Kes­ki­tyn tässä artik­ke­lis­sani maa­laus­tai­tee­seen. Raa­ma­tun ja maa­laus­tai­teen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen käsit­te­le­mi­nen muo­dos­taa jo yksi­nään liki yli­voi­mai­sen teh­tä­vän. Tässä esi­tyk­sessä kes­ki­tyn tar­kas­te­le­maan sitä kris­til­li­sen usko­no­pin kan­nalta eli siis teo­lo­gi­sesti.

KRISTILLINEN KUVA ON AINA KULTTIKUVA

Ensim­mäi­nen tee­sini kuu­luu:

Kris­til­li­nen kuva sakraa­li­ti­lassa on osa juma­lan­pal­ve­lusta. 

Sen paikka voi olla kirk­ko­ti­lassa, seu­ra­kun­ta­ta­lossa tai kotialt­ta­rilla. Käyt­tö­tar­koi­tus on aina sama: Kris­til­li­nen kuva kut­suu ihmistä pal­ve­le­maan Pyhää Kol­miyh­teistä Juma­laa, rukoi­le­maan Häneltä apua, mie­tis­ke­le­mään Hänen suu­ruut­taan, tun­nus­ta­maan Hänelle syn­tinsä ja ylis­tä­mään Häntä. Kuva tukee ja aut­taa kes­kit­ty­mistä juma­lan­pal­ve­luk­sessa ja myös sen ulko­puo­lella. Näin se toi­mii, jos siinä on sisäi­nen virit­ty­nei­syys, joka tekee siitä kris­til­li­sen kuvan. Voimme kut­sua sitä rukouk­sen ilma­pii­riksi ja pyhyy­deksi. Kris­til­li­nen kuva ei rusi­koi, eikä hyök­kää aggres­sii­vi­sesti kimp­puumme. Silti se on siten totuu­del­li­nen, että pal­jas­tumme kaikki sen edessä val­heen orjiksi ja tees­ken­te­li­jöiksi. Täl­lai­sen kris­til­li­sen kuvan kanssa seu­rus­telu puh­dis­taa sisäi­sesti. Kris­til­li­nen kuva kuu­luu juma­lan­pal­ve­lus­ti­laan ja luo har­tautta ympä­ril­leen myös muu­alla.

Tutus­tuin pari vuo­si­kym­mentä sit­ten tie­de­kun­tani kol­le­go­jen kanssa Qued­lin­bur­gin vuonna 1129 vihit­tyyn romaa­ni­seen basi­li­kaan. Nat­si­hal­lin­non aikana kir­kon alt­tari ja sen kuvasto pois­tet­tiin ja vai­kut­tava raken­nus toimi muu­ta­man vuo­den ajan paik­kana, jossa kor­keim­mat nat­siup­see­rit ja SS-​yksiköiden joh­ta­jat van­noi­vat uskol­li­suu­den valan Hit­le­rille. Paikka oli valittu tähän tar­koi­tuk­seen ilmei­sesti ennen muuta siksi, että Sak­san alu­een itään laa­jen­ta­nut Hein­rich I (919-​936) ja hänen puo­li­sonsa Mat­hil­den hauta oli kryp­tassa nat­si­vih­ki­mys­se­re­mo­nian ala­puo­lella.

Kris­til­li­set kuvat eivät sopi­neet yhteen tämän paka­nal­li­sen mes­sia­nis­min kanssa. Siksi ne vie­tiin pois kirk­ko­ti­lasta. Nat­sit eivät halun­neet kumar­tua kir­kon kuvissa läsnä ole­van Her­ran edessä. He kumar­si­vat kuo­le­vaista ihmistä, arja­lais­mes­si­aana itse­ään pitä­vää Hit­le­riä.

Kris­til­li­nen kuva kut­suu kumar­tu­maan Pyhän Kol­miyk­sey­den, ainoan Elä­vän Juma­lan edessä. Kris­til­li­nen kuva teh­dään kirk­koon, seu­ra­kun­ta­ta­loon, kap­pe­liin tai kotialt­ta­rille. Raa­ma­tun, esi­mer­kil­lis­ten hurs­kai­den elä­män ja teko­jen sekä mer­kit­tä­vien kir­kol­lis­ten tapah­tu­mien kuvit­ta­mi­nen pal­ve­lee sekin laa­jasti ymmär­ret­tyä har­tau­den har­joit­ta­mista. Lisäksi ne opet­ta­vat, aset­ta­vat esi­ku­via ja palaut­ta­vat muis­tiin mer­kit­tä­viä men­nei­syy­den hen­ki­löitä ja tapah­tu­mia.

Toi­nen tee­sini kuu­luu:

Kris­til­li­nen kuva on figu­ra­tii­vi­nen

Tämän tee­sin esit­täjä jou­tuu aina väit­te­lyyn van­ho­jen ja uusien iko­noklas­tien eli kuvain raas­ta­jien kanssa. Kir­kon his­to­ria tun­tee kolme suurta iko­noklas­tista kautta: Bysan­tin kuva­riita 700- ja 800-​luvuilla. Se kesti peräti 124 vuotta. Wit­ten­ber­gin ja refor­maa­tio­ajan kuva­rii­dat 1500-​luvulla ja kol­man­tena klas­si­sen moder­nis­min iko­noklasmi, joka alkoi Kan­dins­kysta ja päät­tyi 1980-​luvun lopulla. Tämä kuvain­raasto poik­keaa sikäli kah­desta edel­li­sestä, että se lähti tai­de­maa­il­masta itses­tään eikä siten ole ensi­si­jai­sesti kirk­ko­his­to­rial­li­nen ilmiö.

Kris­til­li­sen kuvan tulee mie­les­täni olla ensi­si­jai­sesti figu­ra­tii­vi­nen eli se on uskol­li­nen kuva­koh­teen todel­li­selle hah­molle. Sym­bo­lit, tunnus- ja vii­te­ku­vat voi­vat olla sen osia. Yksi­nään ne eivät ole vielä kris­til­li­siä kuvia var­si­nai­sessa mer­ki­tyk­sessä. Kuva­koh­teen mukai­suus eli figu­ra­tii­vi­syys ei johdu tai­de­miel­ty­mistä. Syyt ovat syvem­mälle. Ne ovat itse kris­til­li­sessä uskossa.

Ensik­si­kin on kysy­mys siitä, miten kris­til­li­nen usko väli­te­tään suku­pol­velta toi­selta. Se tapah­tuu sanan ja sakra­ment­tien väli­tyk­sellä. Perin­tees­sämme on ahke­rasti sel­vi­tetty sanaa ilmoi­tuk­sen kan­ta­jana. Sen sijaan aja­tus­työtä on koh­dis­tettu niu­kasti sii­hen, että sanan ohella myös kuva yhdessä sanan ja säve­len kanssa voi olla ja on ilmoi­tuk­sen kan­taja. Ilmoi­tus tar­koit­taa tässä kris­til­li­sen uskon koko annet­tua sisäl­töä. Kris­til­li­nen usko ei ole epä­mää­räistä yleistä uskon­nol­li­suutta, vaan kiin­teä, ehjä orgaa­ni­nen koko­nai­suus. Siksi oikean kris­til­li­sen kuvan, samoin kuin sanan ja säve­len perus­tava tun­nus­merkki on uskol­li­suus tun­nus­tuk­selle.

Toi­seksi: Kuva­koh­teen mukai­suus eli figu­ra­tii­vi­syys nousee siitä häkel­lyt­tä­västä tosia­sia­siasta, ettei Jumala kaihda tulla kon­kreet­ti­seksi. Raa­ma­tussa se on ilmaistu tällä tavalla:

”Sana tuli lihaksi ja asui mei­dän kes­kel­lämme. Me saimme kat­sella hänen kirk­kaut­taan, kirk­kautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Joh. 1: 14.

Kris­til­li­nen kuva voi ja sen tulee­kin olla kon­kreet­ti­nen, havain­nol­li­nen, josta sel­viää, mitä raa­ma­tun teks­tiä se esit­tää. Itse­ään tai­teen tun­ti­joina pitä­vät ovat usein varauk­sel­li­sia täl­lai­sesta läh­tö­koh­dasta käsin luo­tuja tai­de­teok­sia koh­taan.  Syy sii­hen on usein siinä, ettei­vät he tunne sitä teks­tiä, jota kuva esit­tää. Syy voi olla myös tai­tei­li­jan vaja­vai­sessa kyvyssä luoda kun­non tai­detta. Tär­kein syy hyl­jek­sin­tään on kui­ten­kin siinä, että kuvan sanoma haas­taa vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, enem­män pai­nis­ke­le­maan hiki­tu­kassa sen sano­man kanssa. Kuvan sanoma kut­suu sen kanssa seu­rus­te­li­jan suos­tu­maan kuun­te­li­jaksi ja sano­man vas­taa­not­ta­jaksi.

Tämän seu­rus­te­lun esteenä on perim­mäl­tään aina ihmi­sen halu itse päät­tää siitä, mil­lai­sena hän haluaa Juma­lan koh­te­le­van häntä itse­ään. Tähän on todet­tava, että kuva voi olla tai­teel­li­selta tasol­taan vaa­ti­ma­ton tai suo­ras­taan naiivi, se ei kui­ten­kaan mer­kitse sitä, ettei sen sanoma silti voi olla mykis­tävä. Kuvan kanssa seu­rus­te­li­jan on kui­ten­kin paneu­dut­tava kuva sano­maan ja sii­hen todella haas­teel­li­seen teh­tä­vään, miten Jumala salaa itsensä kät­key­ty­mällä vas­ta­koh­taansa ja ilmoit­taa itsensä vasta ihmi­sen jou­dut­tua pimey­teen. Hänen kirk­kau­tensa on kät­ket­tynä ihmi­seksi tul­leen Juma­lan Sanan eli Her­ran Jee­suk­sen inhi­mil­li­seen hau­rau­teen. Siinä apos­toli Johan­nes näki hänen kirk­kau­tensa lois­ta­van ja sai sitä kat­sella. Ylpeä ihmi­nen, joka haluaa itse aset­taa mit­ta­puun sille, miten hän haluaa Juma­lan hänelle esit­täy­ty­vän, kul­kee väis­tä­mättä tämän Juma­lan ohi.

Tässä olemme veden­ja­ka­jalla. Iko­noklas­min motii­vina on aina pyr­ki­mys kiis­tää se mah­dol­li­suus, että Jumala voisi tulla käsin kos­ke­tel­ta­vaksi. Hän voi olla vain abstrakti, tämän luo­dun maa­il­man ulko­puo­li­nen, aineel­li­suu­desta irral­laan oleva ja sii­hen perus­ta­vasti sitou­tu­ma­ton. Aineel­li­suus voi kyllä vii­tata Hänen todel­li­suu­teensa. Se ei voi kui­ten­kaan kos­kaan kan­taa Juma­laa itse­ään. Fini­tum non capax infi­niti: Äärel­li­nen ei voi mah­dut­taa itseensä ääre­töntä. Näin vakuut­taa non-​figuratiivisen kuvan puo­lus­taja. Figu­ra­tii­vi­sen puo­lus­taja taas ymmär­tää asian päin­vas­tai­sesti: Fini­tum capax infi­niti: Äärel­li­nen voi mah­dut­taa itseensä ääret­tö­män.

Tästä voi jokai­nen vakuut­tua luke­malla Raa­mat­tua. Se on täynnä kuval­li­seen esit­tä­mi­seen antau­tu­via tapah­tu­mia, hen­ki­löitä ja kar­talta pai­kan­net­ta­via kau­pun­keja, kyliä, vuo­ria, teitä ja luon­non­ku­via. Raa­ma­tun tar­joama figu­ra­tii­vi­syy­teen not­kis­tuva aihe­run­saus on lopu­ton. Tämän kai­ken kon­kreet­ti­sen kes­kellä toi­mii Jumala, Pyhä Kol­miyk­seys itse. Hän antau­tuu seu­rus­te­le­maan luo­mansa maa­il­man kanssa, vaikka jää­kin itse tuon­puo­lei­seksi.

TAIDEKUVA JA RUKOUSKUVA

Aina ei ymmär­retä, että rukous­kuva on oma eri­tyi­nen tai­de­la­jinsa. Se ei kai­kessa ohjaudu tai­de­ku­van yleis­ten nor­mien mukai­sesti. Tie­tä­mät­tö­myys tästä on aiheut­ta­nut ja edel­leen­kin aiheut­taa vai­keita ris­ti­rii­toja sakraa­li­ti­loi­hin sijoi­te­tuista tai­de­teok­sista. Se joh­tuu pää­osin kah­desta syystä:

Ensik­si­kin tai­de­his­to­rial­li­nen tut­ki­mus ei meillä Suo­messa ole riit­tä­västi sel­vit­tä­nyt rukous­ku­van luon­netta suh­teessa muu­hun tai­de­ku­vaan.

Toi­seksi: maamme teo­lo­gi­kou­lu­tuk­sessa on vain niu­kasti tai ei ollen­kaan har­joi­tettu kuva­teo­lo­gista ope­tusta ja tut­ki­musta vii­meis­ten 150 vuo­den aikana lukuun otta­matta paria viime vuo­si­kym­mentä. Kuva­teo­lo­gian sarka on siis pit­kään ollut kesan­nolla.

Miten sit­ten rukous­kuva eroaa muista tai­de­ku­vista? Vas­tauk­sen sii­hen saamme hel­poim­min ver­taa­malla eri uskon­to­jen kult­ti­ti­lo­jen kuvas­toja kes­ke­nään. Jo pin­nal­li­sen­kin tar­kas­te­lun poh­jalta voi todeta, että budd­ha­lai­sen ja hin­du­temp­pe­lin kuvat nouse­vat ehjästi kum­man­kin uskon­non kat­so­muk­sista. Mos­kei­joissa taas voi olla vain abstrak­teja somis­teita. Tämä joh­tuu siitä, että Allah ymmär­re­tään niin täy­del­li­sesti tuon­puo­lei­seksi, ettei häntä voi kuvata miten­kään. Tässä islam tulee lähelle perin­teistä refor­moi­tua eli kal­vi­nis­tista uskon­tul­kin­taa.

Saman­lai­set ongel­mat oli­vat myös Bysan­tin kuva­rii­dan aiheena. Lute­ri­lai­nen usko­nym­mär­rys on puo­les­taan kuvays­tä­väl­li­nen. Se perus­tuu tun­nus­tuk­semme käyt­tä­mään oppi­lausee­seen: ”äärel­li­nen voi kan­taa ääre­töntä tai mah­dut­taa sen itseensä”, fini­tum capax infi­niti.

On siis asian­mu­kaista, että kukin uskonto luo ja suo­sii oman ymmär­ryk­sensä mukai­sia kult­ti­ku­via, sama kos­kee myös kris­til­li­siä tun­nus­tuk­sia. Nii­den­kin poh­jalta luo­dut ja nii­den suo­si­mat kult­ti­ku­vat kuten alt­ta­ri­tau­lut tai koti­har­taus­ku­vat virit­ty­vät tun­nus­tuk­sista nouse­van hurs­kau­den ja sen ihan­tei­den mukai­siksi.

Muista läh­tö­koh­dista luo­dut kuvat eivät saa sel­laista sisäl­löstä ilmettä, että omaan uskon­tun­nus­tuk­seensa pitäy­tyvä tun­tisi nii­den tuke­van spi­ri­tua­li­teet­ti­aan. Tämä seikka koros­tuu eten­kin sil­loin, kun kuva samoin kuin sana­kin on kir­kon julis­tusta, siis uskon levit­tä­mistä ja sen vah­vis­ta­mista.

Rukous­kuva on haas­teel­li­sin mah­dol­li­nen tai­de­laji. Tämä joh­tuu siitä, että sen tulisi Raa­ma­tun teks­teistä läh­tien kuvata Kuvaa­ma­tonta, antaa äärel­li­nen hahmo Ääret­tö­mälle, van­gita värein, vii­voin kan­kaalle, kar­ton­gille, puu­hun tai teks­tii­liin Hänet, jolle koko uni­ver­sumi on liian pieni. Tästä käsin on perus­tel­tua ja ymmär­ret­tä­vää esit­tää tämä haas­teel­li­nen luon­neh­dinta:

Rukous­kuva on haas­teel­li­sin mah­dol­li­nen tai­de­laji eten­kin sil­loin, kun johon­kin sakraa­li­ti­laan on luo­tava koko­nai­nen rukous­ku­vasto eli koko tilan kat­tava kuvaoh­jelma.

Motii­vi­teksti

Viit­ta­sin edellä sii­hen, että monissa tapauk­sissa on syn­ty­nyt ris­ti­rii­toja uusiin sakraa­li­ti­loi­hin sijoi­te­tuista tai­de­teok­sista. Seu­ra­kunta ei ole tun­te­nut niitä omak­seen. Tämä tar­koit­taa sitä, että se ei ole löy­tä­nyt hank­ki­mas­taan tai­de­teok­sesta uskon­tun­nus­tuk­sen mukaista sano­maa. Nämä rii­dat oli­si­vat olleet väl­tet­tä­vissä, jos seu­ra­kunta olisi laa­ti­nut tai laa­di­tut­ta­nut seik­ka­pe­räi­sen motii­vi­teks­tin siitä kuvas­tosta, jonka se haluaa saada juma­lan­pal­ve­lus­ti­laansa. Motii­vi­teksti tar­koit­taa teo­lo­gi­sesti läpia­ja­tel­tua kuvaoh­jel­maa.

Kris­til­li­nen kuva tekee uskon­si­säl­lön läsnä ole­vaksi

Kris­til­li­sen kuvan erot­taa kai­kista muista tai­de­luo­muk­sista kuva­kohde eli käsi­tel­tävä aihe, kris­til­li­nen usko, joka on viime kädessä Jumala itse. Tai­tei­lija, samoin kuin jokai­nen usko­va­kin, on tässä yli-​inhimillisen teh­tä­vän edessä. Miten voisi tuoda kuva­pin­nalle hänet, jolle koko uni­ver­sumi on liian pieni. Tai miten esit­tää Hänet, joka voi mah­dut­taa itsensä pie­nim­pään­kin hie­kan­jy­vä­seen, vaikka koko maa­il­man­kaik­keus lepää Hänen käm­me­nel­lään?

Tästä alkaa tai­tei­li­jan tuska. Se ei ole vain tavan­omaista luo­mi­sen tuska. Kuva­kohde ottaa tai­tei­li­jan hen­gel­li­sesti koe­tel­ta­vaksi. Sitä voisi luon­neh­tia siten, että hän jou­tuu kirk­kaa­seen  pimey­teen. Teh­tä­vän yli­voi­mai­nen haas­ta­vuus vie tai­tei­li­jan syviin vesiin, enem­män tyh­jen­tää hänet koko­naan. Pimeys käy todel­la­kin sysi­mus­taksi. Sit­ten, joten­kin, näin sen ymmär­täi­sin, tämä pimeys muut­tuu kirk­kau­deksi. Pimey­den sisältä alkaa lois­taa jota­kin meille täy­sin käsit­tä­mä­töntä, joka valai­see kirk­kaaksi sen­kin, joka aikai­sem­min näytti valoi­salta.

Näin tai­tei­li­jasta tulee tie­tyllä tavalla osa omaa työ­tään. Ei siten, että se tulisi osaksi työs­tet­tä­vää aihetta, vaan työ koet­te­lee teki­jäänsä tavalla, joka vetää pol­vil­leen. Tätä tar­koit­taa käyt­tä­mäni ilmaisu: ”kir­kas pimeys”. Mutta ennen kuin voi kir­joit­taa ”kir­kas pimeys”, on tuska lau­en­nut ja valo koit­ta­nut. Pimeys ei väisty pois, pimeys muut­tuu, sii­hen lois­taa valo, joka tulee pimey­destä itses­tään. Pimeys ei jää pimey­deksi, vaan se muut­tuu kirk­kau­deksi. Tämä on suuri para­doksi, jonka ymmär­tää vain sen läpi kul­ke­nut.

Kir­kon his­to­riassa on tehty pal­jon aja­tus­työtä siitä, millä tavalla kuva­kohde on läsnä kuvassa.  Lut­her on poh­ti­nut tätä kysy­mys­ten laa­jasti Kirk­ko­pos­til­lansa jou­lusaar­noissa, joi­den teks­tinä on Johan­nek­sen evan­ke­liu­min ensim­mäi­nen luku. Vain Pyhässä Kol­mi­nai­suu­dessa Kuva ja Kuvattu ovat jään­nök­settä yhtä. Poika on Isän kuva. Herra Kris­tus sanoi Filip­puk­selle: ”Joka on näh­nyt minut, on näh­nyt Isän” (Joh.14,9). Lut­he­rin mukaan mikään muu kuva ei tuo muka­naan kuvat­ta­van ole­musta kuin ainoas­taan Poika Isän ole­muk­sen. Muut­kin kuvat kan­ta­vat kyllä kuvat­ta­vaansa mutta vain voi­miensa mukaan. ”Voi­mat” tar­koit­ta­vat tässä tai­tei­li­jan tai­toa ja luo­mis­ky­kyä, tek­niik­kaa, värejä, kom­po­si­tiota ja kaik­kea muuta, mistä tai­de­teok­sen sano­ma­si­sältö ja puhut­te­le­vuus syn­ty­vät.

Omassa tie­to­pii­ris­säni Lut­he­rin kuva­teo­lo­gi­nen lin­jaus on ainut­laa­tui­nen. Aluksi se vai­kut­taa ikään kuin liian yksin­ker­tai­selta. Lähem­min eri­tel­lessä se avaa oikeas­taan kaikki ne vai­keat teo­lo­gi­set kysy­myk­set, jotka liit­ty­vät mui­hin tun­te­miimme kuva­teo­lo­gi­siin posi­tioi­hin. Se antaa myös tai­tei­li­jalle levol­li­sen luo­mis­ti­lan.

Par­hain­kaan tai­de­teos ei pysty siir­tä­mään kuvat­ta­van ole­musta kan­kaalle. Pyhä Kol­miyk­seys on täs­sä­kin ainut­laa­tui­nen salai­suus. Mutta hän on todel­li­sesti läsnä tai­de­teok­sessa siinä mää­rin, kuin sen voi­mat pys­ty­vät Häntä meille kan­ta­maan. Hän ei siis ole tai­de­teok­sessa vain nel­jäs­osal­taan tai puo­liksi. Jumala on läsnä koko­nai­sena tai­de­teok­sessa sillä tavalla, kuin Hän on ilmoit­ta­nut ole­vansa. Tai­de­teok­sen kan­to­ky­vyn koe­tin­kivi on aina yksi ja sama: Pyhässä Kol­miyh­tey­dessä Poika on jään­nök­settä Isän ole­muk­sen kuva, siis Isän kuva ilman että kum­pi­kaan menet­tää tai ohen­tuu itsey­des­sään.

Kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vat 

Lopuksi nos­tan esiin uudet kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vat esi­merk­kinä edellä kuva­tun kal­tai­sista rukous­ku­vista. Ne on tar­koi­tettu ensi­si­jai­sesti säh­köi­seen käyt­töön. Kukin niistä kuvaa yhtä kirk­ko­vuo­den sun­nun­taita tai juh­la­päi­vää. Kuvien läh­tö­koh­tana on sun­nun­tain tai juh­lan teks­tit. Niitä on kym­me­nen kap­pa­letta. Niistä, yleensä ensim­mäi­sen vuo­si­ker­ran evan­ke­liu­mista on nos­tettu esille kuva-​aihe. Se jäsen­ne­tään vie­tet­tä­vään kirk­ko­vuo­den kau­teen, jota ilmen­tää kehyk­sen muoto ja sen tun­nus­so­miste. Kuvan ylä- ja ala­puo­lella on lyhyt teksti, jotka yhdessä kuvan kanssa muo­dos­ta­vat medi­ta­tii­ti­vi­sen ja muis­ta­mista tuke­van koko­nai­suu­den.

Kir­joit­taja on kris­til­li­siin kuviin pereh­ty­nyt teo­lo­gian eme­ri­tus­pro­fes­sori. Artik­keli koos­tet­tiin Mik­ke­lin tuo­mio­kirk­ko­seu­ra­kun­nan ja Mik­ke­lin seu­dun Piplia­seu­ran jär­jes­tä­mässä tilai­suu­dessa 15.11.2015 pide­tystä esi­tyk­sestä ”Raa­mattu ja kuva­taide”. Kuvi­tus on Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen Rukous­vel­jes­tön sivuilta, Kalevi Mus­to­sen piir­tä­miä rukous­ku­via, sekä evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon net­ti­si­vuilta, Anniina Mika­man kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­kuvia.

Useim­missa ran­nik­ko­seu­tu­jen kir­koissa voi­daan katossa havaita roik­ku­van usein äärim­mäi­sen tai­dok­kaasti raken­net­tuja pui­sia pie­nois­mal­li­lai­voja ja niitä tie­de­tään­kin Suo­messa ole­van yli 200. Näitä kirk­ko­lai­voja kut­su­taan myös votii­vi­lai­voiksi ja suu­rin osa niistä on peräi­sin 1600–1700-luvuilta. Tai­dok­kaasta käsi­työstä huo­li­matta kirk­ko­lai­vo­jen raken­ta­jia parem­min tun­ne­taan kui­ten­kin nii­den lah­joit­ta­jat. Seu­ra­kun­ta­lai­set lah­joit­ti­vat lai­voja kii­tok­seksi onnis­tu­neesta meri­mat­kasta tai avusta meri­hä­dässä ja suu­rin yksit­täi­nen lah­joit­ta­ja­ryhmä ovat­kin olleet meren­ku­lun ammat­ti­lai­set.

Sanan votiivi alku­perä tulee lati­nan kie­len sanasta “votum”, joka tar­koit­taa rukousta, toi­vo­musta ja lupausta tai lah­jaa. Lai­vat eivät ole olleet ainoas­taan koris­teina, vaan nii­den ääressä on myös hil­jen­nytty rukouk­seen ja saa­tettu muis­taa esi­mer­kiksi merellä huk­ku­neita omai­sia. Nii­den voi­daan­kin siis nähdä olleen oleel­li­sena osana har­tau­den har­joi­tusta. Laiva itses­sään on myös vahva sym­boli kris­til­li­sessä perin­teessä. Kirkko voi­daan nähdä lai­vana, joka ohjaa läpi elä­män myrs­ky­jen. Seu­ra­kunta on siis pelas­tuk­sen laiva, kuten ker­to­muk­sessa Nooan arkista voi­daan kon­kreet­ti­sesti lukea. Arkki pelasti Nooan ja hänen per­he­vä­kensä hen­gen veden­pai­su­muk­sen tul­lessa. Myös uudessa tes­ta­men­tissa ensim­mäi­sessä Pie­ta­rin kir­jeessä vii­ta­taan tuo­hon van­han tes­ta­men­tin ker­to­muk­seen näin: “…Juma­lan pit­kä­mie­li­syys odotti Nooan päi­vinä, sil­loin kun val­mis­tet­tiin ark­kia, jossa vain muu­ta­mat, se on kah­dek­san sie­lua, pelas­tui­vat veden kautta.” Uudessa tes­ta­men­tissa myös ope­tus­lap­set löy­de­tään veneestä myrs­kyn kes­keltä, jonka Jee­sus tyyn­nyt­tää. Kuten kai­kessa kirk­ko­ti­lasta löy­ty­vässä esi­neis­tössä ja tai­teessa, voi­daan siis myös votii­vi­lai­voista löy­tää syvempi mer­ki­tys ja kau­neus, joka avau­tuu hil­jal­leen Raa­ma­tun ker­to­muk­siin syven­ty­mällä ja esi­neen his­to­ri­aan pereh­ty­mällä.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

www.ts.fi/jurmonvotiivilaiva: Turun Sano­mien artik­keli Jur­mon kap­pe­lissa sijait­se­van votii­vi­lai­van res­tau­roin­nista

Kuvan votii­vi­lai­vaa voi käydä ihai­le­massa Oulun Tuo­mio­kir­kossa.

”Alun perin tutus­tuin kuvan­teo­lo­gi­aan Kris­til­li­sessä tai­de­seu­rassa. Eino Sor­mu­nen oli ollut siinä tär­keä vai­kut­taja, samoin Tauno Saran­tola, joka toimi yli­op­pi­las­pap­pina Hel­sin­gissä ja kir­joitti myös kuusi kuva­teo­lo­gian tee­siä. Kir­joi­tin aluksi Sor­musen kirk­ko­tai­teen har­ras­tuk­sesta, mikä herätti oman­kin innos­tuk­sen paneu­tua aihee­seen syväl­li­sem­min.”

Sak­sasta Göt­tin­ge­nin yli­opis­tosta eläk­keelle jää­nyt teo­lo­gian pro­fes­sori Jouko Mar­ti­kai­nen on Suo­men lute­ri­lai­sen kuvan­teo­lo­gian grand old man. Hän otti mei­dät vas­taan koto­naan, Lie­don van­ha­lin­nan tiluk­siin kuu­lu­vassa vie­hät­tä­vässä Pulk­kion tor­passa. Paikka on kult­tuu­ri­his­to­rial­li­sen arvonsa ansiosta Museo­vi­ras­ton suo­je­lema, van­han­ai­kai­nen umpi­piha, jonka van­hasta tal­lista on tehty koti­kap­peli. Pihan por­tin takana vir­taa Aura-​joki.

Mar­ti­kai­sen uskoo, että ilma­piiri visu­aa­li­suu­den ja kuva­tai­teen suh­teen on teo­lo­gi­pii­reissä paran­tu­nut, ja tut­ki­musta aiheesta teh­dään jo koh­tuul­li­sen pal­jon hänen omaan opis­ke­luai­kaansa ver­rat­tuna.

Vaikka Mar­ti­kai­nen sanoo kuvan proble­ma­tii­kan käsit­te­lyn ole­van pikem­min­kin yksi­tyis­har­ras­tus, hän on tavalla tai toi­sella kan­ta­nut kuvia muka­naan läpi koko uransa. Jo syk­syllä 1963 hän opetti Teräs­rau­te­lassa rip­pi­kou­lu­ryh­mää, jonka kanssa hyö­dyn­net­tiin Kyrkokalendar-​kirjaa. Siinä jokai­sen sun­nun­tain teks­tiin oli lii­tetty sym­bo­lin­omai­nen tun­nus­kuva. Ne osoit­tau­tui­vat havain­nol­li­siksi ja käyt­tö­kel­poi­siksi, mistä syn­tyi tarve ja toive nii­den kehit­tä­mi­seksi. Tämä toive on kul­ke­nut Mar­ti­kai­sen mukana tähän saakka. Hän työs­tää par­hail­laan jo toista kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­ku­va­sar­jaa työ­ryh­mässä, johon kuu­luu Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen Rukous­vel­jes­tön jäse­niä sekä graa­fikko Anniina Mikama.

Idea tun­nus­ku­vista alkoi saada kon­kreet­tista muo­toa ensim­mäi­sen ker­ran vuonna 1990 Liisa Kunin­kaan iko­ni­näyt­te­lyn seu­rauk­sena. Mar­ti­kai­nen etsi vai­monsa Eeva-​Kaisan kanssa kirk­ko­vuo­den kuvien teki­jää, joten he kut­sui­vat näyt­te­lyssä vai­ku­tuk­sen teh­neen Kunin­kaan ja tämän puo­li­son Kalevi Mus­to­sen kes­kus­te­le­maan ideas­taan. ”Suun­ni­telma sai Lii­san niin val­taansa, että hän oli koko­naan puhu­matta kolme päi­vää tapaa­mi­sen jäl­keen. He suos­tui­vat mukaan pro­jek­tiin ilman, että kenel­lä­kään oli pen­niä­kään työn rahoit­ta­mi­seksi. Kuu­los­taa sadulta, mutta se on täyttä totta”, Mar­ti­kai­nen nau­rah­taa. Var­si­nai­set piir­rok­set teki Mus­to­nen yhteis­ten kes­kus­te­lu­jen poh­jalta.

”Kirk­ko­vuo­den kuvien suun­nit­te­lussa nojau­dut­tiin peri­aat­tee­seen, jonka mukaan kai­ken sisäl­lön tulee olla kuu­liaista Raa­ma­tulle ja teo­lo­gi­selle kuva­pe­rin­teelle. Työ­ryh­mämme jäse­net ovat kaikki pereh­ty­neet kris­til­li­sen tai­teen his­to­ri­aan, jotta osai­simme oikein ottaa sieltä esi­merk­kiä. Jokai­sella yksi­tyis­koh­dalla värejä myö­ten on tär­keä mer­ki­tys koko­nai­suu­dessa ja sat­tu­man­va­rai­suu­det kar­siu­tu­vat monien tar­kis­tus­kier­ros­ten aikana. Esi­ku­vana on pidetty köy­hien Raa­mat­tua, jossa Van­han tes­ta­men­tin kuvat on ase­teltu reu­noille ja evan­ke­liumi kes­kelle. Samoin arme­nia­lai­set iko­nit, joissa on aivan oma tyy­linsä venä­läi­seen ja bysant­ti­lai­seen iko­ni­pe­rin­tee­seen ver­ra­ten, ovat toi­mi­neet esi­ku­vina. Niissä on sel­laista lap­sel­lista lem­peyttä, joka on yksin­ker­tai­suu­des­saan aseis­ta­rii­su­van vie­hät­tä­vää.”

Muu­ten­kin Mar­ti­kai­nen koros­taa, että kris­til­li­sen kuvan kuu­luisi hänen näh­däk­seen olla ennen kaik­kea lem­peä. ”Aina ei ymmär­retä, kuinka voi­ma­kas väline kuva on”, hän muis­tut­taa. ”Kuva voi rau­nioit­taa ihmi­sen. Esi­mer­kiksi ris­tiin­nau­lit­se­mis­ta­pah­tu­man ruos­kinta ja kidu­tus pitäisi voida esit­tää sillä tavoin, ettei raa­kuus ole pää­asia, sillä sel­lai­nen van­git­see ihmi­sen sie­lun. Peh­meäm­mällä kuval­li­sella ilmai­sulla voi­daan pur­kaa karun, hyök­kää­vän ja raa’an todel­li­suu­den vai­ku­tus, jotka oikeas­taan estä­vät pää­se­mästä kiinni itse asi­aan.” Lem­pey­del­lä­kin on kui­ten­kin rajansa, sillä ”liian makeat” kuvat, kuten kiil­to­ku­va­mai­set suo­je­lusen­ke­li­tau­lut tai hyvä pai­men -kuvat, eivät Mar­ti­kai­sesta ole enää sisäl­löl­tään kovin rik­kaita tai asia­pi­toi­sia.

Tällä het­kellä työn alla ole­vien sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vien sar­jassa pyri­tään kes­kit­ty­mään eri­tyi­sesti toi­mi­vuu­teen säh­köi­sissä ympä­ris­töissä, mikä on toi­si­naan osoit­tau­tu­nut haas­ta­vaksi. Suuri osa kuva­ma­te­ri­aa­lista on kui­ten­kin jo vii­meis­telty ja val­miina käyt­töön. Kuvat ovat aiem­paa tyy­li­tel­lym­piä ja nii­hin on otettu mukaan vain vält­tä­mät­tö­min visu­aa­li­nen infor­maa­tio. ”Työs­ken­te­ly­tapa vaa­tii graa­fi­kol­tamme suurta nöy­ryyttä, sillä yleensä kuvat käy­vät läpi monta tar­kis­tus­kier­rosta. Mikama saa käyt­töönsä Rukous­vel­jes­tön kir­joit­ta­mat motii­vi­teks­tit, joissa kuvien sisältö ja sanoma on mää­ri­telty. Nii­den poh­jalta hän tekee omat rat­kai­sunsa, jotka työ­ryhmä hyväk­syy, yleensä muu­ta­mien kor­jaus­ten jäl­keen. Ehdo­ton teks­tius­kol­li­suus voi välillä olla haaste teki­jälle, sillä tar­koi­tuk­sena on taval­laan kään­tää teksti kuvaksi mah­dol­li­sim­man suo­raan. Tah­domme tehdä nime­no­maan figu­ra­tii­vista kuvaa, ja meitä on toi­si­naan kri­ti­soi­tu­kin lii­al­li­sesta kon­kreet­ti­suu­desta.”

Kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vat ovat evl-​nettisivuilla vapaasti ladat­ta­vissa ja hyö­dyn­net­tä­vissä, ja kuu­lemma niitä käy­te­tään­kin jo ene­ne­vässä mää­rin. Enem­män­kin voisi, sanoo Mar­ti­kai­nen ja arve­lee saar­naa­jien yksin­ker­tai­sesti ole­van tot­tu­mat­to­mia käyt­tä­mään kuvaa. ”Peri­aat­teessa, ja kyllä käy­tän­nös­sä­kin, kirkko on kuvays­tä­väl­li­nen. Tässä tar­vi­taan opet­ta­mista, aivan kädestä pitäen kuu­luisi näyt­tää, että näin tämän kuvan avulla voi pitää saar­nan. Esi­mer­kiksi Jär­ven­päässä kun­kin sun­nun­tain kuva on kuu­lemma aina mes­sun aikana näh­tä­vissä, mutta sitä ei silti hyö­dyn­netä saar­nassa.” Kun uusi sarja saa­daan koko­naan val­miiksi, sen käy­tön tueksi jul­kais­taan kirja, jossa jokai­sen kuvan yhtey­teen lii­te­tään perus­teel­li­nen seli­tys­teksti. Tämän Mar­ti­kai­nen uskoo kan­nus­ta­van saar­nan­pi­tä­jiä otta­maan sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vat aktii­vi­sem­paan käyt­töön.

Jos Mar­ti­kai­sen omana opis­ke­luai­kana kuvan­teo­lo­gian ongel­mana oli, että lute­ri­lai­suu­dessa suh­tau­dut­tiin kuvien käyt­töön lii­an­kin ”refor­moi­dusti”, hän varoit­taa nyky­päi­vän kris­tit­tyjä lii­al­li­sesta ”kaik­ki­ruo­kai­suu­desta” kuvien suh­teen. ”Sel­lai­sessa ilma­pii­rissä aja­tel­laan minkä tahansa ole­van mah­dol­lista. Hen­ki­sen neu­vot­to­muu­den ja lii­al­li­sen kokei­lun­ha­lun seka­melska syn­nyt­tää sel­laista tai­detta.” Mar­ti­kai­nen kan­nat­taa tut­tu­jen, teo­lo­gi­aan sidot­tu­jen kon­ven­tioi­den yllä­pi­tä­mistä.

Myös Eeva-​Kaisa Mar­ti­kai­nen, joka välillä osal­lis­tui kes­kus­te­luumme, oli huo­lis­saan nykyi­sestä kuvien run­sau­desta ja nii­den hol­tit­to­masta käy­töstä. Uransa ope­tusa­lalla teh­neenä hän vie­ras­taa eri­tyi­sesti sitä, kuinka kuvista välillä tulee itse­tar­koi­tus. ”Lii­al­li­nen kuvien käyttö kiusaa minua, sillä usein niitä käy­te­tään ajat­te­lun kor­vik­keena. Pelkkä nopea kuvan kat­so­mi­nen ei kui­ten­kaan riitä, vaan se on itse poh­dit­tava läpi ja sisäis­tet­tävä. Toi­saalta, jos kuva vetoaa, se herät­tää halun ottaa sel­vää ja ute­liai­suu­den itse aihee­seen.” Aihe on sel­västi tär­keä molem­mille puo­li­soista.

Mar­ti­kai­set toi­vo­vat, että sana, kuva ja sävel tuli­si­vat entistä parem­min yhdis­te­tyksi juma­lan­pal­ve­luk­sissa. He usko­vat, että nii­den kuu­luisi toi­mia yhdessä, ja että sil­loin myös nii­den teho olisi paras mah­dol­li­nen. Jouko Mar­ti­kai­nen on itse pit­kään teh­nyt työtä kuvan roo­lin lujit­ta­mi­seksi lute­ri­lai­sessa kir­kossa, eri­tyi­sesti kehit­tä­mällä kirk­ko­vuo­den tun­nus­ku­via. Jul­kai­semme myö­hem­min tässä kuussa Mar­ti­kai­sen artik­ke­lin ”Raa­mattu ja kuva­taide”, jossa hän esit­te­lee tee­sinsä lute­ri­lai­sesta kuva­tai­teesta.