Aarreaitta

Syn­nyin rukoi­le­vaksi kädel­li­seksi. Koko elä­mäni olen hapuil­lut janoi­sena kohti Juma­laa, kohti ole­mas­sao­lon, kau­neu­den ja eksis­ten­ti­aa­li­sen mie­lek­kyy­den läh­dettä. Olen myös aavis­tel­lut, että samasta janosta kum­puaa ihmis­kun­nan rik­kain ja mer­ki­tyk­sel­li­sin taide.

Syn­nyin myö­hässä. Isolla kir­joi­tettu Jumala ei pääse pää­kir­joi­tuk­siin. Uskonto on lähinnä sosio­lo­giaa ja iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­kaa, ei ihmi­sen ole­muk­seen ja maa­il­man­kaik­keu­den arvoi­tuk­seen liit­tyvä oleel­li­nen ulot­tu­vuus. Uskon­nol­li­nen taide on kult­tuu­ri­his­to­riaa.

Tie­teestä kir­joi­te­taan kuin se olisi kor­kealla vuo­rella asuva jät­ti­läi­nen, joka aina sil­loin täl­löin las­keu­tuu armol­li­sesti ker­to­maan ihmi­sille kai­ken into­hi­mon mitä­töi­viä vas­tauk­si­aan rak­kau­den, kuo­le­vai­suu­den ja elä­män tar­koi­tuk­sen kal­tai­siin kysy­myk­siin. Poh­jim­mal­taan ihmi­nen on maa­il­massa etsiäk­seen ruo­kaa ja vält­tääk­seen vaa­roja, se väit­tää. Poh­jim­mal­taan tai­de­kin kuu­lu­nee siis ravin­to­la­mai­nok­siin ja lii­ken­ne­merk­kei­hin.

Filo­sofi Ludwig Witt­gens­tein huo­mioi jo sata vuotta sit­ten, että ”ajal­li­sen ja pai­kal­li­sen elä­män arvoi­tuk­sen rat­kaisu on ajan ja pai­kan ulko­puo­lella. (Kysy­mys ei todel­la­kaan ole luon­non­tie­teen ongel­mien rat­kai­se­mi­sesta). Mys­tistä ei ole se, miten maa­ilma on, vaan että se on.”

Tästä huo­li­matta tie­de­jät­ti­läi­nen, joka latis­taa elä­män sel­viy­ty­mi­seksi ja tai­teen soi­din­me­noiksi, mars­sii kuris­ta­maan kaik­kea, mikä pyr­kii avau­tu­maan tun­te­mat­to­malle, kur­kot­te­le­maan kohti sie­lun syvyyk­siä. Aivan kuin sin­fo­nian mer­ki­tys olisi tyh­jen­net­tä­vissä yksit­täi­siin nuot­tei­hin, maa­lauk­sen vai­ku­tus väria­na­lyy­siin, ihmi­sen mys­teeri dna:han.

Koska aikaamme hal­lit­seva jät­ti­läi­sen totuus on niin hen­ge­tön, näyt­täy­tyy kaikki hen­gel­li­syys epäi­lyt­tä­vänä, epä­au­tent­ti­sena todel­li­suus­pa­kona. Kris­til­li­sen maa­il­man­kat­so­muk­sen omaa­van ihmi­sen tekemä taide on eri­tyi­sellä tavalla tun­nus­tuk­sel­lista – siis hiu­kan epä­luo­tet­ta­vaa ja pro­pa­gan­dis­tista – kun taas juma­lat­to­man maa­il­man­kat­so­muk­sen rajoissa esi­tetty taide on rehel­listä, aitoa ja neut­raa­lia.

Mutta ei ole yltiö­päi­sen post­mo­der­nia väit­tää, että kaikki mitä ihmi­nen tekee – niin tiede kuin tai­de­kin – on aina tun­nus­tuk­sel­lista. Kukaan ei ole neut­raali. Maa­il­man­kat­so­muk­se­tonta ihmistä ei ole ole­mas­sa­kaan. Kris­ti­tyn luoma kuvaus tun­teis­taan, aja­tuk­sis­taan ja koke­muk­sis­taan ei pro­pa­goi kris­til­listä maa­il­man­kat­so­musta sen kum­mem­min kuin Akse­lin ja Eli­nan hää­valssi hete­ro­nor­ma­tii­vista sek­su­aa­li­suutta.

Tai­detta teke­vien rukoi­le­vien kädel­lis­ten ei siis tule sul­keis­taa maa­il­man­kat­so­mus­taan. Mitä jos Andrei Tar­kovski tai Leo Tols­toi olisi teh­nyt niin? Mitä jos Arvo Pärt tai Ter­rence Malick tekisi niin?

Luuk­kaan evan­ke­liu­missa on koh­taus, jossa Jee­sus tulee Jerusa­le­miin ja ope­tus­lap­set huu­ta­vat ja melua­vat kau­pun­gin kaduilla. Fari­seuk­sia asia ärsyt­tää ja he pyy­tä­vät Jee­susta hil­jen­tä­mään ope­tus­lap­sensa. Mitä tekee Kris­tus? Siir­tääkö hän seu­raa­jansa jon­ne­kin sivum­malle, yksi­tyi­seen tilaan yksi­tyi­s­asioi­neen, kat­sei­den kan­ta­mat­to­miin? Pyy­tääkö hän pii­lot­ta­maan uskon­nol­li­set koke­muk­set, pitä­mään niistä pie­nem­pää ääntä?

Ei suin­kaan. Kris­tuk­sen vas­taus fari­seuk­sille on ehdo­ton: ”Jos he oli­si­vat vaiti niin kivet huu­tai­si­vat.”

Kir­joit­taja on rap-​artisti, pas­tori ja teo­lo­gian toh­tori. Hän on kir­joit­ta­nut kir­jan Rukoi­leva kädel­li­nen ja tekee musiik­kia artis­ti­ni­millä Dai­kini ja Pappi.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?

Ryi­jyt ovat kuto­malla tai ompe­le­malla val­mis­tet­tuja pit­kä­nuk­kai­sia teks­tii­lejä, joissa yleensä käy­te­tään mate­ri­aa­lina vil­laa. Ryijy on alku­jaan ollut läm­mike, reki­ryijy tai tai muu peitto, mutta nykyi­sin niitä käy­te­tään lähinnä koris­te­tar­koi­tuk­sessa, sei­nälle ripus­tet­ta­vana teks­tii­li­tai­teena. Moni tun­ne­tuim­mista ryi­jy­mal­leista onkin nimek­kään tai­tei­li­jan suun­nit­te­lema, esi­mer­kiksi Akseli Gallén-​Kallela ja ark­ki­teh­ti­toi­misto Gesellius-​Lindgren-​Saarinen ovat piir­tä­neet niitä.

Vih­ki­toi­mi­tuk­sissa ryi­jyjä alet­tiin käyt­tää 1900-​luvun alussa. Hää­pari sei­soo ryi­jyn päällä vih­ki­toi­mi­tuk­sen ajan. Vih­ki­ryi­jyllä ei ole var­si­naista litur­gista mer­ki­tystä, joten kuviointi voi olla mil­lai­nen vain jos ryi­jyä yli­pää­tään tah­do­taan käyt­tää. Tar­koi­tus on lähinnä koris­taa alt­ta­ri­ti­laa ja juh­lis­taa vih­ki­ti­lan­netta.

Jos ryijy on hää­pa­rin oma ja yhtei­seen kotiin tar­koi­tettu, paris­kun­nan sisus­tus­tyyli lie­nee suu­rin mää­rit­tävä tekijä ryi­jyä valit­taessa. Ennen van­haan ryijy oli osa nuo­ren nai­sen kapioita, joten monet vih­ki­ryi­jyt oli­vat mor­sian­ten itse teke­miä tai suvussa kauan kul­ke­neita. Nii­den taakse kir­jail­tiin eril­li­selle kan­gas­pa­lalle vihit­ty­jen nimet ja päi­vä­mää­rät. Ellei parilla ole omaa vih­ki­ryi­jyä käy­tös­sään, voi­daan sel­lai­nen myös lai­nata seu­ra­kun­nalta. Vih­ki­ryi­jyjä lah­joi­tet­tiin ja han­kit­tiin moniin kirk­koi­hin eri­tyi­sesti 1900-​luvun lopulla. 

Arvel­laan, että tapa lah­joit­taa ryijy kirk­koon juon­taisi juu­rensa kato­li­seen aikaan. Vielä 1700-​luvulla oli Suo­mes­sa­kin tapana lah­joit­taa kirk­koi­hin kar­hun, suden tai poron tal­joja. Talja sijoi­tet­tiin alt­ta­rille, missä pappi alt­ta­ri­pal­ve­lusta suo­rit­taes­saan polki jal­koi­hinsa paka­nal­li­sen uskon­nol­li­suu­den sym­bo­lin. Van­haan kan­san­pe­rin­tee­seen on myös liit­ty­nyt vih­ki­pa­rin peit­te­le­mi­nen läm­pi­mällä vuo­de­vaat­teella, usein ryi­jyllä. Vih­ki­ryi­jyn voi­daan siis aja­tella viit­taa­van useam­paan­kin aiem­paan perin­tee­seen.

 

Katso lisää esi­mer­kiksi:

Pentti Lem­piäi­nen: Kuvien kieli – Ver­taus­ku­vat uskossa ja elä­mässä

Terhi Kuusisto, häät.fi: Vih­ki­ryijy on läm­min muisto hää­päi­västä

http://www.haat.fi/aiheet/suunnittelu/vihkiryijy-on-lammin-muisto-haapaivasta

Suo­men Käsi­työn Ystä­vät: http://www.kasityonystavat.fi/fi/ryijyt

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?

Valo­ku­vaaja Eetu Lin­nan­kivi jul­kai­see video­muo­to­ku­vista koos­tu­van teos­sar­jan, Ole kuin mies, tou­ko­kuun alussa SUHE Kol­lek­tii­vin tai­de­näyt­te­lyssä Läpi­nä­kyvä – Trans­pa­rent. Aar­re­aitta sai kuulla teok­sen taus­talla vai­kut­ta­vasta Herk­kyys mie­hissä  -valo­ku­va­sar­jasta ja Ole kuin mies -video­sar­jan syn­ty­pro­ses­sista.

Kai­killa ihmi­sillä on sisäl­lään asioita, joista eivät halua puhua muille, toteaa valo­ku­vaaja Eetu Lin­nan­kivi. ”Jos siis on jotain mitä haluaa suo­jella, on sisällä jotain herk­kää. Mutta jos kai­killa on sisäl­lään herk­kyyttä, miksi sitä ei sit­ten voi näyt­tää muille?” Tämä aja­tus ja sen ympä­rillä käyty kes­kus­telu yöl­li­sen auto­mat­kan aikana kah­den ystä­vän kanssa sai Lin­nan­ki­ven käsit­te­le­mään aihetta valo­ku­va­sar­jassa Herk­kyys mie­hissä.

Herk­kyys mie­hissä -muo­to­ku­va­sar­jassa Lin­nan­kivi halusi tar­koi­tuk­sella rajata aiheen juuri mies­ten herk­kyy­teen, koska koki aiheen itsel­leen tutuim­maksi. ”Olen ehkä kes­ki­ver­toa her­kempi tyyppi ja siksi on myös ollut tar­vetta käsi­tellä asiaa ja miten sii­hen suh­tau­tuu hen­ki­lö­koh­tai­sesti omassa elä­mässä. Mies­ten herk­kyys on ehkä myös vielä tabuun­tu­neempi aihe kuin nais­ten herk­kyys tai herk­kyys ihmi­sissä yli­päänsä.

HerkkyysMiehissa

(Kuva vasem­malla) “Ilo­sina aikoina ja surul­li­sina aikoina eri­lai­set melo­diat saa her­kis­ty­mään kyy­ne­liin. Jos­kus kun on on hyvä tilanne elä­mässä, tun­tuu siltä, että kaikki kuu­los­taa taas ihan todella eri­lai­silta, nää bii­sit ja melo­diat ja kaikki mitä bii­sissä voi ollakkaan.”(Kuva oikealla) ”Herk­kyyttä on mie­les­täni joka tapauk­sessa ja se etsii pur­kau­tu­mis­ka­na­via. Jos en tun­nusta ole­vani herkkä, jou­dun tais­te­le­maan asioita ja tun­teita vas­taan, ettei herk­kyys pää­sisi esiin laa­ti­kosta, johon sen olen lait­ta­nut.”

Teema on kiin­nos­ta­nut Lin­nan­ki­veä ja hän on jat­ka­nut aiheen käsit­te­lyä uusim­massa video­pro­jek­tis­saan, Ole kuin mies. Teos­sar­jassa hän käsit­te­lee aihetta vielä aiem­paa syvem­min, tar­jo­ten kat­so­jalle laa­jem­man mah­dol­li­suu­den tar­kas­tella kuvat­ta­vien aja­tuk­sia ja koke­muk­sia tällä ker­taa valo­ku­van sijaan videon kautta.

Pro­jek­tin alussa etsies­sään haas­ta­tel­ta­via Lin­nan­kivi kyseli kaik­kia tut­tuja, joita vain keh­tasi, mukaan pro­jek­tiin. Lin­nan­kivi lait­toi ilmoi­tuk­sen aiheesta myös face­boo­kiin ja yllät­täen ilmoi­tusta jaet­tiin yli sata ker­taa. Yhtey­den­ot­toja ker­tyi lopulta 59. Lin­nan­kivi epäi­lee, että asian leviä­mi­nen ker­too eni­ten siitä ettei aiheen käsit­te­lylle ole ollut tar­jolla kovin monia kana­via. Suu­resta yhtey­den­ot­to­mää­rästä muo­dos­tui­kin posi­tii­vi­nen ongelma. Lin­nan­kivi lähetti kai­kille ilmoi­tuk­seen vas­tan­neille tar­ken­ta­via kysy­myk­siä, jol­loin hän pys­tyi ryh­mit­te­le­mään kuvat­ta­vaeh­dok­kaat aihei­den mukaan. Hän halusi koko­nai­suu­desta mah­dol­li­sim­man moni­puo­li­sen.

Lin­nan­kivi tapasi kuvat­ta­vat näi­den kodeissa ja kah­vin­juon­nista siir­ryt­tiin luon­te­vasti hil­jal­leen haas­tat­te­luun. Toi­si­naan hän huo­masi, että tarve kes­kus­te­lun kan­nat­te­le­mi­selle oli suu­rempi, koska haas­ta­tel­tava oli varo­vai­sempi tai hil­jai­sempi. Eräs toi­nen haas­ta­tel­ta­vista puo­les­taan ter­vehti heti ovella halaa­malla. ”Heti alussa halusin tehdä sen valin­nan, että kuun­te­len, kes­kus­te­len ja kom­men­toin aihetta enem­män kans­saih­mi­senä kuin aiheen tut­ki­jana. Vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja kuvaa­mi­sen yti­messä on, että syn­tyy luot­ta­mus ja syn­tyy yhteys.”

(Suo­sit­te­lemme videoi­den lait­ta­mista koko näy­tön tilaan.)

Haas­tat­te­lun aikana Lin­nan­kivi esitti ylei­siä kysy­myk­siä herk­kyy­teen liit­tyen, mutta ei halun­nut lii­aksi läh­teä mää­rit­te­le­mään mil­lai­sesta herk­kyy­destä on kyse, vaan tark­kaili mihin suun­taan kes­kus­telu luon­tai­sesti läh­tee kul­loin­kin kyseessä ole­van mie­hen kanssa ajau­tu­maan. Kuvaus­pai­koiksi vali­koi­tui­vat mies­ten kodit. Lin­nan­kivi halusi kuvausym­pä­ris­tö­jen ole­van yksi­tyi­siä – sel­lai­sia, joissa uskal­taa kokea herk­kyyttä. Tär­keä osa pro­ses­sia oli, että kuvat­ta­vat sai­vat puhua omalta koti­ken­täl­tään käsin.

Mies­ten herkkyys-​projektissa Lin­nan­kivi sau­noi haas­ta­tel­ta­vien kanssa ja äänitti haas­tat­te­lu­pät­kiä suih­kussa sau­no­mi­sen lomassa. Hän havaitsi sil­loin, että sauna ren­toutti kuvat­ta­vien lihak­sia ja iho­kin oli eri­lai­nen läm­pi­män veden jäl­keen. Video­pro­jek­tissa hän halusi jat­kaa aiem­min hyväksi havait­tua mene­tel­mää ja pyysi mie­hiä käy­mään läm­pi­mässä suih­kussa ennen kuvauk­sen aloit­ta­mista. Haas­tat­te­lun aikana Lin­nan­kivi pyrki ole­maan hyvin aktii­vi­nen ja läsnä, mutta kuvaus­ti­lan­teessa hän tar­koi­tuk­sella vetäy­tyi syr­jem­pään kuvat­ta­van kat­sel­lessa kame­raan. Video­ku­vauk­sen ajaksi Lin­nan­kivi antoi etu­kä­teen mie­li­ku­va­har­joi­tuk­sia. Har­joi­tuk­silla pyrit­tiin saa­maan kuvat­tava mie­les­sään pois itse kuvaus­ti­lan­teesta. Mie­lessä tuli muun muassa käydä läpi viisi ihmistä, jotka ovat vai­kut­ta­neet elä­mään joko her­kis­tä­västi tai kovet­ta­vasti. Näin hän pyrki saa­maan kuvat­ta­van aja­tuk­sis­saan pois itse kuvaus­ti­lan­teesta.

Lin­nan­kivi kokee, että aihetta on pidetty tär­keänä. Teok­sen kuval­li­nen ker­ronta on hyvin vähäe­leistä ja ehkä juuri sen vuoksi niin vai­kut­ta­vaa. Kat­soja pää­see kuu­le­maan mies­ten hen­ki­lö­koh­tai­sen näkö­kul­man aihee­seen. Video­muo­to­ku­vat on alun perin tar­koi­tettu näyt­te­ly­ti­laan, jossa ne voi hei­jas­taa suu­relle kan­kaalle. Täl­löin teok­sen voi kokea koko­nais­val­tai­sem­min ilman häi­riö­te­ki­jöitä. Mies­ten kat­soessa rau­hal­li­sesti suo­raan kame­raan, ei voi kuin pysäh­tyä kuun­te­le­maan. Teok­sen teema ja toteu­tus lait­ta­vat poh­ti­maan omaa suh­tau­tu­mista aihee­seen ja mies­ten koke­muk­siin, jotka eivät ole hel­posti ohi­tet­ta­vissa. Mies­ten roh­keus ja avoi­muus on kun­nioi­tusta herät­tä­vää ja puhut­te­le­vaa.

”Tie­tyllä tavalla kris­til­li­nen aja­tus­maa­ilma tukee ihmi­sissä ole­vaa herk­kyyttä ja yksi­löt näh­dään kaikki sama­nar­voi­sina. Tai aina­kin se on omi­nai­suus, jota sie­täisi arvos­taa ja myös hyväk­syä sen ole­mas­saolo”, poh­dis­ke­lee Lin­nan­kivi. ”Jumala on luo­nut ihmi­set omiksi kuvik­seen ja luo­nut myös herk­kyy­den eli sen voi­daan aja­tella ole­van tar­koi­tuk­sen­mu­kaista. Herk­kyys on myös asia, joka ei vai­kuta ihmi­sar­voon ja silti sii­hen liit­tyy hyväk­sy­mi­sen vai­keus. Kris­ti­nus­kon voisi aja­tella hel­pot­ta­van tuota hyväk­sy­mistä”, hän toteaa.

Lin­nan­kivi ei tuo­nut usko­aan esiin pro­jek­tin aikana haas­ta­tel­ta­vil­leen. Hän kui­ten­kin toi­voo, että on voi­nut koh­data ihmi­set luot­ta­muk­sesta ja kun­nioi­tuk­sesta käsin ja luot­taa, että sel­lai­nen läh­tö­kohta joh­taa hyviin asioi­hin. Hän on myös aja­tel­lut, että hen­ki­lö­koh­tai­sen vakau­muk­sen esiin­tuo­mi­nen haas­tat­te­lu­ti­lan­teessa olisi voi­nut vai­kut­taa sii­hen mil­lai­sia asioita hänelle ker­ro­taan tai jäte­tään ker­to­matta.

Pro­jek­tin aikana hän koki, että sai luo­tua yhtey­den jokai­seen kuvat­ta­vaan. Valo­ku­vaa­jan työ­hön liit­tyy kui­ten­kin aina ris­ti­rii­dan tunne siinä, että kuvat­ta­viin haluaa luoda hen­ki­lö­koh­tai­sen yhtey­den ja luot­ta­mus­suh­teen, mutta yhtei­nen jaka­mi­nen ja yhtey­den­pito vie­vät aikaa. Ihmi­siä tulee koko ajan uusia eikä aika riitä kai­kille. Olisi siis han­ka­laa­kin jos kaik­kien kanssa ystä­vys­tyisi.

Lin­nan­kivi suun­nit­te­lee myö­hem­min jat­ka­vansa pro­jek­tia. Hän ei mai­nosta sitä voi­maan­nut­ta­vana tai tera­peut­ti­sena, vaan ajat­te­lee teok­sen enem­min­kin voi­maut­ta­van sen kat­so­jaa. Ken­ties tule­vai­suu­dessa ja toi­vot­ta­vasti Lin­nan­ki­veltä saa­daan nähdä lisää teok­sia tee­maan liit­tyen.

Osal­lis­tu­jaeh­dok­kai­den mää­rästä ja video­muo­to­ku­vissa esiin­ty­vien mies­ten avoi­muu­desta voi­daan pää­tellä, että aihe todella herät­tää mie­len­kiin­toa ja aja­tuk­sia. Mies­ten kat­seet muo­to­ku­vissa eivät ole välin­pi­tä­mät­tö­miä tai kyl­miä, vaan tun­tu­vat inten­sii­vi­syy­del­lään kut­su­van kes­kus­te­luun ja poh­din­taan. Video muo­to­ku­van kei­nona ikään kuin koros­taa tätä kut­sua, sillä kuvat­tava tun­tuu ole­van siinä enem­män läsnä. Valo­kuva puo­les­taan koe­taan hel­posti enem­män doku­men­taa­tioksi. Ikään kuin videossa mie­het puhui­si­vat teok­sen kat­so­jalle samat asiat kuin kuvaa­jalle, mistä välit­tyy voi­mak­kaam­min rehel­li­syy­den ja aidon koh­taa­mi­sen koke­mus.

www.eetulinnankivi.com

Teos on koko­nai­suu­des­saan esillä SUHE Kol­lek­tii­vin tai­de­näyt­te­lyssä Läpi­nä­kyvä – Trans­pa­rent 3.5.2017 alkaen Hel­sin­gissä osoit­teessa Pen­ger­kuja 6.

Teksti:
Kuvat: Eetu Linnankivi

Kommentit

:

Mie­len­kiin­toi­nen juttu!
Videot ovat kos­ket­ta­via. Hie­noa, että löy­tyy täl­laista roh­keutta.

Tällä ker­taa ei luke­mieni artik­ke­lei­den timan­tit ”kilah­ta­neet”, vaikka koe­tin useam­man ker­ran.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?