Herra, sinä olet armon ja levon tyyny.

Tule vain lep­poi­sin mie­lin.

Minä pidän kaa­va­mai­sista litur­gioista. Kir­kol­li­sista perin­teistä ja muo­dol­li­suuk­sista, joi­hin osal­lis­tu­mi­sesta tulee tur­val­li­nen olo.  Her­ran siu­nauk­sen tai Isä mei­dän -rukouk­sen rau­hoit­tava vai­ku­tus tun­tuu puls­sissa asti. Tut­tui­hin sanoi­hin on helppo yhtyä.

Silti tuo pie­nen Lotta-​tytön noin kah­dek­san­vuo­ti­aana lausuma rukous on mut­kat­to­muu­des­saan ehkä paras, jonka olen ikinä kuul­lut. Siinä on edel­leen oleel­li­sim­mat asiat, joita tah­don Juma­lalle sanoa ja joista tah­don häntä ylis­tää. Se sanoo:

Sinä, Herra, olet rau­han ja levon Jumala. Kii­tos, että annat minulle rau­hasi ja levon sinussa, niin kuin olet luvan­nut. Annat sen ansiotta, vaikka levot­to­muus, kiire ja riita asu­vat sisäl­läni ja puh­kea­vat esiin vai­kean het­ken koit­taessa. Saan jät­tää ne sinulle. Sinä teet minusta uutta, yhtä luon­te­vasti ja itses­tään­sel­västi kuin luot hyvää ympä­ril­leni joka päivä. Saan jät­tää itseni sinulle. Olet minun kans­sani ja tulet lähel­leni yhtä var­masti kuin minulla on isä ja äiti. Olet heitä tutumpi ja tun­net minut täy­del­li­sesti. Sinun aja­tuk­sesi minua koh­taan ovat rau­han aja­tuk­sia ja saan aina luot­taa sinuun. Sinun hyvyy­tesi ja rak­kau­tesi ympä­röi minut. Pai­nan pääni sinua vas­ten.

”Toti­sesti: ellette käänny ja tule las­ten kal­tai­siksi, ette pääse tai­vas­ten val­ta­kun­taan.” (Matt. 18: 3.)

Tämä vaa­ti­mus ei ole ras­kas.

”Minä ylis­tän sinua, Isä, tai­vaan ja maan Herra, siitä että olet salan­nut tämän vii­sailta ja oppi­neilta ja ilmoit­ta­nut sen lap­sen­mie­li­sille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi näh­nyt. Kai­ken on Isäni anta­nut minun hal­tuuni. Poi­kaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tah­too hänet ilmoit­taa. Tul­kaa minun luok­seni, kaikki te työn ja kuor­mien uuvut­ta­mat. Minä annan teille levon. Otta­kaa minun ikeeni har­tioil­lenne ja kat­so­kaa minua: minä olen sydä­mel­täni lem­peä ja nöyrä. Näin tei­dän sie­lunne löy­tää levon. Minun ikeeni on hyvä kan­taa ja minun kuor­mani on kevyt.” ( Matt. 11: 25–30.)

Sama rukouk­sen kir­joit­ta­nut pikku-​Lotta on maa­lan­nut myös har­tau­den Hyvä pai­men -kuvan.

Raja­mäen kirkko Nur­mi­jär­vellä on ark­ki­teh­to­ni­sesti mer­kit­tävä raken­nus ja ensim­mäi­siä kirk­koja Suo­messa, joi­den suun­nit­te­lussa sovel­let­tiin funk­tio­na­lis­min peri­aat­teita. Se vihit­tiin käyt­töön mar­ras­kuussa 1938 ja vuonna 1956 alt­ta­rille maa­lat­tiin Anna Räsä­sen lem­peä fresco Tie, totuus ja elämä.

Raja­mäen kir­kon kor­kea­tor­ni­nen jul­ki­sivu suo­raan edestä ja sivulta kuvat­tuna.

Raja­mäen kir­kon raken­nut­ti­vat alun­pe­rin Oy Alko­ho­li­liike Ab:n pat­ruu­nat teh­das­työ­läi­siä var­ten, sillä tah­dot­tiin saada “sosi­aa­li­mi­nis­te­riön suo­siol­li­sella avulla Raja­mäelle oikea rukous­huone Her­ran kan­san kokoon­tu­mis­pai­kaksi”. Ark­ki­teh­tina toimi Erkki Hut­tu­nen.

Raken­nut­ta­jan toive oli, että kirk­koon tulisi jyrkkä satu­la­katto ja sym­met­ri­set sii­vet ker­ho­huo­netta ja seu­ra­kun­ta­sa­lia var­ten, sekä näyt­tävä torni. Tor­nista tuli­kin mit­tava, sillä beto­niosa on rei­lut 48 met­riä kor­kea ja kruu­nattu seit­se­män met­riä pit­källä ris­tillä. Raken­nuk­sen viesti ja tar­koi­tus on siis selvä kau­em­paa­kin kat­sot­tuna.

Raja­mäen kir­kon alt­ta­ria valai­seva Kristus-​ikkuna.

Puh­das­lin­jai­sessa kir­kossa näky­vät funk­tio­na­lis­min ihan­teet, joi­den mukaan raken­nuk­sen ilmeen mää­rää­vät ark­ki­teh­to­ni­set raken­teet, tilo­jen tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suus nii­den eri toi­min­to­jen kan­nalta sekä käy­tet­tä­vien mate­ri­aa­lien luonne. Näi­den perus­pe­ri­aat­tei­den lisäksi suun­nit­te­lussa halut­tiin tie­toi­sesti ottaa mukaan moni­puo­lista kris­til­listä sym­bo­liik­kaa:

“Kir­kon pit­kien sivu­jen sisä­sei­nät on valettu yhte­näi­seksi, ilman har­ja­sau­maa, kuin Kris­tuk­sen iho­kas, jonka ker­ro­taan olleen yhtä kan­gasta.

Pyhä kol­mi­nai­suus näkyy kol­mio­sai­sena poik­ki­leik­kauk­sena ja kol­mena kat­tok­ruu­nuna.         

Nel­jän pyl­vään rivis­töt muis­tut­ta­vat nel­jästä evan­ke­lis­tasta ja nel­jästä evan­ke­liu­mista.

Pyö­reä Kristus-​­ikkuna kirk­ko­sa­lin etuo­sassa antaa valoa alt­ta­rille ja ker­too Juma­lan val­ta­kun­nan iäi­sestä valosta Jee­suk­sessa Kris­tuk­sessa.

Alt­ta­ri­sy­ven­nyk­sen muoto on kuin avattu kir­ja­käärö.”

Raja­mäen kir­kon tun­nel­mal­li­nen inte­ri­ööri urku­par­velta alt­ta­rille ja alt­ta­rilta urku­pal­velle kuvat­tuna.

Raja­mäen kirkko on täynnä tai­detta, sillä teh­taat ovat halun­neet sijoit­taa sii­hen – kirkko oli Alkon omis­tuk­sessa aina vuo­teen 1985 asti, jol­loin se lah­joi­tet­tiin Nur­mi­jär­ven seu­ra­kun­nalle. Pää­ovea reu­nus­ta­vat Arvi Tynyk­sen kivi­re­lie­fit, kat­tok­ruu­nut ja alt­ta­ri­kynt­te­li­köt ovat Paavo Tynel­lin suun­nit­te­le­mat, saar­nas­tuo­lissa on Gun­nar Uoti­lan pui­nen madon­na­kuva ja kas­te­mal­jan on suun­ni­tel­lut Wäinö Aal­to­nen. Itse alt­ta­ri­teok­sen hank­ki­mi­nen kui­ten­kin vii­väs­tyi sota­vuo­sien takia.

Alt­ta­ri­fresko val­mis­tui vih­doin vuonna 1956. Sen toteu­tuk­sesta jär­jes­tet­tiin ylei­nen suun­nit­te­lu­kil­pailu, johon osal­lis­tui useita nimek­käitä tai­tei­li­joita. Seu­ra­kun­ta­sa­lissa on esillä kil­pai­luun lähe­tet­tyjä luon­nok­sia Unto Pusalta, Erkki Kulo­ve­deltä ja Len­nart Seger­strå­lelta, jonka suun­ni­telma toteu­tet­tiin lopulta Rova­nie­men kir­kossa (sekin on esi­telty Alttarilla-​osiossamme).

Seu­ra­kun­ta­sa­lissa on esillä fres­ko­kil­pai­lun luon­nok­sia ja maa­lauk­sia.

Alt­ta­ri­fresco­kil­pai­lun voitti Anna Räsä­nen suun­ni­tel­mal­laan Tie, totuus ja elämä, joka toi­si­naan kul­kee myös nimellä Ange­lus. Räsä­nen on toteut­ta­nut teok­sia useam­paan muu­hun­kin kir­kol­li­seen tilaan Suo­messa, esi­mer­kiksi Hert­to­nie­men kirk­koon.

Fresco aset­tuu kau­niisti kir­ja­kää­rön muo­toi­seen alt­ta­ri­sy­ven­nyk­seen, joka tuo teok­selle hiu­kan lavas­te­maista kol­miu­lot­tei­suutta ja saa sen avau­tu­maan tilaan. Frescon kes­kelle on kuvattu Jee­sus viit­teel­li­sessä suo­ma­lai­sessa mai­se­massa, ihmis­ten ympä­röi­mänä ja elä­män läh­teen äärellä. Lähde kehys­tää alt­ta­ri­pöy­tää ja taval­laan vir­taa sen kautta eteen­päin kirk­ko­sa­liin, mikä viit­taa alt­ta­rilla suo­ri­tet­ta­viin sakra­ment­tei­hin, joista täs­sä­kin kir­kossa lie­nee useim­min läsnä pyhä ehtool­li­nen. Teos ker­too toi­vosta arjen kes­kellä ja uuden elä­män odo­tuk­sesta. Väri­maa­ilma on mur­rettu ja pas­tel­li­nen, ja myös frescon hen­ki­lö­hah­mot on kuvattu neutraali-​ilmeisinä. Alt­ta­ri­fresco  antaa tilaa monen­lai­sille tul­kin­noille, mutta sen yleis­tun­nelma on lem­peä ja rau­hal­li­nen.

Kirk­ko­hal­li­tus antoi Raja­mäen kir­kosta suo­je­lu­pää­tök­sen mar­ras­kuussa 2003.

LÄHTEET:

Suo­rat lai­nauk­set Nur­mi­jär­ven seu­ra­kun­nan tie­do­tuk­sen tuot­ta­masta Raja­mäen kir­kon esit­teestä

Marja Terttu Kna­pas ja Soile Tirilä: Suo­ma­laista kirk­koark­ki­teh­tuu­ria 1917–1970

Museo­vi­rasto, Kult­tuu­riym­pä­ris­tön Pal­ve­luik­kuna: www.kyppi.fi/to.aspx?id=130.200424

Kuu­luu opis­kella, pyr­kiä, tie­nata, edis­tyä ja tehdä uraa. Mitä enem­män olemme teh­neet, sen parem­pia olemme, mitä enem­män pys­tymme näyt­tä­mään, sen pidem­mälle pää­semme. Elämme yhteis­kun­nan kehuista, pus­kemme eteen­päin osoit­taak­semme arvomme. Miksi? Sane­leeko kehu­jen määrä mei­dän iden­ti­teet­timme?

Uskon, että mui­den mie­li­pi­teet itses­sään eivät ole se, mikä meitä joh­dat­taa, vaan oma asen­teemme niitä koh­taan. On help­poa raken­taa kuvaa itses­tämme ulkoi­sesti sopi­vaksi, ja sillä tavoin rajoit­taa ole­mas­sao­loamme. Jo sillä, että haluamme olla tie­tyn tyy­li­siä, omis­taa tiet­tyjä asioita tai puhua tie­tyllä tyy­lillä, ase­tamme itsel­lemme rajoja. Rajoja, joita on hel­pompi raken­taa kuin pur­kaa. Rajoja, joi­den luu­lemme nos­ta­van mei­dät ylös, mutta jotka lop­pu­päässä teke­vät ehkä juuri päin­vas­toin. Onko oma tavoit­te­lumme se, mikä oikeasti joh­dat­taa?

Mitä jos kaikki se, mitä raken­namme ympä­ril­lemme, ote­taan pois? Jos rajat mur­tu­vat, mitä sil­loin jää jäl­jelle? Sei­som­meko täy­sin alasti ilman mitään?

Emme, emme todel­la­kaan.  Kaikki se, mitä raken­namme, on häviä­vää, ja kun sei­nät mur­tu­vat, alta pal­jas­tuu alku­pe­räi­nen pinta. Se saat­taa olla revi­tyn tape­tin tah­rima, mutta kun uskal­lamme pal­jas­taa tämän pin­nan, sydä­memme, Juma­lalle, Hän pääse oikeasti vai­kut­ta­maan. Juma­lan voima on täy­del­li­nen heik­kou­des­samme. Hänen voi­mansa pääse näky­viin juuri sil­loin kun emme itse pysty, sil­loin kun sei­somme mur­tu­neit­ten rajo­jen kes­kellä. Hän pys­tyy ker­to­maan, keitä aidosti olemme, ja mitä lah­joja ja aja­tuk­sia Hän on lait­ta­nut sydä­mel­lemme.

Kun läh­tö­kohta on tämä, lähtö on aivan uusi. Saa­vu­tuk­semme, pyr­ki­mi­semme ja menes­ty­mi­semme eivät ole kiinni itses­sämme. Jumala on aset­ta­nut lah­joja sydä­mil­lemme ja hän haluaa, että käy­tämme niitä. Jumala ei anna mitään tur­haan, joten saamme käyt­tää lah­jo­jamme, koska Hän on anta­nut meille mah­dol­li­suu­den sii­hen. Saamme pitää niistä kiinni, saamme kehit­tyä ja löy­tää nii­den yti­meen. Kun teemme jotain Juma­lasta ja Juma­lalle, aja­tus­maa­il­mamme muut­tuu ja se, mitä teemme, ei ole enää itses­tämme kiinni, vaan jos­tain pal­jon suu­rem­masta, jota mei­dän onnis­tu­mi­semme tai epä­on­nis­tu­mi­semme eivät voi mitata.

Jumala on kut­su­nut juuri sinut vapau­teen pyr­ki­myk­sistä ja tavoit­te­luista, ja anta­nut lah­joja käyt­töösi, joita saat käyt­tää hänen kun­niak­seen täy­dessä vapau­dessa.

Kir­joit­taja on Lah­den Muo­toi­luins­ti­tuu­tissa opis­ke­leva kuvit­taja ja graa­fi­nen suun­nit­te­lija, joka kir­joit­taa ja kuvit­taa aja­tuk­si­aan blo­gis­saan osoit­teessa www.pauliinaskarr.com