: tehdä lau­luja, joilla on sanot­ta­vaa. Nyky­ai­kana totuu­den kas­vot ovat kui­ten­kin niin moni­syi­set, ettei­vät yksin­ker­tai­set fraa­sit enää riitä kuvaa­maan sitä, mitä haluamme ker­toa. On otet­tava käyt­töön järeäm­mät kei­not ja tavoi­tel­tava oival­luk­sen kai­loja uusin sanoin. Kunin­ga­tar­päi­vien draama on kar­ne­va­lis­tista ja huu­mori pyhää. Musii­kissa mys­tiikka, poliit­ti­nen lau­lu­pe­rinne, kan­san­lau­lut ja itku­vir­ret yhdis­ty­vät post­mo­der­niin räp­piin, hou­ru­päi­siin vals­sei­hin ja ikiai­kai­siin tra­ge­dioi­hin tavalla, joka itket­tää, nau­rat­taa ja herät­tää sydä­men eloon!”

www.facebook.com/Kuningatarpaivat

Kunin­ga­tar­päi­vät on per­for­ma­tii­vi­nen musiik­ki­ta­pah­tuma, jossa sanan ja säve­len lisäksi hyö­dyn­ne­tään pal­jon teat­raa­li­sia ele­ment­tejä ja muuta visu­aa­li­suutta. Yhtye on toteut­ta­nut perin­teis­ten klu­bi­keik­ko­jen ohella myös kokeel­li­sem­paa ohjel­mis­toa, mutta perin­tei­sim­mil­lään­kin koko­nai­suus on näh­däk­seni aina myös per­for­manssi, mihin puo­leen kes­ki­tymme tässä haas­tat­te­lussa. 

Poik­ki­tai­teel­li­suus ei kuu­lemma ole tie­toi­sesti har­kittu linja. “Emme tahdo lii­kaa ana­ly­soida teke­mi­siämme. Kiel­tä­mättä tuo­tan­toamme usein luon­neh­di­taan teat­te­ri­musii­kiksi, tyy­limme on dra­maat­ti­nen ja useim­mat kap­pa­leet ovat tari­noita. Minulla on teat­te­ri­tausta, mikä on var­maan­kin osal­taan vai­kut­ta­nut tyy­liimme”, Raulo ker­too. Kuningatarpäivät-​esityksen ei ensi­si­jai­sesti ole tar­koi­tus olla luotu todel­li­suus vaan he itse vil­pit­tö­mästi ja avoi­mesti jaka­massa itsel­leen tär­keitä asioita. Raulo muis­tut­taa, että esiin­ty­mi­sissä kui­ten­kin pii­lou­du­taan roo­lin taakse muu­ten­kin kuin rekvi­sii­tan ja esiin­ty­mi­sa­su­jen avulla.

Sih­vola ker­too esi­tys­ten muo­tou­tu­neen koko ajan teat­raa­li­sem­miksi. Draa­man kaari on ollut mukana alusta asti, mutta sit­tem­min on tehty myös täy­sin käsi­kir­joi­tet­tuja esiin­ty­mi­siä, kuten Mirdja Ast -musi­kaali, joka esi­tet­tiin vain ker­ran 2013 Arkadia-​kirjakaupassa. Olin sil­loin pai­kalla todis­ta­massa ehkä tähän asti hät­käh­dyt­tä­vintä, aina­kin yllät­tä­vintä musiik­kie­si­tystä. Esiin­ty­jät rai­vo­si­vat ja kuis­ki­vat, puhui­vat eksy­nei­syy­destä, kel­paa­mat­to­muu­den tun­teesta ja hyväk­sy­tyksi tule­mi­sesta. Ker­ron­nal­li­nen spek­taak­keli otti käyt­töön koko kir­ja­kau­pan tilan esiin­ty­mis­ko­rok­keelta ylei­sön takai­seen perä­sei­nään asti ja lat­tian­ra­jasta kat­toon tik­kailla kii­ve­ten. Kunin­ga­tar­päi­vien yhdis­tä­mät esit­tä­vän tai­teen lajit vuo­rot­te­li­vat siten, että musiik­ki­kap­pa­leet ja näy­tel­lyt koh­tauk­set kul­jet­ti­vat eteen päin tari­naa nai­seu­den tra­ge­diasta.

Tekeillä on jo uusia pro­jek­teja, pal­jas­taa Sih­vola. “Yleensä Aura toi­mii tireh­töö­rinä. Tah­domme, että esi­tyk­semme luo­vat jat­ku­van inten­si­tee­tin mei­dän ja kat­so­jien välille.” “Siksi emme myös­kään tee välis­piik­kejä tai muu­ten sahaa arki­sen ja eep­pi­sen välillä. Tah­domme säi­lyt­tää saman tun­nel­man koko esi­tyk­sen ajan, bii­sien välis­sä­kin”, Raulo lisää. “Emme muu­ten­kaan selit­tele itseämme. Viime aikoina olemme vain kävel­leet lavalle, tui­jot­ta­neet het­ken tiu­kasti ylei­söön ja alka­neet soit­taa.”

Kunin­ga­tar­päi­vien yhteis­työ toi­mii siten, että Raulo kir­joit­taa teks­tin, jonka Sih­vola sävel­tää ja sovit­taa val­miiksi. Tämä on heille sopi­vin tapa tehdä musiik­kia. Siinä ei rat­kaista ongel­mia, vaan asiat lok­sah­ta­vat pai­kal­leen intui­tii­vi­sesti ja luon­te­vasti. “Nämä ovat aina inte­rak­tii­vi­sia pro­ses­seja. Toi­nen kek­sii yhden jutun, toi­nen toi­sen, jos­kus vasta vartti ennen esi­tyk­sen alkua. Musii­kil­li­nen yhteis­työ toi­mii meillä sikäli hyvin, että kum­pi­kaan ei ole kovin kaa­va­mai­nen työs­ken­te­lijä – minä en laske sanoja tai tavuja, ne vain aset­tu­vat yhteen. Elsa nap­paa hyvin kiinni teks­tieni tun­nel­mista ja valit­see sopi­vim­man tyy­li­la­jin tul­kin­tansa mukaan”, Raulo poh­tii. “Kap­pa­leemme ovat Elsan impres­sioita teks­teistä istu­tet­tuina säve­leen.”

Yhtyeen tyyli on eklek­ti­nen, yhdis­telmä eri­lai­sia tun­nel­mia ja vai­ku­tel­mia, jotka usein toi­mi­vat juuri epä­so­vin­nai­suu­tensa ansiosta. Vai kuinka usein kuu­lee räp­piä ja kan­san­musiik­kia samassa kap­pa­leessa, sil­mät kiinni ja kädet avoinna esi­tet­tynä?

“Epä­vi­ral­li­nen mot­tomme on vää­rään aikaan vää­rässä pai­kassa. Ei meillä ole itse­tar­koi­tuk­sel­lista tar­vetta erot­tau­tua, mutta se, ettemme ole ennalta-​arvattavia ja tark­kaan mää­ri­tel­tä­vissä johon­kin tiet­tyyn ske­neen, antaa ulko­puo­li­suu­den voi­maa ja hyvän yllä­tys­mo­men­tin. Vaikka esi­mer­kiksi kris­til­li­syys tulee kap­pa­leis­samme usein esiin, aina­kin rivien välistä, emme esiin­ty­jinä aivan ongel­mat­to­masti istu seu­ra­kun­ta­kon­teks­tiin”, nai­set poh­ti­vat. Kunin­ga­tar­päi­vät on silti keik­kail­lut kir­koissa ja kapa­koissa, monen muun lisäksi, ja pitä­nyt kaik­kia esiin­ty­mi­sym­pä­ris­töjä toi­mi­vina. Tar­koi­tus ei sel­västi ole­kaan olla helppo ja viih­dyt­tävä yhtye, vaan “hou­ku­tella kuu­li­jat avoi­meen olo­ti­laan lem­pey­dellä ja kau­neu­della ja iskeä sit­ten, kun sitä vähi­ten odot­taa”.

Kunin­ga­tar­päi­vien valtti on juuri tapa, jolla he ravis­te­le­vat ja herät­te­le­vät kuu­li­joita, niin kuin usein mer­ki­tyk­sel­li­seksi koet­ta­vassa tai­teessa. Tässä tapauk­sessa viesti vielä voi­mis­tuu eri tai­tee­na­lo­jen mukaan otta­mi­sesta – koko­nais­tai­de­teos puhut­te­lee ja vie perus­asioi­den äärelle elä­män yli­luon­nol­li­suutta unoh­ta­matta. Yhtye ei itse­kään nöy­ris­tele pro­jek­tinsa suh­teen: “Kult­ti­le­vyä tässä ollaan teke­mässä.” Raulo ja Sih­vola työs­tä­vät par­hail­laan ensim­mäistä pit­kä­soit­toal­bu­mi­aan.

Raulo ja Sih­vola ovat tien­neet toi­sensa jo lap­suu­desta, mutta oli silti lähes sat­tu­maa, että he pää­tyi­vät työs­ken­te­le­mään yhdessä. “Olimme aina pikem­min­kin väl­tel­leet toi­siamme, kun­nes pää­dyimme opis­ke­luai­kana molem­mat asu­maan Herän­nei­den yli­op­pi­las­ko­dille. Yhtei­sa­su­mi­sen par­haita puo­lia oli se, ettei voi­nut valita kaik­kia ihmi­siä, joi­den kanssa arkensa jakaa”, Sih­vola toteaa. Ylätalo-​nimisessä asun­to­lassa jär­jes­tet­tiin yhteis­musi­soin­teja, jotka toi­mi­vat alkusoit­tona Kunin­ga­tar­päi­ville.

Herän­näi­syys on tär­keä ele­mentti Kunin­ga­ta­räi­vien tuo­tan­nossa. Sii­onin vir­sistä on suo­raan lai­nattu mate­ri­aa­lia omiin kap­pa­lei­siin. Raulo uskoo körtti-​identiteettinsä näky­vän runoissa: “Herän­näi­syy­teen liit­tyvä mys­tiikka oli itselle ripa­riai­kaan tär­keä löytö, aja­tus siitä, että kai­ken ei tar­vitse olla seli­tet­tä­vissä tai hal­lit­ta­vissa. Lyrii­kois­sani mys­tiikka ja komiikka sekoit­tu­vat, kuten elä­mässä niin usein muu­ten­kin. Sano­taan, että suu­rim­man­kin rie­mun alta kuo­lema tui­jot­taa, suu­rim­man­kin surun alta tui­jot­taa lohtu.”

Kris­ti­nusko on molem­mille muusi­koille kai­ken läpäi­sevä maa­il­man­kat­so­mus ja tapa sanoit­taa asioita, mikä näkyy väis­tä­mättä sanoi­tuk­sissa ja kuu­luu säve­lissä, vaik­ka­kaan ei aina tie­toi­sesti. Sih­vola poh­tii, että yksi tär­keä ja usein tois­tuva teema on kai­paus, ”kai­paus ikään kuin mer­ki­tyk­sel­li­syy­den poh­ja­ve­tenä. Lau­lu­jemme sanat syn­ty­vät usein pro­vo­kaa­tiosta, vas­ta­lauseena esi­mer­kiksi apa­tiaa vas­taan. Kunin­ga­tar­päi­vät haluaa olla todel­li­suu­den lah­jo­mat­to­man ihmeel­li­syy­den ja komplek­si­suu­den puo­lus­tus­puhe. On helppo huu­taa äänek­käästi yksin­ker­tai­sia totuuk­sia, me tah­domme räy­hätä moni­mut­kais­ten totuuk­sien puo­lesta.” Kap­pa­leissa halu­taan pal­jas­taa tun­te­ma­ton ja sala­pe­räi­nen arki­sim­mis­sa­kin asioissa. Vas­taa­vasti kai­kista vaka­vim­mat ja ahdis­ta­vim­mat aiheet näyt­täy­ty­vät koo­mi­sina ja melo­dra­maat­ti­sina. Juuri nämä ris­ti­rii­dat saa­vat osan ylei­söstä nau­ra­maan, osan itke­mään, mihin yhtye esit­te­ly­teks­tis­sään­kin sanoo pyr­ki­vänsä.

Kunin­ga­tar­päi­vät esiin­tyy Kaus­ti­sen Kan­san­musiik­ki­juh­lilla ensi lau­an­taina 16.7.2016.

Kuvat on otettu koti­kei­kalla Sih­vo­lan jär­jes­tä­missä Kunin­ga­tar­juh­lissa.

Sisus­tusark­ki­tehti Milla Björk-​Vartiainen asuu per­heensä kanssa Espoossa satu­mai­sessa sata­vuo­ti­aassa talossa, joka on itse remon­toitu van­haa kun­nioit­taen. Tapa­simme hänet koto­naan tee­ku­pil­lis­ten ja kesän ensim­mäis­ten man­si­koi­den ääressä.

Björk-​Vartiainen on sisus­tusark­ki­tehti, joka tekee myös kalus­te­suun­nit­te­lua. Kaikki luova käsillä teke­mi­nen on aina tun­tu­nut luon­tai­selta – lap­sena Björk-​Vartiainen kävi kuva­tai­de­kou­lussa ja tyt­tö­jen puu­työ­ker­hossa ja ompeli pit­kään kaikki omat vaat­teensa tal­vi­ta­keista läh­tien. Nuori Milla ajat­te­li­kin läh­te­vänsä opis­ke­le­maan juuri vaa­te­tusa­laa, mutta ei lopulta halun­nut kes­kit­tyä vain ihmi­syk­si­löi­hin, vaan laa­jem­min koko ympä­ris­töön.

“Oli vai­kea päät­tää, mihin suun­tau­tuisi, oli niin pal­jon vaih­toeh­toja. Tork­ke­lin kuva­tai­de­lu­kiossa meillä oli niin hyvä kera­mii­kan opet­taja, että hain ensin sille alalle, mutta työ­ti­lanne olisi ollut liian epä­varma. Mie­tin myös kuvis­mai­kan ammat­tia, sillä se on sel­keä ja melko varma työl­lis­täjä. Mutta eihän lop­pue­lä­mäs­tään voi päät­tää pel­killä jär­ki­pe­rus­teil­la­kaan!”

Tai­de­teol­li­sen Kor­kea­kou­lun sisus­tusark­ki­teh­tuu­rin ja kalus­te­suun­nit­te­lun lin­jalta jär­jes­tyi Björk-​Vartiaiselle opis­ke­lu­paikka toi­sella haku­ker­ralla. Ensim­mäi­senä haku­ke­sänä hän pyrki muu­al­le­kin, mutta Tai­de­teol­li­sen Kor­kea­kou­lun pää­sy­ko­keissa tuli heti vahva tunne siitä, että tämä on mun juttu. Kun asiasta oli saa­nut var­muu­den, Björk-​Vartiainen alkoi työs­ken­nellä pää­mää­rä­tie­toi­sesti tavoit­teen saa­vut­ta­mi­seksi. Hän meni har­joit­te­li­jaksi sisus­tus­liik­kee­seen ja ark­ki­teh­ti­toi­mis­toon ja alkoi siten val­mis­tau­tua alalle itse­näi­sesti jo ennen opin­to­jen aloit­ta­mista. Kaik­kea ei kui­ten­kaan voi tehdä yksin: Kou­lu­tus antoi hyvät eväät sisäl­lön­tuot­ta­mi­seen, töistä kes­kus­te­le­mi­seen ja kon­tak­tien sol­mi­mi­seen.

Vii­mei­set kym­me­nen vuotta Björk-​Vartiainen on työs­ken­nel­lyt Juhani Aal­lon ark­ki­teh­ti­toi­mis­tossa Sipoossa ja jakaa kris­til­li­set arvot toi­mis­ton omis­ta­jan kanssa. Aiem­min hän on ollut myös mui­den toi­mis­to­jen lis­toilla ja toi­mi­nut free­lance­rina. Monilla Björk-​Vartiaisen pie­nen kurs­sin opis­ke­lu­ka­ve­reista on nyky­ään oma toi­misto tai kimp­pa­toi­misto tois­tensa kanssa. Itse hän pitää hyvänä rat­kai­suna, että las­ten myötä siir­tyi toi­sen toi­mis­ton pal­ve­luk­seen – sieltä sai myös teh­tä­väk­seen aiem­paa suu­rem­pia töitä.

Ensim­mäi­nen kris­til­li­seen kon­teks­tiin toteu­tettu työn­anto tuli nykyi­sen työ­nan­ta­jan kautta. Sipoon seu­ra­kunta on vuo­sien var­rella tilan­nut sekä seu­ra­kun­ta­ta­lolle, toi­mis­to­ti­loi­hin että lei­ri­kes­kuk­seen uutta ilmettä Juhani Aal­lon toi­mis­tosta. Sana on kii­ri­nyt, ja parasta mai­nosta on hyvä palaute enti­siltä asiak­kailta. Asiak­kaat ja ark­ki­teh­dit löy­tä­vät­kin usein toi­sensa pus­ka­ra­dion väli­tyk­sellä. Tähän men­nessä Björk-​Vartiainen on suun­ni­tel­lut inte­ri­öö­rejä Sipoon lisäksi myös esi­mer­kiksi Lah­den seu­ra­kun­nalle, Lähe­ty­syh­dis­tys Kyl­vä­jälle ja Suo­men Raa­mat­tuo­pis­tolle.

Omasta vakau­muk­sesta huo­li­matta kris­til­li­selle yhtei­sölle teh­tävä työ ei sisus­tus­suun­nit­te­li­jan amma­tissa juuri eroa muista yhteis­työ­ku­vioista, ker­too Björk-​Vartiainen. “Totta kai se, että tie­dän seu­ra­kun­ta­kon­teks­tista itse enem­män, hel­pot­taa pro­ses­sia. Silti itse perus­työ on samaa kaik­kien asiak­kai­den kanssa, läh­den aina liik­keelle asiak­kaan tar­peista ja toi­veista. Jos tilat toi­mi­vat, ne kan­nat­te­le­vat ja tuke­vat ihmistä alas pai­na­mi­sen sijaan. Toi­mi­vassa tilassa on hyvä olla ja tehdä niitä asioita, joita var­ten se on ole­massa. Tämän työs­ken­te­ly­pe­ri­aat­teen voisi aja­tella poh­jau­tu­van kris­til­li­seen maa­il­man­kat­so­muk­seen.” Kyse ei siis ole pää­asiassa oman vision toteut­ta­mi­sesta, vaan Björk-​Vartiainen kokee ole­vansa pal­ve­luam­ma­tissa. “En tee tätä työtä itsel­leni vaan tilo­jen käyt­tä­jille. Tilan kuu­luu tukea sitä, miten siellä ollaan ja mitä siellä teh­dään. Kun van­hin poi­kamme meni päi­vä­ko­tiin, joka oli tyy­li­käs ja voit­ta­nut ark­ki­teh­tuu­ri­kil­pai­lu­ja­kin, lapsi luuli tul­leensa ter­veys­kes­kuk­seen! Tämä on hyvä esi­merkki siitä, että tilan suun­nit­telu voi olla erin­omaista, mutta jos se ei tue käyt­tö­tar­koi­tusta, jos­sain on epä­on­nis­tuttu. Eihän tila sil­loin toimi.”

Työs­ken­te­ly­pro­sessi uuden asiak­kaan kanssa alkaa aina perus­teel­li­sella aloi­tus­kes­kus­te­lulla. Siinä kar­toi­te­taan pro­jek­tin tavoit­teet, kuten sisus­tet­ta­vaan tilaan toi­vot­ta­vat toi­min­not ja tun­nel­mat. Näi­den kes­kus­te­lu­jen ken­ties tär­keim­pänä asiana Björk-​Vartiainen pitää kui­ten­kin luot­ta­muk­sen raken­ta­mista asiak­kaan ja sisus­tusark­ki­teh­din välille. Kun se syn­tyy, ris­ti­rii­ta­ti­lan­teita tulee vas­taan hyvin har­voin jos lain­kaan, ja sil­loin­kin Björk-​Vartiainen arve­lee kyseen ole­van yleensä yksin­ker­tai­sesti hen­ki­lö­ke­mioista. Hän muis­tut­taa, että asia­kas täy­tyy saada vakuu­te­tuksi siitä, että suun­nit­te­lija ajat­te­lee ensi­si­jai­sesti tämän etua. Siitä on helppo jat­kaa yhteis­työtä eteen­päin.

Asia­kas­läh­töi­syys tulee muu­ten­kin kes­kus­te­lus­samme esiin useam­paan ker­taan: “Tilaa­jan roo­liin kuu­luu ilmaista tilan käyt­tä­jien tar­peet tule­van sisus­tuk­sen suh­teen, mutta koi­tan tehdä hei­dän osuu­tensa suun­nit­te­lu­pro­ses­sinsa mah­dol­li­sim­man hel­poksi. Asiak­kaan ei tar­vitse hah­mot­taa lopul­lista koko­nai­suutta, vaan hän voi vaikka vain lue­tella adjek­tii­veja, joi­den ajat­te­lisi kuvaa­van tule­vaa sisus­tusta par­haim­mil­laan. Asiak­kaan ei tar­vitse olla sisus­tusark­ki­tehti itse. Minun työ­täni on kek­siä, kuinka toi­vot­tuun lop­pu­tu­lok­seen pääs­tään par­haalla mah­dol­li­sella tavalla.”

On tär­keää, että kon­takti asiak­kaa­seen säi­lyy myös työn jo pää­tyt­tyä. Sil­loin saa var­masti aitoa palau­tetta myös siitä, kuinka tila ja sisus­tus­rat­kai­sut kes­tä­vät aikaa ja toi­mi­vat käy­tän­nössä. Nämä kes­kus­te­lut ovat Björk-​Vartiaisen mukaan par­haita oppi­mis­ko­ke­muk­sia ja eri­tyi­sen arvo­kasta pää­omaa tule­via työ­teh­tä­viä var­ten.

Suun­nit­te­lu­työssä läh­tö­koh­tina ovat ennen kaik­kea funk­tio­naa­li­suus ja kes­tä­vyys, koros­taa Björk-​Vartiainen. Nii­den jäl­keen voi­daan miet­tiä muuta, kuten värejä, pin­ta­ma­te­ri­aa­leja ja yksit­täi­siä huo­ne­ka­luja tai sisus­tuse­si­neitä. Usein hän pyr­kii työs­ken­te­le­mään niin pal­jon kuin mah­dol­lista itse suun­ni­tel­ta­vassa tilassa, sillä siten siitä saa par­haan koko­nais­kä­si­tyk­sen. Hän tah­too tuoda sisus­tuk­siinsa jotain myös suo­raan uudis­tet­ta­vasta tilasta itses­tään tai sen ympä­ris­töstä: Sipoon seu­ra­kun­nan toi­mis­to­ti­loissa Björk-​Vartiainen käytti vihkiristi-​aihetta, joka on poi­mittu pai­kal­li­sesta kes­kiai­kai­sesta kir­kosta. Sieltä hän sai ins­pi­raa­tiota myös sisus­tuk­sen väri­va­lin­toi­hin. Lähe­ty­syh­dis­tys Kyl­vä­jän toi­mis­tolle teh­tiin kat­to­va­lai­sin­ten var­jos­ti­met koh­de­maista tuo­duista koreista ja Suo­men Raa­mat­tuo­pis­ton asuin­ra­ken­nuk­sen, Ystä­vien talon, makuu­huo­nei­den sei­niin tape­toi­tiin opis­ton graa­fi­kon muo­toi­le­mia Raamattu-​lainauksia.

Vaikka Björk-​Vartiainen työs­ken­te­lee tällä het­kellä nime­no­maan sisus­tusark­ki­teh­tina, hänen tut­kin­toonsa kuu­luu myös huo­ne­ka­lusuun­nit­te­li­jan päte­vyys. Jos joi­hin­kin sisus­tuk­siin ei ole löy­ty­nyt val­miina esi­mer­kiksi sopi­via valai­si­mia, hän on suun­ni­tel­lut ja toteut­ta­nut ne sivu­pro­jek­teina itse. Se, että työssä on mah­dol­li­suus toteut­taa luo­vuut­taan näin moni­puo­li­sesti ja päästä itse käsiksi mate­ri­aa­lei­hin ja yksit­täis­ten­kin sisus­tuse­le­ment­tien toteut­ta­mi­seen, aut­taa var­masti säi­lyt­tä­mään työn mie­lek­kyy­den. Osa Björk-​Vartiaisen luo­muk­sista on pää­ty­nyt myös tuo­tan­toon ja koris­taa sisus­tusark­ki­teh­din omaa­kin kotia.

“Van­haan taloon kuu­lu­vat sen tari­nat ja tun­nel­mat. Kotimme sisus­tuk­sen yhtenä tär­keim­mistä innoit­ta­jista toi­mi­vat Astrid Lindgre­nin kir­jat ja nii­den idyl­li­nen maa­ilma,” ker­too Björk-​Vartiainen. Koko­nai­suus on kotoisa ja kut­kut­taa ute­liai­suutta, sillä talosta löy­tyy usko­mat­to­man kiin­nos­ta­via tila­rat­kai­suja sekä van­ho­jen ja uusien ele­ment­tien oival­ta­via yhdis­tel­miä. Kysyes­sämme mil­loin min­kä­kin yksit­täi­sen esi­neen alku­pe­rää, saimme usein vas­tauk­seksi, että se on saatu tai peritty jol­ta­kulta suku­lai­selta tai ystä­vältä. Talolla ja sen sisus­tuk­sella siis todella on tarina, jonka jokai­nen asu­kas tie­tää ja josta myös mie­lel­lään ker­ro­taan vie­rai­li­joille.

Björk-​Vartiaisen kotona on pal­jon itse suun­ni­tel­tuja huo­ne­ka­luja, joi­den sel­vä­piir­tei­nen, moderni tyyli tasa­pai­not­taa kau­niisti van­han roso­pin­tai­sen talon run­sasta mutta har­mo­nista sisus­tusta. Suu­rin osa kodin itse teh­dyistä huo­ne­ka­luista on uniik­keja mal­li­kap­pa­leita opis­ke­lua­joilta, lähinnä sar­joista nimeltä “Vit­riini” ja “Mil­lit”. Molem­pien sar­jo­jen töissä on kiin­ni­tetty huo­miota kotiin, tai mihin tahansa tilaan, sekä yksi­tyi­senä että jul­ki­sena. Jokai­seen tilaan kuu­luu asioita, joi­den kuu­luu olla käden ulot­tu­villa ja käy­tet­tä­vissä, mutta joita ei mie­lel­lään koros­taisi, kuten myös niitä, jotka nime­no­maan halu­taan nos­taa jalus­talle ja tuoda esiin. “Näyt­tä­mönä ja pii­lo­paik­kana” rat­kai­see nimensä mukai­sesti ongel­man siten, että sar­jan jokai­seen kalus­tee­seen kuu­luu sekä kat­seilta sul­jet­tua että avointa säi­ly­tys­ti­laa.

Tapaa­mi­semme lopuksi tutus­tuimme vielä van­han talon vie­hät­tä­vään puu­tar­haan, jossa ome­na­puut kuk­ki­vat ja piha-​aidan vie­rillä kas­voi lem­mik­kejä ja muita niit­ty­kuk­kia kirk­kaan­vä­ri­sinä läis­kinä. Björk-​Vartiainen näytti, mitkä osat talosta ovat alku­pe­räi­siä, mitkä vii­ti­sen vuotta sit­ten teh­tyä laa­jen­nusta. Remon­tit on toteu­tettu van­hoilla tai van­han tyy­li­sillä mate­ri­aa­leilla, eikä sau­ma­koh­tia huo­maa lain­kaan sen parem­min ulkoa käsin kuin sisältä talosta. Tyy­lil­tään­kin lähes kaikki voisi hyvin olla alku­pe­räistä, sillä sekä piha­pii­rissä että talossa on läm­min­hen­ki­nen van­han puu­hu­vi­lan tun­nelma. Tun­tuu kuin aika olisi pysäh­ty­nyt. Häm­mäs­tys on suuri, kun kuu­lemme, että talo oli ostet­taessa räi­keässä 1970-​luvun loo­kissa. Sisus­tusark­ki­teh­dilla on siis ollut vapaa-​ajallakin työ­sar­kaa ja kuu­lemma edel­leen on aina jokin pro­jekti käyn­nissä. Koti elää asuk­kai­den mukana. Lop­pu­tu­los on yksin­ker­tai­sesti kau­nis, toteu­tettu rak­kau­della ja ammat­ti­tai­dolla.