Aarreaitta

Kris­til­li­nen Tai­de­seura ry on Suo­men yhdis­tys­re­kis­te­rin ensim­mäi­nen yhdis­tys, ja se viet­tää tänä keväänä 100-​vuotisjuhliaan. Tai­de­seu­ran tavoit­teet ovat yhä samat kuin sata vuotta sit­ten: herät­tää tai­de­har­ras­tusta kris­ti­nus­kon hen­gessä sekä edis­tää kris­til­li­sen tai­teen leviä­mistä ja tun­ne­tuksi teke­mistä.

Kris­til­li­nen Tai­de­seura perus­tet­tiin sata vuotta sit­ten tam­mi­kuussa 1919 tuo­maan kirk­koi­hin ja seu­ra­kun­nan tiloi­hin tai­detta ja kas­vat­ta­maan kan­san ”tai­de­ais­tia”. Toi­min­taan kuu­lui esi­mer­kiksi esi­tel­mä­mat­koja, opin­to­ker­hoja ja eri­lai­sia muita tai­de­ti­lai­suuk­sia ympäri maata.

Kris­til­li­sen Tai­de­seu­ran juh­la­kir­jan kir­joit­ta­jia. Kuva: Markku Pih­laja.

Tai­de­seura syn­tyi Hel­sin­gissä, mutta laa­jeni pian jäse­nyh­dis­tyk­sinä ja ker­hoina eri puo­lille Suo­mea. Yhdis­tyk­sen juh­la­vuo­den tie­dot­teessa tode­taan, ettei kukaan perus­ta­jista voi­nut alkuai­koina uskoa, miten nopeasti Kris­til­li­sen Tai­de­seu­ran aate leviäisi kan­sa­lais­so­dan repi­mässä maassa. Kuu­kausi yhdis­tyk­sen perus­ta­mi­sen jäl­keen puheen­joh­taja Hilja Haahti teki esi­tel­mä­mat­kat Jyväs­ky­lään ja Vii­pu­riin. Vuonna 1920 pidet­tiin kaik­ki­aan 58 esi­tel­mää, joista suu­rin osa suun­tau­tui maa­seu­dulle. Kuu­lui­sana kir­jai­li­jana, ja pro­fes­so­rin rou­vana, Haah­tilla oli mah­dol­li­suus osal­lis­tua myös eri­lai­siin edus­tus­ti­lai­suuk­siin, joissa hänelle oli luon­te­vaa rek­ry­toida uusia jäse­niä. Kaksi vuotta toi­min­nan alka­mi­sesta jäse­niä oli jo 900.

Alku­vuo­si­kym­men­ten eri­tyi­senä ansiona voi­daan pitää ahke­raa työtä kirk­ko­jen ja hau­taus­mai­den kau­nis­ta­mi­seksi, sillä yhdis­tys tar­josi asiantuntija-​apua seu­ra­kun­nan tilo­jen suun­nit­te­luun.  Vähi­tel­len nämä teh­tä­vät jäi­vät seu­ra­kun­tien vas­tuulle ja Tai­de­seu­rassa kes­ki­tyt­tiin suo­ma­lai­sen kris­til­li­sen tai­teen tuke­mi­seen muilla tavoin. Sen rooli kris­ti­nus­kon ja tai­teen väli­sen suh­teen etsi­jänä koros­tui, mikä oli alusta saakka ollut tär­keä tavoite. Kysyt­tiin, sopiko taide kris­ti­tylle ja toi­sin­päin: sopiko kris­til­li­syys tai­tei­li­jalle.

Sata­vuo­ti­aan yhdis­tyk­sen juh­la­kirja jul­kis­tet­tiin Marian­päi­vänä Hel­sin­gissä. Kuva: Eliisa Iso­niemi.

Perus­taja ja puheen­joh­taja Hilja Haah­tin vaa­ti­mus siitä, että ”kris­ti­tyt on saa­tava käsit­tä­mään vel­vol­li­suu­tensa tai­detta koh­taan, tai­tei­li­jat vel­vol­li­suu­tensa itse­ään, lähim­mäi­si­ään ja Juma­laa koh­taan”, on toteu­tu­nut. Kuluva aika haas­taa Kris­til­li­sen Tai­de­seu­ran jäse­niä uuden­lai­siin teh­tä­viin.

Kris­til­li­nen Tai­de­seura toimi ja toi­mii edel­leen ”kris­ti­nus­kon hen­gessä” niin kuin sen teh­tävä sata vuotta sit­ten mää­ri­tel­tiin. Nykyi­sin se on val­ta­kun­nal­li­nen kes­kus­seura, johon kuu­luu muun muassa kris­tit­ty­jen tai­tei­li­joi­den yhdis­tys CAF (Chris­tian Artists Fin­land). Lisäksi Tai­de­seura jakaa apu­ra­hoja tai­tei­li­joille Kris­til­li­sen tai­de­sää­tiön kautta. Vuo­desta 1975 alkaen on jul­kaistu ker­ran vuo­dessa ilmes­ty­vää Ars Magna -leh­teä, jossa käsi­tel­lään Luo­jan ja ihmi­sen luo­vuu­den “suurta tai­detta” tai “suurta tai­toa”.

Pyh­tään kir­kon alt­ta­ri­vaate, teks­tii­li­tai­tei­lija Helena Vaari, 2016. Ars Magna -leh­den kan­si­kuva. Kuva: Johan­nes Wiehn.

Juh­la­vuo­den kun­niaksi  Tai­de­seura on jul­kais­sut kir­jan Ikku­nasta näkee ulos ja sisälle. Tai­teen pol­kuja 1919–2019. Siinä musiikki, tanssi, kuva­taide, teat­teri, runous, elo­kuva, käsi­työ­taide, tai­de­teol­li­suus, ark­ki­teh­tuuri ja mitä moni­nai­sim­mat tai­teen ilmai­sun muo­dot saa­vat puhu­tella nyky­lu­ki­jaa. Kir­joit­ta­jat ovat tie­teen ja tai­teen tun­ti­joita. Hei­dän artik­ke­linsa valot­ta­vat kris­til­li­syy­den ase­maa tai­teessa, kult­tuu­rissa ja yhteis­kun­nassa.

Juh­la­kirja jul­kais­tiin Marian­päi­vänä 24.3.2019 temp­pe­li­au­kion kir­kossa jär­jes­te­tyssä 100-​vuotisjuhlassa. Yhtei­sen mes­sun lisäksi juh­laan kuu­lui Kari Tikan sävel­lyk­sen kan­tae­si­tys. Prima Intenzione – luo­vuu­den esiin pur­kau­tu­mi­nen tässä ajassaon pieni kan­taatti bari­to­nille, kuo­rolle ja jousille. Solis­tina esi­tyk­sessä toimi Esa Ruut­tu­nen. Juh­la­vuo­den ohjelma jat­kuu vielä lop­pu­vuo­desta, kun Kir­kon talossa jär­jes­te­tään juh­la­se­mi­naari 1.11.2019.

Prima Intenzione -kan­tae­si­tys. Kuva: Markku Pih­laja.

Lisää Kris­til­li­sestä Tai­de­seu­rasta: www.kristillinentaideseura.fi

Teksti:
Kuvat: Markku Pihlaja, Eliisa Isoniemi ja Johannes Wiehn

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?

Illu­mi­na­ted manusc­ripts are one of the grea­test trea­su­res to come out of the medie­val era. Their vibrant pages, alive with glowing colour and gold leaf have ins­pi­red and cap­ti­va­ted mil­lions of people throug­hout the cen­tu­ries. In today’s world of mass pro­duc­tion and com­pu­ter gene­ra­ted ima­ges, the idea of a handw­rit­ten book deco­ra­ted with ele­gant minia­ture pain­tings, and glit­te­ring with gold is both delight­ful and enc­han­ting to the modern rea­der.

There is a magic and mys­tery to these precious books. They are a place where spi­rit and mat­ter meet amidst the enig­ma­tic sym­bo­lism and exqui­site detail. They are a celebra­tion of life as evi­denced by the rich­ness of design, colour and won­der­ful port­rayal of medie­val life. They are also a celebra­tion of Light – the uni­ver­sal Divine energy that imbues all life, through their use of gold leaf that shi­nes as the page is tur­ned, reflec­ting the smal­ler light of the sun or candle. 

Howe­ver, as beau­ti­ful as these books were…there was also a sha­dow side to them. The medie­val church used them as a very power­ful source of indoct­ri­na­tion and mind cont­rol. It was vital to the clergy’s exis­tence to ensure that people viewed them as God’s repre­sen­ta­tive on earth. Only they could interpret the word of God. Only they could bridge the percei­ved sepa­ra­tion between God and huma­nity.

It was also vital to con­vince people that they were sin­ners in need of redemp­tion. The church spoke of a ter­ri­fying God who would punish sin­ners by con­dem­ning them into the jaws of Hell to burn for all eter­nity. The manusc­ripts are fil­led with these grim and grap­hic ima­ges.

They con­vinced people that they were born into sin and that Christ sac­ri­ficed him­self on their behalf to appease this ven­ge­ful God. These ima­ges of the cruci­fixion, cons­tantly rein­forced the idea that redemp­tion was only pos­sible through Christ. And the only way to Christ was through the ins­ti­tu­tion of the Church. Any­one who belie­ved anyt­hing cont­rary to the Church’s teac­hings was label­led a here­tic, and usually mur­de­red as an example to others. 

These power­ful visual sym­bols were used to keep most people in a state of ato­ne­ment, guilt, fear and obe­dience; fee­ling small, power­less and discon­nec­ted from the Divine and their true sel­ves. The repercus­sions of all this have pas­sed down through the gene­ra­tions and are still felt keenly today. As a con­sequence, reli­gion has been discar­ded by many lea­ving a deep vacuum and many wounds wit­hin.

Today, in an over ratio­na­lized world where logic reigns supreme, many people long to reach out bey­ond the mundane…and touch somet­hing ext­raor­di­nary. Deep wit­hin, many people are searc­hing for a new path that leads back to the Divine… A path that is devoid of guilt and shame. A path based on uncon­di­tio­nal love not fear. A path where free­dom and explo­ra­tion of all beliefs is not only accep­ted, but encou­ra­ged. A path that res­to­res the balance wit­hin.

Tania Cros­sing­ham: Per­fec­tion.

As a child I was brought up in the folds of the Chris­tia­nity. I loved tal­king to God and sin­ging songs in church. As a young woman I began asking a lot of ques­tions to my church lea­ders. No one could answer my ques­tions des­pite trying seve­ral dif­fe­rent churc­hes. I was hungry to learn more; to unders­tand how life really wor­ked, but reli­gion had not­hing more to offer me. So I left the church, as it no lon­ger met my spi­ri­tual needs. Bur­de­ned with a guilty conscience, I went searc­hing out into the world, tur­ning my back on all that I had belie­ved in. 

In the early 1990s I disco­ve­red the beauty of Illu­mi­na­ted Manusc­ripts and began crea­ting illu­mi­na­tions myself. With no teac­her, I gra­dually deve­lo­ped my skills by stu­dying manusc­ripts and prac­ticing on my own. It was as though I was just remem­be­ring what I already knew how to do. A few years later I began stu­dying eso­te­ric wis­dom in an effort to unders­tand life’s mys­te­ries. At first, the mate­rial for my work was drawn from the work of other aut­hors, or the bible. As I progres­sed along my own spi­ri­tual path, I began to rea­lize that I could con­nect to a great source of wis­dom, and that if I ret­rea­ted into the still­ness, then the ins­pi­red words nee­ded for my work were gif­ted to me. 

My Art became both a pilgri­mage into the int­ri­guing and grace­ful world of medie­val illu­mi­na­ted manusc­ripts, and an odys­sey into the elusive mys­tery of the Self. A deep pas­sion began to grow wit­hin me. I wan­ted to share with people what I had lear­ned from life using the power­ful medium of medie­val illu­mi­na­tions; to create pieces that evol­ved bey­ond Chris­tia­nity with its limi­ta­tions, fears and guilt. I wan­ted to empower people to create their own dia­lo­gue directly with the Divine and con­nect to a dee­per aspect of them­sel­ves. What fol­lows is the mes­sage of my work, with the hope that it will ins­pire you to begin to see your­self in a new Light.

Tania Cros­sing­ham: The Immor­tal Self.

I began to unders­tand that Redemp­tion is not somet­hing that can be pal­med off onto a ’Saviour.’ The Mas­ter Jesus left us many power­ful mes­sa­ges, but his grea­test gift was the example he set for us to fol­low. I believe that he did not want us to deify him, but become like him. He wore the energy of the Christ Conscious­ness and showed us the path to our own enligh­ten­ment. It is now time for Huma­nity to come of age and take res­pon­si­bi­lity for our own actions on an indi­vi­dual level. 

Lear­ning to mas­ter one­self is a vital part of taking on this res­pon­si­bi­lity for our­sel­ves. Being aware of our thoughts as well as our actions is the key to this. The only dif­fe­rence between a mas­ter and a novice is that the mas­ter has made so many more mis­ta­kes and lear­ned from them. Each mis­take is an inc­re­dible oppor­tu­nity, and once unders­tood, a jewel in the crown of self-​mastery. Get­ting it wrong is ok. Jud­ging our­sel­ves a fai­lure just keeps us small. Huma­nity has crea­ted the idea of per­fec­tion and set itself up for per­fect fai­lure every time this impos­sible goal is not met.

The Divine is not a dis­tant, ven­ge­ful dic­ta­tor wai­ting to con­demn us to an eter­nity of bur­ning in Hell, but a loving and com­pas­sio­nate crea­tor; an inner light at the heart of every living being. The path to the Divine and all its wis­dom is crea­ted through our own heart. We do not need a media­tor or an ins­ti­tu­tion to act on our behalf and tell us what to believe.

Tania Cros­sing­ham: Heart Wis­dom.

I see wit­hin so many people a hope­less­ness, a des­pe­rate lon­ging for somet­hing to fill the inner void. This emp­ti­ness can only be fil­led by establis­hing an aut­hen­tic rela­tions­hip with a big­ger pic­ture of our­sel­ves, and a re-​connection with Spi­rit. Sit­ting in silence with an open heart allows this to hap­pen.

The heart car­ries its own intel­li­gence – one of a hig­her cali­ber than the mind. It invi­tes us qui­etly and gently to enter wit­hin its cham­ber. Here awaits our Soul, which has the acqui­red wis­dom of many life­ti­mes. When we con­nect and lis­ten to the heart, the seat of the soul, we are con­nec­ting to a power­ful source of infi­nite wis­dom. Here, the big­ger pic­ture beco­mes appa­rent and life begins to make more sense as the soul whis­pers words from our divine path, gui­ding us on our way with pur­pose.

I also see wit­hin people a nega­tive and dama­ging rela­tions­hip with them­sel­ves. So often in life we are made to feel small and insig­ni­ficant, worth­less and not capable of doing anyt­hing out of the ordi­nary. We start to believe that this is who we are. Howe­ver, not­hing could be furt­her from the truth. Lear­ning to con­nect with our hig­her self opens us up to our true poten­tial and the end­less pos­si­bi­li­ties that offers. Then we may become ext­raor­di­nary beings, with the abi­lity to co-​create wha­te­ver we need to lead ful­fil­ling, joy­ous and pur­po­se­ful lives.

There is an old eso­te­ric saying, “That which is above is as that which is below”; the phy­sical mir­ro­ring the spi­ri­tual. We are made in the image of God, not in a phy­sical sense, but ener­ge­tically. We all carry Divine gifts wit­hin us; the abi­lity to use our will and intel­li­gence to be power­ful crea­tors, show uncon­di­tio­nal love to our­sel­ves and those around us, and live in a balanced state of har­mony and peace. When we make a conscious choice to align our­sel­ves to the Divine wit­hin, then these att­ri­bu­tes can create amazing change in our lives and the world around us.

Stan­ding on the achie­ve­ments of the past, we as a society are reac­hing into the future, see­king new fron­tiers to conquer. Some say that space is the final fron­tier, I say it is conscious­ness. A glo­bal awa­ke­ning is hap­pe­ning all around us, as more and more people feel the need to con­nect with them­sel­ves on a dee­per level, find hea­ling from the past, and rea­lize that they have a part to play in the co-​creation of the future uni­verse. As a species, we need to evolve our conscious­ness to keep pace with a New Era and all that it offers.

I now see my work as an ener­ge­tic bridge between a bygone era and the vibrant and power­ful ener­gies of this New Era. It is about assis­ting people to resolve old issues from the past and move forward into a newly emer­ging world of awa­ke­ning conscious­ness and Divine con­nec­tion.

Tania Cros­sing­ham: As Above, So Below.

The wri­ter is an artist and eso­te­ric mys­tic con­templa­ting life, self and spi­ri­tua­lity.
www.tania-crossingham.com

Teksti:
Kuvat: Tania Crossingham

Kommentit

:

Kes­kus­te­lin Tanian kanssa kir­joi­tusta pyy­täes­säni siitä, kuinka töistä välit­tyy joil­tain osin kriit­ti­nen suh­tau­tu­mi­nen kris­ti­nus­kon ope­tuk­siin - hän otti tämän itse avoi­mesti puheeksi. Aiheel­li­nen kes­kus­telu, vaikka Aar­re­aitta onkin eku­mee­ni­nen, eikä tavoite ole edus­taa esi­mer­kiksi vain yhtä kirk­ko­kun­taa, vaan käsi­tellä kris­til­li­sen kuva­tai­teen kent­tää mah­dol­li­sim­man laa­jasti. Minusta on kiin­nos­ta­vaa, kuinka Tania poh­jaa työnsä suo­raan kris­til­li­seen kir­jan­ku­vi­tus­pe­rin­tee­seen, tekee siitä oman tul­kin­tansa ja kuvaa sen avulla omia hen­gel­li­siä koke­muk­si­aan. Uskon myös, että jokai­nen voi rikas­tua töi­den välit­tä­mästä vil­pit­tö­mästä totuu­den etsin­nästä, itse­tut­kis­ke­lusta ja rau­hasta.

Minua kiin­nos­taisi kuulla myös luki­joi­den mie­li­pi­teitä!

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Omena on vakiin­tu­nut hyvän ja pahan tie­don puun hedel­män  kuvaksi kris­til­li­sessä kuva­tai­teessa ja popu­laa­ri­kult­tuu­rissa. Tosin, jos hyvän ja pahan tie­don puu tul­ki­taan ver­taus­ku­val­li­sesti, sen hedelmä voisi olla yhtä lailla mikä tahansa asia, joka tar­joaa tie­toa. Raa­ma­tus­ta­kaan ei löydy ome­na­tul­kin­nalle suo­ria perus­teita. Hie­ro­ny­mok­sen Vul­ga­tassa lati­nan­kie­li­nen sana ”malum” kui­ten­kin tar­koit­taa sekä pahaa että ome­naa – kak­sois­mer­ki­tys ker­too, että sym­boli on vanha.

Kris­til­li­sessä kuvas­tossa omput alkoi­vat domi­noida kes­kia­jan lopulla, vaikka aiem­min hyvän ja pahan tie­don puun hedelmä kuvat­tiin useim­mi­ten vii­ku­nana. Jee­suk­sen kädessä kuvat­tuna ome­nalla vii­ta­taan syn­nin kan­ta­mi­seen ja sovit­ta­mi­seen, kuten esi­mer­kiksi Lucas Cra­nac­hin maa­lauk­sessa Neit­syt ja lapsi.

Nyky­ään­kin ome­nalla kuva­taan usein viet­te­lyk­siä, syn­tiä ja syn­tiin­lan­kee­musta. Melko tuo­reena esi­merk­kinä tulee mie­leen Dome Karu­kos­ken elo­kuva Kiel­letty hedelmä (2009), jossa les­ta­dio­laiyh­tei­sössä kas­va­neet nuo­ret läh­te­vät Hel­sin­kiin etsi­mään itse­ään. Tytöt kyläi­le­vät liik­keestä eron­neen, paheel­li­sena pide­tyn Eeva-​isosiskon luona, joka hou­kut­te­lee mais­ta­maan ome­nasta teh­tyä sii­de­riä.

Tie­tois­kun poh­jana on käy­tetty Sanansaattaja-​lehden (11/​2018) Tyhmä kysy­mys -pals­talle kir­joit­ta­maani vas­tausta kysy­myk­seen “Miksi kiel­letty hedelmä kuva­taan aina  ome­nana, vaikka Raa­ma­tussa ei ole mää­ri­telty, mistä hedel­mästä on kyse?”

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Ilpo Kari Raa­ma­tun­lu­ki­jain Lii­ton sivuilla:
https://rll.fi/2017/11/minka-puun-hedelman-eeva-soi/

Liisa Väi­sä­nen Kirkko ja kau­punki -leh­dessä:
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/symbolit-selviksi-5-5-ome-1

Pentti Lem­piäi­nen, 2006: Kuvien kieli Ver­taus­ku­vat uskossa ja elä­mässä

Teksti:
Kuvat: www.pexels.com/photo/four-red-apple-fruits

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?