Aarreaitta

Vil­jan tähkä ja sie­men esiin­ty­vät usein niin Van­hassa kuin Uudessa tes­ta­men­tis­sa­kin. Eri­tyi­sen useasti ne mai­ni­taan Jee­suk­sen ver­tauk­sissa. Ei siis liene yllät­tä­vää, että tähkä on ylei­nen myös kuva-​aiheena kirk­ko­teks­tii­leissä, kuten saar­na­tuo­lin kir­ja­lii­nassa ja luku­pul­pe­tin edus­vaat­teessa unoh­ta­matta muuta kirk­ko­tai­detta.

Sie­me­nen pudo­tessa maa­han se kuo­lee ja tuot­taa täh­kän ja sen myötä sadon, uuden elä­män. Sie­men kuvas­taa toi­voa ja uutta mah­dol­li­suutta sekä kas­vua. Vilja ja leipä toi­mi­vat Juma­lan sanan ja evan­ke­liu­min ver­taus­ku­vana. Veh­nää on myös pidetty Juma­lan huo­len­pi­don ja hyvyy­den sym­bo­lina. Kuten psal­missa 81 jakeessa 17 tode­taan: “Mutta kan­saansa hän ruok­kisi par­haalla nisulla; minä ravit­si­sin sinua huna­jalla kal­liosta.”

Lei­pää ei muu­toin­kaan Van­han tes­ta­men­tin aikana pidetty itses­tään­sel­vyy­tenä. Ihmi­set ymmär­si­vät ne monet työ­vai­heet, jotka vaa­di­taan sii­hen, että sie­me­nestä saa­daan lei­pää pöy­tään. Jee­sus­kin kiitti lei­västä ruok­kies­saan kan­saa ja myös aset­taes­saan ehtool­lista. Hän puhui itses­tään elä­män lei­pänä, jota syö­mällä ei kos­kaan tule nälkä. ”Minä olen elä­män leipä, […] se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­sesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruu­miini.” (Joh. 6: 48, 51) Hänen opet­ta­mas­saan Isä mei­dän -rukouk­sessa pyy­de­tään joka­päi­väistä lei­pää, millä tar­koi­te­taan sekä päi­vit­täistä ruo­kaa että hen­gel­listä ravin­toa eli Juma­lan sanaa.

Kylvö, kasvu ja sadon­kor­juu. Syn­tymä, elämä ja kuo­lema. Vil­jassa voi­daan nähdä koko ihmi­sen elä­män­kaari. Sie­men kuvas­taa Juma­lan sanaa, kyl­vä­mi­nen sanan julis­ta­mista, eri­lai­set kyl­vö­maat kuvas­ta­vat ihmis­ten eri­laista suh­tau­tu­mista kuu­le­maansa ja sato kuvaa sanan vai­ku­tusta ihmis­ten elä­mässä. Täh­kään ja jyvään liit­tyy rikas sym­bo­liikka, joka voi par­haim­mil­laan muis­tut­taa ja herät­tää kat­so­jaa poh­ti­maan sen mer­ki­tystä ja sano­maa yksin­ker­tai­sen, mutta tutun muo­don kautta, joka on kon­kreet­ti­sesti joka päivä läsnä lei­vässä ja kris­ti­tyille myös lei­vän hen­gel­li­sessä mer­ki­tyk­sessä. Aja­tus, että sie­me­nen kuo­lema on vält­tä­mä­tön, jotta se voi tuot­taa sadon viit­taa hyvin suo­rasti Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­maan ja hänen lah­joit­ta­maansa uuteen elä­mään häneen usko­ville ihmi­sille. Kuo­lema ei siis kris­til­li­sen uskon mukaan ole elä­män loppu, vaan pikem­min­kin alku ian­kaik­ki­sesti jat­ku­valle elä­mälle tai­vaassa. Täh­kässä kas­vaa siis pie­niä toi­von sym­bo­leita, jyviä.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Liisa Väi­sä­nen, 2011: Kris­til­li­set sym­bo­lit. Ikkuna pyhään.

Liisa Väi­sä­nen, 2015: Mitä sym­bo­lit ker­to­vat. Tai­detta pin­taa syvem­mältä.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Kaikki ihmi­set ovat poh­jim­mil­taan luo­via. Jumala on Luo­jamme ja hän on luo­vuu­den lähde. Jol­lain tavalla tämä sama luo­vuus on annettu meil­le­kin. Aina kun luomme uutta olemme tämän saman ihmeen äärellä.

Merk­kejä Juma­lan luo­vuu­desta ei tar­vitse etsiä kau­kaa. Maa­il­man­kaik­keu­desta löy­tyy tuhan­sia täh­tiä ja oma mik­ro­kos­mok­semme on yltä päältä täynnä ihmeitä. Minä pidän luon­nossa käve­lystä ja her­kul­li­sesta ruu­asta. Näistä naut­ti­mi­nen aut­taa minua luo­maan. Sanoi­sin että luo­mi­seen ja tai­teen teke­mi­seen riit­tää se, että tut­kii ja ihmet­te­lee tätä maa­il­man­kaik­keutta ja sit­ten kir­joit­taa tai maa­laa siitä mitä kokee.

Miksi sit­ten luo­mi­nen on välillä niin vai­keaa? Koti on sot­kussa ja imuri lojuu vaa­te­pi­non alla. Arki rul­laa ja luo­vuus näi­vet­tyy, jos en ole varo­vai­nen. Olisi teh­tävä valinta itseni hyväksi. Luo­vuus on tär­keää ja panos­tan siksi juuri nyt kir­joit­ta­mi­seen tai läh­den maa­laa­maan. Sot­kut eivät saa sel­vitä voit­ta­jina tässä elä­mässä.

Luo­vuus on myös leik­ki­mistä. Aikuis­ten voi olla vai­kea tehdä tai­detta. Klii­ni­nen logiikka ja dynaa­mi­nen las­kel­mointi eivät kanna pit­källe luo­vuu­den maa­il­massa. Inno­vaa­tio on kau­nis uudis­sana, mutta se kumi­see tyh­jyyt­tään ilman leik­ki­mie­li­syyttä. Olkaa las­ten kal­tai­sia, sanoi Jee­sus. Ja mikä onkaan parasta mitä lap­sen mie­lessä liik­kuu? Lap­si­han leik­kisi kai­ket päi­vät, jos vaan voisi.

Lei­kille on annet­tava tilaa, kas­vua­lus­taa ja leluja. Öljy­vä­rit, kan­kaan­pa­la­set tai pie­net kivet ran­nalta ovat leluja, joilla aikui­nen­kin voi leik­kiä. Vapaa­mie­li­syys vaa­tii hive­nen roh­keutta ja kokei­lun­ha­lua ja ennen kaik­kea omien hul­lu­jen ideoi­den kuun­te­le­mista.

Itse­kriit­ti­syys ja aja­tuk­set: “Ei tätä kan­nata tehdä. Tämä on ihan tyhmä”, ovat todel­li­suu­dessa ainoa este luo­vuu­delle. Kaikki nämä juon­tu­vat kai epä­on­nis­tu­mi­sen pelosta. Yri­tämme niin kovin olla kaa­tu­matta, ettemme opi ikinä käve­le­mään.

Kaik­kein tär­keintä on siis epä­on­nis­tu­mi­sen hyväk­sy­mi­nen. Uuden kek­si­mi­nen on hyppy tun­te­mat­to­maan. Tie­de­mie­het kokei­le­vat teo­rioi­taan ja kaa­vo­jaan monien tur­hien yri­tys­ten uhal­la­kin. Onnis­tu­mi­sesta ei ole takuita. Luo­vuu­dessa epä­on­nis­tu­mi­sen riski on vält­tä­mä­tön. Samaa kaa­vaa tois­ta­malla ei kek­sitä uutta lää­kettä, eikä uutta lau­lua sävel­letä.

Hie­nointa kris­tit­tynä tai­tei­li­jana olossa on se, että luo­vuu­den­kin voi antaa Juma­lan käsiin. Hänellä riit­tää lah­joja ja ideoita meille jaet­ta­vaksi. Itseä ja tai­detta voi kat­soa rak­kau­della ja hyväk­sy­vin sil­min ja rukoilla roh­keutta leik­kiä enem­män.

Kir­joit­taja on kuva­tai­tei­lija, joka tällä het­kellä opis­ke­lee myös ani­maa­tiota. Hän kuu­luu mm. Tehonrakentajat-​ryhmään ja on kiin­nos­tu­nut eri­tyi­sesti rosoi­sesta kau­neu­desta ja van­hoista puu-​ukkeleista enti­sai­ko­jen kir­koissa.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Ank­kuri on kris­til­li­sen toi­von ver­taus­kuva. Usko ja toivo kan­ta­vat yli kuo­le­man yhtä var­masti kuin tukeva ank­kuri pitää lai­van tur­val­li­sesti pai­kal­laan myrs­ky­säässä.

Ank­ku­ria voi­daan pitää yhtenä var­hai­sim­mista ja tär­keim­mistä kris­til­li­sistä sym­bo­leista. Sen käyttö oli alku­kir­kossa jopa ris­tiä suo­si­tum­paa, ja moni­tul­kin­tai­sena se oli vai­no­jen aikaan myös tur­val­li­sempi vaih­toehto. Epäi­le­mättä ris­tin käyttö saa­tet­tiin tuol­loin kokea muu­ten­kin liian räi­keänä, oli­han kuo­le­man­ran­gais­tus ris­tiin­nau­lit­se­malla vielä pit­kään käy­tössä. Lisäksi monen ope­tus­lap­sista ker­ro­taan olleen kalas­taja, joten ank­kuri oli tuttu ja helppo sym­boli omak­sut­ta­vaksi.

Meren­käyn­tiin liit­ty­vää sanas­toa käy­te­tään pal­jon Raa­ma­tussa, niin Van­hassa kuin Uudes­sa­kin tes­ta­men­tissa, joten on luon­te­vaa, että merenkäynti-​aiheinen kuvasto on vas­taa­vasti laa­jalti adap­toi­tu­nut kris­til­li­seen kuva­kult­tuu­riin.

Jos ank­ku­ri­sym­bo­lin pur­kaa osiin, se koos­tuu ris­tistä ja kaa­resta. Risti on muis­tu­tus kris­ti­nus­kon toi­vosta, sovi­tus­kuo­le­masta. Kaari taas tuo mie­leen sateen­kaa­ren, joka on jo Nooan päi­vistä muis­tut­ta­nut Juma­lan rak­kau­desta ja hyvistä lupauk­sista – myös se lupaa tur­vaa syvistä vesistä ja kaa­ok­seen huk­ku­mi­sesta, kuten ank­ku­ri­kin.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Chris­tia­nity Today -artik­keli, 2008: What is the ori­gin of the anc­hor as a Chris­tian sym­bol, and why do we no lon­ger use it?

christianitytoday.com/anchor

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist ja Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?