Ihmi­sää­net vai­et­koot, ihmis­a­ja­tuk­set hil­jen­ty­kööt; kur­kot­tau­tu­koot kohti käsit­tä­mä­töntä, mutta eivät käsit­tääk­seen vaan osal­lis­tuak­seen.

Iko­ni­nen tila on erään­laista luo­mat­to­man pyhyy­den läpi­vir­taa­vuutta, tai vähin­tään­kin sen raken­teel­lista poten­tiaa: tilaa juma­lal­li­sen kum­pua­mi­selle. Iko­nin ja pro­faa­nin tai­teen eroa voisi ehkä hah­mot­taa niin, että taval­li­sen kuva­tai­teen tapauk­sessa maa­laus on joko liik­kee­tön tai itses­sään liik­kuva: jokai­nen maa­laus on maa­ilma, joka…

Tai­teen mer­ki­tys ei ole ajan tap­pa­mi­sessa. Sen teh­tävä ei ole tyh­jän koh­dan täyt­tä­mi­sessä jotain parem­paa odo­tel­taessa. Taide luo aikaa, se luo elä­mää ja vetää ikui­suu­den luok­semme.