Aarreaitta

Hämeen lin­nassa on ollut keväästä saakka esillä kes­kiai­kai­sia pyhi­mys­veis­tok­sia ja nyky­veis­to­tai­detta ennak­ko­luu­lot­to­masti toi­siinsa rin­nas­tava näyt­tely Pyhät ja paka­nat – ihmi­syy­den kuvia. Pyhi­mys­veis­tok­set ovat Suo­men Kan­sal­lis­museon kokoel­mista, nyky­veis­tä­jiä edus­ta­vat Mia Hamari, Maija Helas­vuo ja Tapani Kokko.

Moni­puo­li­sessa näyt­te­ly­ko­ko­nai­suu­dessa on mukana var­si­nai­sia har­vi­nai­suuk­sia, kuten yksi hie­noim­mista Suo­messa säi­ly­neistä alt­ta­ri­kaa­peista, Some­ron alt­ta­ri­kaappi. Osa kes­kiai­kai­sista veis­tok­sista on nyt esillä ensim­mäistä ker­taa, ja nyky­veis­tos­ten­kin jou­kosta löy­tyy nime­no­maan tätä näyt­te­lyä var­ten toteu­tet­tuja teok­sia.

Apo­ka­lyp­ti­nen Maria -alt­ta­ri­kaappi, Some­ron van­han kir­kon saka­risto. Pohjois-​Saksa /​ Pohjois-​Puola. Kuva: Juk­ka­pekka Etä­salo, Suo­men Kan­sal­lis­museo (uudel­leen rajattu).

Kaikki teok­set on veis­tetty puusta. Luon­tei­kas mate­ri­aali tai­puu moneksi: Välillä peh­meä ja siloi­nen pinta vai­kut­taa läm­pi­mältä ja hou­kut­taa kos­ket­ta­maan, osassa töistä kir­veellä tai moot­to­ri­sa­halla veis­tetty kar­keus vies­tii kovuu­desta ja kuin kehot­taa pitä­mään etäi­syyttä.

Näyt­te­lyn teok­sissa sileys liit­tyi yleensä juuri kes­kiai­kai­siin veis­tok­siin, kar­keus tämän vuo­si­tu­han­nen teok­siin. Vaikka jaot­telu on pin­nal­li­nen, se tun­tuu luon­te­valta, sillä pyhi­mys­ten kanssa pyrit­tiin vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja osoit­ta­maan kun­nioi­tusta esi­mer­kiksi kumar­ta­malla tai pyhällä suu­del­malla, siis kos­ket­ta­malla. Käyt­tö­tar­koi­tus asetti tie­tyt vaa­ti­muk­set teos­ten vii­meis­te­lylle ja oli osal­taan vai­kut­ta­massa kes­kiai­kais­ten pyhi­mys­veis­tos­ten ilmee­seen. Nyky­veis­tok­set on suun­ni­teltu kat­sot­ta­viksi etäältä tai­deob­jek­teina, tur­val­li­sen väli­mat­kan päästä. 

Tee­ma­huone ”Ihmi­sen osa”. Kuva: Soile Tirilä, Museo­vi­rasto (uudel­leen rajattu).

Minulle pyhyy­den koke­musta aiheut­ti­vat näyt­te­lyssä myös monet nyky­veis­tä­jien teok­sista. Esi­mer­kiksi Mia Hama­rin mys­ti­set, monia eri mate­ri­aa­leja kek­se­li­äästi hyö­dyn­tä­vät työt, toi­vat tun­teen hen­ki­syy­destä – ehkä tässä koh­din tosin uus­pa­ka­nuu­desta, ani­mis­mista tai sha­ma­nis­mista. Häm­men­tä­västi täs­sä­kin tapauk­sessa teok­sen sileä, vii­meis­telty pinta, näytti seu­rai­le­van pyhyy­den koke­musta. Toi­saalta pyhyyttä oli mukana rosoi­sem­min­kin työs­te­tyissä töissä. Monet Maija Helas­vuon veis­tok­set viit­ta­si­vat jo nimil­lään suo­raan kris­til­li­sen kuva­tai­teen perin­tei­siin: Teok­sille Mummo itse kol­man­tena, Äiti ja poika tai Pietá löy­tyy näyt­te­lystä suo­rat vas­ti­neet kes­kiai­kais­ten veis­tos­ten jou­kosta. Mutta välit­tyikö pyhyys nyky­veis­tok­sista vai lähinnä viit­tauk­sina pyhiin esi­ku­viinsa? Entä ovatko pyhi­mys­veis­tok­set vielä pyhiä, jos ne esi­te­tään tai­de­näyt­te­lyssä kuvina ihmi­syy­destä?

Osa uusista veis­tok­sista vai­kut­taa ensi kat­so­malta räi­keiltä, mel­kein rie­naa­vilta pyhi­mys­veis­tos­ten rin­nalla, kuten Tapani Kok­kon Kipu­nai­nen. Täy­tyy kui­ten­kin muis­taa, että myös kirk­ko­veis­tok­set ovat aika­naan olleet lois­te­li­aasti maa­lat­tuja, värik­käitä ja koris­teel­li­sia. Haa­lis­tu­nut puu­veis­tos on jäänne kes­kia­jalta eikä enää nyky­muo­dos­saan vas­taa todel­li­suutta.

Tapani Kokko: ”Kipu­nai­nen”, 2017. Kuva: Jussi Tiai­nen (uudel­leen rajattu).

Näyt­tely herätti pal­jon aja­tuk­sia siitä, mitä pyhyys kuva­tai­teissa voi tar­koit­taa, ja kuinka sen mer­kit ja mää­ri­tel­mät muut­tu­vat ajan ja pai­kan mukaan. Paka­nuus vai­kutti tässä tapauk­sessa sel­vem­mältä kon­sep­tilta ja näyt­täy­tyi jon­kin­lai­sena aggres­sii­vi­suu­tena tai kar­ne­va­lis­mina. Silti pyhää löy­tyi myös paka­noista, ja päin­vas­toin. Näyt­te­ly­tie­dot­teessa asiaa luon­neh­di­taan näin:

“Näyt­te­lyssä kes­kiai­kais­ten ja nyky­veis­tos­ten välille syn­tyy kum­paa­kin rikas­tava vuo­ro­pu­helu. Sekä kes­kiai­kai­set veis­tok­set että nyky­tai­tei­li­joi­den teok­set ovat moni­mer­ki­tyk­sel­li­siä. Maal­li­sessa kon­teks­tissa syn­ty­neet nyky­veis­tok­set voi­daan nähdä pyhinä ja toi­saalta kes­kiai­kai­set maal­li­sina, uskon­nol­li­sista mer­ki­tyk­sistä rii­sut­tuina, jol­loin ne puhut­te­le­vat nyky­kat­so­jaa puh­taina ihmi­syy­den kuvina.”

Ylei­sin­hi­mil­listä näkö­kul­maa on koros­tettu jaka­malla näyt­tely tee­ma­huo­nei­siin: rak­kaus, lohtu, kär­si­mys, ihmi­sen osa ja valta.

Tee­ma­huone ”Lohtu”. Kuva: Soile Tirilä, Museo­vi­rasto.

Vaikka näyt­te­ly­teksti koros­taa vuo­ro­pu­he­lua eri ikäis­ten ja eri hen­kis­ten teos­ten välillä, ripus­tuk­sessa on sel­västi tah­dottu erot­taa toi­sis­taan kes­kiai­kai­set työt ja nyky­tai­teen teok­set. Niitä on kyllä koottu yhteen ja jao­teltu temaat­ti­sesti samoi­hin salei­hin, mutta pyhi­myk­set on nos­tettu pyra­mi­din muo­toi­sille, kul­lan väri­sille jalus­toille, kun taas uudet veis­tok­set sei­so­vat pel­kis­te­tym­millä neli­kul­mai­silla korok­keilla. Muu­ta­milla nyky­veis­tok­sista on myös oma, teok­seen kuu­luva jalus­ta­ra­ken­teensa. Jäin miet­ti­mään, miksi oli pää­dytty täl­lai­seen ripus­tus­rat­kai­suun, sillä teok­set olisi var­masti tun­nis­ta­nut toi­sis­taan ilman alle­vii­vaa­mis­ta­kin. Pyrit­tiinkö koros­ta­maan kes­kiai­kais­ten veis­tos­ten pyhyyttä ver­rat­tuna uusiin? Sitä, kuinka toi­sen­lai­sessa aateil­ma­pii­rissä ne ovat syn­ty­neet ja toi­mi­neet. Vai oliko ele ken­ties kriit­ti­nen ja viesti siitä, kuinka pyhyys raken­ne­taan arvot­ta­malla jot­kin asiat parem­miksi kuin toi­set, kir­jai­mel­li­sesti nos­ta­malla ne jalus­talle?

Välillä rajan­veto pyhien ja paka­noi­den välillä on tehty hyvin­kin voi­mak­kaasti. Some­ron alt­ta­ri­kaappi on esillä omassa lasi­pa­vil­jon­gis­saan, jossa soi hil­jai­nen Ave Maria kävi­jän astuessa sisään. Teok­selle on muo­dos­tettu oma, sel­västi rajattu ja sille pyhi­tetty tila kes­kelle näyt­te­lyä. Lop­pu­tu­los on onnis­tu­nut ja puhut­te­leva. Lisäksi pavil­jon­gin vie­ressä pyö­rii video, jossa ker­ro­taan alt­ta­ri­kaa­pin kon­ser­voin­ti­työstä. Myös Tapani Kok­kon Paka­na­kirkko on sijoi­tettu muusta näyt­te­ly­ko­ko­nai­suu­desta eril­leen lin­nan sisä­pi­halle, mikä on toi­miva rat­kaisu.

Alt­ta­ri­kaappi ja Paka­na­kirkko ovat avain­teok­sia, jotka edus­ta­vat sel­vim­min näyt­te­lyn kahta ääri­päätä, pyhyyttä ja paka­nuutta. Pyhi­mys­veis­tok­set ja nyky­veis­tok­set ovat ajal­li­sesti, alku­pe­räi­sen kon­teks­tin ja teki­jöi­den inten­tion suh­teen niin kau­kana toi­sis­taan, että nii­den yhdis­tä­mi­nen on haas­teel­li­nen teh­tävä.  Tun­tuu mer­ki­tyk­sel­li­seltä, että ne on kui­ten­kin nos­tettu näin näyt­tä­västi esiin ja läh­detty etsi­mään uusia näkö­kul­mia.

Tapani Kok­kon ”Paka­na­kirkko” sisältä. Kuva: Soile Tirilä, Museo­vi­rasto.

Näyt­tely on avoinna Hämeen lin­nassa 28.4.–17.12.2017. Kuraat­to­rina on toi­mi­nut yli-​intendentti, FT Sanna Teit­ti­nen Kan­sal­lis­museosta ja kes­kiai­kais­ten veis­tos­ten asian­tun­ti­jana kes­kiai­kai­sesta puu­ku­van­veis­tosta väi­tös­kir­jaansa val­mis­te­leva FM Katri Vuola. Pro­jek­ti­pääl­lik­könä toimi näyt­te­ly­ama­nuenssi Lea Vär­ti­nen. 

Lue lisää:

Sanna Teit­ti­nen (Kan­sal­lis­museon jul­kai­suja 12), 2017: Pyhät ja paka­nat – Ihmi­syy­den kuvia.

Näyt­te­ly­tie­dote: kansallismuseo.fi/tiedotusvalineille

Teksti:
Kuvat: Jukkapekka Etäsalo, Jussi Tiainen, Soile Tirilä

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?

Voi­maut­ta­van valo­ku­van opis­ke­li­joi­den päät­tö­työ­näyt­tely Lem­peä Katse on par­hail­laan esillä Gal­le­ria DIA­Kissa. Näyt­tely on jo nel­jäs laa­tu­aan – kou­lu­tus on osoit­tau­tu­nut hoi­toa­lalla suo­si­tuksi, sillä se on tai­pu­nut moniu­lot­tei­seksi hoi­dol­li­sen työn ja työyh­tei­sön kehit­tä­mi­sen väli­neeksi esi­mer­kiksi päih­de­lää­kä­rin, psy­ko­lo­gin, las­ten­suo­je­lu­työn­te­ki­jän tai papin työssä. Näyt­te­ly­kier­rok­sen alussa Anna-​Mari Rau­nio ker­too voi­maut­ta­van valo­ku­van peri­aat­teista, lisäksi mukana on case-​esimerkki Kris­tii­nan ja Ellan yhtei­sestä valo­ku­vaus­pro­jek­tista.

Mikä Lem­peä Katse?

Diakonia-​ammattikorkeakoulun tiloissa Hel­sin­gin Kala­sa­ta­massa on kol­meen ker­rok­seen levit­täy­ty­nyt valo­ku­via, kuvae­si­tyk­siä, kuva­kir­joja, sekä raken­nettu leväh­tä­mis­paik­koja, joissa voi rau­hassa tutus­tua ja syven­tyä teok­siin. ”Voi­sin olla koko päi­vän tässä näyt­te­lyssä”, huo­kai­see Dia­kin työn­te­kijä ohi­men­nes­sään, kun olemme vii­meis­te­le­mässä näyt­te­lyn raken­ta­mista.

Mikä on Lem­peä Katse, jonka seu­rassa on hyvä vii­pyä? Lem­peä Katse on Aalto-​yliopiston voi­maut­ta­van valo­ku­van jatko-​opiskelijaryhmän päät­tö­työ­näyt­tely, jonka on ohjan­nut pal­ki­tun mene­tel­män kehit­täjä Miina Savo­lai­nen. Näyt­te­lyn teki­jät ovat sosiaali-, terveys- tai ope­tusa­lan ammat­ti­lai­sia. He ovat opis­kel­leet ensin vuo­den mit­tai­sen voi­maut­ta­van valo­ku­van perus­teet -kou­lu­tuk­sen ja sen jäl­keen kol­mi­vuo­ti­sen eri­kois­tu­mis­kou­lu­tuk­sen. Näyt­te­lyssä on esillä moni­muo­toi­sia, voi­maut­ta­via valo­ku­va­pro­ses­seja, joita he ovat toteut­ta­neet asiak­kait­tensa, poti­lait­tensa ja oppi­lait­tensa kanssa. Näyt­te­lyssä on myös työyh­tei­sön kehit­tä­mi­seen, per­he­suh­tei­siin ja ver­tais­ryh­mä­työs­ken­te­lyyn liit­ty­viä pro­jek­teja.

Lem­peä katse ei synny nopeasti, sen omak­su­mi­nen ja kat­so­mi­sen tapaan juur­tu­mi­nen vaa­tii aikaa. Näyt­te­lyssä esillä ole­vien valo­ku­va­pro­jek­tien takana on pit­kiä pro­ses­seja, joissa kuvaaja ja kuvat­tava, pää­hen­kilö, ovat antau­tu­neet uudelle kat­so­mi­sen tavalle. Tässä näyt­te­lyssä esi­mer­kiksi työyh­tei­sö­val­men­taja, päih­de­lää­käri, psy­ko­logi, kou­lua­vus­taja, pappi tai las­ten­suo­je­lu­työn­te­kijä tuo­vat näh­tä­viksi miten he ovat kehit­tä­neet voi­maut­ta­vasta valo­ku­vasta hyvän väli­neen omaan työ­hönsä, ihmis­ten koh­taa­mi­seen. Näyt­te­lyn kävi­jälle Lem­peä Katse -näyt­tely on ainut­laa­tui­nen mah­dol­li­suus päästä näke­mään ja koke­maan mer­ki­tyk­sel­li­siä, voi­maut­ta­via hoi­dol­li­sia pro­ses­seja, joita ulko­puo­li­set har­voin pää­se­vät näke­mään.

Miten Lem­peä Katse syn­tyy?

Lem­peän kat­seen takana on tin­ki­mä­tön näke­mys siitä, että jokai­sella ihmi­sellä on oikeus tulla näh­dyksi ja rakas­te­tuksi omilla ehdoil­laan. Tämä tar­koit­taa sitä, että kun kat­somme toista ihmistä, hänellä on oikeus tulla näh­dyksi omilla ehdoil­laan. Voi­maut­tava valo­kuva on enem­män tapa kat­soa ja nähdä kuin tapa valo­ku­vata. Lem­peä katse on ehdoitta hyväk­syvä tapa kat­soa toista ihmistä ja valo­ku­vaa­mi­nen on tapa tehdä katse kon­kreet­ti­seksi. Valo­ku­vaa­mi­nen ja valo­kuva ovat mah­dol­li­suus upota ja ottaa itseensä rak­kau­del­li­nen, hyväk­syvä katse. 

Voi­maut­ta­van valo­ku­van val­lan­ku­mous on siinä, miten toista ihmistä kat­so­taan. Mene­tel­mässä pää­hen­kilö on se, jota kuva­taan. Hän saa itse mää­rätä, miten häntä saa kat­soa ja kuvata: mil­lai­sena hän haluaa tulla näh­dyksi. Voi­maut­ta­van valo­ku­van kat­so­mi­sen tavan yti­messä on kor­jata sitä, miten ihmi­nen tulee näh­dyksi tois­ten sil­missä; ihmistä itse­ään ei tar­vitse kor­jata. Kuvaaja luo­puu pää­hen­ki­lön puo­lesta tie­tä­mi­sestä: Vain pää­hen­kilö itse voi tie­tää mikä on hänelle voi­maut­ta­vaa, mikä on hänelle hyvää. Tällä tavalla voi­maut­ta­van valo­ku­van mene­tel­mässä pure­taan valta-​asetelmia ja amma­til­lista tie­tä­mistä. Lem­peän kat­seen alla kaikki pää­hen­ki­löt ovat saa­neet tulla näh­dyiksi omilla ehdoil­laan, itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­sellä tavalla.

Ase­tel­man muut­ta­mi­nen mul­lis­taa ja muut­taa vuo­ro­vai­ku­tuk­sen perus­tan ja tekee dia­lo­gista mer­ki­tyk­sel­listä ja vai­kut­ta­vaa – kai­kissa ihmis­suh­teissa. Tätä kat­so­mi­sen tapaa voi har­joi­tella ja käyt­tää kai­kessa inhi­mil­li­sessä vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa, kame­ran kanssa ja ilman sitä. Toi­sen­lai­nen kat­so­mi­sen tapa haas­taa ymmär­tä­mään toi­sen ihmi­sen elä­mää ja elä­män­ti­lan­netta ilman ennak­koa­se­tel­mia. Näin syn­tyy kor­jaa­vien kat­sei­den ket­juja, joilla ihmi­set tule­vat parem­min ymmär­re­tyiksi, omista läh­tö­koh­dis­taan. Kun ihmi­nen on arvo­kas toi­sen sil­missä, hän voi olla arvo­kas myös itsel­leen.

Lem­peä katse antaa tilaa oman ole­mi­sen ja ole­muk­sen rakas­ta­valle hyväk­sy­mi­selle. Sel­lai­sessa pai­kassa ja tilassa on hyvä olla.

Kristiina Niinivaara: Ella go gentle.

Kris­tiina Nii­ni­vaara: Ella go gentle.

Kris­tiina on voi­maut­ta­van valo­ku­van jatko-​opiskelijaryhmän lää­kä­ri­vah­vis­tus, joka toi­mii päih­de­työn saralla. Hän tuli mene­tel­mä­opin­toi­hin hake­maan uusia työ­ka­luja työ­hönsä, mutta myös voi­mau­tuak­seen itse. Lop­pu­työnsä Kris­tiina halusi toteut­taa yhdessä poti­laansa Ellan kanssa. Työ on oikeas­taan nais­ten yhtei­nen tut­ki­mus siitä, miten aut­ta­mis­työtä riip­pu­vuus­sai­rau­den herät­tä­män avut­to­muu­den edessä pitäisi ja kan­nat­taisi tehdä. Mikä on oikein, eet­tistä ja kor­jaa­vaa?

Ella:

”Kun Kris­tiina pyysi minut voi­maut­ta­van valo­ku­vauk­sen mal­liksi, se herätti minussa samaan aikaan pel­koa, häpeää, ylpeyttä, jän­nit­ty­nyttä innos­tu­nei­suutta.

Täy­tyy vain todeta, että Kris­tii­nan kanssa todella onnis­tuimme ja pää­simme tavoit­tee­seen, jossa voi­sin hyväk­syä itseni sel­lai­sena kuin olen. Hyväk­syä ahdis­tuk­sen, ikä­vän, väsy­myk­sen ja val­ta­van surun, jota kan­nan sisäl­läni. Surun jota tun­nen mene­tet­tyjä vuo­sia koh­taan, louk­kaa­miani ihmi­siä koh­taan ja Isäni pois­me­noa koh­taan. Vaikka juuri surun näky­mi­nen ei ollut ihan ensim­mäi­siä mie­li­ku­viani siitä mil­lai­sia kuvista tulisi, juuri suru tekee niistä mie­les­täni jopa kau­niit.

Vapau­tu­mi­nen lää­kä­rin ja poti­laan roo­leista oli yksi suuri tekijä, mutta myös se että ko. roo­lit oli­vat läh­tö­koh­tana työs­ken­te­lyl­lemme, oli tär­keää. Minun ei tar­vin­nut selit­tää taus­to­jani tai addiktio-​sairauden mer­ki­tystä elä­mäs­säni. Onhan hän päih­de­lää­käri. Vie­läpä juuri minun lää­käri, kyllä hän tie­tää.

Näitä kuvia ei olisi voi­nut minusta ottaa kukaan muu kuin Kris­tiina. Tavasta jolla hän koh­tasi minut kun­nioit­ta­vasti ver­tai­se­naan ihmi­senä, olin erit­täin otettu. Ja antoi vielä minun koh­data hänet per­soo­nana ja yksi­lönä. Juuri Kris­tiina oli yksi suu­rim­mista tuista elä­mäni vai­keim­pana aikana ja elä­mäni vai­keim­pana het­kenä – kun jätin jää­hy­väi­set rak­kaalle isäl­leni. Sil­loin hän oli ainut, joka tar­jou­tui tule­maan mukaan ja tueksi.

Tämä koko pro­jekti on ollut se yhteys maa­il­maan, yksi valo hen­ki­lö­koh­tai­sen pimey­teni reu­nalla. Se on tuo­nut vähän jär­jes­tystä ja jär­keä, sil­loin kun elä­mäni on ollut kaoot­tista, yksi­näistä ja pelot­ta­vaa.”

Kris­tiina:

”Olen amma­til­tani lää­käri, ja olen eri­kois­tu­nut päih­de­lää­ke­tie­tee­seen. Vii­mei­set 10 vuotta olen toi­mi­nut pää­asial­li­sesti opioi­di­riip­pu­vais­ten poti­lai­den lääk­keel­li­sessä kor­vaus­hoi­dossa. Yleensä jo tässä vai­heessa kuun­te­lija alkaa ihme­tellä ura­va­lin­taani, ja sur­ku­tella miten yli­pää­tään jak­san näin ras­kaassa työssä. Lisäksi usein kysee­na­lais­te­taan tämän poti­las­ryh­män hoi­don tarve. Resurs­sien ja puut­tu­vien sel­kei­den hoi­to­mal­lien takia hoito kes­kit­tyy pää­asial­li­sesti lääk­keen jaka­mi­seen, ja vali­tet­ta­van usein sii­hen liit­ty­vään työn­te­ki­jöi­den poti­lai­siin koh­dis­ta­maan val­lan­käyt­töön kiris­tyk­si­neen ja uhkai­lui­neen. Usein jää epä­sel­väksi, kuka hoi­don tavoit­teista päät­tää, vaikka nime­no­maan poti­laan äänen tulisi kuu­lua hoi­to­suun­ni­tel­maa laa­dit­taessa.

Hakeu­duin voi­maut­ta­van valo­ku­van kou­lu­tuk­seen saa­dak­seni uutta näkö­kul­maa työ­höni, löy­tääk­seni sii­hen uusia työ­ka­luja sekä voi­mau­tuak­seni itse. Voi­maut­ta­vassa valo­ku­vassa kään­ne­tään valta pois kuvaa­jalta, niin että kuvat­tava mää­rit­te­lee sen, mil­lai­sena haluaa tulla näh­dyksi. Aivan samoin kuin lää­kä­rinä voi­sin edes het­keksi luo­pua perin­tei­sestä valta-​asemasta, luo­pua tie­tä­mi­sen val­lasta, jol­loin työ­vä­li­neeksi riit­täisi via­ton katse ja toi­sen maa­il­man hyväk­sy­mi­nen sel­lai­sena kuin se hänelle näyt­täy­tyy.

Eri­tyi­sesti olen kou­lu­tuk­sen aikana vai­kut­tu­nut pei­li­so­lu­teo­riasta, jonka mukaan ihmi­nen kan­taa kehol­li­sena koke­muk­sena muis­ti­jäl­kiä siitä miten häntä on kat­sottu. Voi­maut­tava valo­kuva antaa mah­dol­li­suu­den raken­taa kor­jaa­vien kat­sei­den pei­lejä toi­sin­kat­so­mi­sen kautta.

Luot­ta­muk­sel­li­nen suhde pro­jek­tin aikana ei syn­ty­nyt het­kessä, mutta vähi­tel­len pit­kän pro­ses­sin aikana pys­tyimme koh­taa­maan toi­semme tasa­ver­tai­sina, ilman haa­voit­tu­mi­sen pel­koa. Sain nähdä Ellan aivan uusin sil­min, aivan toi­sin kuin hoi­dol­li­sessa jär­jes­tel­mässä, jossa olemme roo­liemme van­keja, ja jossa elä­mää kat­so­taan päih­tei­den­käy­tön kautta. Tun­nen, että tulin myös itse lem­peästi kat­so­tuksi Ellan taholta.

Ellaa koh­tasi pro­jek­tin aikana suuri suru, joka muutti yhdessä teke­mi­semme vielä mer­ki­tyk­sel­li­sem­mäksi. En usko, että oli­sin miten­kään voi­nut ansaita Ellan elä­män kään­ne­koh­dassa täl­laista roo­lia ilman läpi­käy­määmme pro­ses­sia. Me emme olleet enää vain poti­las ja lää­käri, vaan meistä oli tul­lut toi­sil­lemme Ella ja Kris­tiina.

Minun on vai­kea sanoit­taa sitä, miten lii­kut­ta­vaa ja arvo­kasta minulle oli saada jakaa Ellan kanssa vii­mei­nen koh­taa­mi­nen hänen rak­kaan isänsä kanssa.

Itsel­leni tässä mei­dän pro­jek­tis­samme eri­tyi­sen tär­keä oli Ellan lause: ”Miten niin tää on sun pro­jekti, mutta mä pää­tän miten se teh­dään”. Täs­sä­hän kitey­tyy hoi­to­suh­teen mää­ri­telmä siitä kuka oikeasti aset­taa hoi­don tavoit­teet ja kenen olisi määrä kul­kea rin­nalla tukien. Amma­til­li­suus voi olla kiin­ty­myk­seen perus­tu­vaa tun­ne­työtä.”

Pirre Toikkanen: Javid + Reza.

Pirre Toik­ka­nen: Javid + Reza. Valo­ku­vaa on käy­tetty näyt­te­lyn tun­nus­ku­vana, esi­mer­kiksi näyt­te­ly­ju­lis­teessa.

Näyt­tely on esillä Gal­le­ria DIA­Kissa Diakonia-​ammattikorkeakoululla, osoit­teessa Kylä­saa­ren­kuja 2, Hel­sinki. Näyt­tely on avoinna 14.12.2017 asti. Voi­maut­ta­van valo­ku­van kou­lu­tuk­sista antaa lisä­tie­toa Pau­liina Vuo­ri­nen, voimauttavavalokuva@welho.com. Lisä­tie­toa näyt­te­lystä ja sen oheis­oh­jel­masta löy­dät ohei­sesta osoit­teesta – näyt­te­lyssä jär­jes­te­tään muun muassa opas­tet­tuja kier­rok­sia, joissa voi kuulla lisää kuviin ja kuvaus­pro­ses­sei­hin liit­ty­viä tari­noita.
http://www.diak.fi/diaknyt/ajankohtaisetuutiset/Lists/Viestit/Post.aspx?ID=617

Kir­joit­taja on kult­tuu­rin­tuot­ta­jao­pis­ke­lija, joka työs­ken­te­lee assis­tent­tina voi­maut­ta­van valo­ku­van kou­lu­tuk­sessa. Case-​esimerkin on kir­joit­ta­nut haas­tat­te­lu­jen poh­jalta voi­maut­ta­van valo­ku­van mene­tel­män kehit­tä­nyt Miina Savo­lai­nen.

http://www.voimauttavavalokuva.net/

Teksti:
Kuvat: Pirre Toikkanen ja Kristiina Niinivaara

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Suo­men orto­dok­si­nen kirk­ko­museo RIISA juh­lii paitsi 100-​vuotiasta Suo­mea myös omaa 60-​vuotista his­to­ri­aansa kris­til­listä tai­detta esit­te­le­vällä näyt­te­lyllä. Koh­taa­mi­sia – Suo­ma­lai­nen usko -näyt­te­lyn teok­set ajoit­tu­vat 1800-​luvun lop­pu­puo­lelta 1980-​luvulle. Teok­set ovat osa itä­suo­ma­lai­sen suvun kris­til­li­sen tai­teen kokoel­maa. Mukana on teok­sia mm. Eero Jär­ne­fel­tiltä, Maria Wii­kiltä, Juho Riss­a­selta, Ina Col­lian­de­rilta, Marcus Col­li­nilta ja Inari Kroh­nilta. Näyt­tely haas­taa kävi­jän poh­ti­maan mitä suo­ma­lai­nen usko tar­koit­taa, ja onko sel­laista käsi­tettä kuin ”suo­ma­lai­nen usko”.

Alvar Cawén (1886–1935): Saarna, 1929, sekatekniikka paperille; Ina Colliander (1908–1985): Liturgia, 1947, öljy kankaalle.

Alvar Cawén (1886–1935): Saarna, 1929, seka­tek­niikka pape­rille. Ina Col­lian­der (1908–1985): Litur­gia, 1947, öljy kan­kaalle.

Mikäli asiaa jal­kau­dut­tai­siin kyse­le­mään suo­ma­lais­ten kes­kuu­teen, vas­tauk­seksi tulisi toden­nä­köi­sesti, että nykyi­nen suo­ma­lai­nen yhteis­kunta on maal­lis­tu­nut. Tai mikäli uskoa on, se on jokai­sen hen­ki­lö­koh­tai­nen asia. Tätä näkö­kul­maa pei­laa­vat osal­taan myös näyt­te­lyn teok­set. Mukana on esi­merk­kejä hen­ki­lö­koh­tai­sesta – näky­mät­tö­mästä – uskosta, mutta teok­sissa ilme­nee toi­saalta myös seu­ra­kun­tae­lämä ja kir­kol­li­set raken­nuk­set – se uskon näkyvä puoli.

Aja­tel­tiinpa kris­ti­nus­kosta nyky­päi­vänä mitä hyvänsä, tosia­sia on, että län­si­mai­nen kuva­taide ja tai­de­his­to­ria perus­tu­vat nime­no­maan uskon­nol­li­selle kuvas­tolle. Kirkko toimi vuo­si­sa­toja tai­teen tilaa­jana ja tuki­jana. Suo­men evankelis-​luterilainen kirkko on jär­jes­tä­nyt yksit­täi­siä kuva­tai­de­kil­pai­luja 1890-​luvulta läh­tien. Var­si­nai­sia kil­pai­luja kirk­ko­jen kuvit­ta­mi­seen tai­teella alet­tiin jär­jes­tää vasta sotien jäl­keen 1950-​luvulla. Tilaa­jana seu­ra­kun­nat mää­rit­te­li­vät rajat tai­teel­li­selle ilmai­sulle, kuten aiheelle.  Koh­taa­mi­sia-näyt­te­lyssä on esillä alt­ta­ri­tau­lu­luon­nok­sia esi­mer­kiksi Eero Jär­ne­fel­tiltä (1863–1937), Vilho Sjö­strö­miltä (1873–1944) ja Väinö Hämä­läi­seltä (1876–1940).

ilho Sjöström (1873–1944): Golgata, yksityiskohta, 1914, öljy kovalevylle.

Vilho Sjö­ström (1873–1944): Gol­gata, yksi­tyis­kohta, 1914, öljy kova­le­vylle.

Tilaa­jasta riip­pu­matta tai­tei­li­jat ovat kautta aiko­jen ilmais­seet tai­teel­laan myös omaa suh­det­taan kris­ti­nus­koon. Maria Wiik on häi­vyt­tä­nyt nais­ku­vas­taan kaikki kris­til­li­set ele­men­tit. Siinä ei ole ris­tiä, säde­ke­hää tai iko­neista tut­tuja Neit­syt Marian mono­gram­meja. Län­si­mai­sen kuva­tai­teen kaa­no­nia tun­te­ville maa­lauk­sesta on kui­ten­kin tul­kit­ta­vissa Neit­syt Maria, vaik­kei luki­si­kaan teos­ni­meä Madonna. Essi Ren­vall (1911–1979) on puo­les­taan tul­kin­nut kir­jai­lija Marja-​Liisa Var­tion (1924–1966) uskoa ajoit­ta­mat­to­massa muo­to­ku­vassa. Kir­jai­lija on vai­pu­neena aja­tuk­siinsa, mutta taus­talla häi­ly­vät kris­til­li­set ja iko­ni­mai­set hah­mot.

Kohtaamisia3

Maria Wiik (1853–1929): Kris­tus, 1800-​luku, hii­li­piir­ros pape­rille. Essi Ren­vall (1911–1979): Kir­jai­lija Marja-​Liisa Var­tio, ajoit­ta­ma­ton, seka­tek­niikka pape­rille. Adolf von Bec­ker (1831–1909): Medi­taa­tio, 1899, öljy kan­kaalle.

Vaikka näyt­te­lyn vii­mei­sim­mät teok­set ajoit­tu­vat 1980-​luvulle, koko­nai­suu­desta on havait­ta­vissa muun muassa lute­ri­lais­ten kirk­ko­jen alt­ta­ri­tau­lu­jen muu­tos esit­tä­västä kohti abstrak­tia. Viime sotien jäl­keen 1960–1970-luvuilla kir­kot ja seu­ra­kun­nat kipui­li­vat tilan­teessa, jossa poh­dit­tiin voiko taide toi­mia uskon tulk­kina, jos se ei esitä mitään? Aiheesta jär­jes­tet­tiin jopa eri­lai­sia semi­naa­reja ja kirk­ko­päi­viä. Tai­teen ja uskon­non väli­nen suhde on siis ollut mie­len­kiin­non ja kes­kus­te­lun koh­teena tasai­sin välia­join, mutta kes­kus­te­lun luonne on muut­tu­nut. Vielä 1960–1980-luvuilla lute­ri­lai­sen kir­kon sisällä poh­dit­tiin sitä, mil­laista kuva­tai­teen tulisi muo­dol­taan olla, ja uhkaako se abstrak­tiu­del­laan uskon­nol­lista koke­musta. Mitä lähem­mäs nyky­päi­vää tul­laan, sitä sal­li­vam­maksi ilma­piiri on käy­nyt. Ars Eccle­sias­tica -sym­po­siu­missa julis­tet­tiin 1990-​luvulla, että ”nyky­taide muut­tuu ajan myötä perin­tei­seksi tai­teeksi, jonka suu­rin osa ihmi­sistä hyväk­syy.” (Koti­maa, 25.8.1995.)

Orto­dok­si­nen kirkko on saa­nut olla tai­de­nä­kö­kul­man osalta suh­teel­li­sen rau­hassa. Iko­ni­tai­detta ohjaa tarkka kaa­non, jota on nou­da­tettu Bysan­tin ajoista alkaen. Koh­taa­mi­sia-näyt­tely saa nimensä mukai­sesti rin­nal­leen myös RII­SAn kokoel­ma­näyt­te­lyn Pyhyy­den por­tailla. Ikiai­kai­set iko­nit ja pyhät koh­taa­vat suo­ma­lai­sen (pää­asiassa lute­ri­lai­sen) uskon tul­kin­nat. Näyt­te­lyn eku­mee­ni­nen näkö­kulma on tuo­nut aja­tuk­sia puo­lesta ja vas­taan. Toi­set ovat kii­tel­leet mie­len­kiin­toi­sista rin­nas­tuk­sista, mutta toi­set ovat olleet sitä mieltä, että iko­nien tulisi antaa olla omassa rau­has­saan. Ja molem­mat näkö­kul­mat ovat museon asiak­kai­den kan­nalta yhtä oikeita.

. Eero Järnefelt (1888–1970): Taivaallinen näky, 1932, pastelli paperille, luonnos Helsingin Johanneksen kirkon alttaritauluksi.

Eero Jär­ne­felt (1888–1970): Tai­vaal­li­nen näky, 1932, pas­telli pape­rille, luon­nos Hel­sin­gin Johan­nek­sen kir­kon alt­ta­ri­tau­luksi.

Kris­til­li­sen tai­teen ei nykyi­sin aja­tella puhut­te­le­van suurta ylei­söä, eikä se siksi ole kau­pal­li­sesti myy­vää. Harva tai­tei­lija mark­ki­noi itse­ään kris­til­li­sen tai­teen teki­jänä, sillä teok­silla ei ole tar­peeksi osta­jia. Uskon­toon liit­ty­viä teok­sia teh­dään kui­ten­kin edel­leen tilauk­sesta tai omista läh­tö­koh­dista tai­tei­li­joi­den taka­huo­nei­siin. Aihe, josta ollaan avoi­mesti kiin­nos­tu­neita, on iko­ni­maa­laus. Siitä on tul­lut eri kirk­ko­kun­tia yhdis­tävä tekijä.

Ensi­kat­so­malta suo­ma­lai­nen yhteis­kunta vai­kut­taa maal­lis­tu­neelta, mutta kun pin­taa raa­put­taa huo­maamme, että kris­ti­nusko näkyy yhteis­kun­nas­samme edel­leen. Juh­la­päi­vät perus­tu­vat Raa­mat­tuun, sun­nun­taista puhu­taan edel­leen pyhä­päi­vänä, ja län­si­mai­nen moraa­li­kä­si­tys kul­mi­noi­tuu ylei­sin­hi­mil­li­seen aja­tuk­seen: ”Niin kuin te tah­dotte ihmis­ten teke­vän teille, niin teh­kää te heille” (Luuk. 6:31).

Maria Wiik (1853–1928): Madonna, 1800-luku, öljy kankaalle.

Maria Wiik (1853–1928): Madonna, 1800-​luku, öljy kan­kaalle.

Museoi­den näyt­te­ly­ka­len­te­reita kat­soessa herää kysy­mys, että onko suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa kui­ten­kin kai­puu pyhään? Kult­tuu­rien museossa esi­tel­tiin eri­lai­sia uskon­toja Uskon­to­jen maa­ilma -näyt­te­lyssä (2015). Wäinö Aal­to­sen museossa oli esillä Taide, uskonto, valta -näyt­tely (2016), jossa otet­tiin osaa ajan­koh­tai­seen kes­kus­te­luun tai­teen, val­lan ja uskon­non väli­sistä suh­teista. Hämeen lin­nassa on par­hail­laan esillä Pyhät ja paka­nat -näyt­tely, joka rin­nas­taa kes­kiai­kai­set uskon­nol­li­set veis­tok­set nyky­ku­van­veis­tä­jien töi­hin. RII­SAssa puo­les­taan maa­laus­taide koh­taa iko­nit ja sakraa­lie­si­nei­den maa­il­man.

Riip­pu­matta siitä mitä suo­ma­lai­nen usko kul­le­kin mer­kit­see, län­si­maista kuva­tai­detta ei olisi syn­ty­nyt ilman uskon­nol­li­sia kuvia. Hel­sin­gin Sano­mien lii­te­pääl­likkö Lauri Mal­ka­vaara kir­joitti Mihin suo­ma­lai­set usko­vat? -tee­ma­nu­me­rossa (2/​17), että kir­kon sano­malle on jäl­leen enem­män kai­ku­poh­jaa kuin vuo­si­kym­me­niin. ”Jos unoh­de­taan het­keksi opil­li­set kysy­myk­set, kir­kon sano­man ydin on lähim­mäi­sen­rak­kaus. Se on samalla län­si­mai­sen kult­tuu­rimme perusta, ja sii­hen minä uskon ihan var­masti”, kiteyt­tää Mal­ka­vaara.

Koh­taa­mi­sia – Suo­ma­lai­nen usko -näyt­tely on esillä RII­SAssa 30.12.2017 saakka.

Otsik­ko­kuva on Helmi Kuusen maa­lauk­sesta Kris­tuk­sen hau­taa­mi­nen (1955, öljy kova­le­vylle).

Kir­joit­taja on Suo­men orto­dok­si­sen kirk­ko­museo RII­SAn ama­nuenssi.

Teksti:
Kuvat: RIISA / Henna Hietainen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?