Aarreaitta

Haas­tat­te­limme tatuoin­ti­tai­tei­lija Tim Kiu­kasta, jonka yksin­ker­tai­sesti kau­niin, tun­nus­tuk­sel­li­sen Instagram-​feedin Aar­re­ai­tan ystävä suo­sit­teli meille tutus­tut­ta­vaksi. Tim jakaa aja­tuk­sia työs­tään, roh­keu­desta olla just se joka on ja Juma­lan lap­sena elä­mi­sestä.


Kuka olet ja mitä teet?

Olen Tim Kiu­kas, 25-​vuotias hel­sin­ki­läi­nen. Amma­til­tani valo­ku­vaaja, mutta tällä het­kellä duu­nai­len handpoke-​tatuointeja.

Miten pää­dyit tatuoin­ti­tai­tei­li­jaksi?

”Puo­li­va­hin­gossa”. Nuo­rena jo piir­te­lin tus­seilla iholle isoja kuvia jotka näytti ihan tatuoin­neilta. Sil­lon jo fii­lis­te­lin kuvia iholla. Siitä asti mulle on moni sano­nut että mun pitäis alkaa teke­mään tatuoin­teja ja että oli­sin siinä hyvä. En kui­ten­kaan kos­kaan aja­tel­lut sitä vaka­vasti, kun­nes pari vuotta sit­ten menin käy­mään fren­din luona joka oli tilan­nut Kii­nasta jotain hal­paa tatuoin­ti­mus­tetta ja kysyi halui­sinko tehdä sille handpoke-​tatskan. Siinä sit­ten pis­tet­tiin vanha ompe­lu­ko­neen neula kiinni puu­tik­kuun ja aloin tök­ki­mään mus­tetta ihoon. Lop­pu­tu­lok­sesta tuli oikeesti aika hyvä ja ajat­te­lin että mulla on sel­keesti lah­joja tällä alu­eella ja hei­tet­tii vielä snapc­hat­tii jotain videoo tilan­teesta. Aika nopeesti jengi alko pis­tää vies­tiä ja kysyy jos voi­sin niil­lekki duu­naa jonku pie­nen kuvan. Se oli hetki mil­lon kaikki sit alkoi.

Mil­lai­nen on työs­ken­te­ly­pro­ses­sisi? Teetkö esi­mer­kiksi desig­nit aina itse vai voiko asia­kas tuoda oman luon­nok­sensa?

Piir­te­len val­miita ideoita joista jengi voi valita mie­lui­san, mutta teen myös asiak­kaan toi­veesta kuvan jos se vaan sopii mun tyy­liin. Yleensä jengi ottaa yhteyttä Ins­ta­gra­missa ja sen kautta jae­taan ideoita, joi­den poh­jalta sit­ten piir­rän sopi­van kuvan.

Jos mun pitäisi kuvailla mun tyy­liä parilla sanalla, niin se olisi yksin­ker­tai­nen ja siro. Ins­pistä mun kuviin saan pit­kälti luon­nosta. Tyk­kään kas­viai­hei­sista kuvista tosi pal­jon! Se on alka­nut­kin pik­ku­hil­jaa jo muo­dos­tua omaksi jutuksi. Handpoke-​skene on kas­va­nut viime aikoina tosi pal­jon ja oikees­taan kuka vaan voi aloit­taa teke­mään niitä, ja Ins­ta­gram onkin täynnä eri­lai­sia artis­teja.

Van­has­taan tatuoin­neilla on ollut kris­tit­ty­jen kes­kuu­dessa paheel­li­nen leima, oletko saa­nut kuulla tämän tyyp­pi­siä kom­ment­teja työs­täsi? Oletko jos­sain vai­heessa jou­tu­nut koke­maan ris­ti­rii­taa tämän vuoksi?

Luu­len että tää on ehkä osa­syy, miksi nuo­rem­pana en aja­tel­lut vaka­vis­sani ryh­tyä teke­mään tatuoin­teja, koska elin siinä uskossa että tatuoin­nit on syn­tiä ja että Jumala ei katso sel­laista hyvällä.

Vasta sen jäl­keen kun neljä vuotta sit­ten koin hen­ki­lö­koh­tai­sen hen­gel­li­sen herää­mi­sen ja koh­ta­sin Jee­suk­sen, mun koko elämä muut­tui ja samalla se, miten näin Juma­lan ja itseni. Koh­taa­mi­sen kautta mun koko aja­tus­maa­ilma muut­tui.

Oikeas­taan koen että Jee­suk­sen takia mä tätä teen ja että Jee­sus tyk­kää mun kuvista. Tämä on mun tapa ylis­tää Häntä ja koh­data ihmi­siä.

En osaa sanoa mistä kiel­tei­nen asenne tatuoin­teja koh­taan tulee, mutta var­masti pelosta. En usko että kaik­kien tulisi tatuoin­neista tykätä tai niitä ottaa, ei ne ole kaik­kien juttu. Otit sit­ten tatuoin­nin tai et, niin se mitä sydä­mestä löy­tyy, rat­kai­see. Ylei­nen ilma­piiri tämän aiheen ympä­rillä on mun mie­lestä kui­ten­kin aika rau­hal­li­nen.

Tah­toi­sitko ker­toa lyhyesti nykyi­sestä hen­gel­li­sestä kodis­tasi tuon hen­ki­lö­koh­tai­sen hen­gel­li­sen herää­mi­sen yhtey­dessä?

Mun hen­gel­li­nen kotini on Northwind Church. Ennen sitä kävin muu­ta­missa eri seu­ra­kun­nissa, mutta koen että oon löy­tä­nyt mun per­heen näistä tyy­peistä ja näit­ten kanssa haluan juosta. Mei­dän näkynä on tuoda tai­vas maan päälle ja joh­dat­taa ihmi­set koh­taa­mi­seen Isän kanssa ja sen kautta löy­tää iden­ti­teetti Hänen lap­sena. Tyk­kään mei­dän seu­ra­kun­nasta myös sen takia että siellä on niin pal­jon eri­lai­sia tyyp­pejä, ja jokaista roh­kais­taan mene­mään täy­sillä eteen­päin omassa kut­sussa ja lah­joissa. Ketään ei koi­teta työn­tää mihin­kään toi­seen muot­tiin. Sun pitää olla JUST SINÄ, jotta sä voit täyt­tää sen kut­sun mitä sun elämä kan­taa!

Esi­mer­kiksi Instagram-​tilisi kuvai­lu­teks­tissä lukee ensim­mäi­senä ”Child of God” – koetko uskosi vai­kut­ta­van työ­hösi tai sen teke­mi­sen tapaan jol­lain tavoin? Miten asiak­kaasi ovat suh­tau­tu­neet?

Joo kyllä se vai­kut­taa! Oikees­taa se on se kuka mä oon, ja sen kautta se vai­kut­taa sii­hen mitä mä teen. Sen takia se lukee­kin siinä ensim­mäi­senä, koska se on se ensim­mäi­nen juttu. Mä oon Hänen lapsi ja siitä käsin mä saan tehdä asioita.

Tyk­kään myös siitä että mun kuvissa on takana syvem­piä mer­ki­tyk­siä. Sen takia tyk­kään esi­mer­kiksi tehdä kas­viai­hei­sia kuvia, koska ne sym­bo­loi elä­mää ja uusia alkuja. Uskon että tatuoin­nit voi olla pal­jon enem­män, kuin vain kau­niita kuvia.

Mulla ei nyt tuu mie­leen mitään yksit­täistä kuvaa ja sen takana ole­vaa stoo­ria, mutta mä tyk­kään kysyä sanoja Pyhältä Hen­geltä mun asiak­kaille ja yleensä työs­ken­te­lyn aikana kat­se­len mitä Pyhä Henki näyt­tää mulle ja tosi monesti oon sit jakanu asiak­kaan kanssa mitä Hän on siinä het­kessä mulle puhu­nut. Ne tilan­teet on ihan par­haita kun ihmi­set ei osaa yhtään varau­tua tul­les­saan tatuoi­ta­vaksi, että tilanne vois joh­taa johon­kin sel­lai­seen. Pyhä Henki aina koh­taa jokasta ihmistä yksi­löl­li­sesti just siinä pai­kassa ja tar­peessa mikä sillä het­kellä on!

Timin työtä voi seu­rata Ins­ta­gra­missa @timphoto.

Teksti:
Kuvat: Tim Kiukas

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?

Hämeen lin­nassa on ollut keväästä saakka esillä kes­kiai­kai­sia pyhi­mys­veis­tok­sia ja nyky­veis­to­tai­detta ennak­ko­luu­lot­to­masti toi­siinsa rin­nas­tava näyt­tely Pyhät ja paka­nat – ihmi­syy­den kuvia. Pyhi­mys­veis­tok­set ovat Suo­men Kan­sal­lis­museon kokoel­mista, nyky­veis­tä­jiä edus­ta­vat Mia Hamari, Maija Helas­vuo ja Tapani Kokko.

Moni­puo­li­sessa näyt­te­ly­ko­ko­nai­suu­dessa on mukana var­si­nai­sia har­vi­nai­suuk­sia, kuten yksi hie­noim­mista Suo­messa säi­ly­neistä alt­ta­ri­kaa­peista, Some­ron alt­ta­ri­kaappi. Osa kes­kiai­kai­sista veis­tok­sista on nyt esillä ensim­mäistä ker­taa, ja nyky­veis­tos­ten­kin jou­kosta löy­tyy nime­no­maan tätä näyt­te­lyä var­ten toteu­tet­tuja teok­sia.

Apo­ka­lyp­ti­nen Maria -alt­ta­ri­kaappi, Some­ron van­han kir­kon saka­risto. Pohjois-​Saksa /​ Pohjois-​Puola. Kuva: Juk­ka­pekka Etä­salo, Suo­men Kan­sal­lis­museo (uudel­leen rajattu).

Kaikki teok­set on veis­tetty puusta. Luon­tei­kas mate­ri­aali tai­puu moneksi: Välillä peh­meä ja siloi­nen pinta vai­kut­taa läm­pi­mältä ja hou­kut­taa kos­ket­ta­maan, osassa töistä kir­veellä tai moot­to­ri­sa­halla veis­tetty kar­keus vies­tii kovuu­desta ja kuin kehot­taa pitä­mään etäi­syyttä.

Näyt­te­lyn teok­sissa sileys liit­tyi yleensä juuri kes­kiai­kai­siin veis­tok­siin, kar­keus tämän vuo­si­tu­han­nen teok­siin. Vaikka jaot­telu on pin­nal­li­nen, se tun­tuu luon­te­valta, sillä pyhi­mys­ten kanssa pyrit­tiin vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja osoit­ta­maan kun­nioi­tusta esi­mer­kiksi kumar­ta­malla tai pyhällä suu­del­malla, siis kos­ket­ta­malla. Käyt­tö­tar­koi­tus asetti tie­tyt vaa­ti­muk­set teos­ten vii­meis­te­lylle ja oli osal­taan vai­kut­ta­massa kes­kiai­kais­ten pyhi­mys­veis­tos­ten ilmee­seen. Nyky­veis­tok­set on suun­ni­teltu kat­sot­ta­viksi etäältä tai­deob­jek­teina, tur­val­li­sen väli­mat­kan päästä. 

Tee­ma­huone ”Ihmi­sen osa”. Kuva: Soile Tirilä, Museo­vi­rasto (uudel­leen rajattu).

Minulle pyhyy­den koke­musta aiheut­ti­vat näyt­te­lyssä myös monet nyky­veis­tä­jien teok­sista. Esi­mer­kiksi Mia Hama­rin mys­ti­set, monia eri mate­ri­aa­leja kek­se­li­äästi hyö­dyn­tä­vät työt, toi­vat tun­teen hen­ki­syy­destä – ehkä tässä koh­din tosin uus­pa­ka­nuu­desta, ani­mis­mista tai sha­ma­nis­mista. Häm­men­tä­västi täs­sä­kin tapauk­sessa teok­sen sileä, vii­meis­telty pinta, näytti seu­rai­le­van pyhyy­den koke­musta. Toi­saalta pyhyyttä oli mukana rosoi­sem­min­kin työs­te­tyissä töissä. Monet Maija Helas­vuon veis­tok­set viit­ta­si­vat jo nimil­lään suo­raan kris­til­li­sen kuva­tai­teen perin­tei­siin: Teok­sille Mummo itse kol­man­tena, Äiti ja poika tai Pietá löy­tyy näyt­te­lystä suo­rat vas­ti­neet kes­kiai­kais­ten veis­tos­ten jou­kosta. Mutta välit­tyikö pyhyys nyky­veis­tok­sista vai lähinnä viit­tauk­sina pyhiin esi­ku­viinsa? Entä ovatko pyhi­mys­veis­tok­set vielä pyhiä, jos ne esi­te­tään tai­de­näyt­te­lyssä kuvina ihmi­syy­destä?

Osa uusista veis­tok­sista vai­kut­taa ensi kat­so­malta räi­keiltä, mel­kein rie­naa­vilta pyhi­mys­veis­tos­ten rin­nalla, kuten Tapani Kok­kon Kipu­nai­nen. Täy­tyy kui­ten­kin muis­taa, että myös kirk­ko­veis­tok­set ovat aika­naan olleet lois­te­li­aasti maa­lat­tuja, värik­käitä ja koris­teel­li­sia. Haa­lis­tu­nut puu­veis­tos on jäänne kes­kia­jalta eikä enää nyky­muo­dos­saan vas­taa todel­li­suutta.

Tapani Kokko: ”Kipu­nai­nen”, 2017. Kuva: Jussi Tiai­nen (uudel­leen rajattu).

Näyt­tely herätti pal­jon aja­tuk­sia siitä, mitä pyhyys kuva­tai­teissa voi tar­koit­taa, ja kuinka sen mer­kit ja mää­ri­tel­mät muut­tu­vat ajan ja pai­kan mukaan. Paka­nuus vai­kutti tässä tapauk­sessa sel­vem­mältä kon­sep­tilta ja näyt­täy­tyi jon­kin­lai­sena aggres­sii­vi­suu­tena tai kar­ne­va­lis­mina. Silti pyhää löy­tyi myös paka­noista, ja päin­vas­toin. Näyt­te­ly­tie­dot­teessa asiaa luon­neh­di­taan näin:

“Näyt­te­lyssä kes­kiai­kais­ten ja nyky­veis­tos­ten välille syn­tyy kum­paa­kin rikas­tava vuo­ro­pu­helu. Sekä kes­kiai­kai­set veis­tok­set että nyky­tai­tei­li­joi­den teok­set ovat moni­mer­ki­tyk­sel­li­siä. Maal­li­sessa kon­teks­tissa syn­ty­neet nyky­veis­tok­set voi­daan nähdä pyhinä ja toi­saalta kes­kiai­kai­set maal­li­sina, uskon­nol­li­sista mer­ki­tyk­sistä rii­sut­tuina, jol­loin ne puhut­te­le­vat nyky­kat­so­jaa puh­taina ihmi­syy­den kuvina.”

Ylei­sin­hi­mil­listä näkö­kul­maa on koros­tettu jaka­malla näyt­tely tee­ma­huo­nei­siin: rak­kaus, lohtu, kär­si­mys, ihmi­sen osa ja valta.

Tee­ma­huone ”Lohtu”. Kuva: Soile Tirilä, Museo­vi­rasto.

Vaikka näyt­te­ly­teksti koros­taa vuo­ro­pu­he­lua eri ikäis­ten ja eri hen­kis­ten teos­ten välillä, ripus­tuk­sessa on sel­västi tah­dottu erot­taa toi­sis­taan kes­kiai­kai­set työt ja nyky­tai­teen teok­set. Niitä on kyllä koottu yhteen ja jao­teltu temaat­ti­sesti samoi­hin salei­hin, mutta pyhi­myk­set on nos­tettu pyra­mi­din muo­toi­sille, kul­lan väri­sille jalus­toille, kun taas uudet veis­tok­set sei­so­vat pel­kis­te­tym­millä neli­kul­mai­silla korok­keilla. Muu­ta­milla nyky­veis­tok­sista on myös oma, teok­seen kuu­luva jalus­ta­ra­ken­teensa. Jäin miet­ti­mään, miksi oli pää­dytty täl­lai­seen ripus­tus­rat­kai­suun, sillä teok­set olisi var­masti tun­nis­ta­nut toi­sis­taan ilman alle­vii­vaa­mis­ta­kin. Pyrit­tiinkö koros­ta­maan kes­kiai­kais­ten veis­tos­ten pyhyyttä ver­rat­tuna uusiin? Sitä, kuinka toi­sen­lai­sessa aateil­ma­pii­rissä ne ovat syn­ty­neet ja toi­mi­neet. Vai oliko ele ken­ties kriit­ti­nen ja viesti siitä, kuinka pyhyys raken­ne­taan arvot­ta­malla jot­kin asiat parem­miksi kuin toi­set, kir­jai­mel­li­sesti nos­ta­malla ne jalus­talle?

Välillä rajan­veto pyhien ja paka­noi­den välillä on tehty hyvin­kin voi­mak­kaasti. Some­ron alt­ta­ri­kaappi on esillä omassa lasi­pa­vil­jon­gis­saan, jossa soi hil­jai­nen Ave Maria kävi­jän astuessa sisään. Teok­selle on muo­dos­tettu oma, sel­västi rajattu ja sille pyhi­tetty tila kes­kelle näyt­te­lyä. Lop­pu­tu­los on onnis­tu­nut ja puhut­te­leva. Lisäksi pavil­jon­gin vie­ressä pyö­rii video, jossa ker­ro­taan alt­ta­ri­kaa­pin kon­ser­voin­ti­työstä. Myös Tapani Kok­kon Paka­na­kirkko on sijoi­tettu muusta näyt­te­ly­ko­ko­nai­suu­desta eril­leen lin­nan sisä­pi­halle, mikä on toi­miva rat­kaisu.

Alt­ta­ri­kaappi ja Paka­na­kirkko ovat avain­teok­sia, jotka edus­ta­vat sel­vim­min näyt­te­lyn kahta ääri­päätä, pyhyyttä ja paka­nuutta. Pyhi­mys­veis­tok­set ja nyky­veis­tok­set ovat ajal­li­sesti, alku­pe­räi­sen kon­teks­tin ja teki­jöi­den inten­tion suh­teen niin kau­kana toi­sis­taan, että nii­den yhdis­tä­mi­nen on haas­teel­li­nen teh­tävä.  Tun­tuu mer­ki­tyk­sel­li­seltä, että ne on kui­ten­kin nos­tettu näin näyt­tä­västi esiin ja läh­detty etsi­mään uusia näkö­kul­mia.

Tapani Kok­kon ”Paka­na­kirkko” sisältä. Kuva: Soile Tirilä, Museo­vi­rasto.

Näyt­tely on avoinna Hämeen lin­nassa 28.4.–17.12.2017. Kuraat­to­rina on toi­mi­nut yli-​intendentti, FT Sanna Teit­ti­nen Kan­sal­lis­museosta ja kes­kiai­kais­ten veis­tos­ten asian­tun­ti­jana kes­kiai­kai­sesta puu­ku­van­veis­tosta väi­tös­kir­jaansa val­mis­te­leva FM Katri Vuola. Pro­jek­ti­pääl­lik­könä toimi näyt­te­ly­ama­nuenssi Lea Vär­ti­nen. 

Lue lisää:

Sanna Teit­ti­nen (Kan­sal­lis­museon jul­kai­suja 12), 2017: Pyhät ja paka­nat – Ihmi­syy­den kuvia.

Näyt­te­ly­tie­dote: kansallismuseo.fi/tiedotusvalineille

Teksti:
Kuvat: Jukkapekka Etäsalo, Jussi Tiainen, Soile Tirilä

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Voi­maut­ta­van valo­ku­van opis­ke­li­joi­den päät­tö­työ­näyt­tely Lem­peä Katse on par­hail­laan esillä Gal­le­ria DIA­Kissa. Näyt­tely on jo nel­jäs laa­tu­aan – kou­lu­tus on osoit­tau­tu­nut hoi­toa­lalla suo­si­tuksi, sillä se on tai­pu­nut moniu­lot­tei­seksi hoi­dol­li­sen työn ja työyh­tei­sön kehit­tä­mi­sen väli­neeksi esi­mer­kiksi päih­de­lää­kä­rin, psy­ko­lo­gin, las­ten­suo­je­lu­työn­te­ki­jän tai papin työssä. Näyt­te­ly­kier­rok­sen alussa Anna-​Mari Rau­nio ker­too voi­maut­ta­van valo­ku­van peri­aat­teista, lisäksi mukana on case-​esimerkki Kris­tii­nan ja Ellan yhtei­sestä valo­ku­vaus­pro­jek­tista.

Mikä Lem­peä Katse?

Diakonia-​ammattikorkeakoulun tiloissa Hel­sin­gin Kala­sa­ta­massa on kol­meen ker­rok­seen levit­täy­ty­nyt valo­ku­via, kuvae­si­tyk­siä, kuva­kir­joja, sekä raken­nettu leväh­tä­mis­paik­koja, joissa voi rau­hassa tutus­tua ja syven­tyä teok­siin. ”Voi­sin olla koko päi­vän tässä näyt­te­lyssä”, huo­kai­see Dia­kin työn­te­kijä ohi­men­nes­sään, kun olemme vii­meis­te­le­mässä näyt­te­lyn raken­ta­mista.

Mikä on Lem­peä Katse, jonka seu­rassa on hyvä vii­pyä? Lem­peä Katse on Aalto-​yliopiston voi­maut­ta­van valo­ku­van jatko-​opiskelijaryhmän päät­tö­työ­näyt­tely, jonka on ohjan­nut pal­ki­tun mene­tel­män kehit­täjä Miina Savo­lai­nen. Näyt­te­lyn teki­jät ovat sosiaali-, terveys- tai ope­tusa­lan ammat­ti­lai­sia. He ovat opis­kel­leet ensin vuo­den mit­tai­sen voi­maut­ta­van valo­ku­van perus­teet -kou­lu­tuk­sen ja sen jäl­keen kol­mi­vuo­ti­sen eri­kois­tu­mis­kou­lu­tuk­sen. Näyt­te­lyssä on esillä moni­muo­toi­sia, voi­maut­ta­via valo­ku­va­pro­ses­seja, joita he ovat toteut­ta­neet asiak­kait­tensa, poti­lait­tensa ja oppi­lait­tensa kanssa. Näyt­te­lyssä on myös työyh­tei­sön kehit­tä­mi­seen, per­he­suh­tei­siin ja ver­tais­ryh­mä­työs­ken­te­lyyn liit­ty­viä pro­jek­teja.

Lem­peä katse ei synny nopeasti, sen omak­su­mi­nen ja kat­so­mi­sen tapaan juur­tu­mi­nen vaa­tii aikaa. Näyt­te­lyssä esillä ole­vien valo­ku­va­pro­jek­tien takana on pit­kiä pro­ses­seja, joissa kuvaaja ja kuvat­tava, pää­hen­kilö, ovat antau­tu­neet uudelle kat­so­mi­sen tavalle. Tässä näyt­te­lyssä esi­mer­kiksi työyh­tei­sö­val­men­taja, päih­de­lää­käri, psy­ko­logi, kou­lua­vus­taja, pappi tai las­ten­suo­je­lu­työn­te­kijä tuo­vat näh­tä­viksi miten he ovat kehit­tä­neet voi­maut­ta­vasta valo­ku­vasta hyvän väli­neen omaan työ­hönsä, ihmis­ten koh­taa­mi­seen. Näyt­te­lyn kävi­jälle Lem­peä Katse -näyt­tely on ainut­laa­tui­nen mah­dol­li­suus päästä näke­mään ja koke­maan mer­ki­tyk­sel­li­siä, voi­maut­ta­via hoi­dol­li­sia pro­ses­seja, joita ulko­puo­li­set har­voin pää­se­vät näke­mään.

Miten Lem­peä Katse syn­tyy?

Lem­peän kat­seen takana on tin­ki­mä­tön näke­mys siitä, että jokai­sella ihmi­sellä on oikeus tulla näh­dyksi ja rakas­te­tuksi omilla ehdoil­laan. Tämä tar­koit­taa sitä, että kun kat­somme toista ihmistä, hänellä on oikeus tulla näh­dyksi omilla ehdoil­laan. Voi­maut­tava valo­kuva on enem­män tapa kat­soa ja nähdä kuin tapa valo­ku­vata. Lem­peä katse on ehdoitta hyväk­syvä tapa kat­soa toista ihmistä ja valo­ku­vaa­mi­nen on tapa tehdä katse kon­kreet­ti­seksi. Valo­ku­vaa­mi­nen ja valo­kuva ovat mah­dol­li­suus upota ja ottaa itseensä rak­kau­del­li­nen, hyväk­syvä katse. 

Voi­maut­ta­van valo­ku­van val­lan­ku­mous on siinä, miten toista ihmistä kat­so­taan. Mene­tel­mässä pää­hen­kilö on se, jota kuva­taan. Hän saa itse mää­rätä, miten häntä saa kat­soa ja kuvata: mil­lai­sena hän haluaa tulla näh­dyksi. Voi­maut­ta­van valo­ku­van kat­so­mi­sen tavan yti­messä on kor­jata sitä, miten ihmi­nen tulee näh­dyksi tois­ten sil­missä; ihmistä itse­ään ei tar­vitse kor­jata. Kuvaaja luo­puu pää­hen­ki­lön puo­lesta tie­tä­mi­sestä: Vain pää­hen­kilö itse voi tie­tää mikä on hänelle voi­maut­ta­vaa, mikä on hänelle hyvää. Tällä tavalla voi­maut­ta­van valo­ku­van mene­tel­mässä pure­taan valta-​asetelmia ja amma­til­lista tie­tä­mistä. Lem­peän kat­seen alla kaikki pää­hen­ki­löt ovat saa­neet tulla näh­dyiksi omilla ehdoil­laan, itsel­leen mer­ki­tyk­sel­li­sellä tavalla.

Ase­tel­man muut­ta­mi­nen mul­lis­taa ja muut­taa vuo­ro­vai­ku­tuk­sen perus­tan ja tekee dia­lo­gista mer­ki­tyk­sel­listä ja vai­kut­ta­vaa – kai­kissa ihmis­suh­teissa. Tätä kat­so­mi­sen tapaa voi har­joi­tella ja käyt­tää kai­kessa inhi­mil­li­sessä vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa, kame­ran kanssa ja ilman sitä. Toi­sen­lai­nen kat­so­mi­sen tapa haas­taa ymmär­tä­mään toi­sen ihmi­sen elä­mää ja elä­män­ti­lan­netta ilman ennak­koa­se­tel­mia. Näin syn­tyy kor­jaa­vien kat­sei­den ket­juja, joilla ihmi­set tule­vat parem­min ymmär­re­tyiksi, omista läh­tö­koh­dis­taan. Kun ihmi­nen on arvo­kas toi­sen sil­missä, hän voi olla arvo­kas myös itsel­leen.

Lem­peä katse antaa tilaa oman ole­mi­sen ja ole­muk­sen rakas­ta­valle hyväk­sy­mi­selle. Sel­lai­sessa pai­kassa ja tilassa on hyvä olla.

Kristiina Niinivaara: Ella go gentle.

Kris­tiina Nii­ni­vaara: Ella go gentle.

Kris­tiina on voi­maut­ta­van valo­ku­van jatko-​opiskelijaryhmän lää­kä­ri­vah­vis­tus, joka toi­mii päih­de­työn saralla. Hän tuli mene­tel­mä­opin­toi­hin hake­maan uusia työ­ka­luja työ­hönsä, mutta myös voi­mau­tuak­seen itse. Lop­pu­työnsä Kris­tiina halusi toteut­taa yhdessä poti­laansa Ellan kanssa. Työ on oikeas­taan nais­ten yhtei­nen tut­ki­mus siitä, miten aut­ta­mis­työtä riip­pu­vuus­sai­rau­den herät­tä­män avut­to­muu­den edessä pitäisi ja kan­nat­taisi tehdä. Mikä on oikein, eet­tistä ja kor­jaa­vaa?

Ella:

”Kun Kris­tiina pyysi minut voi­maut­ta­van valo­ku­vauk­sen mal­liksi, se herätti minussa samaan aikaan pel­koa, häpeää, ylpeyttä, jän­nit­ty­nyttä innos­tu­nei­suutta.

Täy­tyy vain todeta, että Kris­tii­nan kanssa todella onnis­tuimme ja pää­simme tavoit­tee­seen, jossa voi­sin hyväk­syä itseni sel­lai­sena kuin olen. Hyväk­syä ahdis­tuk­sen, ikä­vän, väsy­myk­sen ja val­ta­van surun, jota kan­nan sisäl­läni. Surun jota tun­nen mene­tet­tyjä vuo­sia koh­taan, louk­kaa­miani ihmi­siä koh­taan ja Isäni pois­me­noa koh­taan. Vaikka juuri surun näky­mi­nen ei ollut ihan ensim­mäi­siä mie­li­ku­viani siitä mil­lai­sia kuvista tulisi, juuri suru tekee niistä mie­les­täni jopa kau­niit.

Vapau­tu­mi­nen lää­kä­rin ja poti­laan roo­leista oli yksi suuri tekijä, mutta myös se että ko. roo­lit oli­vat läh­tö­koh­tana työs­ken­te­lyl­lemme, oli tär­keää. Minun ei tar­vin­nut selit­tää taus­to­jani tai addiktio-​sairauden mer­ki­tystä elä­mäs­säni. Onhan hän päih­de­lää­käri. Vie­läpä juuri minun lää­käri, kyllä hän tie­tää.

Näitä kuvia ei olisi voi­nut minusta ottaa kukaan muu kuin Kris­tiina. Tavasta jolla hän koh­tasi minut kun­nioit­ta­vasti ver­tai­se­naan ihmi­senä, olin erit­täin otettu. Ja antoi vielä minun koh­data hänet per­soo­nana ja yksi­lönä. Juuri Kris­tiina oli yksi suu­rim­mista tuista elä­mäni vai­keim­pana aikana ja elä­mäni vai­keim­pana het­kenä – kun jätin jää­hy­väi­set rak­kaalle isäl­leni. Sil­loin hän oli ainut, joka tar­jou­tui tule­maan mukaan ja tueksi.

Tämä koko pro­jekti on ollut se yhteys maa­il­maan, yksi valo hen­ki­lö­koh­tai­sen pimey­teni reu­nalla. Se on tuo­nut vähän jär­jes­tystä ja jär­keä, sil­loin kun elä­mäni on ollut kaoot­tista, yksi­näistä ja pelot­ta­vaa.”

Kris­tiina:

”Olen amma­til­tani lää­käri, ja olen eri­kois­tu­nut päih­de­lää­ke­tie­tee­seen. Vii­mei­set 10 vuotta olen toi­mi­nut pää­asial­li­sesti opioi­di­riip­pu­vais­ten poti­lai­den lääk­keel­li­sessä kor­vaus­hoi­dossa. Yleensä jo tässä vai­heessa kuun­te­lija alkaa ihme­tellä ura­va­lin­taani, ja sur­ku­tella miten yli­pää­tään jak­san näin ras­kaassa työssä. Lisäksi usein kysee­na­lais­te­taan tämän poti­las­ryh­män hoi­don tarve. Resurs­sien ja puut­tu­vien sel­kei­den hoi­to­mal­lien takia hoito kes­kit­tyy pää­asial­li­sesti lääk­keen jaka­mi­seen, ja vali­tet­ta­van usein sii­hen liit­ty­vään työn­te­ki­jöi­den poti­lai­siin koh­dis­ta­maan val­lan­käyt­töön kiris­tyk­si­neen ja uhkai­lui­neen. Usein jää epä­sel­väksi, kuka hoi­don tavoit­teista päät­tää, vaikka nime­no­maan poti­laan äänen tulisi kuu­lua hoi­to­suun­ni­tel­maa laa­dit­taessa.

Hakeu­duin voi­maut­ta­van valo­ku­van kou­lu­tuk­seen saa­dak­seni uutta näkö­kul­maa työ­höni, löy­tääk­seni sii­hen uusia työ­ka­luja sekä voi­mau­tuak­seni itse. Voi­maut­ta­vassa valo­ku­vassa kään­ne­tään valta pois kuvaa­jalta, niin että kuvat­tava mää­rit­te­lee sen, mil­lai­sena haluaa tulla näh­dyksi. Aivan samoin kuin lää­kä­rinä voi­sin edes het­keksi luo­pua perin­tei­sestä valta-​asemasta, luo­pua tie­tä­mi­sen val­lasta, jol­loin työ­vä­li­neeksi riit­täisi via­ton katse ja toi­sen maa­il­man hyväk­sy­mi­nen sel­lai­sena kuin se hänelle näyt­täy­tyy.

Eri­tyi­sesti olen kou­lu­tuk­sen aikana vai­kut­tu­nut pei­li­so­lu­teo­riasta, jonka mukaan ihmi­nen kan­taa kehol­li­sena koke­muk­sena muis­ti­jäl­kiä siitä miten häntä on kat­sottu. Voi­maut­tava valo­kuva antaa mah­dol­li­suu­den raken­taa kor­jaa­vien kat­sei­den pei­lejä toi­sin­kat­so­mi­sen kautta.

Luot­ta­muk­sel­li­nen suhde pro­jek­tin aikana ei syn­ty­nyt het­kessä, mutta vähi­tel­len pit­kän pro­ses­sin aikana pys­tyimme koh­taa­maan toi­semme tasa­ver­tai­sina, ilman haa­voit­tu­mi­sen pel­koa. Sain nähdä Ellan aivan uusin sil­min, aivan toi­sin kuin hoi­dol­li­sessa jär­jes­tel­mässä, jossa olemme roo­liemme van­keja, ja jossa elä­mää kat­so­taan päih­tei­den­käy­tön kautta. Tun­nen, että tulin myös itse lem­peästi kat­so­tuksi Ellan taholta.

Ellaa koh­tasi pro­jek­tin aikana suuri suru, joka muutti yhdessä teke­mi­semme vielä mer­ki­tyk­sel­li­sem­mäksi. En usko, että oli­sin miten­kään voi­nut ansaita Ellan elä­män kään­ne­koh­dassa täl­laista roo­lia ilman läpi­käy­määmme pro­ses­sia. Me emme olleet enää vain poti­las ja lää­käri, vaan meistä oli tul­lut toi­sil­lemme Ella ja Kris­tiina.

Minun on vai­kea sanoit­taa sitä, miten lii­kut­ta­vaa ja arvo­kasta minulle oli saada jakaa Ellan kanssa vii­mei­nen koh­taa­mi­nen hänen rak­kaan isänsä kanssa.

Itsel­leni tässä mei­dän pro­jek­tis­samme eri­tyi­sen tär­keä oli Ellan lause: ”Miten niin tää on sun pro­jekti, mutta mä pää­tän miten se teh­dään”. Täs­sä­hän kitey­tyy hoi­to­suh­teen mää­ri­telmä siitä kuka oikeasti aset­taa hoi­don tavoit­teet ja kenen olisi määrä kul­kea rin­nalla tukien. Amma­til­li­suus voi olla kiin­ty­myk­seen perus­tu­vaa tun­ne­työtä.”

Pirre Toikkanen: Javid + Reza.

Pirre Toik­ka­nen: Javid + Reza. Valo­ku­vaa on käy­tetty näyt­te­lyn tun­nus­ku­vana, esi­mer­kiksi näyt­te­ly­ju­lis­teessa.

Näyt­tely on esillä Gal­le­ria DIA­Kissa Diakonia-​ammattikorkeakoululla, osoit­teessa Kylä­saa­ren­kuja 2, Hel­sinki. Näyt­tely on avoinna 14.12.2017 asti. Voi­maut­ta­van valo­ku­van kou­lu­tuk­sista antaa lisä­tie­toa Pau­liina Vuo­ri­nen, voimauttavavalokuva@welho.com. Lisä­tie­toa näyt­te­lystä ja sen oheis­oh­jel­masta löy­dät ohei­sesta osoit­teesta – näyt­te­lyssä jär­jes­te­tään muun muassa opas­tet­tuja kier­rok­sia, joissa voi kuulla lisää kuviin ja kuvaus­pro­ses­sei­hin liit­ty­viä tari­noita.
http://www.diak.fi/diaknyt/ajankohtaisetuutiset/Lists/Viestit/Post.aspx?ID=617

Kir­joit­taja on kult­tuu­rin­tuot­ta­jao­pis­ke­lija, joka työs­ken­te­lee assis­tent­tina voi­maut­ta­van valo­ku­van kou­lu­tuk­sessa. Case-​esimerkin on kir­joit­ta­nut haas­tat­te­lu­jen poh­jalta voi­maut­ta­van valo­ku­van mene­tel­män kehit­tä­nyt Miina Savo­lai­nen.

http://www.voimauttavavalokuva.net/

Teksti:
Kuvat: Pirre Toikkanen ja Kristiina Niinivaara

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?