Aarreaitta

Läpi­nä­kyvä on Suhen eli Suur-​Helsingin seu­ra­kun­nan pii­rissä hil­jat­tain syn­ty­neen kuva­tai­de­kol­lek­tii­vin ensim­mäi­nen näyt­tely, jossa on esillä seit­se­män eri tai­tei­li­jan teosta. Kaikki käsit­te­le­vät näyt­te­lyn aihetta eri­lai­sista näkö­kul­mista käsin ja eri tek­nii­koilla. Näyt­te­lyn mil­jöö on teol­li­suus­hen­ki­nen seu­ra­kun­nan tila, jossa Suhen pää­osin nuo­rista aikui­sista koos­tuva seu­ra­kunta kokoon­tuu. Haas­tat­te­limme näyt­te­lyn ava­jai­sissa Stiina Siraista, yhtä näyt­te­lyssä mukana ole­vista tai­teil­joista.

Näyt­tely itses­sään ei var­si­nai­sesti pyri esit­te­le­mään kris­til­listä tai­detta, vaan teki­jät koki­si­vat sen sopi­van esille myös muu­hun kuin seu­ra­kun­ta­ti­laan. Tosin Kal­liossa sijait­seva näyt­te­ly­paikka on kieh­to­van urbaani ja tren­di­käs ja näin muis­tut­taa hie­man gal­le­ria­ti­laa. Tai­tei­li­joi­den kou­lu­tus­taus­tat kuten teks­tii­li­taide, muoti- ja vaa­te­tusala, graa­fi­nen suun­nit­telu sekä tai­de­his­to­ria näky­vät teos­ten mate­ri­aa­li­va­lin­noissa ja toteu­tus­ta­vassa. Kris­til­li­nen vakau­mus puo­les­taan tulee ilmi tai­tei­li­joi­den tavassa käsi­tellä aihetta.

Suhekollektiivi-4

Näyt­te­lyn teema on tar­jon­nut tai­tei­li­joille kieh­to­van mah­dol­li­suu­den tar­kas­tella moniu­lot­teista aihetta ja teok­set lähes­ty­vät­kin asiaa niin yhteis­kun­nal­li­sista kuin hen­ki­lö­koh­tai­sista läh­tö­koh­dista. He pyr­ki­vät teok­sil­laan teke­mään läpi­nä­ky­vää näky­väksi. Läpi­nä­ky­vyys näh­dään sekä hyvänä että pahana asiana, kuten Sonja Pen­na­sen teosta kat­soessa voi havaita.

Sonja Pen­na­sen teok­sessa See (through) me I am lonely nousee esiin juuri läpi­nä­ke­mi­sen para­doksi. Ihmi­nen voi ikään kuin kat­so­malla toi­sen läpi olla näke­mättä koh­det­taan — ohit­taa ja näin voi­mis­taa toi­sen yksi­näi­syy­den koke­musta. Toi­saalta tur­val­li­sessa läpi­nä­ky­vyy­dessä katse pyyh­kii edes­tään itsen tai mui­den aset­ta­mat esteet ja näkee koh­teensa aitona per­soo­nana ja sel­lai­sena kuin tämä on ja samalla rakas­taen, mutta rehel­li­sesti.

Yksityiskohta teoksesta See (through) me I am lonely (Sonja Pennanen 2017)

Yksi­tyis­kohta teok­sesta See (through) me I am lonely (Sonja Pen­na­nen 2017)

Teok­sesta Eili­sen ja huo­mi­sen välissä Karen Wil­lis ker­too sen ”käsit­te­le­vän sitä läpi­nä­ky­vyyttä, joka on sidok­sissa aikaan ja mei­hin”. Huo­mista ei voi vielä nähdä ja kui­ten­kin sitä raken­ne­taan men­nei­syy­den ja nyky­het­ken koke­mus­ten ja tie­don perus­teella. Vai­ku­tuk­set pal­jas­tu­vat usein vasta myö­hem­min.

Eilisen ja huomisen välissä (Karen Willis 2017)

Eili­sen ja huo­mi­sen välissä (Karen Wil­lis 2017)

Stiina Sirai­nen, taus­tal­taan kuva­tai­de­kas­vat­taja, ker­too, että yksi näyt­te­lyn tavoit­teista on myös tie­dot­taa ryh­män toi­min­nasta kris­ti­tyille alan ammat­ti­lai­sille, jotka mah­dol­li­sesti oli­si­vat kiin­nos­tu­neita liit­ty­mään kol­lek­tii­viin. Ja aina­kin tou­ko­kuun alussa pidet­ty­jen ava­jais­ten osa­not­ta­ja­mää­rän perus­teella näyt­te­lystä kiin­nos­tu­neita on, sillä tila on tupa­ten täynnä ja jou­kossa on useita luo­valla alalla työs­ken­te­le­viä.

Sirai­nen kir­joit­taa unen­omai­sesta ins­tal­laa­tios­taan 1000 exo(planets) to see before I die näin: ”(Teos) on kuvaus kau­ko­kai­puus­tani vielä kos­ke­mat­to­maan ava­ruu­teen ja ver­taus­ku­val­li­nen tut­kielma into­hi­moi­sen seik­kai­li­jan kuo­le­man­pe­losta. Se on tut­kielma pla­nee­toista, joita en kos­kaan elin­ai­ka­nani ehdi saa­vut­ta­maan – sekä rii­pai­seva kuvaus siitä, miten ihmi­nen tar­vit­see tie­teen ja tek­no­lo­gian läpi­mur­toja näh­däk­seen ava­ruu­den pak­sun, hul­mua­van kan­kaan läpi. Käymme jat­ku­vaa kil­pa­juok­sua ajan kanssa. Ihmi­se­lä­män rajal­li­suus pakot­taa valit­se­maan, prio­ri­soi­maan ja kes­kit­tä­mään. On otet­tava ris­kejä ja sitou­dut­tava valit­se­miinsa reit­tei­hin pääs­täk­seen mah­dol­li­sim­man pit­källe. Kuten ava­ruus­len­nolle, myös elä­mälle on ase­tettu resurs­sit ja polt­toai­ne­va­rat. Vaikka kuinka tah­toi­sin nähdä jokai­sen tuhan­nesta pla­nee­tasta, on minun valit­tava ensim­mäi­nen, jotta ehti­sin näke­mään edes yhden.”

1000 (exo)planets to see before I die (Stiina Sirainen 2017)

Yksi­tyis­kohta teok­sesta 1000 (exo)planets to see before I die (Stiina Sirai­nen 2017)

Tie­toi­suus ihmi­se­lä­män rajal­li­suu­desta kaik­kine haa­vei­neen ja unel­mi­neen on vah­vasti läsnä teok­sissa. Tila itses­sään on var­sin rii­suttu ja pel­kis­tetty eli tun­tuu kuin kaikki yli­mää­räi­nen olisi kar­sittu töi­den ympä­riltä pois, jotta kat­soja todella voi kes­kit­tyä teok­siin ja nii­den herät­tä­miin aja­tuk­siin.

Kat­seen siir­tyessä Essi Raja­mäen teok­seen Minä näen sinut kolme sil­mää, jotka voi tul­kita Pyhäksi Kol­mi­nai­suu­deksi, kat­so­vat suo­raan sei­nältä. Ne muis­tut­ta­vat Juma­lan kat­seesta, joka näkee aidosti ihmis­sie­lun perim­mäi­siin sopu­koi­hin ja pois­taa ihmi­sen itsensä raken­ta­mat suo­ja­muu­rit ja sokeat pis­teet — tekee ne läpi­nä­ky­viksi. Kuten tästä teok­sesta myös koko näyt­te­lystä ja sen teok­sista hei­jas­tuu, näyt­te­ly­ti­lan ulko­nai­sesta rujou­desta huo­li­matta, rau­hal­li­nen suh­tau­tu­mi­nen läpi­nä­ky­vyy­den seu­rauk­siin ja sii­hen mitä sen myötä pal­jas­tuu.

Vaa­te­teol­li­suu­den läpi­nä­ky­vyyttä käsit­te­levä teos­ko­ko­nai­suus Trans­pa­rency in fas­hion industry käsit­te­lee aihetta rehel­li­sin havain­noin ja näyt­tää nyky­päi­vän vaat­tei­den alku­pe­rän surul­li­sen todel­li­suu­den. Tai­tei­lija Heta Kup­sala kui­ten­kin toi­voo alaan liit­ty­vän läpi­nä­ky­vyy­den lisään­tyessä parem­pia ja eet­ti­sem­piä rat­kai­suja tule­vai­suu­dessa. Teos ei siis jää pel­käksi epä­toi­von ilmauk­seksi, vaan pyr­kii ole­maan mukana muut­ta­massa val­lit­se­via käy­tän­töjä.

Läpi­nä­ky­vyy­den myötä per­soona tai ilmiö tulee näh­dyksi sel­lai­sena kuin on, mikä ihmi­selle on monesti ahdis­ta­va­kin aja­tus. Karut asiat pyri­tään luon­tai­sesti pii­lot­ta­maan ja näin suo­jau­tu­maan mui­den mah­dol­li­selta pahek­sun­nalta tai jopa hyl­kää­mi­seltä. Huo­li­matta siitä, että näyt­te­lyyn osal­lis­tu­neet tai­tei­li­jat eivät kaikki koe teke­vänsä kris­til­listä tai­detta, ais­tii kris­titty näyt­te­lyssä vie­rai­lija hel­posti teki­jöi­den maa­il­man­kat­so­muk­sen niin aihe­va­lin­noissa kuin nii­den käsit­te­ly­ta­vassa. Tai­tei­li­joilla ei ole pel­koa saat­taa näky­mä­tön näky­väksi ja näin koh­data totuutta, vaikka sen myötä pal­jas­tui­si­kin epä­koh­tia. Kris­ti­nus­kon yti­messä oleva tieto armosta on var­masti myös syynä sii­hen, että tai­tei­li­jat tar­joa­vat vai­kei­siin ongel­miin rat­kai­suja. Oli­si­kin mie­len­kiin­toista nähdä näyt­tely myös gal­le­ria­ti­lassa irral­laan seu­ra­kun­ta­kon­teks­tista, jol­loin teok­sista voisi pal­jas­tua lisää ulot­tu­vuuk­sia ja poh­dit­ta­vaa.

Negev, Tel Aviv, Galilee (Adi Dobrin 2016)

Negev, Tel Aviv, Gali­lee (Adi Dobrin 2016)

Stiina Sirai­nen kokee, että näyt­te­lyn teok­silla ja teki­jöillä on enem­män yhteistä kuin ainoas­taan valittu teema. Kol­lek­tiivi on sel­keästi ylpeä näyt­te­lys­tään, joka on tehty vain vähän aikaa ryh­män perus­ta­mi­sen jäl­keen. He jär­jes­tä­vät sään­nöl­li­sin välia­join kri­tiik­ki­ti­lai­suuk­sia, joissa osa­not­ta­jat voi­vat saada raken­ta­vaa palau­tetta töis­tään ja näin yhdessä kehit­tää osaa­mis­taan ja ammat­ti­tai­to­aan. Illoissa saatu palaute vai­kutti myös hänen näyt­te­lyssä ole­van teok­sensa aiheen valin­taan ja toteu­tuk­seen. Sirai­nen kuvai­lee kritiikki-​iltoja hyvän­tuu­li­sina ja ren­toina, mutta samaan aikaan avoi­mina ja rehel­li­sinä. Jääm­me­kin mie­len­kiin­nolla odot­ta­maan ryh­män seu­raa­vaa pro­jek­tia.

Suhekollektiivi-1

Näyt­tely on esillä Hel­sin­gin Kal­liossa osoit­teessa Pen­ger­kuja 6 kesä­kuun alkuun asti sun­nun­tai­sin seu­ra­kun­nan kokoon­tu­mi­sai­koina.

Näyt­te­lyn on kura­toi­nut Maija Grön­qvist ja näyt­te­lyyn osal­lis­tu­vat tai­tei­li­jat ovat: Adi Dobrin, Heta Kup­sala, Eetu Lin­nan­kivi, Sonja Pen­na­nen, Essi Raja­mäki, Stiina Sirai­nen ja Karen Wil­lis.

www.suhe.net

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Lauri Ainala on monessa eri gen­ressä surf­fai­leva underground-​taiteilija, joka on tun­nettu par­hai­ten Paavoharju-​yhtyeen pää­mie­henä. Mutta mitä Aina­lalla on tällä het­kellä työn alla ja kuinka hänen tuo­tan­tonsa lin­kit­tyy Aar­re­ai­tan kent­tään, kris­ti­nus­koon ja kuva­tai­tei­siin? Menimme Titanik-​galleriassa 6.5.2017 jär­jes­te­tylle kei­kalle tapaa­maan tai­tei­li­jaa ja otta­maan sel­vää.

LauriAinala5

Fil­mi­kuva: Esa Luoto.

On yksi kevään kau­neim­mista päi­vistä, joten Aura­jo­ki­ranta on täynnä läm­möstä ja valosta innos­tu­neita ihmi­siä, joista muu­tama jonot­taa jo Titanik-​gallerian edus­talla tapah­tu­man alka­mista. Rune­ber­gin puisto, jonka alla ole­vaan rin­tee­seen gal­le­ria on raken­nettu, on kui­ten­kin mel­kein tyhjä, joten ase­tumme Aina­lan kanssa puis­ton­pen­kille jut­te­le­maan.

Vaikka Aina­lan musii­kil­li­nen tuo­tanto on saa­vut­ta­nut kan­sain­vä­lis­tä­kin mai­netta, häntä itse­ään ei voi suo­raan loke­roida pel­käs­tään muusi­koksi. Rajaa­vien tai pois­sul­ke­vien mää­rei­den liit­tä­mi­nen Aina­laan yli­pää­tään tun­tui­si­kin läh­tö­koh­tai­sesti ris­ti­rii­tai­selta, sillä hän ei halua lei­maan­tua vaan yksin­ker­tai­sesti “tekee mitä mie­leen juo­lah­taa”. “Itse asiassa olen aina teh­nyt musiik­kia ajal­li­sesti vähem­män kuin muita jut­tuja, mutta se on syystä tai toi­sesta saa­nut enem­män huo­miota,” Ainala huo­maut­taa.

Tai­tei­li­jan monia­lai­suu­desta ker­too sekin, että illan alkuun näy­tet­tiin hänen doku­ment­tie­lo­ku­vansa Unien Savon­linna. Lisäksi hänelle myön­net­tiin juuri Suo­men Kult­tuu­ri­ra­has­ton Etelä-​Savon rahas­ton puo­li­vuo­ti­nen työs­ken­te­ly­apu­raha nime­no­maan video­tai­teen teke­mistä var­ten.

Var­si­nai­sella kei­kalla näh­tiin pala tämän­het­kistä musiik­ki­pro­jek­tia, josta on ääni­tetty myös Svart Record­sin kus­tan­tama Orpo­ko­ti­juh­lat Saa­rella. Setti lähe­nee yhtä lailla ääni­tai­detta kuin per­for­mans­sia­kin. Muu­ta­mat ovat­kin när­käs­ty­neet, kun uusi jul­kaisu ei sisäl­tä­nyt­kään Paavoharju-​tyyppisiä sel­keitä bii­sejä. “Var­sin­kin metal­li­mie­het ovat otta­neet nok­kiinsa, vaikka enhän mä ole väit­tä­nyt että tää olis joku perin­tei­nen musiik­kial­bumi. Mun mate­ri­aali on sel­västi pro­vo­soi­vam­paa kuin black metal,” Ainala hymäh­tää.

Tuo­tan­nossa on läsnä myös voi­mak­kaita visu­aa­li­sia ele­ment­tejä. Yleensä keik­ko­jen taus­talle – tai päälle – on pro­ji­soitu Aina­lan video­tai­detta. Tällä ker­taa video-​osuus oli mukana ainoas­taan doku­ment­tie­lo­ku­van muo­dossa, mutta esi­mer­kiksi ohei­sesta videosta saa käsi­tyk­sen käy­te­tystä kuvas­tosta ja Orpo­ko­ti­juh­lien tyy­listä yli­pää­tään.

Kuva ja ääni kuu­lu­vat yhteen Aina­lan tuo­tan­nossa. Syytä kysyes­säni hän vas­taa: “Tää ei ole ollut mikään heti val­mis kon­septi, vaan oon pää­ty­nyt täl­la­seen ilma­suun fii­lis­poh­jalta. Kuvaan pal­jon ja teen pal­jon musaa, sit­ten muok­kai­len ja yhdis­te­len kokei­le­malla. Mun jutut ei oo käsi­kir­joi­tet­tuja tai var­sin­kaan käsi­te­tai­teel­li­sia.” Sama ele­ment­tien spon­taani yhdis­tely tapah­tuu myös kei­koilla, mutta vielä ennalta-​arvaamattomammin. “Ite en kyllä tajua, kuinka kukaan haluaa tulla kat­to­maan kun pai­ne­len läp­pä­rin nap­peja. Vois koo­data lauriainala-​tietokoneohjelman, joka gene­rois mats­kut ja tekis samat jutut,” Ainala nau­raa, mutta ennät­tää lisää­mään, että mie­lel­lään kyllä tapaa ihmi­siä kei­koilla. Sel­västi ylei­sö­kin tapaa mie­lel­lään häntä, sillä gal­le­ria­tila on täynnä lop­puil­lasta.

Orpo­ko­ti­juh­lat Saa­rella -pro­duk­tiossa kris­ti­nusko näkyy ja kuu­luu, jo nimes­sä­kin: “Saari” löy­tyy Etelä-​Karjalasta, missä Pari­kan­nie­mi­sää­tiö yllä­pi­tää uuku­nie­me­läi­sen herä­tys­liik­keen perin­töä muun muassa jär­jes­tä­mällä vuo­sit­tain liik­keen kesä­ta­pah­tu­man nimeltä orpo­ko­ti­juh­lat. Ris­tejä, kirk­koja ja hau­taus­maita vili­see videoilla, ääni­rai­doilla kohi­see kat­kel­mia seu­ra­pu­heista ja vir­ren­vei­suusta.

“Alun perin kris­til­li­set vai­kut­teet eivät olleet miulla näin vah­vasti mukana. Sit­ten aloin enem­män miet­tiä omia hen­gel­li­siä juu­ria ja nämä jutut nousi­vat esiin.” Ainala ker­too, että on lap­sesta asti ollut mukana Pari­kan­nie­mi­sää­tiön ja Herättäjä-​Yhdistyksen toi­min­nassa. Usko on periy­ty­nyt isältä pojalle jo monta suku­pol­vea, joten ei ihme, että pikku-​Laurille orpo­ko­ti­juh­lat tun­tui­vat itses­tään­sel­vyy­deltä. “Lap­sena en jak­sa­nut istua sisällä, vaan kul­jes­ke­lin kir­kon pihalla, jonne oli viri­tetty van­han­ai­kai­set kova­ää­ni­set. Vielä 90-​luvulla seu­ra­kan­saa oli niin pal­jon, että kaikki ei mah­tu­neet Saa­ren kirk­koon, vaan osa osal­lis­tui ohjel­maan ulkona pres­su­ka­tos­ten alla.” Muisto säri­se­vien kova­ää­nis­ten kautta kan­tau­tu­neesta ääni­mai­se­masta on epäi­le­mättä ollut yksi Orpo­ko­ti­juh­lien läh­tö­koh­dista.

Kim­moke omien hen­gel­lis­ten juu­rien etsi­mi­selle oli Aina­lan äidin kuo­lema yhdek­sän vuotta sit­ten. Se aiheutti krii­sin, sillä usko tai uskon­nol­li­suus oli tul­lut kotoa, ja vielä tei­ni­vuo­sina Ainala uskoi tutusti samalla tavalla kuin van­hem­mat­kin. Kun jou­tui­kin yhtäk­kiä mää­rit­te­le­mään suh­teensa kris­ti­nus­koon täy­sin itse­näi­sesti, lap­se­nus­kon säi­lyt­tä­mi­nen ei ollut enää mah­dol­lista.

Kuva: Miikkael Kukkula.

Kuva: Miik­kael Kuk­kula.

Aina­lan hen­gel­li­nen itse­näis­ty­mis­pro­sessi ei ollut tasai­nen tie. “Hel­posti kuol­leista tekee mart­tyy­reitä, joi­den aja­tuk­sia ja uskoa ihan­noi, mutta itel­läni on uskosta eri­lai­sia aja­tuk­sia kuin äidillä oli. Äiti näki ennen kuo­le­maansa unen, jossa oli pie­nenä tyt­tönä kedolla. Kedolla oli portti, jonka takana Jee­sus oli vas­tassa. Täl­lai­nen luot­ta­mus ja usko oli tuossa tilan­teessa hänelle hyvä, mutta itsellä ei ole saman­laista var­muutta, eikä ehkä tar­vitse olla­kaan. Eikä se silti tar­koita, että äidin koke­mus olisi ollut joten­kin väärä. Nää on tosi hen­ki­lö­koh­tai­sia asioita.” 

Yli­pää­tään Ainala mää­rit­te­lee suh­teensa kris­ti­nus­koon pro­ses­sina. “Voiko näistä asioista edes elä­män aikana pää­tyä johon­kin lop­pu­tu­lok­seen? Usko muut­tuu – on koko ajan edel­leen, mutta muut­tuu.”

Kris­ti­nus­kon rat­kaisu asioi­hin ei ole inhi­mil­li­nen, vaan Juma­lan rat­kaisu.

Herä­tys­lii­ke­taus­tasta huo­li­matta Aina­lan suhde Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon on uskon­krii­sistä asti ollut han­kala, eikä hän tällä het­kellä kuulu mihin­kään kirk­ko­kun­taan. “Itseä alkoi ärsyt­tää, että lii­kaa yri­te­tään miel­lyt­tää ja mukau­tua. Oli­sin sitä mieltä, että jos ihmi­siä ei kiin­nosta, niin erot­koon, ei kir­kosta olis tar­vin­nut ylei­sön mie­liksi tehdä jotain yleis­hu­ma­nis­tista lai­tosta. Hyvä asia­han se sinänsä on, huma­nismi, mutta sitä löy­tää muu­al­ta­kin. Kris­ti­nus­kon rat­kaisu asioi­hin ei ole inhi­mil­li­nen, vaan Juma­lan rat­kaisu.” Moni Aina­lan van­hoista kave­reista, kuten Joose Kes­ki­talo ja Sami Kukka, ovat­kin kään­ty­neet orto­dok­seiksi vas­taa­van ris­ti­rii­ta­ti­lan­teen edessä. 

“En tar­koita, etteikö saisi olla kes­kus­te­lua homo­lii­toista, nais­pap­peu­desta tai mistä tahansa, mutta lin­jan tulisi olla kris­til­li­nen, ei vain yleis­hu­ma­nis­ti­nen. Maal­lis­tu­mista on tapah­tu­nut, kir­kol­li­sissa leh­dissä ei puhuta ollen­kaan kris­ti­nus­kosta, ja eihän enää ymmär­retä uskon­nol­lista kiel­tä­kään.” Kysyn, onko tämä näky­nyt myös siinä, miten yleisö on otta­nut vas­taan Orpo­ko­ti­juh­lien kris­til­li­sesti latau­tu­neen kuvas­ton. Ainala menee miet­te­li­ään näköi­seksi. “En mä siitä tiedä. Jokai­sella on oma tul­kinta mats­kusta kui­ten­kin, itsel­lä­kin se vaih­te­lee. Sel­lai­set jutut, jotka on jos­sain vai­heessa vähän kadut­ta­neet, on saat­ta­neet vähän ajan päästä tun­tua just niiltä par­hailta ideoilta. En osaa sanoa, miten ihmi­set suh­tau­tuu näi­hin kris­til­li­siin vai­kut­tei­siin. En yleensä juu­ri­kaan mieti, mitä muut ajat­te­lee. Orpo­ko­ti­juh­lis­ta­kin piti alun­pe­rin tulla vain kasetti, mutta Svar­tilla innos­tui­vat vähän isom­paan jul­kai­suun.”

Filmikuva: Esa Luoto.

Fil­mi­kuva: Esa Luoto.

Aina­lan kuvasto ja soundi ovat pai­na­jais­mai­sia ja tum­ma­sä­vyi­siä, niissä on synkkä, mys­ti­nen tuntu. Ensi­vai­ku­telma saat­taa hel­posti olla, että viesti kris­ti­nus­kosta olisi nega­tii­vi­nen. Ei se toi­saalta ole suo­ra­nai­sesti posi­tii­vi­nen­kaan, eikä Ainala miellä mate­ri­aa­li­aan var­si­nai­sesti kris­til­li­seksi: “Kris­til­li­nen musa, kuten vir­ret, anta­vat rat­kai­suja. Mulla niitä ei ole.” Silti hänen mukaansa “kris­til­li­syys ei ole tässä vaan kuori tai mauste, vaan perin­teen jat­kumo, vaikka en sitä ollut pal­jon aja­tel­lut­kaan. Halusin itse tai en, pakosti Orpo­ko­ti­juh­lat on jon­kin­lai­nen kris­til­li­sen jat­ku­mon osa.”

Seu­raa­vaksi tai­tei­li­jan suun­ni­tel­missa on tehdä videot lop­pui­hin­kin Orpo­ko­ti­juh­lien bii­sei­hin – tai koko­nai­suu­den osiin. SKR:n apu­ra­halla mah­dol­lis­tuu muun muassa matka Venä­jälle, josta löy­tyy Saa­ren kir­kon kanssa lähes ident­ti­nen, mutta rau­nioi­tu­nut Lumi­vaa­ran kirkko. Kuvaus­po­rukka aikoo kier­tää video­ma­te­ri­aa­lin perässä myös koti­maassa, telt­to­jen kanssa ja urban explo­ra­tion -hen­gessä.

Myös Savon­linna, Aina­lan koti­kau­punki, tulee var­masti näky­mään tule­villa videoilla. Tai­tei­lija puhuu tun­teik­kaa­seen sävyyn lap­suu­den koti­kau­pun­gis­taan ja fii­lis­te­lee, että vih­doin pääsi muut­ta­maan sinne takai­sin. Pää­kau­pun­ki­seu­dulla vie­te­tyt vuo­det ovat olleet kom­pro­mis­seja per­heen vuoksi. Koti­kul­mat ovat innoit­ta­neet monia aiem­pia­kin tai­de­pro­jek­teja, muun muassa Tie, totuus ja elämä -doku­men­tin, jossa koti­seu­tu­rak­kaus vede­tään öve­riksi: “Hämä­rällä logii­kalla Savon­lin­nassa kaikki on todel­lista, muu­alla epä­to­del­lista tai vää­ris­ty­nyttä. Mui­nai­sissa uskon­noissa oli pyhiä paik­koja, joissa jumala asui kon­kreet­ti­sesti – tässä on sitä samaa. Itselle Savon­linna on pyhä paikka, koska omat muis­tot on ank­ku­roi­tu­neet sinne. Täl­lä­kin on kau­nista, ihan mai­nio paikka, mutta ei se mer­kitse mitään ilman muis­toja.”

Filmikuva: Esa Luoto.

Fil­mi­ku­vat: Esa Luoto.

Sel­västi men­nei­syy­den, muis­to­jen ja perin­tei­den vaa­li­mi­nen on Aina­lalle yksi kes­kei­sim­mistä arvoista. Tämä näkyy myös hänen autiotalo-​innostuksessaan, jonka poh­jalta on syn­ty­nyt suuri osa Orpo­ko­ti­juh­lien­kin perus­ku­vas­tosta. Ehkä kris­til­li­sen perin­teen sovel­ta­mi­sen taus­talla on saman­lai­nen kiin­nos­tus van­hoi­hin, hylät­tyi­hin asioi­hin. Ainala myön­tää, että yksi syy orpo­ko­ti­juh­lien mukaan otta­mi­selle on ollut juuri uuku­nie­me­läi­sen perin­teen säi­lyt­tä­mi­nen ja siitä ker­to­mi­nen. “Saa­rella on hieno juttu rajan pin­nassa, siellä on uniikki ilma­piiri, jota kan­nat­taa tulla kat­so­maan vaikka vaan mie­len­kiin­nosta. Oon ite­kin menossa pie­nen tauon jäl­keen ensi kesän juh­lille puhu­maan nuor­ten ohjel­massa ran­ta­ma­jalla, kun kut­sut­tiin.”

Aina­lan keikka ei kui­ten­kaan tun­tu­nut pel­kältä perin­teen säi­lyt­tä­mi­seltä, sillä har­taus oli kuin uuku­nie­me­läi­sessä herä­tys­ko­kouk­sessa. Ääni­ma­tolla juh­la­kansa vei­sasi tasai­sen toti­sesti “Oi Juma­lan Karitsa”. Väki istui ja kuun­teli, osa sil­mät kiinni, osa musii­kin tah­dissa hil­jaa huo­juen. “Oi Juma­lan Karitsa, joka pois otat maa­il­man syn­nin, anna meille rauha.” 

Usko muut­tuu – on koko ajan edel­leen, mutta muut­tuu.”

Kuva: Miikkael Kukkula.

Kuva: Miik­kael Kuk­kula.

Haas­tat­te­lun kuva­ma­te­ri­aali saa­tiin käyt­töön tapah­tu­man jär­jes­tä­jien, Video Art Fes­ti­val Turun, Titanik-​gallerian ja U-​kollektiivin, kautta: Lauri Ainala + Säh­kö­lukko at Titanik-​Galleria

Teksti:
Kuvat: Miikkael Kukkula ja Esa Luoto

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Eku­mee­ni­set iko­nit

Suo­men orto­dok­si­sen kirk­ko­museon RII­SAn 60-​vuotisjuhlavuosi käyn­nis­tyi Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyllä. Eku­mee­ni­sella rukous­vii­kolla avattu eri­kois­näyt­tely koos­tuu joen­suu­lai­sen tai­tei­lija Eeva Zit­tin­gin (s. 1951) maa­laa­mista iko­neista. Iko­ni­taide yhdis­tää maa­il­man­kat­so­muk­sesta riip­pu­matta, ja iko­ni­maa­laus edis­tää eku­mee­nista kans­sa­käy­mistä. Mutta mikä on eku­mee­ni­nen ikoni?

TaivaallistaValoa3

Tai­tei­lija Eeva Zit­ting Tai­vaal­lista valoa -näyt­te­lyssä.

Ikoni tulee krei­kan­kie­li­sestä kuvaa tar­koit­ta­vasta sanasta εἰκών, eikōn. Alun perin sana tar­koitti laa­jasti kaik­kia kuvia, kun­nes teh­tiin jako iko­nien ja ark­ki­teh­to­nis­ten sei­nä­maa­laus­ten ja mosaiik­kien kes­ken. Ikoni kuu­luu jaka­mat­to­man kir­kon perin­tee­seen, jonka orto­dok­si­nen kirkko on siir­tä­nyt iko­ni­maa­laustra­di­tion myötä mei­dän päi­viimme asti. Näin ollen ikoni ei ole vain yhden kir­kon yksi­noi­keus, sillä iko­nilla on ollut mer­kit­tävä osa kris­tit­ty­jen rukous- ja juma­lan­pal­ve­luse­lä­mässä jo var­hais­kris­til­li­seltä ajalta läh­tien.

Tai­tei­lija Eeva Zit­ting pai­not­taa iko­nien ole­van eku­mee­ni­sia, kai­kille kris­ti­tyille tar­koi­tet­tuja. Hänen ihas­tuk­sensa iko­nei­hin syn­tyi jo lap­suu­dessa, kar­ja­lai­sen isä­näi­din myö­tä­vai­ku­tuk­sella. Iko­nit ja tem­pe­ra­tek­niikka vei­vät muka­naan jo 1970-​luvun lopulla, kun hän osal­lis­tui Lipe­rin kan­sa­lais­opis­ton iko­ni­maa­laus­ryh­mään. Opet­ta­jana ja asian­tun­ti­jana toimi Pet­ros Sasaki (1939–1999).

Ark­ki­piispa Paa­vali kut­sui japa­ni­lais­syn­tyi­nen Pet­ros Sasa­kin Suo­meen 1968 opet­ta­maan iko­ni­maa­lausta, sillä sotien jäl­keen raken­ne­tut orto­dok­si­set kir­kot ja rukous­huo­neet tar­vit­si­vat iko­neita. Suo­messa ei ollut iko­ni­maa­laus­pe­rin­nettä, mutta Sasa­kin ansiosta taito vakiin­tui myös meille. Orto­dok­si­set iko­nit kuvaa­vat perin­tei­sesti Kris­tusta, Juma­la­näi­tiä tai muita pyhiä hen­ki­löitä, enke­leitä ja kirk­ko­vuo­den kul­kuun liit­ty­viä juh­lia, kuten esi­mer­kiksi Juma­la­näi­din kuo­lo­nu­neen nuk­ku­mista tai Kris­tuk­sen tai­vaa­see­nas­tu­mista.

Vuo­si­kym­men Pet­ros Sasa­kin opissa näkyy myös Eeva Zit­tin­gin tavassa maa­lata iko­neita. Hän edis­tyi iko­ni­maa­la­rina nopeasti, ja Sasaki antoi Zit­tin­gille siu­nauk­sensa tehdä omia som­mi­tel­mia. Kun­nia toi muka­naan myös suu­ren vas­tuun. Eeva Zit­ting on laa­jen­ta­nut iko­neis­saan perin­tei­siä kuva-​aiheita käsit­tä­mään myös kato­li­sen ja lute­ri­lai­sen kir­kon tun­te­mia pyhiä hen­ki­löitä ja Raa­ma­tun tapah­tu­mia. Täl­lai­sia ovat esi­mer­kiksi Kris­tuk­sen ihme­teot, Neit­syt Marian kih­laus, Tuh­laa­ja­po­jan paluu tai apok­ry­fi­kir­joista poi­mittu tapah­tuma, jossa Neit­syt Maria saa vyyh­den vil­laa.

TaivaallistaValoa6

Neit­syt  Maria  saa  vyyh­den  vil­laa  temp­pe­lin  esi­rip­pua  var­ten,  2015. Kris­tus  tyynnyttää  myrs­kyn, 2015.

Sysäys juuri eku­mee­ni­siin iko­nei­hin syn­tyi Eeva Zit­tin­gin, uskonnonopettaja-​tietokirjailija Marianne Kan­to­sen ja rovasti-​tietokirjailija Veijo Koi­vu­lan yhtei­sestä aja­tuk­sesta tuot­taa eku­mee­ni­nen iko­ni­kir­ja­sarja. Eeva Zit­ting maa­lasi Ikkuna pyhyy­teen, Pyhyy­den läh­teillä ja Kai­puu pyhyy­teen -teok­siin useita kym­me­niä iko­neita vuo­sina 2010–2016. Zit­tin­gin mukaan kato­li­sen kir­kon pyhiä ja Raa­ma­tun tapah­tu­ma­ku­vauk­sia voi maa­lata samo­jen oppien mukaan kuin perin­tei­siä orto­dok­si­sia iko­neita. Hän kui­ten­kin pai­not­taa, että maa­la­tes­saan uusia pyhiä, täy­tyy tun­tea eri­tyi­sen hyvin iko­ni­maa­lauk­sen tra­di­tio. Jokaista väriä ja yksi­tyis­koh­taa tulee poh­tia tark­kaan. Tra­di­tion tun­te­muk­sen lisäksi tar­vi­taan tie­toa myös itse koh­teesta.

Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyssä voi koh­data esi­mer­kiksi itäi­seen ja län­ti­seen tapaan kuva­tun pyhän Augus­ti­nok­sen, Hip­pon piis­pan (354–430). Län­ti­nen kris­til­li­nen kirkko kun­nioit­taa pyhää Augus­ti­nosta yhtenä mer­kit­tä­vim­mistä kirk­koi­sistä, joka tun­ne­taan eri­tyi­sesti työs­tään filo­so­fian ja teo­lo­gian yhteen sovit­ta­jana. Myös Martti Lut­her sai vai­kut­teita pyhältä Augus­ti­nok­selta hänen pelas­tusta ja armoa kos­ke­vista opeis­taan. Orto­dok­si­nen kirkko ei kun­nioita pyhää Augus­ti­nosta niin­kään teo­lo­gina, vaan hänen hen­ki­lö­koh­tai­sen pyhyy­tensä vuoksi.

Pyhä  Augustinos  Hippon  piispa  ␣  läntinen  ja  itäinen  malli,  2012.

Pyhä Augus­ti­nos Hip­pon piispa – läntinen ja itäinen malli, 2012.

Lute­ri­lai­nen kirkko tun­tee puo­les­taan kato­li­sen ja orto­dok­si­sen kir­kon kun­nioit­ta­man pyhän Kris­to­fo­ros Lyy­kia­lai­sen (Juma­lan kan­ta­jan, kuol­lut noin 251) sei­nä­maa­lauk­sista ja veis­tok­sista. Muun muassa Hat­tu­lan Pyhän Ris­tin kir­kossa, Petä­jä­ve­den Van­hassa kir­kossa sekä Kan­ga­sa­lan ja Vesi­lah­den kir­koissa on veis­tetty Kris­to­fo­ros, joka kan­nat­te­lee saar­na­tuo­lia. Tällä vii­ta­taan legen­daan, jonka mukaan Kris­to­fo­ros kan­toi pie­nen lap­sen voi­mak­kaan vir­ran yli. Kris­to­fo­ros oli sor­tua lap­sen pai­non alle ja myö­hem­min sel­visi, että hän oli kan­ta­nut vir­ran yli maa­il­man syn­nit har­teil­leen otta­nutta Kris­tusta. Näin Kris­to­fo­rok­sen kan­nat­te­le­mat saar­na­tuo­lit sym­bo­loi­vat Kris­tusta ja Raa­ma­tun sanaa.

Pyhä suurmarttyyri Kristoforos Lyykialainen (Jumalan kantaja), 2013. Petäjäveden Vanhan kirkon saarnatuoli, 1765.

Pyhä suur­mart­tyyri Kris­to­fo­ros Lyy­kia­lai­nen (Juma­lan kan­taja), 2013. Petäjäveden Van­han kir­kon saar­na­tuoli, 1765.

Uudem­pia 1900-​luvun pyhiä edus­ta­vat kes­ki­tys­lei­rien kau­heuk­sissa kuol­leet pyhät Maria Parii­si­lai­nen (Maria Skobt­sova 1891–1945) ja Maxi­mi­lian Kolbe (Raj­mund Kolbe 1893–1941). Maria Parii­si­lai­nen omisti elä­mänsä venä­läis­pa­ko­lais­ten aut­ta­mi­seen Rans­kassa ja perusti Parii­siin kaksi köy­häin­ta­loa. Nat­si­mie­hi­tyk­sen aikana Maria lähetti van­geille ruoka-​apua ja aut­toi juu­ta­lai­sia pake­ne­maan maasta. Hänet ilmian­net­tiin, pidä­tet­tiin ja lähe­tet­tiin Ravensbrüc­kin kes­ki­tys­lei­rille. Äiti Maria kuoli kes­ki­tys­lei­rillä 1945 annet­tu­aan hen­kensä moni­lap­si­sen per­hee­näi­din puo­lesta. Eku­mee­ni­nen pat­riar­kaatti kano­ni­soi Maria Parii­si­lai­sen 2004. Tämä oli ensim­mäi­nen kerta, kun orto­dok­si­nen kirkko kano­ni­soi Länsi-​Euroopassa asu­neita hen­ki­löitä.

Pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen, 2014. Pyhä Äiti Teresa Kalkuttalainen, 2014.

Pyhittäjämarttyyri Maria Parii­si­lai­nen, 2014. Pyhä Äiti Teresa Kal­kut­ta­lai­nen, 2014.

Ajan­koh­tai­sin pyhä on iko­niin kuvattu Äiti Teresa Kal­kut­ta­lai­nen (1910–1997), jonka kato­li­nen kirkko julisti pyhi­myk­seksi syk­syllä 2016. Äiti Teresa muis­te­taan Kal­ku­tassa köy­hien parissa teke­mäs­tään työstä ja lukui­sista saa­mis­taan huo­mio­no­soi­tuk­sista (mm. Nobe­lin rau­han­pal­kinto 1979). Eeva Zit­ting oli maa­lan­nut autu­aan Äiti Tere­san iko­nin jo ennen pyhäksi kano­ni­soin­tia. Hän pereh­tyi Äiti Tere­san elä­mä­ker­taan ja maa­lasi tämän kas­vot valo­ku­vien avulla. Zit­ting jätti äiti-​sanan eteen hie­man tilaa mah­dol­lista tule­vaa pyhäksi kano­ni­soin­tia var­ten, ja kun näin tapah­tui, hän lisäsi äiti-​sanan eteen P-​kirjaimen.

Eeva Zit­ting palaut­taa Tai­vaal­lista Valoa -näyt­te­lyl­lään iko­nin jaka­mat­to­man kir­kon aikaan, jossa pyhät ovat kai­kille yhtei­siä. ”Iko­nin sanoma on ikui­nen. Sen perim­mäi­nen tar­koi­tus on vies­tit­tää ja herät­tää kat­so­jansa huo­maa­maan koko­naan uusi maa­ilma, toi­nen todel­li­suus. Sen takana on kuo­le­mat­to­muu­den salai­suus”, Zit­ting sanoo.

Tai­vaal­lista Valoa – eku­mee­ni­set iko­nit on esillä RII­SAssa 29.4.2017 saakka.

Kir­joit­taja on RII­SAn ama­nuenssi.

Teksti:
Kuvat: Henna Hietainen / RIISA – Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?