Aarreaitta

Kaa­mos tart­tuu taas tiu­kasti takin­lie­pei­siin ja ter­veh­tii ensim­mäi­sellä nimel­lään. Mar­ras­kuu. Minä tar­rau­dun tiu­kem­min höy­ryä­vään glö­gi­mu­kiin ja yri­tän sin­ni­tellä kiinni päivä päi­vältä hupe­ne­van päi­vän­va­lon rip­peissä. Pos­ti­luu­kus­tani tipah­ta­nut mai­nos­leh­ti­nen mark­ki­noi kir­kas­va­loe­lekt­ro­niik­kaa. Oman saras­tus­va­loni myin pois vuo­sia sit­ten kirp­pu­to­rilla. Sen aamui­nen kel­meys oli mitä luo­taan­työn­tä­vin ja toimi siis ainoas­taan sän­gystä kar­kot­ta­mi­seen.

Entä jos elekt­ro­ni­sen valo­hoi­don sijaan kau­pan olis koje, joka tuot­taisi tai­de­hoi­toa? Napista pai­na­malla voi­sin päät­tää sopi­van annos­tuk­sen, väri­pa­le­tin ja ajan kuva­tai­teel­li­sesta toi­min­nasta naut­ti­mi­selle arjes­sani. Sii­hen liit­tyy kyllä muu­ta­mia pul­mia. Toki monen­lai­sia vem­pe­leitä on jo ole­mas­sa­kin, jotka hyö­dyt­tä­vät tai­teen koke­mista tai välit­tä­vät sitä. Tai­teen teke­mi­nen on kui­ten­kin huo­nosti ohjel­moi­ta­vissa. On luon­nol­lista aja­tella, että valo elä­män perus­e­del­ly­tyk­senä hoi­taa meitä. Mutta miten ja miksi taide hoi­taa meitä? Olen kiin­nos­tu­nut tai­teen ja tera­pian suh­teesta, koska jos­sain sen kes­kellä olen voi­nut ais­tia pyhän läs­nä­oloa.

Muu­ta­man vuo­den ikäi­nen lapsi on ihail­ta­vaa seu­rat­ta­vaa kaik­ki­voi­pai­suu­den tun­tees­saan. Jos hän on taval­li­sen tur­val­li­sissa olo­suh­teissa kas­va­nut ja rakas­tettu, hänellä on yleensä val­ta­vat mää­rät uskoa kykyi­hinsä. Tai­teel­li­sessa ilmai­sus­saan hän on tuore, nopea­liik­kei­nen ja tuot­toisa. Hän ei erot­tele tai­detta omaksi toi­min­naksi vaan se on yksin­ker­tai­sesti osa ole­mista. Moni tai­tei­lija tavoit­te­lee pari­vuo­ti­aan ihmi­se­na­lun alku­voi­maa ilmai­sus­saan. Tai­teilu ja luova toi­minta on siis sisään­ra­ken­nettu lei­kin ja ihmet­te­lyn yhdis­telmä meissä. Sillä on tut­ki­tusti laaja-​alaisia myön­tei­siä vai­ku­tuk­sia hyvin­voin­nille. Tai­teella  ja kult­tuu­ri­toi­min­nalla on todettu vahva yhteys hyvänä koet­tuun ter­vey­teen, parem­paan työ­ky­kyyn ja hyvän elä­män koke­muk­siin. Tai­teen kieli on tun­tei­den kieli ja se voi vapaut­taa psyyk­kistä ener­giaa, joka aiem­min on kulu­nut tun­tei­den tor­ju­mi­seen ja sisäi­siin jän­nit­tei­siin. Yhteis­kun­nas­samme on käyn­nissä ja vireillä run­sas määrä kär­ki­hank­keita, joissa yhä ene­ne­västi luo­daan raken­teita hyvin­voin­nin edis­tä­mi­selle tai­teen ja kult­tuu­rin kei­noin.  

Opis­ke­luai­koi­nani ulko­mailla toi­min vapaa­eh­toi­sena mie­len­ter­veys­kun­tou­tu­jien tai­de­pa­jalla. “Art room” oli kai­kille kun­tou­tu­jille avoinna oleva tai­de­tila, johon sai tulla ja tehdä kuva­tai­detta oman jak­sa­mi­sen ja mie­len­kiin­non mukaan esillä ole­villa väli­neillä ja tek­nii­koilla. Alkuai­koina en ymmär­tä­nyt, mitä minun piti pajalla oikeas­taan tehdä, koska minusta siellä ei juu­ri­kaan ollut mitään teke­mistä. Kun­tou­tu­jat tuli­vat omia aiko­jaan, jot­kut samoja jut­tuja jutel­len vii­kosta toi­seen, toi­set ter­veh­ti­mättä ja sul­keu­tu­neina. Köm­pe­lösti kier­sin tilassa työ­pis­teeltä ja maa­lauk­selta toi­selle ja yri­tin kek­siä hie­man jutun juurta jokai­sen pai­kal­lao­li­jan kanssa. Tun­sin oloni tur­haksi ja vai­vaan­tu­neeksi. Vähi­tel­len vähen­sin puhetta ja aloin enim­mäk­seen tark­kailla pajalla kävi­jöi­den tai­teen teke­mistä ja työs­tää omia kuvi­tus­pro­jek­te­jani luon­nos­kir­jaan. Tur­hau­tu­nei­suu­teni väheni ja aloin oival­taa tai­de­pa­jan toi­min­taa sel­keäm­min. Minusta oli roh­kai­se­vaa nähdä, kuinka sär­ky­neet, pois­sao­le­vat tai seka­vat mie­let etsi­vät ilmai­sul­leen kana­vaa. Mie­tin sitä, kuinka monilla tavoilla tai­teen ja este­tii­kan nälkä pyr­kii meissä eri tavoin rik­ki­näi­sissä esiin. En tiedä, annoinko vapaa­eh­toi­sena lähes­kään niin pal­jon koh­taa­mil­leni ihmi­sille kuin minkä ver­ran itse koke­muk­sesta lopulta opin.

Uskon, että luo­van pro­ses­sin aikana tai ins­pi­roi­vaa tai­de­teosta kat­sel­les­samme tai­teella on kyky hie­no­va­rai­sesti tut­kis­kella, hoi­taa ja paran­taa sisim­päämme. Ehkä vie­rai­lemme sil­loin Kaik­ki­val­ti­aan kanssa samalla tai­de­pa­jalla askar­te­le­massa. Valo valai­see kai­kessa kel­mey­des­sään mar­ras­kui­sena aamuna huo­neen pimeät kol­kat. Tai­teella on kyky löy­tää sisim­män kau­neutta ja ins­pi­raa­tiota kai­paa­via sopu­koita ja tehdä sinne koti.

Kir­joit­taja on opis­kel­lut kuvit­ta­mista ja sosi­aa­lia­laa. Hän tai­tei­lee tällä het­kellä peda­go­gina alle kou­lui­käis­ten parissa ja odot­taa mat­kaa Espan­jan aurin­koon.

Teksti:
Kuvat: Susanna Rajaniemi

Kommentit

:

Jutussa on mukava, hen­ki­lö­koh­tai­nen ”väri”.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?

Wäinö Aal­to­sen museossa on par­hail­laan esillä venä­läi­sen Uskon­to­jen his­to­rian museon kanssa yhteis­työssä toteu­tettu näyt­tely “Taide, uskonto, valta”. Näyt­te­lyssä käsi­tel­lään tai­teen suh­detta sekä maal­li­seen että uskon­nol­li­seen val­lan­käyt­töön monista eri näkö­kul­mista ja esi­tel­lään ylei­sesti eri maa­il­ma­nus­kon­to­jen tai­detta. Pää­paino on enti­sen Neu­vos­to­lii­ton alu­een uskon­noissa, eri­tyi­sesti orto­dok­si­sessa kris­ti­nus­kossa. Tämän kir­joi­tuk­sen poh­jana on ylei­sö­luento, joka jär­jes­tet­tiin museossa 22.9.2016 osana näyt­te­lyn oheis­oh­jel­maa otsi­kolla “Uskonto ja poli­tiikka”.

Uskon­nol­li­nen ajat­telu oli aikai­sem­min kie­tou­tu­nut osaksi yhtei­söl­listä ja poliit­tista toi­min­taa. His­to­rial­li­sessa kat­san­nossa nii­den erot­ta­mi­nen toi­sis­taan on kei­no­te­koista. Vasta moder­nien yhteis­kun­tien myötä uskonto on eriy­ty­nyt omaksi elä­mä­na­lu­eeksi, vaikka sen rajoista edel­leen käy­dään kiis­toja. Uskon­nol­li­sen ja muun elä­män rajat ovat myös eri­lai­sia eri yhteis­kun­nissa.

Uskonto ja poli­tiikka puhut­ta­vat edel­leen myös Suo­messa. Usein kri­tiikki on osu­nut evankelis-​luterilaiseen kirk­koon, mutta viime aikoina eri­tyi­sesti isla­min vas­tus­ta­mi­nen on nous­sut kes­kei­seen ase­maan. Uudet ilmiöt saa­vat pal­jon huo­miota, mutta samalla on kyse myös uuteen tot­tu­mi­sesta. Täten ei ole lai­sin­kaan eri­koista, että monissa var­hai­sem­missa kes­kus­te­luissa käy­tet­tiin lähes samoja argu­ment­teja kuin tämän päi­vän kiis­toissa, vain väit­te­lyn koh­teet vaih­tu­vat. Esi­mer­kiksi nyky­ään arvos­tet­tua Pelas­tusar­mei­jaa vas­tus­tet­tiin anka­rasti sen saa­puessa Suo­meen.

Jako­linja ei kulje ainoas­taan uskon­non ja poli­tii­kan välillä, vaan myös uskon­nol­lis­ten ja poliit­tis­ten toi­mi­joi­den sisällä ja nii­den välillä. Esi­mer­kiksi evankelis-​luterilaisen kir­kon pii­ristä löy­tyy niin myön­tei­sesti kuin kiel­tei­sesti aikamme poliit­ti­siin kysy­myk­siin suh­tau­tu­via pii­rejä. Nykyi­nen kes­kus­telu samaan suku­puolta ole­vien avio­lii­tosta on hyvä esi­merkki, sillä se jakaa niin poliit­ti­set kuin uskon­nol­li­set toi­mi­jat eri lei­rei­hin. Kovim­mat vas­tus­ta­jan pitä­vät yleensä suu­rinta mete­liä.

Mikään yhteis­kunta ei ole täy­sin uskon­nosta vapaa. Val­tiot sään­te­le­vät uskon­nol­li­sia yhtei­söjä monin eri tavoin. Usein enem­mis­tö­us­kon­toa tue­taan ja vähem­mis­tö­us­kon­to­jen ase­maan han­ka­loi­te­taan. Suo­messa monia uskon­toja tue­taan talou­del­li­sesti ja enem­mis­tö­kir­kon äänellä on vai­ku­tusta poliit­tis­ten pro­ses­sien ohjau­tu­mi­seen esi­mer­kiksi kou­luo­pe­tuk­seen ja hau­taus­toi­meen liit­ty­vissä asioissa.

Suo­messa uskon­toja ei val­tion toi­mesta vai­nota, mutta nii­den toi­min­nalle ase­te­taan rajoja. Epäi­lyt­tä­väksi koet­tua uskon­toja pyri­tään monin eri tavoin nor­ma­li­soi­maan. Esi­mer­kiksi huoli suo­ma­lais­ten mus­li­mien radi­ka­li­soi­tu­mi­sesta on joh­ta­nut pyr­ki­myk­seen osal­lis­taa isla­mi­sia yhtei­söjä ja ottaa ne mukaan radi­ka­li­saa­tiota vas­tus­ta­vaan kamp­pai­luun. Yhtei­söt pää­se­vät lähem­mäksi yhteis­kun­nal­lista pää­tök­sen­te­koa, kun ne suh­tau­tu­vat myö­tä­mie­li­sesti val­tion int­res­sei­hin.

Taide on yksi tär­keä areena uskon­non ja poli­tii­kan suh­teen tar­kas­te­lulle. Suuri osa his­to­rial­li­sesta tai­teesta on uskon­non sävyt­tä­mää, mutta yhteis­kun­tien muut­tuessa myös suh­tau­tu­mi­nen uskon­toi­hin on muut­tu­nut. Koti­mai­sesta lähi­his­to­riasta voi­daan mai­nita kiista Harro Kos­ki­sen Sikamessias-​teoksesta (v. 1969), josta tai­tei­lija sai juma­lan­pilk­ka­tuo­mion. Tuo­reessa muis­tissa on myös tans­ka­lai­sen Jyllands-​Postenin pro­vo­kaa­tiona jul­kai­se­mat Muhammed-​pilakuvat vuo­delta 2005, joka johti laa­jaan kan­sain­vä­li­seen kes­kus­te­luun ilmai­sun­va­pau­desta.

Taide, uskonto ja valta -näyt­te­lyssä esillä ole­vat teok­set tuo­vat esiin uskon­non moni­ker­rok­si­suu­den Venä­jän ja Neu­vos­to­lii­ton his­to­riassa. Venä­jällä uskonto legi­ti­moi val­lan­käyt­töä, kun taas Neu­vos­to­lii­tossa sitä vas­taan hyö­kät­tiin. Näyt­te­lyn teok­set osoit­ta­vat monin tavoin uskon­non todel­li­sia ja väi­tet­tyjä yhteyk­siä poliit­ti­seen val­lan­käyt­töön. Jul­mat pila­ku­vat vähem­mis­tö­us­kon­noista ja papis­tosta osoit­ta­vat millä tavoin eri ihmis­ryh­miä lei­mat­tiin uskon­non avulla. Vas­taa­vasti hal­lit­si­joi­den ja hen­gel­lis­ten voi­mien liitto kuvaa maal­lista val­taa osana laa­jem­paa yhteis­kun­ta­jär­jes­tystä.

Uskon­non ja poli­tii­kan suh­tee­seen tul­lee myös jat­kossa liit­ty­mään monen­lai­sia kiis­toja. Ne on hyvä nähdä luon­nol­li­sena osana yhteis­kun­nal­lista muu­tosta, jossa poh­di­taan hyväk­syt­tä­vän ja tuo­mit­ta­van välistä liik­ku­vaa raja­pin­taa. Kiis­to­jen osa­puo­let saa­vat nimensä his­to­rian kir­joi­hin, samalla kun suuri osa väes­töä käsit­te­lee näi­den debat­tien kautta omaa suh­det­taan tun­teita herät­tä­viin ja monia kos­ket­ta­viin tee­moi­hin.

Kir­joit­taja on filo­so­fian toh­tori ja uskon­to­tie­teen dosentti, joka työs­ken­te­lee Siir­to­lai­suusins­ti­tuu­tin joh­ta­jana. Näyt­tely “Taide, uskonto, valta” on esillä Wäinö Aal­to­sen museossa Turussa 15.9.11.12.2016. www.turku.fi/waino-aaltosen-museo

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Vil­jan tähkä ja sie­men esiin­ty­vät usein niin Van­hassa kuin Uudessa tes­ta­men­tis­sa­kin. Eri­tyi­sen useasti ne mai­ni­taan Jee­suk­sen ver­tauk­sissa. Ei siis liene yllät­tä­vää, että tähkä on ylei­nen myös kuva-​aiheena kirk­ko­teks­tii­leissä, kuten saar­na­tuo­lin kir­ja­lii­nassa ja luku­pul­pe­tin edus­vaat­teessa unoh­ta­matta muuta kirk­ko­tai­detta.

Sie­me­nen pudo­tessa maa­han se kuo­lee ja tuot­taa täh­kän ja sen myötä sadon, uuden elä­män. Sie­men kuvas­taa toi­voa ja uutta mah­dol­li­suutta sekä kas­vua. Vilja ja leipä toi­mi­vat Juma­lan sanan ja evan­ke­liu­min ver­taus­ku­vana. Veh­nää on myös pidetty Juma­lan huo­len­pi­don ja hyvyy­den sym­bo­lina. Kuten psal­missa 81 jakeessa 17 tode­taan: “Mutta kan­saansa hän ruok­kisi par­haalla nisulla; minä ravit­si­sin sinua huna­jalla kal­liosta.”

Lei­pää ei muu­toin­kaan Van­han tes­ta­men­tin aikana pidetty itses­tään­sel­vyy­tenä. Ihmi­set ymmär­si­vät ne monet työ­vai­heet, jotka vaa­di­taan sii­hen, että sie­me­nestä saa­daan lei­pää pöy­tään. Jee­sus­kin kiitti lei­västä ruok­kies­saan kan­saa ja myös aset­taes­saan ehtool­lista. Hän puhui itses­tään elä­män lei­pänä, jota syö­mällä ei kos­kaan tule nälkä. ”Minä olen elä­män leipä, […] se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­sesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruu­miini.” (Joh. 6: 48, 51) Hänen opet­ta­mas­saan Isä mei­dän -rukouk­sessa pyy­de­tään joka­päi­väistä lei­pää, millä tar­koi­te­taan sekä päi­vit­täistä ruo­kaa että hen­gel­listä ravin­toa eli Juma­lan sanaa.

Kylvö, kasvu ja sadon­kor­juu. Syn­tymä, elämä ja kuo­lema. Vil­jassa voi­daan nähdä koko ihmi­sen elä­män­kaari. Sie­men kuvas­taa Juma­lan sanaa, kyl­vä­mi­nen sanan julis­ta­mista, eri­lai­set kyl­vö­maat kuvas­ta­vat ihmis­ten eri­laista suh­tau­tu­mista kuu­le­maansa ja sato kuvaa sanan vai­ku­tusta ihmis­ten elä­mässä. Täh­kään ja jyvään liit­tyy rikas sym­bo­liikka, joka voi par­haim­mil­laan muis­tut­taa ja herät­tää kat­so­jaa poh­ti­maan sen mer­ki­tystä ja sano­maa yksin­ker­tai­sen, mutta tutun muo­don kautta, joka on kon­kreet­ti­sesti joka päivä läsnä lei­vässä ja kris­ti­tyille myös lei­vän hen­gel­li­sessä mer­ki­tyk­sessä. Aja­tus, että sie­me­nen kuo­lema on vält­tä­mä­tön, jotta se voi tuot­taa sadon viit­taa hyvin suo­rasti Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­maan ja hänen lah­joit­ta­maansa uuteen elä­mään häneen usko­ville ihmi­sille. Kuo­lema ei siis kris­til­li­sen uskon mukaan ole elä­män loppu, vaan pikem­min­kin alku ian­kaik­ki­sesti jat­ku­valle elä­mälle tai­vaassa. Täh­kässä kas­vaa siis pie­niä toi­von sym­bo­leita, jyviä.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Liisa Väi­sä­nen, 2011: Kris­til­li­set sym­bo­lit. Ikkuna pyhään.

Liisa Väi­sä­nen, 2015: Mitä sym­bo­lit ker­to­vat. Tai­detta pin­taa syvem­mältä.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?