Aarreaitta

Mari Kämä­räi­nen ja Hannu Sep­pälä käsit­te­le­vät +-L -tai­de­pro­jek­tis­saan diko­to­mioi­den pur­ka­mista, pää­syä mus­ta­val­koi­sesta vas­tak­kai­na­set­te­lusta har­maan eri sävyi­hin. Tee­maa poh­di­taan eri­tyi­sesti les­ta­dio­lai­sen herä­tys­liik­keen kautta, josta toi­sella tai­tei­li­joista on sisä­pii­rin koke­mus, toi­sella ulko­puo­li­sen tark­kai­li­jan. Tai­tei­li­jat ker­toi­vat yhteis­pro­jek­tis­taan säh­kö­pos­ti­haas­tat­te­lussa.

Per­for­manssi B-​gallerian +-L -näyt­te­lyn ava­jai­sissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toi­va­nen.

Ker­toi­sit­teko aluksi lyhyesti taus­tois­tanne tai­tei­li­joina ja mil­lai­nen suhde teillä on les­ta­dio­lai­suu­teen?

MK: Työs­ken­te­len useilla eri medioilla ja yhdis­te­len pii­rus­tusta, valo­ku­vaa, videota, tilaa ja per­for­mans­sia. Tee­moja ovat usein muun muassa kaksi- ja kol­miu­lot­tei­suu­den rin­nas­ta­mi­nen, tyh­jyys, rajat ja sulau­tu­mi­nen. Viime aikoina toteu­te­tuissa teos­ko­ko­nai­suuk­sissa puhu­tulla kie­lellä on alka­nut olla yhä suu­rempi rooli niin teo­se­le­ment­tinä kuin pro­ses­sin osana. Useim­mat teok­seni perus­tu­vat jon­kin­lai­selle yhteis­työlle tois­ten tai­tei­li­joi­den tai mui­den alo­jen ammat­ti­lais­ten kanssa. Yhteis­työ ja kol­lek­tii­vi­nen toi­minta on yksi motii­veis­tani ja samalla media mui­den jou­kossa.

Syn­nyin van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­seen (lyhenne vl) per­hee­seen ja yhtei­söön, ja se on ollut mer­kit­tävä osa kasvu- ja toi­min­taym­pä­ris­töäni noin 20-​vuotiaaksi saakka, minkä jäl­keen aloin ottaa etäi­syyttä liik­keen tiu­kim­piin oppei­hin. Samalla olen toi­mi­nut koko nuoruus- ja aikui­si­käni kuva­tai­teen parissa. Aloi­tin opin­not 16-​vuotiaana ja vii­mei­sim­mästä kou­lusta val­mis­tuin 28-​vuotiaana vuonna 2015, jol­loin olin jo viral­li­sesti jät­tä­nyt vl-​liikkeen. Sen jäl­keen olen työs­ken­nel­lyt niin yksin kuin eri työ­pa­rien kanssa ja teh­nyt jut­tuja tai­deor­ga­ni­saa­tioissa sekä pal­kat­tuna että yhdis­ty­sak­tii­vina. Samalla olen pik­ku­hil­jaa paik­kail­lut vl-​eron jäl­jiltä hau­rasta iden­ti­teet­tiäni.

HS: Olen teh­nyt monen­lai­sia asioita tai­teen parissa. Valo­ku­vausta olen opis­kel­lut ja aiem­min kuva­sin pal­jon esi­tys­tai­detta ja fes­ti­vaa­leja. Olen teh­nyt ääni­suun­nit­te­lua ja tek­niik­ka­hom­mia teat­te­rissa ja keik­kail­lut esi­tys­ten kanssa. Musiikki on tul­lut mukaan jo lap­suu­den­ko­dista, mutta sen teke­mi­sen lope­tin jos­sain vai­heessa aika pit­käksi aikaa. Kym­me­ni­sen vuotta sit­ten aloi­tin uudes­taan ja siitä on viime aikoina tul­lut pää­asial­li­nen tai­teen­laji. Viime vuo­sien omissa musiik­ki­pro­jek­teissa myös visu­aa­li­suus on ollut hyvin kes­keistä. Olen muu­ta­man vuo­den raken­ta­nut omaa modu­laa­rista syn­te­ti­saat­to­ria, jota käy­tän +-L -pro­jek­tissa.

Suh­teeni les­ta­dio­lai­suu­teen on sel­lai­nen, että olen kas­va­nut liik­keen ulko­puo­lella paik­ka­kun­nalla, jolla on pal­jon les­ta­dio­lai­sia ja esi­mer­kiksi perus­kou­lussa jako les­ta­dio­lai­siin ja ei-​lestadiolaisiin oli var­sin kes­kei­nen. Asia jäi kiin­nos­ta­maan ja pari­kymp­pi­senä aloin ottaa sel­vää les­ta­dio­lai­suu­desta teo­riassa. Kiin­nos­tuin tuol­loin myös Lars Levi Laes­ta­diuk­sesta, joka ehti saada elä­mäs­sään aikaan myös pal­jon muuta kuin nime­ään kan­ta­van herä­tys­liik­keen.  Tämän pro­jek­tin myötä nämä aika pit­kään tauolla olleet opin­not ovat jat­ku­neet.

+-L -näyt­tely Turussa B-​gallerialla. Kuva: Hannu Sep­pälä.

Pro­jek­tinne koos­tuu les­ta­dio­lai­suu­teen kes­kit­ty­västä podcas­tista sekä näyt­te­lystä, johon kuu­luu performanssi- ja ääni­tai­detta ja jossa sisällä–ulkona -jaot­te­lua käsi­tel­lään laa­jem­min ja abstrak­tim­min. Kuinka koko­nai­suus raken­tui? Ker­toi­sit­teko, mil­laista yhteis­työnne on ollut käy­tän­nössä?

MK: Vähän reilu vuosi sit­ten meillä tuli Han­nun kanssa puheeksi taus­tamme vl-​liikkeen vai­ku­tus­pii­rissä ja aloimme spon­taa­nisti poh­tia, voi­sim­meko tehdä yhdessä jon­kin pro­jek­tin sii­hen liit­tyen. Puhuimme pal­jon ja innos­tuimme. Minulle muis­tui mie­leen kym­me­nen vuotta vanha ideani mus­ta­val­koi­sesta tila­teok­sesta, jonka olin toteut­ta­nut Limin­gan tai­de­kou­lussa olles­sani. Jalos­tin teok­sen aja­tusta eteen­päin ja siitä tuli osa työs­ken­te­lyämme, ja Hannu alkoi ideoida sii­hen liit­ty­vää ääni­teosta. Kun ins­pi­roi­vista kes­kus­te­luista ei tul­lut lop­pua, Hannu ehdotti, että alkai­simme tuot­taa kes­kus­te­lu­jamme podcast-​muotoon osaksi teos­pro­ses­sia. Ensim­mäi­nen jakso teh­tiin aika pian pää­tök­sen jäl­keen.

Jäl­ki­kä­teen olemme ymmär­tä­neet, että ilman luo­maamme kes­kus­te­lu­yh­teyttä ja podcas­tia emme olisi olleet lain­kaan niin val­miita toteut­ta­maan teosta pola­ri­saa­tiosta ja var­sin­kaan puhu­maan siitä ylei­sön ja toi­mit­ta­jien kanssa. Olemme niin sano­tusti aloit­ta­neet mat­kan hen­ki­sille juu­ril­lemme, laa­jassa mie­lessä, ja saa­neet koh­data omissa aja­tus­ra­ken­teis­samme ole­vaa mus­ta­val­koi­suutta ja ehdot­to­muutta. Pro­sessi on ollut monella tavalla kään­teen­te­kevä ja opet­tava.

HS: Olen koke­nut yhteis­työn hyvin mut­kat­to­maksi ja jol­lain tavalla levol­li­seksi, vaikka pro­jek­tin eteen on teh­ty­kin pal­jon töitä. Podcast ja muut kes­kus­te­lut ovat luo­neet tai­teel­li­selle osuu­delle sel­lai­sen poh­jan, että se on voitu toteut­taa aika sanat­to­masti. Näyt­te­lyitä teh­dessä ei ole tar­vin­nut juu­ri­kaan kes­kus­tella siitä, mitä teh­dään ja miten, vaan molem­pien teke­mi­set ovat luon­te­vasti lok­sah­ta­neet yhteen. Ilman podcas­tia näin ei var­maan­kaan olisi.

+-L -näyt­tely Turussa B-​gallerialla. Kuva: Hannu Sep­pälä.

Miten moni­tai­tei­set lähes­ty­mis­ta­vat ovat toi­mi­neet ja miten koette nii­den pal­ve­le­van aiheen käsit­te­lyssä?

MK: Moni­me­diai­suus on tässä pro­ses­sissa toi­mi­nut ehdot­to­masti vielä odo­tet­tua­kin parem­min. Työ­ta­po­jen ja -väli­nei­den valinta on ollut sisä­syn­tyistä ja tar­ve­läh­töistä. Aihe on niin moni­syi­nen, että se tar­vit­see työ­ka­lu­pa­kin, jolla voi ottaa useita ais­teja hal­tuun yhtä aikaa. Olemme lähes intui­tii­vi­sesti työs­ken­nel­leet tavoilla, jotka vai­kut­ta­vat sekä päi­vä­ta­jun­nan että ali­ta­jun­nan tasolla, ja toi­vomme tie­tysti, että voimme näin aut­taa myös muita, joita aihe kos­ket­taa.

HS: Olemme molem­mat työs­ken­nel­leet tek­nii­koilla, jotka itsellä ovat tällä het­kellä pin­nalla. Sekin on tuo­nut pro­jek­tiin oman välit­tö­myy­tensä, että aihe ei mää­rit­tele tek­niik­kaa tai työs­ken­te­ly­ta­paa. Podcas­tin aloit­ta­mi­nen oli ollut minulla myös pit­kään mie­lessä ja tämä pro­jekti on ollut luon­teva väylä toteut­taa sekin aja­tus.

Per­for­manssi B-​gallerian +-L -näyt­te­lyn ava­jai­sissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toi­va­nen.

Kuinka tai­de­puoli on mukana podcas­tissa ja les­ta­dio­lai­suusaihe näyt­te­lyssä?

MK: Tähän saakka olemme puhu­neet podcas­tissa tai­teel­li­sesta pro­ses­sista vain vähän, koska se on ollut niin sano­tusti hau­tu­massa siellä ali­ta­jun­nan puo­lella. Nyt kun olemme raken­ta­neet kaksi näyt­te­lyä, aiomme lähiai­koina tehdä jak­son, jossa käsit­te­lemme nime­no­maan pro­ses­sin tai­teel­li­sia tuo­tok­sia. Näyt­te­lyssä les­ta­dio­lai­suus on läsnä ääni­teok­sen ele­men­teissä, joita Hannu tal­tioi Suvi­seu­roissa. Esillä on myös print­teinä Han­nun toteut­ta­mat podcast-​jaksojen kan­si­ku­vat, joissa on läh­tö­koh­tana les­ta­dio­lai­suu­den ”perus­ta­jan” Lars Levi Laes­ta­diuk­sen muo­to­kuva. Lisäksi aihetta ava­taan näyt­te­ly­teks­teissä ja teos­luet­te­lossa, joissa jokai­nen podcast-​jakso on mukana taval­laan omana teok­se­naan, joi­hin kan­si­ku­vat toi­mi­vat ikku­noina.

Podcast-​jaksojen 1 ja 5 kan­si­ku­vat. Kuvat: Hannu Sep­pälä.

Oliko teillä näyt­te­lyä suun­ni­tel­lessa mie­lessä les­ta­dio­lai­suu­den lisäksi jokin eri­tyi­nen asia, jonka suh­teen yhteyttä etsi­tään? Avai­sit­teko näyt­te­ly­ku­vauk­sessa mai­nit­se­maanne syn­tee­sia­ja­tusta?

HS: Näyt­te­ly­teks­tissä olemme muo­toil­leet asian näin: “Van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­suus on Pohjois-​Suomessa tabu. Olemme koke­neet sen sisäi­sen logii­kan ja yhteis­kun­nal­lis­ten vai­ku­tus­ten jul­ki­sen ana­ly­soin­nin aina kiel­le­tyksi aiheeksi. Tätä kiel­toa rik­koen pyrimme löy­tä­mään teitä kohti toi­sen­lai­sia ajat­te­lu­mal­leja, kuten ymmär­rystä siitä, että eläes­sämme maa­pal­lolla olemme osa yhtä orga­nis­mia, jossa on tär­keää pys­tyä sovit­ta­maan eri­lai­sia, jopa näen­näi­sen vas­tak­kai­sia ajat­te­lu­ta­poja yhteen – vah­vis­taa tee­sien sijaan syn­tee­sejä.”

MK: Olen koke­nut, että mus­ta­val­koi­nen ja syr­jivä ajat­telu kai­kissa muo­dois­saan on erit­täin vahin­gol­lista niin yksi­löi­den kuin yhtei­sö­jen­kin sisäi­sessä psyyk­ki­sessä raken­teessa. Pola­ri­soi­tu­mi­sen kierre aiheut­taa kär­si­mystä kai­kille, ja oma motii­vini on oppia ymmär­tä­mään ja osoit­ta­maan mus­ta­val­koi­sen ajat­te­lun syitä sekä edis­tää rau­han­omaista, avointa ja sal­li­vaa kes­kus­te­luil­ma­pii­riä.

Podcast-​jaksojen 3 ja 4 kan­si­ku­vat. Kuvat: Hannu Sep­pälä.

+-L -podcast sisäl­tää tie­to­pa­ke­tin les­ta­dio­lai­sesta herä­tys­liik­keestä ja sen his­to­riasta, samalla ker­toen tei­dän kum­man­kin hen­ki­lö­koh­tai­sesta suh­teesta les­ta­dio­lai­suu­teen. Oma käsi­tyk­seni on, että kes­kus­telu les­ta­dio­lai­suu­desta voi hel­posti olla latau­tu­nutta. Olet­teko tör­män­neet täl­lai­seen tai­de­pro­jek­tia teh­des­sänne tai ylei­sem­min?

MK: Aihee­seen liit­tyvä lataus ilme­nee ennen kaik­kea omissa reak­tiois­sani, siinä kuinka suurta jän­ni­tystä ja jopa pel­koja aiheesta puhu­mi­nen nos­taa pin­taan. Uskon tämän joh­tu­van juuri tabun rik­ko­mi­sesta ja siitä, että omat van­hat usko­muk­set ja sitä kautta myös ole­tuk­set mui­den reak­tioista ovat niin vah­voja. On vai­kea puhua aiheesta ”enti­senä” les­ta­dio­lai­sena (tai ehkä pikem­min­kin etni­senä, koska kysy­mys on vah­vasta vähem­mis­tö­ryh­mästä), koska auto­maat­ti­nen ole­tus on, että jo pel­käs­tään aiheen nos­ta­mi­nen jul­ki­seen tar­kas­te­luun herät­tää vl-​yhteisössä uhriu­tu­mista.

Les­ta­dio­lai­silla on vahva näke­mys siitä, kuinka ja mitä asioita saa ottaa puheeksi ja oma koke­muk­seni on se, että kaikki epä­koh­tiin puut­tu­mi­nen tun­tuu les­ta­dio­lai­sesta kiusaa­mi­selta ja mus­ta­maa­lauk­selta, jopa uskon­non­va­pau­teen puut­tu­mi­selta. Tämä ase­telma on minulla lähes koko ajan mie­lessä kun teemme podcas­tia, ja se tekee olon välillä vai­keaksi. Mutta koen, että se on minulle hyvää har­joi­tusta. Muis­tu­tan itsel­leni, ettemme tee tätä miel­lyt­tääk­semme muita, mutta tar­koi­tuk­sena ei ole myös­kään lou­kata ketään. Sil­loin voi siir­tää vas­tuun mah­dol­li­sesti herää­vistä vai­keista tun­teista kuu­li­jan itsensä poh­dit­ta­vaksi.

HS: Minulle latau­tu­nei­suus ei ole juuri näky­nyt, mutta minä­hän en saa­kaan palau­tetta les­ta­dio­lai­suu­den sisältä. Olen kyllä samalla tavalla kuin Mari koke­nut teke­väni jotain kiel­let­tyä kun teemme podcas­tia, var­sin­kin ensim­mäi­sen jak­son jäl­keen. Tämä ei ole jär­jel­li­nen, vaan tun­ne­ta­son reak­tio. Myös ei-​lestadiolainen, joka kas­vaa les­ta­dio­lai­suu­den vai­ku­tus­pii­rissä, omak­suu asen­teen, että les­ta­dio­lai­suu­den jul­ki­nen käsit­tely on tabu. Aina­kin itse olen sen omak­su­nut.

Per­for­manssi B-​gallerian +-L -näyt­te­lyn ava­jai­sissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toi­va­nen.

Suhde uskon­toon koe­taan usein hyvin hen­ki­lö­koh­tai­seksi. Miltä on tun­tu­nut ker­toa siitä avoi­mesti podcas­tissa? Miten tai­de­pro­jekti on muo­kan­nut omaa suh­det­tanne les­ta­dio­lai­suu­teen?

HS: En ole oikeas­taan kovin hen­ki­lö­koh­tai­sia asioita käsi­tel­lyt podcas­tissa. Ennem­min­kin on välillä tun­tu­nut vähän eri­koi­selta käsi­tellä niin syväl­li­sesti les­ta­dio­lai­suutta, joka ei lop­pu­jen lopuksi niin hen­ki­lö­koh­tai­nen asia minulle ole, var­sin­kaan nyky­ään kun en sen vai­ku­tus­pii­rissä ole enää pit­kään aikaan ulko­puo­li­se­na­kaan elä­nyt. Olen kyllä oppi­nut aiheesta todella pal­jon lisää tämän pro­ses­sin aikana sekä saa­nut kes­kus­te­lu­jen ja esi­mer­kiksi Suvi­seu­roissa käyn­nin seu­rauk­sena koke­mus­pe­räistä tie­toa, jol­laista minulla ei var­si­nai­sesti tätä ennen ollut.

MK: Kuten podcas­tis­sa­kin jos­kus sanoin: Se on erään­lai­nen kaa­pis­ta­tulo, koska his­to­riani mää­rit­tää minua edel­leen.  Minulle asia sinänsä ei ole enää val­ta­van suuri tai ahdis­tava. Siksi se, että olen jopa pei­tel­lyt sitä – tai että en ole pitä­nyt sitä mai­nit­se­mi­sen arvoi­sena – tun­tui yhdeltä tabulta, joka piti rik­koa. Minä­kään en silti ole käsi­tel­lyt podcas­tissa tämän­het­kistä suh­det­tani uskon­toon, vaikka siitä ilme­nee tie­tysti se, etten tun­nusta enää vl-​uskoa. Silti se vai­kut­taa yhä mie­leni raken­tei­siin. Tämän pur­ka­mista ja neut­ra­loin­tia käy­tämme esi­merk­kinä, jota voi sovel­taa muis­sa­kin yhteyk­sissä, joi­hin liit­tyy vah­voja vas­tak­kai­na­set­te­luja ja yleis­tyk­siä esi­mer­kiksi akse­lilla hyvä–paha tai oikea–väärä. Vaikka oma suh­teeni les­ta­dio­lai­suu­teen oli jo ennen tämän pro­jek­tin alka­mista aika rau­hal­li­nen ja sii­hen ei liit­ty­nyt enää vah­voja latauk­sia, pro­ses­sin eri vai­heissa monen­lai­sia latent­teja tun­teita ja asen­teita on akti­voi­tu­nut käsi­tel­tä­väksi.

Suh­tau­tu­mi­seni liik­keen joh­toon on nyt ehkä vielä aiem­paa rea­lis­ti­sempi ja toi­saalta ymmär­tä­väi­sempi yksit­täi­siä liik­kee­seen kuu­lu­via koh­taan. Muis­tan parem­min sen, että elämä les­ta­dio­lai­sena on usein vai­keaa tais­te­lua, jota mää­rit­tää pelko ulko­puo­lelta tule­via uhkia koh­taan. Puo­lus­tus­kan­nalla olo saa hel­posti näke­mään ulko­puo­li­set ihmi­set vää­ris­ty­neessä valossa. Tämä on hyvin inhi­mil­listä ja kos­ket­taa meitä kaik­kia aina­kin jos­sain mää­rin.

Per­for­manssi B-​gallerian +-L -näyt­te­lyn ava­jai­sissa 31.7.2019. Kuva: Lydia Toi­va­nen.

Ker­rotte podcas­tissa huo­man­neenne, että moni Etelä-​Suomessa kas­va­nut ei tiedä les­ta­dio­lai­suu­desta juu­ri­kaan. Onko tai­de­pro­jek­tinne yhtenä tavoit­teena ehkä levit­tää tie­toi­suutta, tai koet­teko sen mer­ki­tyk­sen jon­kin­lai­sena hen­ki­lö­koh­tai­sen les­ta­dio­lai­suus­suh­teen työs­tönä?

HS: Sekä että. Ehkä ensi­si­jai­sena tar­koi­tuk­sena on pur­kaa hen­ki­lö­koh­tai­sia koke­muk­sia, mutta kyllä mie­les­täni les­ta­dio­lai­suu­desta tie­de­tään Etelä-​Suomessa liian vähän sii­hen näh­den, että liike vai­kut­taa aika vah­vasti sekä pai­kal­lis­po­li­tii­kassa var­sin­kin Pohjois-​Suomessa että val­ta­kun­nan­po­li­tii­kas­sa­kin. Jos­kus myös kun kuu­lee Etelä-​Suomessa joi­den­kin ihmet­te­le­vän, että miksi ev. lut. kirkko “ei voi vain päi­vit­tää näke­myk­si­ään tähän päi­vään” tai jotain sinne päin, niin aika iso osa vas­tausta ovat kir­kon sisällä toi­mi­vien herä­tys­liik­kei­den, var­sin­kin van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­suu­den, kon­ser­va­tii­vi­set lin­jat.

Podcas­tin toi­sen jak­son kan­si­kuva. Kuva: Hannu Sep­pälä.

Mil­laista palau­tetta olette saa­neet +-L -pro­jek­tista? Onko syn­ty­nyt hyviä kes­kus­te­luja?

HS: Olen saa­nut lähinnä palau­tetta ihmi­siltä, jotka eivät ole tien­neet asiasta juuri mitään sekä ihmi­siltä, jotka ovat samalla tavalla kuin minä kas­va­neet les­ta­dio­lai­suu­den lie­peillä ja tun­nis­ta­vat koke­muk­sen. On ollut ihan hyviä kes­kus­te­luja. Toi­saalta kyllä myös sel­lai­sia, joissa jou­tuu tois­ta­maan asioita, jotka on jo aika tyh­jen­tä­västi ja parem­min käsi­telty podcas­tissa.

MK: Alussa sain palaut­teen les­ta­dio­lai­selta hen­ki­löltä, joka koki että podcas­tissa pitäisi tuoda enem­män esille les­ta­dio­lais­ten omia näkö­kul­mia jotta se olisi aidosti tas­a­puo­li­nen ja neut­ra­loiva. Hänen mie­les­tään jo pel­käs­tään se, että kum­pi­kaan meistä ei ole nykyi­nen les­ta­dio­lai­nen, riit­tää anta­maan liik­keestä vää­rän kuvan. Mutta jotain oli silti myös sanottu oikein, koska ker­roin podcas­tissa totuu­den­mu­kai­sesti siitä, kuinka les­ta­dio­lai­seksi pää­see! Eli yhteis­kun­nal­li­siin ja psy­ko­lo­gi­siin näkö­kul­miin liit­tyvä kes­kus­telu oli hänestä huono aja­tus, mutta les­ta­dio­laista hen­gel­listä sisäl­töä olisi saa­nut olla enem­män.

Kaikki muu saa­mani palaute on kyllä ollut kiit­tä­vää, ja tun­tuu siltä, että lisää kiin­nos­ta­via kes­kus­te­luja on tulossa kun viemme pro­jek­tia eteen­päin.

 

Tällä het­kellä +-L on esillä Kuo­piossa, Gal­le­ria Ars Libe­rassa, 19.–29.9.2019. Tutustu podcas­tiin: www.soundcloud.com/plus-miinus-l

Teksti:
Kuvat: Hannu Seppälä ja Lydia Toivanen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?

Riikka Kuop­pala (1989) on eri­tyi­sesti videoi­den parissa työs­ken­te­levä kuva­tai­tei­lija. Hänen ins­tal­laa­tionsa Names That We Unders­tand käsit­te­lee Kuop­pa­lan iso­van­hem­pien lähe­tys­työtä Nami­biassa ja oli esillä Turku Bien­naa­lissa. Teok­set herät­ti­vät kiin­nos­tuk­sen kuulla lisää nii­den taus­toista, joten haas­tat­te­lin Kuop­pa­laa Aboa Vetus & Ars Nova -museossa jär­jes­te­tyn tai­tei­li­ja­ta­paa­mi­sen yhtey­dessä.

”Riikka Kuop­pa­lan teos on kokoelma hänen sukunsa his­to­ri­aan liit­ty­viä muis­toja 1950-​luvun Nami­biasta. Ins­tal­laa­tion videot doku­men­toi­vat tari­noita Kuop­pa­lan iso­äi­din kuo­le­masta Nami­biassa vuonna 1954. Ne myös seu­raa­vat hänen omaa mat­kaansa Ambo­maalle kah­den lähe­tys­saar­naa­jan lap­sen­lap­sena 60 vuotta myö­hem­min. Videot ja esi­neet kokoa­vat yhteen vuo­si­kym­men­ten takai­sia tapah­tu­mia ja ker­to­vat Kuop­pa­lan omasta suh­teesta sukunsa tari­noi­hin. Laa­jem­min koko­nai­suu­den voi nähdä poliit­ti­sena teok­sena, jossa hän tar­kas­te­lee kriit­ti­sesti Afri­kassa teh­tyä lähe­tys­työtä.” Näin Kuop­pa­lasta ker­ro­taan Turku Bien­naa­lin esit­te­ly­leh­ti­sessä, ja näillä ennak­ko­tie­doilla varus­tet­tuna tutus­tuin näyt­te­lyn teok­siin. Opas­te­tulla kier­rok­sella oli var­si­nai­nen väen­tun­gos. Lähe­tys­työn his­to­ri­aan liit­ty­vät tee­mat herät­ti­vät sel­västi kiin­nos­tusta, mutta myös häm­men­nystä. Tai­tei­lija vas­tasi avoi­mesti kysy­myk­siin ja ker­toi työnsä taus­toista:

”Äidin van­hem­mat työs­ken­te­li­vät Lähe­tys­seu­ran lähet­teinä Nami­biassa 1950-​luvulla. Iso­äiti Eila Plathan-​Saarinen oli lää­käri, isoisä Taisto Saa­ri­nen pappi.” Iso­äi­din kuo­lema kes­keytti per­heen työ­jak­son vuonna 1954, Kuop­pa­lan äidin ollessa vain kol­men kuu­kau­den ikäi­nen vauva. Tai­tei­lija ker­too, että tari­nat Nami­bian tapah­tu­mista ovat tois­tu­neet suvun kes­kus­te­luissa niin usein, että ne ovat lopulta muo­dos­tu­neet hänelle legen­daksi. Teos­ko­ko­nai­suutta var­ten teke­mäl­lään mat­kalla hän sai huo­mata, että samoin oli käy­nyt myös lähe­tys­ken­tällä: Kylän ensim­mäi­nen lää­käri, vielä nai­nen, oli teh­nyt läh­te­mät­tö­män vai­ku­tuk­sen ja yllät­tävä kuo­lin­ta­paus muis­tet­tiin hyvin edel­leen. Iso­äiti on hau­dattu lähe­tys­lää­käri Selma Rau­nion vie­reen Onand­jokween, ja nyt Kuop­pala pääsi käy­mään hau­dalla ensim­mäistä ker­taa.

Näkymä Riikka Kuop­pa­lan ins­tal­laa­tiosta Names That We Unders­tand, 2017. Kuva: Jari Nie­mi­nen.

Video­teok­sessa And That’s All I Remem­ber Kuop­pala kes­kit­tyy sel­vit­tä­mään iso­äi­din kuo­lin­päi­vän tapah­tu­mia. Tai­tei­li­jalle oli tär­keää saada kuulla per­heensä tutut tari­nat sil­min­nä­ki­jöi­den hen­ki­lö­koh­tai­sen koke­muk­sen tai kuul­lun koke­muk­sen kautta ker­rot­tuna. “Suku­ta­ri­nat iso­äi­distä ja lähe­tys­työstä ovat olleet aina läsnä elä­mäs­säni. Halusin teok­sissa reflek­toida suh­tau­tu­mis­tani näi­hin tari­noi­hin ja poh­tia omaa roo­liani nii­den jat­ku­mossa. Oli kiin­nos­ta­vaa yrit­tää sel­vit­tää, mitä Nami­biassa oli todella tapah­tu­nut ja mil­lai­sia jäl­kiä iso­van­hem­pieni siellä olosta on jää­nyt,” Kuop­pala ker­too.

Tai­tei­li­ja­ta­paa­mi­sen jäl­kei­sessä kes­kus­te­lus­samme käy ilmi, että tai­de­pro­jek­tin suun­ni­tel­mat muut­tui­vat pal­jon Nami­bian mat­kan aikana. Läh­ties­sään Kuop­pala ajat­teli vie­rai­le­vansa iso­van­hem­mil­leen tär­keissä pai­koissa ja yrit­tä­vänsä löy­tää edes jon­kun, joka vielä muis­taisi iso­van­hem­pien lähe­tys­jak­son. Oli kui­ten­kin epä­var­maa löy­tyi­sikö ketään, ja tun­tui mah­dol­li­selta, että kuu­kau­den satona syn­tyisi lähinnä mai­se­ma­vi­deoita, joi­den ääni­nau­hoilla hän poh­tisi lähe­tys­työn his­to­riaa poliit­ti­sista näkö­kul­mista. Oli­kin iso yllä­tys, miten hyvin “Eila-​rouva” vielä muis­tet­tiin ja että Kuop­pala itse­kin otet­tiin vas­taan mel­kein per­heen­jä­se­nenä. Tämä nosti entistä enem­män kes­ki­öön koh­taa­mi­set ja kes­kus­te­lut pai­kal­lis­ten ihmis­ten kanssa. Kuop­pala seu­rasi her­kästi mukana pro­ses­sin muu­tok­sessa ja samalla myös tai­tei­li­jan roo­lit ja teh­tä­vät muut­tui­vat. Hän­kin pää­tyi esiin­ty­mään videoille: “Tun­nus­tan, että en itse pidä kame­ran edessä ole­mi­sesta, mutta minusta oli tär­keää näyt­tää, kuinka ulko­puo­li­sena, epä­var­mana ja pal­jaana olin noissa tilan­teissa. Oli outoa löy­tää oma asema ja rooli. Jou­duin myös ole­maan ekstra­tarkka leik­kaus­vai­heessa, etten valit­sisi tai hyl­käisi koh­tauk­sia itsek­käistä syistä.”

Riikka Kuop­pala: still-​kuva videosta, joka kuu­luu ins­tal­laa­tioon Names That We Unders­tand, 2017.

Tai­tei­lija ker­too, että tämä oli ensim­mäi­nen tai­de­pro­jekti, jossa hän työs­ken­teli näin hen­ki­lö­koh­tai­sista läh­tö­koh­dista ja toi­saalta näin doku­men­taa­ri­sesti. Aiem­mat työt ovat olleet fik­tii­vi­siä ja tar­kasti etu­kä­teen käsi­kir­joi­tet­tuja. Vaikka teos­ten läh­tö­kohta onkin hyvin hen­ki­lö­koh­tai­nen, Kuop­pala koros­taa, ettei kyse ole tera­pia­työstä, vaan per­heen tari­noi­den kautta lii­ku­taan laa­jem­missa kon­teks­teissa. Teok­sen työs­tä­mi­nen kuu­lemma toimi itse asiassa hyvänä etään­nyt­tä­jänä per­heen his­to­rian käsit­te­lyyn.

Kuop­pa­lasta oli yllät­tä­vää, miten monessa asiassa lähe­tys­työn jäl­jet näkyi­vät, ark­ki­teh­tuu­rista ja kirk­ko­musii­kista läh­tien, hyvässä ja pahassa: “Suo­ma­lais­ten vai­ku­tus Nami­biassa on ollut todella suuri, vaikka sitä onkin nyky­ään vai­kea huo­mata ja pitäisi olla hyvin pereh­ty­nyt ymmär­tääk­seen kaikki vai­ku­tus­ket­jut. Esi­mer­kiksi suo­ma­lai­set nimet ovat edel­leen ylei­siä. Ei kui­ten­kaan vain kun­nioi­tuk­sesta lähet­tejä koh­taan, kuten usein kuu­lee sanot­ta­van, vaan saar­naa­jat oli­vat vaa­ti­neet luo­pu­maan perin­tei­sistä hei­mo­ni­mistä ja anta­maan “hyvät kris­til­li­set nimet”, siis suo­ma­lai­set. Suo­ma­lai­sen nimen anta­mi­nen oli Suo­men kir­kon edel­ly­tys kas­teen saa­mi­selle, ja se taas oli edel­ly­tys kou­luun pää­se­mi­selle. Kun kirkko lisäksi tar­josi ter­vey­den­huol­to­pal­ve­luita ja pai­kal­li­nen luon­non­lää­kintä kiel­let­tiin, koko sys­tee­min voi nähdä koko­nais­val­tai­sena aivo­pe­su­jär­jes­tel­mänä. Se oli län­si­mais­ta­mista ja kulttuuri-​imperialismia.”

Yhdessä suu­reen kokoon pro­ji­soi­duista video­teok­sista Kuop­pala on tah­to­nut toteut­taa kulttuuri-​imperialistiselle toi­min­nalle vas­tak­kai­sen teon ja pyy­tää vuo­ros­taan apua “suku­ki­rouk­seen” pai­kal­li­selta hen­ki­toh­to­rilta.  Kuop­pa­lan äiti ja iso­äiti kuo­li­vat molem­mat nuo­rina, joten videolla Dr. Yusuf tekee ritu­aa­leja estääk­seen tai­tei­li­jaa koke­masta samaa koh­ta­loa ja päät­tää myös uhrata kanan. Kanat tois­tu­vat videolla useam­mas­sa­kin koh­dassa, kuo­pi­massa piha­maalla tai lah­jana vie­raalle. Lisäksi ins­tal­laa­tioon kuu­luu puna­sil­mäi­nen täy­tetty kana, joka tark­kai­lee kävi­jöitä katon­ra­jasta. “Sille olisi pitä­nyt tulla laser­katse, mutta nyt se on enem­män val­vo­jan roo­lissa,” Kuop­pala hymäh­tää.

Kuva: Jari Nie­mi­nen.

Toi­sessa video­pro­ji­soin­nissa Kuop­pala kes­kus­te­lee nimi­ky­sy­myk­sestä muun muassa pai­kal­li­sen piispa Josa­fat Sha­lan­gan kanssa. Tämä koros­taa, että nimistä on nyt tul­lut nami­bia­lai­sia ja että ne kuu­lu­vat sinne. Toi­saalta jot­kut muut haas­ta­tel­ta­vista ihmet­te­li­vät, mitä oikeas­taan tar­koit­taa “Helvi” tai “Urho”. Suo­ma­lai­set nimet tun­tui­vat yhä mer­ki­tyk­set­tö­miltä ja vie­railta, vaikka ovat­kin sit­tem­min adap­toi­tu­neet ja jää­neet elä­mään. Juuri tähän liit­tyy myös teos­ko­ko­nai­suu­den nimi Names That We Unders­tand.

Museon opas ker­too, että suo­ma­lais­ten nimien vaa­ti­mi­sesta kuu­le­mi­nen on ollut monista näyt­te­ly­kä­vi­jöistä jär­kyt­tä­vää. Kuop­pa­la­kin pitää var­hai­sen lähe­tys­työn toi­min­ta­ta­poja häi­rit­se­vinä: “Tuon­ai­kai­nen lähe­tys­työ tun­tuu monella tavoin ongel­mal­li­selta. Totta kai sinne läh­det­tiin teke­mään hyvää, mutta sillä oli toi­nen­kin puoli, vaikka suo­ma­lais­ten onkin vai­kea miel­tää itse­ään kolo­nia­lis­teiksi. Olimme kui­ten­kin osana jär­jes­tel­mää ja yhteis­työssä val­taa­pi­tä­vien kanssa. Samaa ris­ti­rii­taa koin myös omalla mat­kal­lani – mikä oikeus minulla on tulla tänne. Toi­minko oikeas­taan samoin kuin var­hai­set kolo­nia­lis­tit aika­naan?” Muu­ten­kin Kuop­pala ker­too pro­jek­tin aikana työs­tä­neensä pal­jon kysy­myk­siä tai­tei­li­jan vas­tuusta ja arvo­va­lin­noista: Miten asioista ker­ro­taan ja miksi.

Vaikka ins­tal­laa­tion videot ovat sel­keästi doku­men­taa­ri­sia ja minusta siten melko neut­raa­leja, lähe­tys­työ­kriit­tistä näkö­kul­maa on alle­vii­vattu ripus­tuk­sessa: Videoi­den lisäksi koko­nai­suutta täy­den­tä­mään kuu­luu jo aiem­min mai­nittu puna­sil­mäi­nen kana, joka kat­soo suu­reen kokoon maa­lat­tua kopiota Sata vuotta suo­ma­laista lähe­tys­työtä -kir­jan kuvi­tuk­sesta vuo­delta 1958. Kuvassa on ääri­vii­va­piir­rok­sena esi­tetty afrik­ka­lai­nen tyttö vaalea- ja tum­mai­hoi­sen nai­sen välissä sekä teksti: “Kaksi val­taa tais­te­lee mur­ro­si­käi­sen kris­ti­tyn tytön sydä­messä: van­hat usko­muk­set, joita edus­taa paka­na­äiti (oik.) ja lähe­tys­työn­te­ki­jöi­den julis­tama vapau­den evan­ke­liumi.” Valinta vai­kut­taa ole­van joko tai. Valo­teos vielä lisää dra­maat­tista tun­nel­maa vas­tak­kai­sina esi­tet­ty­jen voi­mien tais­te­luun vuo­roin him­men­ty­mällä, vuo­roin kir­kas­tu­malla.

Näkymä Riikka Kuop­pa­lan ins­tal­laa­tiosta Names That We Unders­tand, 2017. Kuva: Jari Nie­mi­nen.

Kuop­pala toi­voo Lähe­tys­seu­ralta avoi­muutta kes­kus­te­luun lähe­tys­työn his­to­rian ongel­ma­koh­dista: “Usein on tarve pii­lot­taa vai­keat asiat men­nei­syy­destä, mutta se herät­tää aina vain lisää kysy­myk­siä. Oli­sin esi­mer­kiksi tah­to­nut käydä läpi lähe­tys­a­se­man arkis­toja, mutta ne oli­vat tosi salai­sia ja nii­hin oli pääsy kiel­letty.”

Onneksi nyky­ään ymmär­re­tään jo parem­min asia, jonka eräs tai­tei­li­ja­ta­paa­mi­sen osal­lis­tuja nosti kes­kus­te­lussa esiin: “Ei ole ole­massa puh­dasta kris­til­listä uskoa, vaan jokai­sessa kult­tuu­rissa se lai­te­taan omaan kää­re­pa­pe­riinsa.” Kuop­pa­lasta on kui­ten­kin tär­keää jat­kaa kes­kus­te­lua niin kauan kuin men­nei­syy­den pai­no­lasti yhä vai­kut­taa, ja tuoda esiin eri­lai­sia näkö­kul­mia vai­kei­siin kysy­myk­siin. Hän on päät­tä­nyt osal­lis­tua kes­kus­te­lui­hin teos­tensa kautta.

www.riikkakuoppala.net

Teksti:
Kuvat: Jari Nieminen / Aboa Vetus & Ars Nova

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Ola Koleh­mai­sen näyt­tely Pyhiä tiloja on nimensä mukai­nen ja tun­tuu pyhit­tä­vän myös HAMin näyt­te­ly­sa­lin sakraa­li­ti­laksi. Se pysäyt­tää kau­neu­del­laan ja muis­tut­taa ihmi­sen pyhyy­den kai­puusta.

Ola Koleh­mai­nen. Kuva: HAM /​ Maija Toi­va­nen (rajattu).

Valo­ku­vaaja Ola Koleh­mai­nen (s. 1964) tun­ne­taan eri­tyi­sesti ark­ki­teh­to­ni­sia koh­teita ja nii­den syn­nyt­tä­miä tila­ko­ke­muk­sia tut­ki­vista teok­sis­taan. HAMissa on nyt vii­meistä viik­koa esillä näyt­tely, jossa Koleh­mai­nen on otta­nut haas­teek­seen käsi­tellä tun­nel­mil­taan eri­tyi­sen latau­tu­neita tiloja, nimit­täin eri uskon­to­jen temp­pe­leitä. Vai­kut­ta­via, suu­ri­ko­koi­sia teok­sia on esillä 28, joista yli puo­let ensim­mäistä ker­taa.

Ola Koleh­mai­nen: San Miniato Al Monte 1207 II, 2017.

Valo­ku­va­teok­set on koos­tettu useista eri koh­dista kuva­tuista otok­sista, mikä luo hiu­kan epä­to­del­li­sen, ava­ran pers­pek­tii­vi­vai­ku­tel­man. Koleh­mai­sen mini­ma­lis­ti­nen tyyli on tun­nis­tet­tava, vaikka monet kuvaus­koh­teista ovat­kin nyt visu­aa­li­suu­del­taan aiem­paa run­saam­pia mosaiikki- ja maa­laus­ko­ris­te­lui­neen.

Ola Koleh­mai­nen: Suley­ma­niye 1558 XI, 2014.

Ripus­tuk­sessa ei ole tavoi­teltu temaat­ti­suutta siinä mie­lessä, että olisi jao­teltu teok­sia esi­mer­kiksi uskon­to­kun­nan mukaan. Pyhiä tiloja on lähes­tytty ennen kaik­kea esteet­ti­sesti, rii­suttu ne kai­ken­lai­sesta uskon­nol­li­suu­desta ja pal­von­ta­me­noista. Itse asiassa juh­lal­li­sim­mat­kin ritu­aa­lit näyt­täi­si­vät näi­hin kuviin lisät­tyinä toden­nä­köi­sesti sur­kealta räpi­köin­niltä, niin majes­teet­ti­sina näyt­täy­ty­vät itse pyhä­köt. Temp­pe­lit ovat juma­lan tai juma­lien läs­nä­olon paik­koja, joi­den edessä ihmi­nen on voi­ma­ton. Kuvat tun­tu­vat sano­van, että olemme vain armosta sal­lit­tuja vie­raita pyhyy­den asuin­si­joilla.

Ola Koleh­mai­nen: Hagia Sop­hia 537AD III, 2014.

Se, ettei kuvissa näy ihmi­siä juuri yhtä­kään, tuo teok­siin myös pysy­vyy­den tai ajat­to­muu­den tun­tua. Eräässä otok­sessa näkyy hie­nona yksi­tyis­koh­tana ihmis­hahmo kuin haa­muna tai sie­luna, viit­tauk­sena ikui­suu­teen. Tarkka liike on hai­pu­nut pois pit­källä valo­tusa­jalla kuva­tessa.

Koleh­mai­nen on teh­nyt pal­jon työtä löy­tääk­seen kuhun­kin koh­tee­seen sopi­vim­man kuvaus­het­ken. Kuvaus­pro­sessi kesti kaik­ki­aan mel­kein neljä vuotta, sillä oli suun­ni­tel­tava, minä vuoden- ja vuo­ro­kau­den­ai­kana toteu­tui­si­vat ihan­teel­li­set valais­tuso­lo­suh­teet ja mil­loin kuvaus­pai­kat oli­si­vat mah­dol­li­sim­man tyh­jiä. Pyhiä paik­koja on lähes­tytty kun­nioit­ta­vasti ja tal­le­tettu ne par­haim­mil­laan.

“Kun käve­len raken­nuk­seen, näen tilaa, valoa ja väriä.”
Ola Koleh­mai­nen

Koleh­mai­nen on siir­tä­nyt havain­tonsa raken­nuk­sista valo­ku­va­teok­siin ja vii­meis­telty näyt­te­ly­ark­ki­teh­tuuri koros­taa teos­ten tilal­li­suutta. Ripustus- ja väri­suun­nit­te­lusta ovat vas­tan­neet ber­lii­ni­läi­set ark­ki­teh­dit Matt­hias Sau­er­bruch ja Louisa Hut­ton. Koko­nais­tai­de­teos toi­mii eikä tilallisuus-​elementin tär­keys var­masti jää kenel­le­kään epä­sel­väksi. Yllä­tyin kui­ten­kin jois­tain sei­nien väri­va­lin­noista, jotka luo­vat voi­mak­kaita kont­ras­teja teok­siin: Valo­ku­vien väri­maa­il­moja on muo­kattu pal­jon ja myös ne ovat kont­ras­ti­sia, mutta koko­nais­vai­ku­telma teok­sissa on kui­ten­kin sees­tei­nen. Ne vies­ti­vät syvästä, hil­jai­sesta voi­masta, kun taas sei­nistä löy­tyy myös rävä­köitä huo­mio­vä­rejä. Sei­nien vaih­tu­vat väri­pin­nat ryt­mit­tä­vät näyt­te­ly­ko­ko­nai­suutta ja sito­vat sitä yhteen, mutta aiheut­ta­vat välillä myös levot­to­muutta, jota teok­sissa ei ole lain­kaan.

Ola Koleh­mai­nen: San Pietro, 2017.

Pääl­lim­mäi­nen tunne näyt­te­lystä oli koke­mus omasta pie­nuu­desta jon­kin suu­ren äärellä, mihin kui­ten­kin samalla liit­tyi tieto pai­kasta suu­ressa koko­nai­suu­dessa. Prin­tit ovat kook­kaita ja kuvat niin tasa­pai­noi­sia, välillä jopa sym­met­ri­siä, ja hal­lit­tuja, että uskon nii­den herät­tä­vän muis­sa­kin kat­so­jissa vas­taa­via koke­muk­sia jon­kin­lai­sesta uni­ver­su­min jär­jes­tyk­sestä, niin suu­reel­li­selta kuin se kuu­los­taa­kin. Teok­sissa ollaan kui­ten­kin niin suur­ten asioi­den äärellä, että ehkäpä pieni suu­reel­li­suus on pai­kal­laan. Ja onhan monet temp­pe­lit perin­tei­sesti raken­net­tu­kin juuri kuvas­ta­maan maa­il­man­kaik­keutta.

Ihmi­sellä on kai­puu yhtey­teen pyhyy­den kanssa ja kuvien pysäyt­tä­vät pyhät tilat on raken­nettu ja koris­tettu juuri tätä tar­koi­tusta var­ten. Myös näyt­tely kohot­taa mie­len suu­ren pyhyy­den puo­leen ja pysäyt­tää ihme­tyk­sessä sen äärelle. Koko­nai­suus vaa­tii aikaa aue­tak­seen, mutta jo pie­ni­kin hetki riit­tää syn­nyt­tä­mään kau­niin, medi­ta­tii­vi­sen koke­muk­sen.

Ola Koleh­mai­nen: Seli­miye 1575 III, 2014.

Näyt­te­lyn on kura­toi­nut HAMin ama­nuenssi Claire Gould. Näyt­te­lyä ovat tuke­neet Far­row & Ball ja Miet­ti­nen Col­lec­tion.
Näyt­tely on avoinna Hel­sin­gin tai­de­museossa 4.3.2018 saakka. Sen yhtey­dessä on koet­ta­vissa Pet­ros Alek­sandros Pauk­kusen spa­ti­aa­li­nen ääni-​installaatio Hea­venscape – Arc­hi­tec­ture of Infi­nity.

Teksti:
Kuvat: Ola Kolehmainen ja Maija Toivanen / HAM

Kommentit

:

Jutun kuvien kautta pääsi takai­sin näyt­te­lyn tun­nel­maan.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?