Aarreaitta

Ja Jumala sanoi: ”Toi­sille annan toi­set aska­reet,
vaan sinulta, lap­seni, tah­don, että kaa­ri­sil­lan teet.
Sillä kai­killa ihmi­sillä on niin ikävä päällä maan,
ja kaa­ri­sil­lalle tule­vat he ahdis­tuk­ses­saan.
Tee silta ylitse syvyy­den, tee, kaa­ri­silta tee,
joka kun­ni­aani lois­taa ja valoa sätei­lee.”

Minä sanoin: ”He tule­vat ras­kain saap­pain, multa-​anturoin –
miten sil­lan kyl­lin kan­ta­van ja kirk­kaan tehdä voin,
sitä ettei tah­raa eikä särje jalat kul­ki­jain?”

Ja Jumala sanoi: ”Verellä ja kyy­ne­lillä vain.
Sinun sydä­mesi on lujempi kuin vuo­ri­mal­mit maan –
pane kap­pale silta-​arkkuun, niin saat sil­lan kan­ta­maan.
Pane kap­pale nii­den sydä­mistä, joita rakas­tat,
he anta­vat kyllä anteeksi, jos sil­lan raken­nat.
Tee silta Juma­lan kun­niaksi, kaa­ri­silta tee,
joka syvyy­den yli lak­kaa­matta valoa sätei­lee.
Älä sal­paa surua luo­tasi, kun kaa­ri­sil­taa teet:
ei mikään kimalla kau­niim­min kuin puh­taat kyy­ne­leet.

Aale Tynni: Kaa­ri­silta

Art and faith have many things in com­mon. One of the para­doxes of faith is that it is both han­ded down in a living tra­di­tion and must also be known and felt as a new expe­rience. When people come to faith, they seek answers to their own ques­tions: what sort of per­son am I, how should I live, what gives my life mea­ning, what hap­pens when I die? Others have asked these ques­tions before, yet, if they are to reach the heart, the answer must come fresh, newly min­ted for that sin­gu­lar encoun­ter. The same is true of the res­ponse to art. An art tra­di­tion is crea­ted by many hands, bro­ken, remoul­ded and han­ded down. Viewers res­pond, drawing not only on their know­ledge of the tra­di­tion, but also on their per­so­nal expe­rience. Art must do its work afresh, now.

Rowena Love­rance: Chris­tian Art

tänään
näin
vain kau­niita ihmi­siä
kul­jin
ava­tuin
sil­min

Pekka Heis­ka­nen: Ihmi­seksi

Juuri kris­titty on todella vapaa ihmi­nen – hän on vapaa käyt­tä­mään mie­li­ku­vi­tus­taan. Tämä­kin kuu­luu perin­tö­osaamme. Juuri kris­titty on ihmi­nen, jonka mie­li­ku­vi­tuk­sen pitäisi len­tää täh­tien tuolle puo­len.

Francis Schaef­fer: Taide ja Raa­mattu

Maa­laus oli ase­tettu mah­dol­li­sim­man edul­li­seen paik­kaan, sei­nälle joka sai run­saasti luon­non­va­loa suu­resta lähi-​ikkunasta kah­dek­san­kym­me­nen asteen kul­massa. Siinä istues­sani panin mer­kille, että valo tuli yhä täy­te­läi­sem­mäksi mitä pitem­mälle ilta­päivä eteni. Kello neljä aurinko peitti maa­lauk­sen uuden­lai­seen kirk­kau­teen, ja taus­ta­hah­mot – jotka var­hai­sem­pina tun­teina oli­vat olleet melko epä­mää­räi­siä – näyt­ti­vät astuvan esiin pimeistä nur­kis­taan. Kun ilta läheni, aurin­gon­valo vaih­tui kir­peäksi ja kihel­möi­väksi. Isän ja pojan syleily voi­mis­tui ja syveni, ja sivu­hen­ki­löt otti­vat välit­tö­mäm­min osaa tähän sovin­non, anteek­sian­non ja sisäi­sen para­ne­mi­sen salai­seen tapah­tu­maan. Hetki het­keltä tote­sin, että tässä oli monta Tuhlaajapoika-​maalausta, yhtä monta kuin oli valon vaih­dok­sia, ja tämä luon­non ja tai­teen ihas­tut­tava tanssi piti minua pit­kään lumouk­ses­saan.

Henri Nouwen: Kotiin­pa­luu

Eri­tyi­sen ajan­koh­tai­seksi ja vält­tä­mät­tö­mäksi ima­gi­na­tii­vi­sen ajat­te­lun tekee uskon­nol­li­nen luku­tai­dot­to­muus. Tällä tar­koi­tan kyke­ne­mät­tö­myyttä antaa uskon­nol­li­sille sym­bo­leille elä­viä ja kom­mu­ni­koi­via sisäl­töjä. Se mer­kit­see instru­men­taa­li­sen, koh­teita nimeä­vän väli­ne­kie­len yli­val­taa runol­li­sesta, medi­aa­li­sesta kie­lestä. Uskon­nol­li­nen kieli voi näet jäh­met­tyä luki­joil­leen yksi­di­men­sio­naa­li­seksi merk­ki­jär­jes­tel­mäksi, jol­loin sym­bo­leista tulee sig­naa­leja. Medi­aa­li­nen kie­len­käyttö, jossa sanoilla ei ole vain yhtä luk­koon­lyö­tyä mer­ki­tystä, edel­lyt­tää sym­bo­loin­ti­pro­ses­seja, joissa tar­vi­taan ima­gi­na­tii­vista herk­kyyttä ja liik­ku­vuutta.

Reijo E. Hei­no­nen: Ima­gi­naa­tio – kado­tettu ulot­tu­vuus

Totuus havai­taan; sitä ei ymmär­retä jär­jen avulla. Jumala näh­dään; häntä ei tut­kita teo­reet­ti­sesti. Kau­neus näh­dään; siitä ei spe­ku­loida abstrak­tein käsit­tein.

Pat­riarkka Bar­to­lo­meos: Mys­tee­rin koh­taa­mi­nen. Orto­dok­si­nen usko nyky­ajassa

Mistä taide syn­tyy? Siitä että hen­gellä on kyky muo­vata ais­ti­mus­maa­il­maa. Mitä taide tekee puo­les­tamme? Pukies­saan tun­teemme näky­vään muo­toon se pai­naa nii­hin ikui­suu­den lei­man, jota aina kan­ta­vat ne teok­set, joi­den ainut­ker­tai­sessa muo­dossa välit­ty­vät uni­ver­saa­lit elä­myk­set.

Muriel Bar­bery: Sii­lin ele­ganssi

Har­maat huo­let ovat poissa, valon koit­toon haih­tu­neet, kaikki vanha on nyt men­nyt, uudet soi­vat kan­te­leet. Armon­laak­son lai­tu­milla sydän liik­kuu suvi­silla. Iloon, toi­voon, vapau­teen henki nousee kirk­kaa­seen.

Aksel Kal­las: Virsi 569

Kirk­ko­sali on paikka, jossa me olemme, ja samalla se on osa jota­kin toista todel­li­suutta. Se, joka osaa tul­kita hil­jai­sia esi­neitä ja merk­kejä ja itse hil­jai­suutta, saa nähdä ja kuulla enem­män kuin muut. Kirk­ko­sa­lilla ja -raken­nuk­sella on oma kie­lensä, joka ei tar­vitse sanoja. Vaikka kirkko raken­ne­taan suu­rella työllä ja suu­rella vai­valla ja siksi se kuu­luu maan päälle, se on silti raken­nettu tai­vaal­li­sen mal­lin mukai­sesti. Juuri tai­vaan ja maan välillä kirkko on esi­kar­tano sekä sille, joka astuu sisään, että sille, joka tulee ulos. Se puhuu sana­tonta kieltä, ja jos sitä voi tul­kita, se on rik­kautta.

Carl Hen­rik Mart­ling: Puhuva hil­jai­suus