Aarreaitta

Pauno Poh­jo­lai­nen on jo useam­man vuo­si­kym­me­nen ajan säi­lyt­tä­nyt paik­kansa yhtenä suo­ma­lai­sen nyky­tai­teen suu­rista nimistä. Vie­rai­limme 9.4.2015 Poh­jo­lai­sen koti­kau­pun­gissa Kuo­piossa. Saimme tutus­tua parem­min tai­tei­li­jaan sekä hänen työ­huo­nee­seensa ja teok­siinsa, joita on varas­toitu ja depo­noitu ympäri kau­pun­kia. Poh­jo­lai­sen käden­jälki näkyy katu­ku­vassa ja monessa jul­ki­sessa tilassa, joi­hin teok­sia on han­kittu tai sijoi­tettu tila­päi­sesti kau­pun­ki­lais­ten iloksi. Turis­tin, ja mik­sei pai­kal­li­sen­kin, kan­nat­taa­kin tehdä Pohjolainen-​teemainen kau­pun­ki­kier­ros.

PaunonTyöhuone1200-1

Oman kier­rok­semme aikana minulle kon­kre­ti­soi­tui tai­tei­li­jan tuot­te­liai­suus, moni­puo­li­suus ja se, kuinka suuri osa hänen tuo­tan­nos­taan on kris­til­li­siksi tul­kit­ta­via töitä. Kris­ti­nus­kon lisäksi hän ammen­taa aiheita esi­mer­kiksi maa­laus­tai­teen his­to­riasta ja filo­so­fiasta. Poh­jo­lai­nen löi läpi 1980-​luvulla ja tuli tun­ne­tuksi oma­lei­mai­sella tek­nii­kalla toteu­te­tuista veis­te­tyistä maa­lauk­sis­taan. Eri­tyi­sesti alkuai­ko­jen töistä tulee mie­leen pui­set graf­fi­tit. Tai­tei­lija pitää­kin itse­ään nime­no­maan maa­la­rina, vaikka työs­ken­te­lee yleensä puun, hart­sin tai mui­den ras­kaam­pien mate­ri­aa­lien kanssa. Yksi hänen ural­leen tyy­pil­li­nen piirre on juuri tämän kal­tais­ten raja-​aitojen, kuten tai­teen tek­nii­koi­hin tai tyy­lei­hin liit­ty­vien sään­tö­jen, rik­ko­mi­nen. Vakaasta ase­mas­taan huo­li­matta hän on edel­leen kapi­nal­li­nen, ”kuok­ka­vie­ras tai­teen kut­suilla”, kuten Kimmo Sarje häntä Pauno Poh­jo­lai­nen -kir­jan artik­ke­lissa luon­neh­tii.

PaunonTyöhuone1200-2

Poh­jo­lai­sen var­hai­sempi tuo­tanto on ollut ennen kaik­kea suur­ten tee­mo­jen vai­kut­ta­vaa tul­kin­taa, mutta viime vuo­sina hän näyt­tää siir­ty­neen näen­näi­sesti kevyem­piin aihei­siin ja on teh­nyt töitä, joi­den aiheena ovat esi­mer­kiksi nii­tyt tai ruusut. Toki nii­den­kin takana on syväl­li­sempi aja­tus, mutta joka tapauk­sessa olen näke­vi­näni jon­kin­lai­sen ilmai­sun muu­tok­sen. Arki­sesta ja pie­nestä teh­dään suurta ja nii­den kautta käsi­tel­lään syviä tee­moja. Myös väri­maa­ilma on hie­man keven­ty­nyt. Poh­jo­lai­nen näyt­tää palan­neen 1990-​luvun ja 2000-​luvun alun luon­non­vä­reistä, mus­ta­val­koi­sesta ja tum­man punai­sesta 1980-​luvun vaih­te­le­vam­paan palet­tiinsa.

PaunonTyöhuone1200-3

Eri­tyi­sesti kris­ti­nus­kon kes­kei­sin sym­boli, risti, on kul­ke­nut pit­kän mat­kan tai­tei­li­jan mukana. Jo Poh­jo­lai­sen ensim­mäi­sessä yksi­tyis­näyt­te­lyssä 1981 oli esillä Ris­tin kuo­lema -nimi­nen teos, tosin näkö­kulma aihee­seen on muut­tu­nut ajan myötä. Tai­tei­lija on tut­ki­nut, kuinka pal­jon tutusta sym­bo­lista voi­daan ottaa pois, kuinka pal­jon sitä voi­daan rik­koa ja muo­kata, että se vielä säi­lyy tun­nis­tet­ta­vana ja voi kan­taa sii­hen latau­tu­neita mer­ki­tyk­siä. Tar­koi­tuk­sena ei ole lou­kata mitään tai ketään, vaan ottaa sel­vää, miten moneksi risti tai­puu. Ja tai­puu­han se.

Kris­til­lis­ten aihei­den käsit­te­lyn taus­talla on tai­tei­li­jan hen­ki­lö­koh­tai­nen herännäis-​taustainen vakau­mus, mutta myös orto­dok­si­suus näkyy sel­keästi useissa töissä esi­mer­kiksi iko­ni­ku­vas­ton hyö­dyn­tä­mi­senä. Tässä mie­lessä Poh­jo­lai­sen käsi­tys kris­ti­nus­kosta näyt­täy­tyy var­sin eku­mee­ni­sena. Teok­sia tulee myös lähes­tyä kuin iko­nia tai alt­ta­ria, suo­raan edestä fasa­dia kohti. Niitä ei kier­rellä ja tar­kas­tella eri kuva­kul­mista kuin veis­tok­sia.

PaunonTyöhuone1200-4

”Ennen muuta var­hais­kris­til­li­sen kau­den iko­nit kät­ke­vät sisäl­leen sala­pe­räi­syy­den, mys­tii­kan, kau­neu­den, nöy­ryy­den, naii­viu­den ja hie­rark­ki­suu­den. Nämä samat omi­nai­suu­det kät­key­ty­vät kaik­kiin minulle mer­ki­tyk­sel­li­siin tai­de­teok­siin.”

Poh­jo­lai­nen on tuo­nut kris­ti­nus­kon sisäl­töjä ja kuva­kult­tuu­ria gal­le­rioi­hin ja museoi­hin tuo­reella ja ennak­ko­luu­lot­to­malla tavalla, siitä huo­li­matta, että sel­västi uskon­nol­li­set työt näyt­te­ly­kon­teks­tissa saat­ta­vat aiheut­taa ris­ti­rii­taa. Toi­saalta hän on tuo­nut nyky­tai­de­maa­il­masta jotain kris­til­li­sen tai­teen ja kirk­ko­tai­teen kon­teks­tei­hin ja ollut osal­taan uudis­ta­massa niitä. Tai­tei­lija on toteut­ta­nut myös var­si­nai­sia alt­ta­ri­teok­sia, sel­keästi kris­til­li­seen käyt­tö­tar­koi­tuk­seen tar­koi­tet­tuja töitä. Vaikka hän tul­kit­see perin­tei­siä kris­til­li­siä aiheita ja tut­tua sym­bo­liik­kaa, hän tekee sen omalla rou­healla tyy­lil­lään. Työt eivät ole sen­ti­men­taa­li­sia Raa­ma­tun kuvi­tuk­sia tai kiil­to­ku­va­mai­sia huo­neen­tau­luja, jotka luul­lak­seni ovat ylei­sim­mät kris­til­li­sen kuva­kult­tuu­rin kli­seet. Poh­jo­lai­nen onkin sitä mieltä, että sen­ti­men­taa­li­suus on yleensä pois työn vai­kut­ta­vuu­desta. Hän koros­taa myös, ettei tai­detta voi val­jas­taa pel­käksi jon­kin ideo­lo­gian työ­vä­li­neeksi – sil­loin taide kuo­lee eikä se tee ihmi­selle hyvää. Juuri kris­ti­nus­kon ja nyky­tai­teen yhdis­tä­mi­nen kris­til­li­sissä teok­sissa siten, ettei kum­mas­ta­kaan tin­gitä, on ollut yksi Poh­jo­lai­sen haas­teista ja eri­tyi­sistä ansioista.

PaunonTyöhuone1200-6

Tai­tei­li­jan toi­min­ta­ta­paan ei kuulu tehdä teok­sia kenen­kään mie­liksi, vaan ne ovat aina hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sia ja syn­ty­vät par­haim­mil­laan lei­kin­omai­sesti ja pakot­to­masti, eivät kovin tie­toi­sesti. Tämä siitä huo­li­matta, että hän koros­taa perus­teel­li­sen suun­nit­te­lu­pro­ses­sin tär­keyttä työs­ken­te­lys­sään. Tai­detta teh­dään tai­teen ehdoilla, ei ideo­lo­gian, mutta ideo­lo­gia näkyy väis­tä­mättä tai­teessa, jota teh­dään rehel­li­sesti ja avoi­mesti omasta elä­män­ko­ke­muk­sesta käsin. Poh­jo­lai­sen vakau­mus vai­kut­taa teos­pro­ses­sien taus­talla ja näkyy val­miissa töissä: Dos­to­jevs­kia mukail­len Poh­jo­lai­nen sanoo, että Kris­tus on hänen työnsä vii­mei­nen tar­kas­taja.

”Minun iden­ti­fi­kaa­tioni on ”Juu­tas Käkriäi­sen” per­soona. Minussa ei asu mitään hyvää, mutta siitä huo­li­matta Jumala on anta­nut minulle, ja antaa, suu­ria lah­joja. Lop­pu­jen lopulta teok­sieni vii­mei­nen tar­kas­taja on minun käsit­tä­mäni kol­miyh­tei­nen Jumala.”

PaunonTyöhuone1200-5

Vai­kut­taa siltä, että Poh­jo­lai­sen on onnis­tu­nut säi­lyt­tää tai­teessa arvos­ta­mansa nöy­ryys myös omassa elä­mäs­sään. Hän pitää itse­ään ris­ti­rii­tai­suuk­sien ihmi­senä, kört­ti­taus­tal­leen tyy­pil­li­seen tapaan armon ker­jä­läi­senä. Kui­ten­kin hän uskoo elä­män para­dok­sien logiik­kaan, sii­hen, että suruun ja kär­si­myk­seen­kin voi sisäl­tyä huo­len­pito ja joh­da­tus.

Viime elo­kuun alkuun saakka Poh­jo­lai­sen tuo­tan­toon oli hyvä mah­dol­li­suus tutus­tua Didrich­se­nin tai­de­museon ret­ros­pek­tii­vi­sessä näyt­te­lyssä ”Pauno Poh­jo­lai­nen – Man­do­lii­ni­mie­hen matka”. Ellei näyt­te­ly­vie­railu onnis­tu­nut, myös Poh­jo­lai­sen net­ti­si­vu­jen kuva­gal­le­ria tar­joaa hyvän yleis­kat­sauk­sen: www.paunopohjolainen.net

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

:

Upeita kuvia Pau­liina! Ja muu­ten­kin tosi hie­not sivut 🙂

:

Kii­tos kul­tai­nen Emmi! Tun­tuu hyvältä saada tää käyn­tiin, pal­jon kaik­kea kivaa ja kiin­nos­ta­vaa on tulossa, joten pysy­päs kuu­lolla. 😉

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Ensim­mäistä työ­huo­ne­vie­rai­luamme isän­nöi nuori nouseva tai­tei­lija Pete Jukka Koi­vu­nen idyl­li­sessä Turun Port Art­hu­rissa 2.2.2014. Työ­huone sijait­see aivan Koi­vusen enti­sen opi­nah­jon, Turun Tai­dea­ka­te­mian naa­pu­rissa. Ennen sitä hän on opis­kel­lut Pekka Halo­sen Aka­te­miassa Tuusu­lassa ja hank­ki­nut myös kokin kou­lu­tuk­sen. Seu­ra­kun­tayh­tey­den Koi­vu­nen on löy­tä­nyt Turun SLEY:stä, Lut­he­rin kir­kolta.

PeteTyöhuoneella-1

Koi­vu­nen jakaa atel­jeen parin muun tai­tei­li­jan kanssa ja oma tila on täynnä val­miita ja puo­li­val­miita teok­sia, idea­ku­via ja työ­vä­li­neitä. Hän sanoo mui­den työn seu­raa­mi­sen ja siitä kes­kus­te­le­mi­sen ole­van tär­keää ja koros­taa ryh­mään kuu­lu­mi­sen mer­ki­tystä työs­ken­te­lys­sään. Mui­den työtä hän on pääs­syt seu­raa­maan myös opet­taes­saan nuo­ria Manil­lan Kuva­tai­de­kes­kuk­sessa vii­kon­lop­pui­sin. Koi­vu­nen kokee opet­ta­mi­sen ins­pi­roi­vaksi, ja samalla tulee muis­tu­tet­tua myös itseä tär­keistä läk­syistä, kuten rajaa­mi­sesta, mal­tista ja oike­aan aikaan lopet­ta­mi­sesta. Usein näkee myös, että hait­tana on teki­jän liika itse­kriit­ti­syys tai epä­on­nis­tu­mi­sen pelko siinä mie­lessä, että työ tah­do­taan aja­tella ja suun­ni­tella val­miiksi, vaikka par­hai­ten lop­pu­tu­losta pal­ve­lisi aiheen työs­tä­mi­nen suo­raan pape­rille.

PeteTyöhuoneella-6

”Otta­kaa aske­leita eteen­päin, teh­kää vir­heitä!” On parempi tehdä ja oppia vir­heistä kuin odot­taa täy­del­listä lop­pu­tu­losta. Eri­tyi­sen tär­keänä Koi­vu­nen pitää sitä, että tai­de­kou­lu­tuk­sessa kes­ki­tyt­täi­siin tek­nii­koi­den ja mate­ri­aa­lien tun­te­muk­sen, käy­tän­nön teke­mi­sen, opet­ta­mi­seen. Sisäl­tö­hän esi­te­tään mate­ri­aa­lin ehdoilla. Ihmi­nen on latau­tu­nut niin täy­teen kaik­kia virik­keitä, vai­kut­teita ja näke­myk­siä, että sisältö teok­siin tulee kyllä teki­jältä itsel­tään, opet­ta­matta.

PeteTyöhuoneella-3

Tällä het­kellä Koi­vu­nen on kes­kit­ty­nyt mai­se­miin. Hänelle mai­se­missa on kyse luo­ma­kun­nan ihai­lusta. Niistä löy­tyy loput­to­masti virik­keitä, ihmet­te­lyn aiheita, kau­neutta, muu­tosta ja pysy­vyyttä. Täl­lai­set teok­set välit­tä­vät samalla yleistä ilmoi­tusta. Kris­til­li­nen maa­il­man­kuva voi välit­tyä maa­lauk­sista, mutta silti Koi­vu­nen näkee uskon ole­van töissä pii­levä ele­mentti, joka on osoi­tet­tava sanoin. Hänen mie­les­tään kuvalle ei voi antaa evan­ke­liu­min arvo­val­taa. Usko on kui­ten­kin taus­talla työn teke­mi­sessä – esi­mer­kiksi itse­tar­koi­tuk­sel­li­nen pahalla tai gro­tes­killa mäs­säily ei hänestä sovi kris­ti­tylle tai­tei­li­jalle. Tämä ei kui­ten­kaan tar­koita sitä, että rajuja tai ras­kaita aiheita tar­vit­sisi pelätä. Pää­asia on, että tekijä on rehel­li­nen ja aito, sillä se tekee tai­teesta samais­tut­ta­vaa, ei tar­koi­tus­ha­kui­nen draa­man luo­mi­nen. Todella synkkä teos saat­taa olla teki­jänsä hätä­huuto tai tapa käsi­tellä vai­keaa asiaa, koh­data ja ohit­taa se. Nega­tii­vi­set tun­teet saat­ta­vat toi­mia hyvin tai­teen teke­mi­sen käyt­tö­voi­mina, mutta niissä vel­lo­mi­nen ei tee ihmi­selle pidem­män päälle hyvää, eikä hän pidä sel­laista kovin kris­til­li­senä.

PeteTyöhuoneella-4

Yksi sel­keästi kris­til­li­nen aihe, joka on kul­ke­nut pit­kään Koi­vusen mukana, on ris­til­tä­otto. Sei­nällä on luon­nok­sia, mutta tava­tes­samme Koi­vu­nen ei ollut vielä toh­ti­nut tehdä mitään val­miiksi. Hän sanoo tah­to­vansa kun­nioit­taa aihetta. Kun aiheen kokee todella tär­keäksi ja kiin­nos­ta­vaksi, sitä voi olla vai­kea toteut­taa, var­sin­kin jos tavoit­te­lee oikein esit­tä­vää, mimeet­tistä lop­pu­tu­losta, kuten opil­li­sem­missa aiheissa hän ajat­te­lee ole­van suo­ta­vaa tehdä. Tässä tapauk­sessa Koi­vusen on täy­ty­nyt muis­tut­taa itse­ään omista ope­tuk­sis­taan olla armol­li­nen työl­leen – hän olisi lopulta tyy­ty­väi­nen naii­viin­kin esit­tä­vyy­teen, kun­han aihe vain tulisi esi­te­tyksi. Tapaa­mi­semme jäl­keen hän onkin tart­tu­nut toi­meen ja toteut­ta­nut useam­man­kin teok­sen samasta tee­masta. Nämä teok­set ja laa­jem­min hänen tuo­tan­to­aan on näh­tä­vissä net­ti­si­vuilla, joista löy­tyy myös muuta lisäin­foa. www.petejkoivunen.com

PeteTyöhuoneella-5

“Tai­teel­li­sessa työssä minua kiin­nos­taa ihmi­sen käsiala. Oma työn­jälki ei kos­kaan näytä eksoot­ti­selta itselle, mutta toi­sen käden­jälki yllät­tää. Luonto ja hil­jai­suus ovat suu­rim­pia innoit­ta­jiani. Luo­ma­kun­nalla on kas­vot ja ilmeensä, joita voimme lukea. Luonto voi olla yhtä aikaa elä­väi­nen, nuo­re­kas ja samalla rau­hal­li­nen, kurja, rai­vo­kas tai kuol­lut. Yri­tän tehdä doku­men­tin kal­taista teos­ko­ko­nai­suutta, vähem­män tut­kien, enem­män leik­kien.”

PeteTyöhuoneella-2

Koi­vu­nen teki Tai­dea­ka­te­mian lop­pu­työnsä juuri käsia­la­tut­kiel­mista, omaa ilmai­sua ja käden­jäl­keä kar­toit­ta­malla. Toi­saalta teok­sen läh­tö­koh­tana saat­taa olla yhtä lailla vaikka pale­tin maa­li­tah­roista muo­dos­tu­nut kuvio. Koi­vu­nen ker­too mie­lel­lään, kuinka arki­sesti ja yrit­tä­mättä ideat teok­siin voi­vat syn­tyä. Hän tah­too pur­kaa uto­pis­tista tai­tei­li­ja­myyt­tiä ja tar­pee­tonta tai­teel­li­sen luo­mi­sen mys­ti­fioin­tia. Hänestä tai­teen teke­mi­sestä puhu­taan usein liian runol­li­sesti ja idea­ta­solla. Totuu­den ker­to­mi­nen pro­ses­sista ei kui­ten­kaan vähen­täisi itse teok­sista mitään. Juuri kes­ke­ne­räi­syys ja epä­täy­del­li­syys ovat Koi­vusesta kiin­nos­ta­via, tieto siitä, että ikinä ei tule val­miiksi.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala ja Pauliina Nyqvist

Kommentit

:

Timant­tia!

Vastaa

:

Upeaa! 🙂

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?