Pyhän Hengen kappeli löytyy aivan Turun keskustasta, kauniin Vähätorin viereisestä Julinin korttelista. Kirkkoa voi olla kuitenkin vaikea löytää ensimmäistä kertaa, sillä se sijaitsee maan alla, ja avaimet kappeliin pitää pyytää yläkerrassa sijaitsevan Panini-ravintolan kassalta.
Kappeliin laskeudutaan kierreportaita, joita verhoaa ruosteenpunainen metallipäällyste. Valkoinen enkelireliefi toivottaa vieraat tervetulleeksi, tuoden mieleen hautakivien enkelikoristeet. Itse kappeli aukeaa päivänvaloon tottuneille silmille pimeänä, kunnes valokatkaisin löytyy. Vaikutelma tuo mieleen hautaan laskeutumisen, maan alle, pimeään.
Katolinen kirkko on vihkinyt Pyhän Hengen kappelin ekumeeniseen käyttöön.
Samalla laskeuduttaessa kuljetaan myös ajassa taaksepäin. Turussa muutama metri maan alle tarkoittaa harppausta 500 vuotta taaksepäin. Niin myös Pyhän Hengen kappelissa. Kappeli on rakennettu Pyhän Hengen kirkon raunioihin, jotka kaivettiin osittain esille 1980-luvulla korttelin uudisrakennushankkeen yhteydessä. Paikalla on mahdollisesti sijainnut Pyhän Hengen Hospitaalin ylläpitämä Pyhän Hengen talo jo 1390-luvulta lähtien. Varmasti tiedetään, että reformaation jälkeen vuonna 1588 Ruotsin kuningas Juhana III määräsi paikalle rakennettavaksi kirkon Turun suomenkieliselle seurakunnalle. Hanke kuitenkin tyrehtyi, tulipalo tuhosi kirkon, ja lopullisesti se purettiin 1600-luvulla jolloin sen sijainti unohtui. Arkeologiset kaivaukset paljastivat kirkon muurin ja useita satoja alueelle haudattuja vainajia. Vuonna 2000 vainajat haudattiin uudelleen kappeliin rautaisten, lukittujen ovien taakse. Olemme tulleet hautakammioon.
Kappelissa huomio kiinnittyy rakennusmateriaaleihin. Kova ja harmaa betoni hallitsee tilaa yhdessä vanhan kirkon muurikivien kanssa. Ruosteenpunainen rauta verhoaa yhtä seinää, mutta tilan lattia on puulankkua. Jossain rautaisten luukkujen takana piilossa on luita, satojen vainajien maalliset jäännökset. Kuolema on tilassa hiljaisesti läsnä, mutta ei kammottavalla, pelottavalla tavalla, enemmänkin vain tietoisuutena ihmiselämän katoavaisuudesta.
Pelkistetyssä tilassa yksityiskohdat korostuvat: Myllynkivialttarin keskelle on asetettu vanha avain.
Kappelin etuosassa ei ole alttarimaalausta, vaan kokonaisvaltainen alttariasetelma. Alttaripöytänä toimii suuren pylvään varaan nostettu myllynkivi, ja sen takana seinää peittää tiheä rivistö puisia aidanseipäitä. Maassa on ruosteinen aura ja ankkuri. Alttaritaideteos liittää meidät menneisiin sukupolviin ja osoittaa kiitollisuutta ja kunnioitusta heidän työlleen. Maan muokkaaminen, viljan jauhaminen, merenkäynti, niillä on Suomessa eletty satoja vuosia. Menneet sukupolvet, heidän aherruksensa ja kärsimyksensä, on tehty näkyviksi konkreettisten esineiden avulla. Kappeli liittää meidät osaksi tätä sukupolvien ketjua, pakottaa miettimään esi-isiämme ja -äitejämme, jotka ovat tehneet työtä rukoillen ja luottaen Jumalaan. Kappeli tekee historian läsnä olevaksi.
Vaikuttavin taideteos on kuitenkin seinällä roikkuva piikkilangasta väännetty krusifiksi. Teoksen on tehnyt Benito Casagrande, ja sen nimi on Pelastava kärsimys. Piikkilanka tekee kärsimyksestä jollakin tapaa käsin kosketeltavaa, konkreettista. Samalla se liittää Kristuksen kärsimyksen 1900-luvun suuriin kärsimyksiin kuten keskitysleireihin tai maailmansotien juoksuhautoihin. Taideteos tuo Kristuksen nykypäivään, samalla tavalla kuin esimerkiksi Matthias Grünewaldin maalaama Isenheimin alttaritaulu teki Kristuksen kärsimyksen läsnä olevaksi 1500-luvun rutosta ja ergotismista kärsiville sairaille. Piikkilanka-Kristus osoittaa, että Kristus ymmärtää meidän kipumme, taakkamme ja kärsimyksemme, ja jakaa ne kanssamme.
Yksityiskohta alttarin piikkilankakrusifiksista. Pelastava kärsimys -teoksen on tehnyt Benito Casagrande.
Kärsivä Kristus, Pelastava kärsimys, avaa kappelin kokonaisuuteen myös uuden toivon. Kristuksen kärsimys ja kuolema on teoksen nimen mukaisesti pelastavaa kärsimystä, ei turhaa, ei sattumanvaraista tai merkityksetöntä. Kristuksen kärsimys ja kuolema nimittäin johti hautaan, mutta myös pois sieltä. Kuten hautaan siunaamisen kaavassa sanotaan: ”Vapahtajamme hautaamisella sinä pyhitit meidän hautamme lepokammioksi. Hänen ylösnousemuksellaan sinä kukistit kuoleman ja avasit taivaan uskoville.” Ylösnousemus avaa kärsimyksestä ja kuolemasta toivon oven uuteen huomiseen. Kappelissa lepääville vainajille loistaakin yhdeltä seinustalta auringon valo himmeänä katonrajassa olevan ikkunapalkin läpi, kuin merkkinä tuosta toivosta.
Kappelin sanoma ei siis jää haudan synkkyyteen, vaan valo loistaa myös tuohon kammioon, luoden uuden elämän toivoa. Ikkunasyvennyksessä palaa pieni kynttilä, toivon symbolina. Valon hiljaisessa hehkussa myös betoni näyttää syttyvän uudella tavalla eloon, sen pinnassa voi havaita valuvaiheessa puumuotista jääneet uurteet, jotka tekevät kuolleesta materiaalista elävää. Kynttilän ja valojen sammuessa kappeli ei jääkään enää pimeäksi. Hämäränä mutta todellisena ikkunasta hohtaa valoa. Valo loistaa pimeydessä, eikä pimeys ole saanut sitä valtaansa.
Kirjoittaja tekee väitöskirjaa Turun yliopiston Kulttuurihistorian oppiaineeseen keskiajan kaunokirjallisuudesta.
Kommentit