Minä olen täyttänyt hänet Jumalan hengellä, taidollisuudella, ymmärryksellä, tiedolla, ja kaikkinaisella kätevyydellä sommitelemaan taidokkaita teoksia ja valmistamaan niitä kullasta, hopeasta ja vaskesta, hiomaan ja kiinnittämään kiviä ja veistämään puuta, tekemään kaikkinaisia töitä.
Oletteko nähnyt yöperhosia? Ne näyttävät kenties teistä harmailta ja mielenkiinnottomilta. Mutta toisista perhosista, joiden silmät ovat eri tavalla rakentuneet, ne näyttävät ihmeellisen kauniilta, kiiltäviltä, välkkyen kaikissa sateenkaaren väreissä. Samoin ihmisistä, joiden sisäinen näkökyky on avautunut, maailma vaikuttaa aivan toisenlaiselta, minä muut sen näkevät. Kaikessa on nähtävissä Luojan suuruus ja hänen mittaamaton arvonsa.
It pleads not just for the image, but for lots of images: artists try to paint Christ, just like Christians must try to imitate him, but every artist inevitably shows a different vision. Images are inadequate, but the answer is not to ban them but to multiply to infinity the opportunities for contemplation that they afford.
It is, in fact, the very difficulties Christian artists have had to resolve that makes it possible for these images to speak now to those who do not hold Christian beliefs. Christian artists confronted one great problem. They had to make clear that when representing an historical event – the life and death of Jesus – they were not just offering a record of the past but a continuing truth; we the spectators have to become eye-witnesses to an event that matters to us now.
Koko kristityn elämän pitäisi itse asiassa olla suurin taideteoksemme. Suurenkin taiteilijan pääteos on hänen oma elämänsä.
Siksi on tärkeää palauttaa taide Jumalan Hengen avulla takaisin myös tehtäväänsä jumalanpalveluksen, hengellisen elämän ja rukouksen tueksi. Tarvitsemme toisenlaisia kuvia, jotka vahvistavat kristityn identiteettiä ja auttavat suunnistamaan kohti Pyhää monenlaisen kuva- ja informaatiotulvan keskellä – kuvia jotka auttavat meitä muistamaan Jumalan ja Hänen todellisuutensa tässä maailmassa. Soli Deo Gloria!
Näin on kristillisen kuvataiteen esitettävä tämä maailma ilman verhoja, esitettävä se epäjärjestyksessä olevana ja kärsivänä maailmana, jossa paholainen tuntuu hallitsevan. Tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen kuvan olisi kuvattava kärsimystä ja syntiä. Nitten on kuitenkin muodostettava tausta mitä sitten kuvataankin. Ne luovat sen välttämättömän edellytyksen, jota ilman kuva on valheellinen. Kun kuvataan taivasta, kuuluu siihen mukaan usko että myös helvetti on todellinen, ja se tuo mukanaan oman heijastuksensa. Uudessa taiteessa tämä ilmenee selvemmin kuin vanhassa. Kristillinen kuva ei voi jäädä hartauskuvan asteelle. Hartaus on väärä asenne tämän maailman tilanteen edessä. Paha on silloin vaarallisinta kun se sivuutetaan ja siitä vaietaan. Kristilliseen kuvataiteeseen sopiikin André Bretonin, surrealistin, vertaus jonka hän eräässä yhteydessä kohdisti niihin taiteilijatovereihinsa, jotka olivat alkaneet maalata ”kauniisti”. Hän vertasi heitä lapsiin, jotka kokivat voivansa vakuuttua kauniista leikkipäivästä siten että asettavat ilmapuntarin osoittimen kauniin sään kohdalle.
Eri aikakausien tuntemus auttaakin ymmärtämään alttaritaulujen sisältöä. Näiden kuvien välittämä viesti onkin aina sidoksissa omaan aikaansa. Puhutun ja kirjoitetun kielen tapaan niidenkin muoto ja merkitys elää hieman ajan myötä. Kristinusko on ollut merkittävä tekijä kuvallisen ja sanallisen viestinnän edistäjänä, sillä muiden uskontojen ohella se on ollut erittäis tuottelias symbolien ja symboliikan kehittäjä. Kirkon omaan merkkien ja kuvien käyttöön on sulautunut osittain koko ihmiskunnan tuhansien vuosien aikana mukanaan kuljettama merkkikieli.
Eivätkö ikonit siis ole pelkkää selkeää kirjoitusta, jonka ymmärtää lukutaidotonkin? Sikäli kuva on parempi kuin kirjoitus. Sekä kirjoitus että ikoni toimii muistuttimena asioista, joita se osoittaa, muistuttajana ikonit ovat tyhjentävämpiä kuin kirjoitus, sillä ne ovat lukutaidottomankin ymmärrettävissä ja sikäli ymmärrettäväksi tekijänä luotettavampia. – – Jos ikonit ovat parempia kuin kirjoitus, kuten olemme edellä selittäneet, ne kuuluvat nimien edelle. Kumartaessaan pyhien ikoneita – ei palvomisen mielessä vaan sillä kunnioituksella, jonka pyhät ansaitsevat kaikilta uskovilta – kristityt kumartavat pyhiä itseään kasvoista kasvoihin. Tämä jo sinänsä riittää oikeuttamaan kristittyjen tavan kumartaa pyhien ikoneita.
Pyhä Anna itse kolmantena -veistokset ilmensivät inkarnaation estetiikkaa ja olivat osa Jeesuksen ja Neitsyt Marian ruumiillisuuden ympärille rakennettua moninaista kulttirypästä, joka vahvistui erityisesti myöhäiskeskiajalla. Oleellista oli, että äidin puolelta tullut todellinen ruumis ei ollut isän puolelta tullutta jumalallisuutta ja henkistä sukuperintöä tarpeettomampi. Pyhän Annan pyhimyksellisyys rakentuu ruumiin roolista ja sen ”käytöstä”, kuten elämän luomisesta, synnyttämisestä ja toisaalta kuolemaan valmistautumisesta. – – Siinä missä Pyhä Anna itse kolmantena -aihe kuvasi äidillistä perimää, esitti samaan aikaan suosiossa ollut Armoistuin-aihe – jossa Jumala pitelee ristiinnaulittua poikaansa – isän sukutaustaa. Myöhäiskeskiajalla Pyhä Anna itse kolmantena -aihe olikin rinnasteinen isä, poika ja pyhä henki -traditiolle ja sen esitystavoille. Kyseessä oli taivaallisen ja ruumiillisen kolminaisuuden vastaavuus.
Tämä [yksinkertainen usko] on ”kallisarvoinen helmi” (Matt. 13:46), johon älyllinen pohdiskelu tai keskustelu ei voi koskaan täysin päästä käsiksi. Se on totuus, joka käsitteellistämisen sijaan on parasta maalata värein tai laulaa nuotein.