Aarreaitta

Eivätkö iko­nit siis ole pelk­kää sel­keää kir­joi­tusta, jonka ymmär­tää luku­tai­do­ton­kin? Sikäli kuva on parempi kuin kir­joi­tus. Sekä kir­joi­tus että ikoni toi­mii muis­tut­ti­mena asioista, joita se osoit­taa, muis­tut­ta­jana iko­nit ovat tyh­jen­tä­väm­piä kuin kir­joi­tus, sillä ne ovat luku­tai­dot­to­man­kin ymmär­ret­tä­vissä ja sikäli ymmär­ret­tä­väksi teki­jänä luo­tet­ta­vam­pia. – – Jos iko­nit ovat parem­pia kuin kir­joi­tus, kuten olemme edellä selit­tä­neet, ne kuu­lu­vat nimien edelle. Kumar­taes­saan pyhien iko­neita – ei pal­vo­mi­sen mie­lessä vaan sillä kun­nioi­tuk­sella, jonka pyhät ansait­se­vat kai­kilta usko­vilta – kris­ti­tyt kumar­ta­vat pyhiä itse­ään kas­voista kas­voi­hin. Tämä jo sinänsä riit­tää oikeut­ta­maan kris­tit­ty­jen tavan kumar­taa pyhien iko­neita.

Theo­do­ros Abu Qurra: Iko­nien kun­nioit­ta­mi­sesta

Pyhä Anna itse kol­man­tena -veis­tok­set ilmen­si­vät inkar­naa­tion este­tiik­kaa ja oli­vat osa Jee­suk­sen ja Neit­syt Marian ruu­miil­li­suu­den ympä­rille raken­net­tua moni­naista kult­ti­ry­pästä, joka vah­vis­tui eri­tyi­sesti myö­häis­kes­kia­jalla. Oleel­lista oli, että äidin puo­lelta tul­lut todel­li­nen ruu­mis ei ollut isän puo­lelta tul­lutta juma­lal­li­suutta ja hen­kistä suku­pe­rin­töä tar­peet­to­mampi. Pyhän Annan pyhi­myk­sel­li­syys raken­tuu ruu­miin roo­lista ja sen ”käy­töstä”, kuten elä­män luo­mi­sesta, syn­nyt­tä­mi­sestä ja toi­saalta kuo­le­maan val­mis­tau­tu­mi­sesta. – – Siinä missä Pyhä Anna itse kol­man­tena -aihe kuvasi äidil­listä peri­mää, esitti samaan aikaan suo­siossa ollut Armoistuin-​aihe – jossa Jumala pite­lee ris­tiin­nau­lit­tua poi­kaansa – isän suku­taus­taa. Myö­häis­kes­kia­jalla Pyhä Anna itse kol­man­tena -aihe oli­kin rin­nas­tei­nen isä, poika ja pyhä henki -tra­di­tiolle ja sen esi­tys­ta­voille. Kyseessä oli tai­vaal­li­sen ja ruu­miil­li­sen kol­mi­nai­suu­den vas­taa­vuus.

Elina Räsä­nen: Har­tau­del­li­nen ruu­mis – Haa­vat, syli ja kär­si­mys myö­häis­kes­kia­jan puu­veis­tok­sissa

Tämä [yksin­ker­tai­nen usko] on ”kal­li­sar­voi­nen helmi” (Matt. 13:46), johon älyl­li­nen poh­dis­kelu tai kes­kus­telu ei voi kos­kaan täy­sin päästä käsiksi. Se on totuus, joka käsit­teel­lis­tä­mi­sen sijaan on parasta maa­lata värein tai lau­laa nuo­tein.

Pat­riarkka Bar­to­lo­meos: Mys­tee­rin koh­taa­mi­nen

Itse edus­tan kan­taa, jonka mukaan kir­kon tar­koi­tuk­sena ei ole olla museo, eikä alt­ta­ri­kaap­pi­kaan siksi ole kir­kossa vain muis­tona men­neiltä ajoilta. Tästä joh­tuen myös­kään alt­ta­ri­kaa­pin sano­man ei tar­vitse rajoit­tua sii­hen, mitä sen teki­jät ovat ehkä tah­to­neet välit­tää. Uskon­nol­li­set kysy­myk­set eivät kos­kaan tyh­jene – –.

Terho Asi­kai­nen: Van­ajan alt­ta­ri­kaappi

Why, as Chris­tians, should we be con­tent to see Christ only where we expect to see him? Per­haps we should fol­low the lead of the Gos­pels them­sel­ves and to look for him where we least expect him to be, even in the con­tem­po­rary art world.

Daniel A. Sie­dell: God in the Gal­lery

Yhtenä tar­koi­tuk­sista, joita var­ten Jumala on aset­ta­nut rukouk­sen, on saat­ta­nut olla todis­teen anta­mi­nen siitä, ettei tapah­tu­mien kul­kua hal­lita kuin val­tiota, vaan sitä luo­daan niin kuin tai­de­teosta, johon jokai­nen olento antaa panok­sensa ja (rukouk­sessa) nime­no­maan tie­toi­sen panok­sen ja jossa jokai­nen olento on sekä pää­määrä että keino. Koska olen het­ken ajan käsi­tel­lyt rukousta itse­ään kei­nona, salli minun kii­ruh­taa lisää­mään, että se on myös pää­määrä. Maa­ilma luo­tiin osaksi sitä var­ten, että voisi olla ole­massa rukous; osaksi juuri sitä var­ten että Geor­gen puo­lesta esit­tä­miimme rukouk­siin voi­tai­siin vas­tata. Mutta jäte­tään jo “osit­tai­suus”. Suuri tai­de­teos teh­tiin kai­ken sen takia mitä se tekee ja on, jokai­sen aal­lon kaarta ja jokai­sen hyön­tei­sen len­toa myö­ten.

C.S. Lewis: Kir­jeitä rukouk­sesta

Mie­les­täni yksi tai­teen teh­tä­vistä on toi­mia vas­ta­pai­nona nykyi­selle elä­män­ryt­mille. Tai­tei­li­jan tulisi olla se, joka pysäh­tyy ja kat­soo pidem­pään ja välit­tää koke­mansa muille ihmi­sille. Mutta vali­tet­ta­vasti kaikki tuo on yhä har­vi­nai­sem­paa. Tai­teen täy­tyy tuot­taa, ja se tar­koit­taa yhä enem­män kom­pro­mis­seja, yhä enem­män suu­ren ”mak­sa­van” ylei­sön miel­lyt­tä­mistä. Se tar­koit­taa nopeaa hal­paa tuot­ta­mista sisäl­löstä tin­kien. Lisää viih­dettä, eska­pis­mia ja uusin­toja. Eikä raha rat­kaise tätä­kään ongel­maa, sillä tuo­tan­non rik­kaus har­voin muut­tuu sisäl­lön rik­kau­deksi.

Hannu-​Pekka Björk­man: Val­koista valoa

Kir­kon ark­ki­teh­to­ni­sena teh­tä­vänä ei Fros­te­ruk­sen mie­lestä ole vain luoda tila tie­tylle mää­rälle usko­vai­sia, vaan sen tulee ennen kaik­kea herät­tää har­tautta. Niin perus­tava totuus kuin että vir­hee­töntä elo­ku­va­teat­te­ria ei ilman muuta voi käyt­tää kirk­kona, ohi­te­taan nyky­ään liian hel­posti. Fros­te­rus ei tuo­mitse nyky­ai­kaista raken­nus­tek­niik­kaa, mutta ehdot­taa sitä kirk­ko­ra­ken­nuk­sissa käy­tet­tä­väksi sovel­taen, van­hoista muo­doista läh­tien. Hän myön­tää, ettei täl­lai­sia kysy­myk­siä voi rat­kaista teo­reet­ti­sesti, mutta jat­ku­vuu­della ja tra­di­tiolla on kirk­ko­jen raken­ta­mi­sen pii­rissä suu­rempi mer­ki­tys kuin muilla raken­ta­mi­sen aloilla. Mutta ehkä funk­tio­na­lis­ti­set kirk­ko­ra­ken­nuk­set kuvas­ta­vat­kin ajan kris­til­li­syy­den tilaa ja luon­netta, Fros­te­rus kysyy.

Pekka Suho­nen: Kes­kus­te­lua kirk­ko­ra­ken­nuk­sista 1900-​luvulla

Uskoon tuloni jäl­keen en käyt­tä­nyt moniin vuo­siin yhtään val­mista kaa­vaa, ainoana poik­keuk­sena Her­ran rukous. Yri­tin itse asiassa rukoilla ilman mitään sanoja – olla ver­ba­li­soi­matta mie­len­liik­keitä. Jopa tois­ten puo­lesta rukoil­les­sani pyrin, mikäli jak­san muis­taa, vält­tä­mään hei­dän nimiensä mai­nit­se­mista ja käyt­tä­mään nii­den sijasta mie­li­ku­via heistä. Edel­leen­kin ajat­te­len, että rukous ilman sanoja on paras – jos sii­hen pys­tyy. – – Kun tule­vat kul­tai­set het­ket, jol­loin Jumala antaa kyvyn rukoilla todella ilman sanoja, kuka muu kuin houkka hyl­käisi lah­jan?

C.S. Lewis: Kir­jeitä rukouk­sesta

Voisi ehkä sanoa, että iko­nia ei kat­sota vaan hen­gi­te­tään: ikoni ei ole vain tark­kai­lun kohde vaan kak­si­suun­tai­nen pro­sessi, jossa sisäl­töä hen­gi­te­tään sisään ja ulos, ja tämän pro­ses­sin jäl­ki­maku on iko­nin mer­ki­tys psy­ko­lo­gi­sessa mie­lessä. Mitään ”puh­dasta iko­ni­ko­ke­musta” ei kui­ten­kaan ole ole­massa, vaan kat­so­jan uskon­nol­li­nen ja filo­so­fi­nen esiym­mär­rys muok­kaa aina kuvan ole­mi­sen tapaa.

Sera­fim Sep­pälä: Iko­nin filo­so­fia