Aarreaitta

”Tietä käy­den tien on vanki. Vapaa on vain umpi­hanki.” – Aaro Hel­laa­koski

“Kunin­ga­tar­päi­vät on Aura Rau­lon (sanoi­tuk­set, laulu) ja Elsa Sih­vo­lan (sävel­lyk­set, soit­ti­met, laulu) yhtye, jonka kut­su­muk­sena on elvyt­tää reto­ri­sen musii­kin perinne: tehdä lau­luja, joilla on sanot­ta­vaa. Nyky­ai­kana totuu­den kas­vot ovat kui­ten­kin niin moni­syi­set, ettei­vät yksin­ker­tai­set fraa­sit enää riitä kuvaa­maan sitä, mitä haluamme ker­toa. On otet­tava käyt­töön järeäm­mät kei­not ja tavoi­tel­tava oival­luk­sen kai­loja uusin sanoin. Kunin­ga­tar­päi­vien draama on kar­ne­va­lis­tista ja huu­mori pyhää. Musii­kissa mys­tiikka, poliit­ti­nen lau­lu­pe­rinne, kan­san­lau­lut ja itku­vir­ret yhdis­ty­vät post­mo­der­niin räp­piin, hou­ru­päi­siin vals­sei­hin ja ikiai­kai­siin tra­ge­dioi­hin tavalla, joka itket­tää, nau­rat­taa ja herät­tää sydä­men eloon!”

www.facebook.com/Kuningatarpaivat

Kuningatarpaivat-7

Kunin­ga­tar­päi­vät on per­for­ma­tii­vi­nen musiik­ki­ta­pah­tuma, jossa sanan ja säve­len lisäksi hyö­dyn­ne­tään pal­jon teat­raa­li­sia ele­ment­tejä ja muuta visu­aa­li­suutta. Yhtye on toteut­ta­nut perin­teis­ten klu­bi­keik­ko­jen ohella myös kokeel­li­sem­paa ohjel­mis­toa, mutta perin­tei­sim­mil­lään­kin koko­nai­suus on näh­däk­seni aina myös per­for­manssi, mihin puo­leen kes­ki­tymme tässä haas­tat­te­lussa. 

Poik­ki­tai­teel­li­suus ei kuu­lemma ole tie­toi­sesti har­kittu linja. “Emme tahdo lii­kaa ana­ly­soida teke­mi­siämme. Kiel­tä­mättä tuo­tan­toamme usein luon­neh­di­taan teat­te­ri­musii­kiksi, tyy­limme on dra­maat­ti­nen ja useim­mat kap­pa­leet ovat tari­noita. Minulla on teat­te­ri­tausta, mikä on var­maan­kin osal­taan vai­kut­ta­nut tyy­liimme”, Raulo ker­too. Kuningatarpäivät-​esityksen ei ensi­si­jai­sesti ole tar­koi­tus olla luotu todel­li­suus vaan he itse vil­pit­tö­mästi ja avoi­mesti jaka­massa itsel­leen tär­keitä asioita. Raulo muis­tut­taa, että esiin­ty­mi­sissä kui­ten­kin pii­lou­du­taan roo­lin taakse muu­ten­kin kuin rekvi­sii­tan ja esiin­ty­mi­sa­su­jen avulla.

Kuningatarpaivat-1

Sih­vola ker­too esi­tys­ten muo­tou­tu­neen koko ajan teat­raa­li­sem­miksi. Draa­man kaari on ollut mukana alusta asti, mutta sit­tem­min on tehty myös täy­sin käsi­kir­joi­tet­tuja esiin­ty­mi­siä, kuten Mirdja Ast -musi­kaali, joka esi­tet­tiin vain ker­ran 2013 Arkadia-​kirjakaupassa. Olin sil­loin pai­kalla todis­ta­massa ehkä tähän asti hät­käh­dyt­tä­vintä, aina­kin yllät­tä­vintä musiik­kie­si­tystä. Esiin­ty­jät rai­vo­si­vat ja kuis­ki­vat, puhui­vat eksy­nei­syy­destä, kel­paa­mat­to­muu­den tun­teesta ja hyväk­sy­tyksi tule­mi­sesta. Ker­ron­nal­li­nen spek­taak­keli otti käyt­töön koko kir­ja­kau­pan tilan esiin­ty­mis­ko­rok­keelta ylei­sön takai­seen perä­sei­nään asti ja lat­tian­ra­jasta kat­toon tik­kailla kii­ve­ten. Kunin­ga­tar­päi­vien yhdis­tä­mät esit­tä­vän tai­teen lajit vuo­rot­te­li­vat siten, että musiik­ki­kap­pa­leet ja näy­tel­lyt koh­tauk­set kul­jet­ti­vat eteen päin tari­naa nai­seu­den tra­ge­diasta.

Tekeillä on jo uusia pro­jek­teja, pal­jas­taa Sih­vola. “Yleensä Aura toi­mii tireh­töö­rinä. Tah­domme, että esi­tyk­semme luo­vat jat­ku­van inten­si­tee­tin mei­dän ja kat­so­jien välille.” “Siksi emme myös­kään tee välis­piik­kejä tai muu­ten sahaa arki­sen ja eep­pi­sen välillä. Tah­domme säi­lyt­tää saman tun­nel­man koko esi­tyk­sen ajan, bii­sien välis­sä­kin”, Raulo lisää. “Emme muu­ten­kaan selit­tele itseämme. Viime aikoina olemme vain kävel­leet lavalle, tui­jot­ta­neet het­ken tiu­kasti ylei­söön ja alka­neet soit­taa.”

Kuningatarpaivat-3

Kunin­ga­tar­päi­vien yhteis­työ toi­mii siten, että Raulo kir­joit­taa teks­tin, jonka Sih­vola sävel­tää ja sovit­taa val­miiksi. Tämä on heille sopi­vin tapa tehdä musiik­kia. Siinä ei rat­kaista ongel­mia, vaan asiat lok­sah­ta­vat pai­kal­leen intui­tii­vi­sesti ja luon­te­vasti. “Nämä ovat aina inte­rak­tii­vi­sia pro­ses­seja. Toi­nen kek­sii yhden jutun, toi­nen toi­sen, jos­kus vasta vartti ennen esi­tyk­sen alkua. Musii­kil­li­nen yhteis­työ toi­mii meillä sikäli hyvin, että kum­pi­kaan ei ole kovin kaa­va­mai­nen työs­ken­te­lijä – minä en laske sanoja tai tavuja, ne vain aset­tu­vat yhteen. Elsa nap­paa hyvin kiinni teks­tieni tun­nel­mista ja valit­see sopi­vim­man tyy­li­la­jin tul­kin­tansa mukaan”, Raulo poh­tii. “Kap­pa­leemme ovat Elsan impres­sioita teks­teistä istu­tet­tuina säve­leen.”

Yhtyeen tyyli on eklek­ti­nen, yhdis­telmä eri­lai­sia tun­nel­mia ja vai­ku­tel­mia, jotka usein toi­mi­vat juuri epä­so­vin­nai­suu­tensa ansiosta. Vai kuinka usein kuu­lee räp­piä ja kan­san­musiik­kia samassa kap­pa­leessa, sil­mät kiinni ja kädet avoinna esi­tet­tynä?

“Epä­vi­ral­li­nen mot­tomme on vää­rään aikaan vää­rässä pai­kassa. Ei meillä ole itse­tar­koi­tuk­sel­lista tar­vetta erot­tau­tua, mutta se, ettemme ole ennalta-​arvattavia ja tark­kaan mää­ri­tel­tä­vissä johon­kin tiet­tyyn ske­neen, antaa ulko­puo­li­suu­den voi­maa ja hyvän yllä­tys­mo­men­tin. Vaikka esi­mer­kiksi kris­til­li­syys tulee kap­pa­leis­samme usein esiin, aina­kin rivien välistä, emme esiin­ty­jinä aivan ongel­mat­to­masti istu seu­ra­kun­ta­kon­teks­tiin”, nai­set poh­ti­vat. Kunin­ga­tar­päi­vät on silti keik­kail­lut kir­koissa ja kapa­koissa, monen muun lisäksi, ja pitä­nyt kaik­kia esiin­ty­mi­sym­pä­ris­töjä toi­mi­vina. Tar­koi­tus ei sel­västi ole­kaan olla helppo ja viih­dyt­tävä yhtye, vaan “hou­ku­tella kuu­li­jat avoi­meen olo­ti­laan lem­pey­dellä ja kau­neu­della ja iskeä sit­ten, kun sitä vähi­ten odot­taa”.

Kuningatarpaivat-10

Kunin­ga­tar­päi­vien valtti on juuri tapa, jolla he ravis­te­le­vat ja herät­te­le­vät kuu­li­joita, niin kuin usein mer­ki­tyk­sel­li­seksi koet­ta­vassa tai­teessa. Tässä tapauk­sessa viesti vielä voi­mis­tuu eri tai­tee­na­lo­jen mukaan otta­mi­sesta – koko­nais­tai­de­teos puhut­te­lee ja vie perus­asioi­den äärelle elä­män yli­luon­nol­li­suutta unoh­ta­matta. Yhtye ei itse­kään nöy­ris­tele pro­jek­tinsa suh­teen: “Kult­ti­le­vyä tässä ollaan teke­mässä.” Raulo ja Sih­vola työs­tä­vät par­hail­laan ensim­mäistä pit­kä­soit­toal­bu­mi­aan.

Raulo ja Sih­vola ovat tien­neet toi­sensa jo lap­suu­desta, mutta oli silti lähes sat­tu­maa, että he pää­tyi­vät työs­ken­te­le­mään yhdessä. “Olimme aina pikem­min­kin väl­tel­leet toi­siamme, kun­nes pää­dyimme opis­ke­luai­kana molem­mat asu­maan Herän­nei­den yli­op­pi­las­ko­dille. Yhtei­sa­su­mi­sen par­haita puo­lia oli se, ettei voi­nut valita kaik­kia ihmi­siä, joi­den kanssa arkensa jakaa”, Sih­vola toteaa. Ylätalo-​nimisessä asun­to­lassa jär­jes­tet­tiin yhteis­musi­soin­teja, jotka toi­mi­vat alkusoit­tona Kunin­ga­tar­päi­ville.

Kuningatarpaivat-8

Herän­näi­syys on tär­keä ele­mentti Kunin­ga­ta­räi­vien tuo­tan­nossa. Sii­onin vir­sistä on suo­raan lai­nattu mate­ri­aa­lia omiin kap­pa­lei­siin. Raulo uskoo körtti-​identiteettinsä näky­vän runoissa: “Herän­näi­syy­teen liit­tyvä mys­tiikka oli itselle ripa­riai­kaan tär­keä löytö, aja­tus siitä, että kai­ken ei tar­vitse olla seli­tet­tä­vissä tai hal­lit­ta­vissa. Lyrii­kois­sani mys­tiikka ja komiikka sekoit­tu­vat, kuten elä­mässä niin usein muu­ten­kin. Sano­taan, että suu­rim­man­kin rie­mun alta kuo­lema tui­jot­taa, suu­rim­man­kin surun alta tui­jot­taa lohtu.”

Kris­ti­nusko on molem­mille muusi­koille kai­ken läpäi­sevä maa­il­man­kat­so­mus ja tapa sanoit­taa asioita, mikä näkyy väis­tä­mättä sanoi­tuk­sissa ja kuu­luu säve­lissä, vaik­ka­kaan ei aina tie­toi­sesti. Sih­vola poh­tii, että yksi tär­keä ja usein tois­tuva teema on kai­paus, ”kai­paus ikään kuin mer­ki­tyk­sel­li­syy­den poh­ja­ve­tenä. Lau­lu­jemme sanat syn­ty­vät usein pro­vo­kaa­tiosta, vas­ta­lauseena esi­mer­kiksi apa­tiaa vas­taan. Kunin­ga­tar­päi­vät haluaa olla todel­li­suu­den lah­jo­mat­to­man ihmeel­li­syy­den ja komplek­si­suu­den puo­lus­tus­puhe. On helppo huu­taa äänek­käästi yksin­ker­tai­sia totuuk­sia, me tah­domme räy­hätä moni­mut­kais­ten totuuk­sien puo­lesta.” Kap­pa­leissa halu­taan pal­jas­taa tun­te­ma­ton ja sala­pe­räi­nen arki­sim­mis­sa­kin asioissa. Vas­taa­vasti kai­kista vaka­vim­mat ja ahdis­ta­vim­mat aiheet näyt­täy­ty­vät koo­mi­sina ja melo­dra­maat­ti­sina. Juuri nämä ris­ti­rii­dat saa­vat osan ylei­söstä nau­ra­maan, osan itke­mään, mihin yhtye esit­te­ly­teks­tis­sään­kin sanoo pyr­ki­vänsä.

Kunin­ga­tar­päi­vät esiin­tyy Kaus­ti­sen Kan­san­musiik­ki­juh­lilla ensi lau­an­taina 16.7.2016.

Kuvat on otettu koti­kei­kalla Sih­vo­lan jär­jes­tä­missä Kunin­ga­tar­juh­lissa.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?

Sisus­tusark­ki­tehti Milla Björk-​Vartiainen asuu per­heensä kanssa Espoossa satu­mai­sessa sata­vuo­ti­aassa talossa, joka on itse remon­toitu van­haa kun­nioit­taen. Tapa­simme hänet koto­naan tee­ku­pil­lis­ten ja kesän ensim­mäis­ten man­si­koi­den ääressä.

Björk-​Vartiainen on sisus­tusark­ki­tehti, joka tekee myös kalus­te­suun­nit­te­lua. Kaikki luova käsillä teke­mi­nen on aina tun­tu­nut luon­tai­selta – lap­sena Björk-​Vartiainen kävi kuva­tai­de­kou­lussa ja tyt­tö­jen puu­työ­ker­hossa ja ompeli pit­kään kaikki omat vaat­teensa tal­vi­ta­keista läh­tien. Nuori Milla ajat­te­li­kin läh­te­vänsä opis­ke­le­maan juuri vaa­te­tusa­laa, mutta ei lopulta halun­nut kes­kit­tyä vain ihmi­syk­si­löi­hin, vaan laa­jem­min koko ympä­ris­töön.

MillaBjorkVartiainen-1

“Oli vai­kea päät­tää, mihin suun­tau­tuisi, oli niin pal­jon vaih­toeh­toja. Tork­ke­lin kuva­tai­de­lu­kiossa meillä oli niin hyvä kera­mii­kan opet­taja, että hain ensin sille alalle, mutta työ­ti­lanne olisi ollut liian epä­varma. Mie­tin myös kuvis­mai­kan ammat­tia, sillä se on sel­keä ja melko varma työl­lis­täjä. Mutta eihän lop­pue­lä­mäs­tään voi päät­tää pel­killä jär­ki­pe­rus­teil­la­kaan!”

Tai­de­teol­li­sen Kor­kea­kou­lun sisus­tusark­ki­teh­tuu­rin ja kalus­te­suun­nit­te­lun lin­jalta jär­jes­tyi Björk-​Vartiaiselle opis­ke­lu­paikka toi­sella haku­ker­ralla. Ensim­mäi­senä haku­ke­sänä hän pyrki muu­al­le­kin, mutta Tai­de­teol­li­sen Kor­kea­kou­lun pää­sy­ko­keissa tuli heti vahva tunne siitä, että tämä on mun juttu. Kun asiasta oli saa­nut var­muu­den, Björk-​Vartiainen alkoi työs­ken­nellä pää­mää­rä­tie­toi­sesti tavoit­teen saa­vut­ta­mi­seksi. Hän meni har­joit­te­li­jaksi sisus­tus­liik­kee­seen ja ark­ki­teh­ti­toi­mis­toon ja alkoi siten val­mis­tau­tua alalle itse­näi­sesti jo ennen opin­to­jen aloit­ta­mista. Kaik­kea ei kui­ten­kaan voi tehdä yksin: Kou­lu­tus antoi hyvät eväät sisäl­lön­tuot­ta­mi­seen, töistä kes­kus­te­le­mi­seen ja kon­tak­tien sol­mi­mi­seen.

MillaBjorkVartiainen-11

Vii­mei­set kym­me­nen vuotta Björk-​Vartiainen on työs­ken­nel­lyt Juhani Aal­lon ark­ki­teh­ti­toi­mis­tossa Sipoossa ja jakaa kris­til­li­set arvot toi­mis­ton omis­ta­jan kanssa. Aiem­min hän on ollut myös mui­den toi­mis­to­jen lis­toilla ja toi­mi­nut free­lance­rina. Monilla Björk-​Vartiaisen pie­nen kurs­sin opis­ke­lu­ka­ve­reista on nyky­ään oma toi­misto tai kimp­pa­toi­misto tois­tensa kanssa. Itse hän pitää hyvänä rat­kai­suna, että las­ten myötä siir­tyi toi­sen toi­mis­ton pal­ve­luk­seen – sieltä sai myös teh­tä­väk­seen aiem­paa suu­rem­pia töitä.

Ensim­mäi­nen kris­til­li­seen kon­teks­tiin toteu­tettu työn­anto tuli nykyi­sen työ­nan­ta­jan kautta. Sipoon seu­ra­kunta on vuo­sien var­rella tilan­nut sekä seu­ra­kun­ta­ta­lolle, toi­mis­to­ti­loi­hin että lei­ri­kes­kuk­seen uutta ilmettä Juhani Aal­lon toi­mis­tosta. Sana on kii­ri­nyt, ja parasta mai­nosta on hyvä palaute enti­siltä asiak­kailta. Asiak­kaat ja ark­ki­teh­dit löy­tä­vät­kin usein toi­sensa pus­ka­ra­dion väli­tyk­sellä. Tähän men­nessä Björk-​Vartiainen on suun­ni­tel­lut inte­ri­öö­rejä Sipoon lisäksi myös esi­mer­kiksi Lah­den seu­ra­kun­nalle, Lähe­ty­syh­dis­tys Kyl­vä­jälle ja Suo­men Raa­mat­tuo­pis­tolle.

MillaBjorkVartiainen-7

Omasta vakau­muk­sesta huo­li­matta kris­til­li­selle yhtei­sölle teh­tävä työ ei sisus­tus­suun­nit­te­li­jan amma­tissa juuri eroa muista yhteis­työ­ku­vioista, ker­too Björk-​Vartiainen. “Totta kai se, että tie­dän seu­ra­kun­ta­kon­teks­tista itse enem­män, hel­pot­taa pro­ses­sia. Silti itse perus­työ on samaa kaik­kien asiak­kai­den kanssa, läh­den aina liik­keelle asiak­kaan tar­peista ja toi­veista. Jos tilat toi­mi­vat, ne kan­nat­te­le­vat ja tuke­vat ihmistä alas pai­na­mi­sen sijaan. Toi­mi­vassa tilassa on hyvä olla ja tehdä niitä asioita, joita var­ten se on ole­massa. Tämän työs­ken­te­ly­pe­ri­aat­teen voisi aja­tella poh­jau­tu­van kris­til­li­seen maa­il­man­kat­so­muk­seen.” Kyse ei siis ole pää­asiassa oman vision toteut­ta­mi­sesta, vaan Björk-​Vartiainen kokee ole­vansa pal­ve­luam­ma­tissa. “En tee tätä työtä itsel­leni vaan tilo­jen käyt­tä­jille. Tilan kuu­luu tukea sitä, miten siellä ollaan ja mitä siellä teh­dään. Kun van­hin poi­kamme meni päi­vä­ko­tiin, joka oli tyy­li­käs ja voit­ta­nut ark­ki­teh­tuu­ri­kil­pai­lu­ja­kin, lapsi luuli tul­leensa ter­veys­kes­kuk­seen! Tämä on hyvä esi­merkki siitä, että tilan suun­nit­telu voi olla erin­omaista, mutta jos se ei tue käyt­tö­tar­koi­tusta, jos­sain on epä­on­nis­tuttu. Eihän tila sil­loin toimi.”

Työs­ken­te­ly­pro­sessi uuden asiak­kaan kanssa alkaa aina perus­teel­li­sella aloi­tus­kes­kus­te­lulla. Siinä kar­toi­te­taan pro­jek­tin tavoit­teet, kuten sisus­tet­ta­vaan tilaan toi­vot­ta­vat toi­min­not ja tun­nel­mat. Näi­den kes­kus­te­lu­jen ken­ties tär­keim­pänä asiana Björk-​Vartiainen pitää kui­ten­kin luot­ta­muk­sen raken­ta­mista asiak­kaan ja sisus­tusark­ki­teh­din välille. Kun se syn­tyy, ris­ti­rii­ta­ti­lan­teita tulee vas­taan hyvin har­voin jos lain­kaan, ja sil­loin­kin Björk-​Vartiainen arve­lee kyseen ole­van yleensä yksin­ker­tai­sesti hen­ki­lö­ke­mioista. Hän muis­tut­taa, että asia­kas täy­tyy saada vakuu­te­tuksi siitä, että suun­nit­te­lija ajat­te­lee ensi­si­jai­sesti tämän etua. Siitä on helppo jat­kaa yhteis­työtä eteen­päin.

MillaBjorkVartiainen-6

Asia­kas­läh­töi­syys tulee muu­ten­kin kes­kus­te­lus­samme esiin useam­paan ker­taan: “Tilaa­jan roo­liin kuu­luu ilmaista tilan käyt­tä­jien tar­peet tule­van sisus­tuk­sen suh­teen, mutta koi­tan tehdä hei­dän osuu­tensa suun­nit­te­lu­pro­ses­sinsa mah­dol­li­sim­man hel­poksi. Asiak­kaan ei tar­vitse hah­mot­taa lopul­lista koko­nai­suutta, vaan hän voi vaikka vain lue­tella adjek­tii­veja, joi­den ajat­te­lisi kuvaa­van tule­vaa sisus­tusta par­haim­mil­laan. Asiak­kaan ei tar­vitse olla sisus­tusark­ki­tehti itse. Minun työ­täni on kek­siä, kuinka toi­vot­tuun lop­pu­tu­lok­seen pääs­tään par­haalla mah­dol­li­sella tavalla.”

On tär­keää, että kon­takti asiak­kaa­seen säi­lyy myös työn jo pää­tyt­tyä. Sil­loin saa var­masti aitoa palau­tetta myös siitä, kuinka tila ja sisus­tus­rat­kai­sut kes­tä­vät aikaa ja toi­mi­vat käy­tän­nössä. Nämä kes­kus­te­lut ovat Björk-​Vartiaisen mukaan par­haita oppi­mis­ko­ke­muk­sia ja eri­tyi­sen arvo­kasta pää­omaa tule­via työ­teh­tä­viä var­ten.

Suun­nit­te­lu­työssä läh­tö­koh­tina ovat ennen kaik­kea funk­tio­naa­li­suus ja kes­tä­vyys, koros­taa Björk-​Vartiainen. Nii­den jäl­keen voi­daan miet­tiä muuta, kuten värejä, pin­ta­ma­te­ri­aa­leja ja yksit­täi­siä huo­ne­ka­luja tai sisus­tuse­si­neitä. Usein hän pyr­kii työs­ken­te­le­mään niin pal­jon kuin mah­dol­lista itse suun­ni­tel­ta­vassa tilassa, sillä siten siitä saa par­haan koko­nais­kä­si­tyk­sen. Hän tah­too tuoda sisus­tuk­siinsa jotain myös suo­raan uudis­tet­ta­vasta tilasta itses­tään tai sen ympä­ris­töstä: Sipoon seu­ra­kun­nan toi­mis­to­ti­loissa Björk-​Vartiainen käytti vihkiristi-​aihetta, joka on poi­mittu pai­kal­li­sesta kes­kiai­kai­sesta kir­kosta. Sieltä hän sai ins­pi­raa­tiota myös sisus­tuk­sen väri­va­lin­toi­hin. Lähe­ty­syh­dis­tys Kyl­vä­jän toi­mis­tolle teh­tiin kat­to­va­lai­sin­ten var­jos­ti­met koh­de­maista tuo­duista koreista ja Suo­men Raa­mat­tuo­pis­ton asuin­ra­ken­nuk­sen, Ystä­vien talon, makuu­huo­nei­den sei­niin tape­toi­tiin opis­ton graa­fi­kon muo­toi­le­mia Raamattu-​lainauksia.

MillaBjorkVartiainen-8

Vaikka Björk-​Vartiainen työs­ken­te­lee tällä het­kellä nime­no­maan sisus­tusark­ki­teh­tina, hänen tut­kin­toonsa kuu­luu myös huo­ne­ka­lusuun­nit­te­li­jan päte­vyys. Jos joi­hin­kin sisus­tuk­siin ei ole löy­ty­nyt val­miina esi­mer­kiksi sopi­via valai­si­mia, hän on suun­ni­tel­lut ja toteut­ta­nut ne sivu­pro­jek­teina itse. Se, että työssä on mah­dol­li­suus toteut­taa luo­vuut­taan näin moni­puo­li­sesti ja päästä itse käsiksi mate­ri­aa­lei­hin ja yksit­täis­ten­kin sisus­tuse­le­ment­tien toteut­ta­mi­seen, aut­taa var­masti säi­lyt­tä­mään työn mie­lek­kyy­den. Osa Björk-​Vartiaisen luo­muk­sista on pää­ty­nyt myös tuo­tan­toon ja koris­taa sisus­tusark­ki­teh­din omaa­kin kotia.

MillaBjorkVartiainen-5

“Van­haan taloon kuu­lu­vat sen tari­nat ja tun­nel­mat. Kotimme sisus­tuk­sen yhtenä tär­keim­mistä innoit­ta­jista toi­mi­vat Astrid Lindgre­nin kir­jat ja nii­den idyl­li­nen maa­ilma,” ker­too Björk-​Vartiainen. Koko­nai­suus on kotoisa ja kut­kut­taa ute­liai­suutta, sillä talosta löy­tyy usko­mat­to­man kiin­nos­ta­via tila­rat­kai­suja sekä van­ho­jen ja uusien ele­ment­tien oival­ta­via yhdis­tel­miä. Kysyes­sämme mil­loin min­kä­kin yksit­täi­sen esi­neen alku­pe­rää, saimme usein vas­tauk­seksi, että se on saatu tai peritty jol­ta­kulta suku­lai­selta tai ystä­vältä. Talolla ja sen sisus­tuk­sella siis todella on tarina, jonka jokai­nen asu­kas tie­tää ja josta myös mie­lel­lään ker­ro­taan vie­rai­li­joille.

Björk-​Vartiaisen kotona on pal­jon itse suun­ni­tel­tuja huo­ne­ka­luja, joi­den sel­vä­piir­tei­nen, moderni tyyli tasa­pai­not­taa kau­niisti van­han roso­pin­tai­sen talon run­sasta mutta har­mo­nista sisus­tusta. Suu­rin osa kodin itse teh­dyistä huo­ne­ka­luista on uniik­keja mal­li­kap­pa­leita opis­ke­lua­joilta, lähinnä sar­joista nimeltä “Vit­riini” ja “Mil­lit”. Molem­pien sar­jo­jen töissä on kiin­ni­tetty huo­miota kotiin, tai mihin tahansa tilaan, sekä yksi­tyi­senä että jul­ki­sena. Jokai­seen tilaan kuu­luu asioita, joi­den kuu­luu olla käden ulot­tu­villa ja käy­tet­tä­vissä, mutta joita ei mie­lel­lään koros­taisi, kuten myös niitä, jotka nime­no­maan halu­taan nos­taa jalus­talle ja tuoda esiin. “Näyt­tä­mönä ja pii­lo­paik­kana” rat­kai­see nimensä mukai­sesti ongel­man siten, että sar­jan jokai­seen kalus­tee­seen kuu­luu sekä kat­seilta sul­jet­tua että avointa säi­ly­tys­ti­laa.

MillaBjorkVartiainen-13

Tapaa­mi­semme lopuksi tutus­tuimme vielä van­han talon vie­hät­tä­vään puu­tar­haan, jossa ome­na­puut kuk­ki­vat ja piha-​aidan vie­rillä kas­voi lem­mik­kejä ja muita niit­ty­kuk­kia kirk­kaan­vä­ri­sinä läis­kinä. Björk-​Vartiainen näytti, mitkä osat talosta ovat alku­pe­räi­siä, mitkä vii­ti­sen vuotta sit­ten teh­tyä laa­jen­nusta. Remon­tit on toteu­tettu van­hoilla tai van­han tyy­li­sillä mate­ri­aa­leilla, eikä sau­ma­koh­tia huo­maa lain­kaan sen parem­min ulkoa käsin kuin sisältä talosta. Tyy­lil­tään­kin lähes kaikki voisi hyvin olla alku­pe­räistä, sillä sekä piha­pii­rissä että talossa on läm­min­hen­ki­nen van­han puu­hu­vi­lan tun­nelma. Tun­tuu kuin aika olisi pysäh­ty­nyt. Häm­mäs­tys on suuri, kun kuu­lemme, että talo oli ostet­taessa räi­keässä 1970-​luvun loo­kissa. Sisus­tusark­ki­teh­dilla on siis ollut vapaa-​ajallakin työ­sar­kaa ja kuu­lemma edel­leen on aina jokin pro­jekti käyn­nissä. Koti elää asuk­kai­den mukana. Lop­pu­tu­los on yksin­ker­tai­sesti kau­nis, toteu­tettu rak­kau­della ja ammat­ti­tai­dolla.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

:

Moni­puo­li­nen ja kiin­nos­tava juttu.
Lemmikki-​kuva on ihana.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Tapaamme toi­sen vuo­den elo­ku­vaoh­jauk­sen opis­ke­li­jan Anna Ääre­län Hel­sin­gin kes­kus­tassa Robert’s Cof­feessa, jossa hän usein työs­tää pro­jek­te­jaan. Istumme ikku­na­pöy­tään jut­te­le­maan.

Lap­sena Äärelä kävi sis­ko­jen ja äidin kanssa piir­tä­mässä met­sässä käpyjä ja toi­si­naan äiti pysäytti sis­kok­set ihai­le­maan tai­vasta. “Pit­kään ajat­te­lin, että oon joten­kin itse löy­tä­nyt visu­aa­li­set jutut, mutta nyt van­hem­pana oon tajun­nut, että äiti oli se joka alun­pe­rin istutti mei­hin ympä­ris­tön havain­noin­nin.” Kau­neus ja ympä­ris­tön tark­kailu ovat siis olleet läsnä lap­suu­den arjessa ja luon­nol­li­nen osa sitä.

Ole­mi­sen help­pous ja ren­tous sekä innos­tus tai­teen teke­mi­seen huo­kuu Ääre­län ole­muk­sesta istues­samme puheen­so­ri­nan kes­kellä. Kotoa löy­tyi isän vanha kamera ja valo­ku­vaa­mi­nen teini-​ikäisenä tun­tui luon­te­valta jat­keelta piir­tä­mi­selle. Samoi­hin aikoi­hin Sun­rise Avenue-​yhtye aloit­teli bän­diu­raansa. Äärelä kävi sis­konsa kanssa kei­koilla ja tutus­tui bän­di­läi­siin ja alkoi myös valo­ku­vata yhtyettä. Pian käyt­tö­kel­poista kuva­ma­te­ri­aa­lia alkoi tulla joka kei­kalta ja hän pääsi töi­hin. Useana kesänä Äärelä onkin ollut mukana Sun­rise Ave­nuen keik­ka­kier­tu­eella Euroo­passa.

AnnaAarela-3

Yksi asia on joh­ta­nut toi­seen. Häntä kuun­nel­lessa tulee olo, että into­hi­mon, kiin­nos­tuk­sen ja joh­da­tuk­sen lisäksi on mukana ollut myös pal­jon työtä. Äärelä toteaa, että “unel­missa ei tar­vitse him­mailla, sillä Jumala on isompi kuin Hol­lywood.” Hän kokee tär­keänä aset­taa kau­kai­sem­pia haa­veita, jol­loin on hel­pompi saada asioita aikaan ja tehdä työtä unel­mien eteen. Hän myös ajat­te­lee, että ei ole ole­massa tur­haa joh­da­tusta, vaan kai­kella on tar­koi­tuk­sensa. Myös epä­on­nis­tu­mi­set ovat osa suu­rem­paa suun­ni­tel­maa, vaikka tapah­tu­ma­het­kellä ei näki­si­kään kai­ken tar­koi­tusta.

Lukion jäl­keen ovet eivät auen­neet Tai­kin valo­ku­vaus­lin­jalle ja Äärelä on jäl­ki­kä­teen poh­ti­nut sen olleen hyvä asia, vaikka pet­ty­myk­sen sil­loin jou­tui­kin koke­maan. Valo­ku­vauk­sen opis­kelu oli unelma, mutta mikäli se olisi toteu­tu­nut, hän tus­kin olisi uskal­ta­nut edes aja­tella suun­tau­tu­vansa muu­alle. “Jos­sain koh­taa valo­ku­vaus ei enää vaan tun­tu­nut riit­tä­vältä.” Liik­kuva kuva alkoi kieh­toa. Aluksi Äärelä kui­ten­kin kat­soo töi­densä olleen kuin “veny­tet­tyjä valo­ku­via”. Hil­jal­leen alan opis­ke­lu­jen myötä ja opet­ta­jien kan­nus­ta­mana, hän on alka­nut lisätä mukaan dia­lo­gia. Uuden kokeilu on haas­ta­nut teke­mistä ja kehit­tä­nyt osaa­mista.

Äärelä kokee, että valo­ku­vaus­tausta tukee elo­ku­vaoh­jausta ja se on myös aut­ta­nut oman visu­aa­li­sen tyy­lin kehit­tä­mi­sessä.. Sen myötä voisi olla mah­dol­lista myös päästä kuvaa­maan stil­lejä jon­kun elo­ku­van kuvauk­siin, jol­loin pää­sisi näke­mään toi­sen ohjaa­jan työs­ken­te­lyä.

Ensi­mäi­nen ennen kou­lua toteu­tettu video­pro­jekti on Hands Be Still-​musiikkivideo, jossa oli myös tähän asti pisin ennak­ko­suun­nit­te­lu­vaihe. Äärelä teki itse eni­ten eli käy­tän­nössä mel­kein kai­ken; käsi­kir­joitti, kuvasi ja leik­kasi. Rajoit­teena oli se, että ei voi­nut tehdä ääni­suun­nit­te­lua, joten käyt­töön vali­koi­tui Óla­fur Arnalds:n kap­pale Hands Be Still , johon hän myös sai käyt­tö­oi­keu­det.

Pro­jekti oli kokei­lua kai­kessa ja intui­tiolla oli vahva rooli. Tanssi aiheena tun­tui luon­nol­li­selta, sillä Äärelä tunsi entuu­des­taan tans­sija Anni Por­ras­mäen, joka teki koreo­gra­fian. Valo ja paikka valit­tiin ja suun­ni­tel­tiin etu­kä­teen. Toi­nen kaveri, Vivianne Raud­sepp, teki mei­kin ja hiuk­set. Videon tyy­liä hän kuvaa juu­ri­kin “veny­te­tyksi kuvaksi”.

Alussa Anna koki hyvänä sen, että teki kai­ken itse, jol­loin oppi ymmär­tä­mään kuvaus­pro­jek­tin eri osa-​alueita. Myö­hem­min on kui­ten­kin ollut tär­keää oppia anta­maan myös mui­den tehdä ja hän pai­not­taa­kin tii­mi­työs­ken­te­lyn tär­keyttä. Kaik­kea ei kan­nata tehdä itse, sillä joku muu voi osata jon­kin asian parem­min. Ilman muita ei pär­jää. Ryh­mä­henki Tai­de­teol­li­sessa kor­kea­kou­lussa omalla vuo­si­kurs­silla on hyvä ja myös muu­tama kris­tit­ty­kin löy­tyy opis­ke­lu­ka­ve­reista. Kaikki tuke­vat toi­si­aan ja välillä toi­nen onnis­tuu parem­min kuin toi­nen. Kaikki teke­vät kui­ten­kin omaa jut­tu­aan, jol­loin ei kan­na­ta­kaan ver­rata itse­ään mui­hin. Yksin elokuva-​alalla ei voi onnis­tua ja pro­jekti on aina ryh­män tuo­tos. Äärelä pai­not­taa myös työn teon tär­keyttä. “Koulu ei auto­maat­ti­sesti tuo mah­dol­li­suuk­sia vaan pitää itse olla aktii­vi­nen ja ottaa anne­tusta kou­lu­tuk­sesta kaikki irti.”

Äärelä koki tär­keäksi tie­don siitä, että koko kou­luun pääsy ei lop­pu­pe­leissä ollut omissa käsissä, mikä tuo kaik­keen hiu­kan eri­lai­sen näkö­kul­man. Pää­sy­ko­keissa tuli eteen ensim­mäistä ker­taa ohjaus­ti­lanne, jossa oli ammat­ti­näyt­te­li­jöitä ja kaikki oli uutta. Sen ymmär­tä­mi­nen, että kokeissa etsit­tiin poten­ti­aa­lia ei niin­kään val­mista elo­ku­vaoh­jaa­jaa aut­toi myös uudessa ja pai­neis­te­tussa tilan­teessa arvioit­si­joi­den edessä.

Hän kuvai­lee kui­ten­kin rau­han tun­netta, jonka sai kokea valin­ta­koe­tu­losta odot­taes­saan. Juma­lan huo­len­pi­don ja joh­da­tuk­sen muis­ta­mi­nen on usein kui­ten­kin vai­keaa. “Vaikka tie­tää sen, niin silti tun­teet toi­si­naan otta­vat val­lan.” Usko Juma­laan ei auto­maat­ti­sesti poista stres­siä eikä tee ihmi­sestä vähem­män inhi­mil­listä. Stres­sin­kin kes­kellä tulee luot­taa sii­hen, että kyke­nee rat­kai­se­maan eteen tule­vat ongel­mat ja myös luot­taa sii­hen, että myö­hem­mässä työs­ken­te­ly­vai­heessa pys­tyy vielä kor­jaa­maan asioita. Jos on isompi ongel­ma­ti­lanne, voi rukoilla eli kris­ti­tyllä on ikään­kuin yksi työ­kalu enem­män käsi­tellä asioita. “Kun­han sitä vain osaisi käyt­tää. Kaikki ei myös­kään oo mene­tetty jos jokin menee pie­leen.”

Häntä kiin­nos­tai­si­kin esi­mer­kiksi uskon­krii­sien käsit­tely lyhy­te­lo­ku­vassa. “Jokai­sessa aiheessa tulee kui­ten­kin miet­tiä miksi juuri minä teen lef­fan,” hän poh­tii. Hän ei myös­kään näe, että olisi jokin aihe, jota hän ei voisi käsi­tellä työs­sään. Vas­taan ei ole niin­kään tul­lut aihetta, joka olisi omien arvo­jen vas­tai­nen, vaan pikem­min­kin tie­toi­suus siitä, että ei tiedä aiheesta tar­peeksi. Tär­keäksi hän nos­taa aihei­den inhi­mil­li­sen käsit­te­ly­ta­van, jol­loin  kat­so­jalle tulee myös tar­jota väli­neet kat­so­mi­seen.

Hän ei näe estettä uskon­nol­lis­ten aihei­den käsit­te­lylle työs­sään. Sil­loin tulee kui­ten­kin poh­tia miten ilmaista asia työ­ryh­mälle, jossa on toden­nä­köi­sesti monia eri maa­il­man­kat­so­muk­sia edus­ta­via ihmi­siä. Hän myös kokee, että vaikka hei­dän näkö­kul­mansa ei olisi täy­sin sama kuin itsellä, voi heillä silti olla pal­jon annet­ta­vaa pro­jek­tille.

Kysyes­sämme onko vas­taan tul­lut aihetta, josta on jou­tu­nut kiel­täy­ty­mään kris­til­li­sen vakau­muk­sen täh­den, ei sel­laista tule mie­leen. Äärelä ei myös­kään keksi sel­laista aihetta, sillä kyse on pit­kälti näkö­kul­man valin­nasta. Mah­dol­li­sen kiel­täy­ty­mi­sen syynä ei niin­kään olisi se, että aihe olisi omien arvo­jen vas­tai­nen, vaan se että ei koe tie­tä­vänsä aiheesta tar­peeksi. Mikäli eteen tulisi aihe josta hän päät­täisi kiel­täy­tyä, miet­tisi hän sitä tark­kaan. Siinä tapauk­sessa Äärelä näkee tär­keänä poh­tia, että miksi aihe on omien arvo­jen vas­tai­nen.

Hän poh­tii kui­ten­kin, että joka työ­hön ei tar­vitse tie­toi­sesti sisäl­lyt­tää kris­til­listä näkö­kul­maa tai jon­kin­laista salaista agen­daa. Äärelä ei näe min­kään­laista evan­ke­lioin­ti­pak­koa, josta tar­vit­sisi ottaa pai­neita. “Jos joku haluaa nähdä Juma­lan työs­säni niin voi sen nähdä. Jumala voi myös päät­tää puhua työni kautta, vaikka itse en siitä tie­täi­si­kään.” Ja niin kävi­kin yhdessä Tai­de­teol­li­sen kevät­näy­tök­sessä, jossa hänellä oli kaksi lyhy­te­lo­ku­vaa.

Hyvinä esi­merk­keinä kris­ti­tyistä, jotka puhut­te­le­vat  tai­teel­laan, mutta eivät var­si­nai­sesti julista, hän mai­nit­see yhtyeet Fray ja One Republic. Ne tavoit­ta­vat ihmi­siä parem­min, sillä ensim­mäi­senä kuu­li­jan mie­len­kiin­non herät­tää lah­jak­kuus ja vasta sit­ten esiin nousee usko. Äärelä kui­ten­kin toteaa, että usein tuota lähes­ty­mis­ta­paa vähek­sy­tään, vaikka voi­daan nähdä esi­mer­kiksi Juha Tapion tavoit­ta­van ja puhut­te­le­van ihmi­siä. Tär­keää kui­ten­kin on, että ei yritä mitään omassa voi­massa, vaan saa toi­voa ja pyy­tää apua Juma­lalta.

Palaut­teen saa­mi­nen aut­taa myös kehit­ty­mään, mutta hän toteaa, että kan­nat­taa miet­tiä keneltä kysyy. Hän on myös huo­man­nut, että ihmi­set ovat hie­man arkoja anta­maan palau­tetta ja sen mää­rällä ei tule­kaan mitata onnis­tu­mista. Mel­kein kaikki Ääre­län työt kul­ke­vat sisko Eli­nan sil­mien alta ja kou­lusta puo­les­taan saa hyvin ana­lyyt­tistä palau­tetta. Hän kui­ten­kin pyr­kii suh­tau­tu­maan palaut­tee­seen etäältä. “Yksi elo­kuva ei mää­ritä mua.”

AnnaAarela-8

Ala on epä­va­kaa, mutta silti hän luot­taa tule­vaan. Tällä het­kellä pin­nalle ovat Netflixin ja mui­den saman tyyp­pis­ten pal­ve­lui­den myötä nous­seet tv-​sarjat, joi­hin panos­te­taan ene­ne­vässä mää­rin. Niitä Ääre­lä­kin kat­soo pal­jon. Hän suo­sit­te­lee meille ennes­tään tun­te­ma­tonta Flash­poin­tia, jossa kes­kiössä ovat polii­sien väli­set ihmis­suh­teet. Hän myös saat­taa valita näyt­te­li­jän, kuten Tim Rot­hin, ja kat­soa samalta näyt­te­li­jältä kaikki ilmes­ty­neet elo­ku­vat. Hyvä elo­kuva on hänestä kui­ten­kin sel­lai­nen, jota kat­soessa unoh­taa ana­ly­soida ja imau­tuu tari­naan.

Jot­kut kave­rit välillä ihmet­te­le­vät ihail­len kuinka hän on saa­nut niin pal­jon aikaan ja samalla itse eivät koe saa­vansa toteu­tet­tua haa­vei­taan. Äärelä on sitä mieltä, että pitää vain mennä ja uskal­taa tehdä. “Jumala on suu­rempi kuin ihmis­ten aset­ta­mat rajoit­teet.”

Anna Ääre­län töitä pää­see kat­so­maan lisää osoit­teessa: www.annaaarelaofficial.com

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?