Aarreaitta

Kir­kon alt­ta­rille ase­tet­tu­jen kuk­kien käy­tössä ja valin­nassa on kir­kol­li­sia perin­teitä. Kuten muut­kaan kirk­ko­ti­laa koris­ta­vat teks­tii­lit tai kalus­teet, ne eivät ole vain koris­tuk­sia, vaan muis­tut­ta­vat ja sym­bo­loi­vat uskon eri ulot­tu­vuuk­sia. Alt­ta­ri­ku­kat muun muassa muis­tut­ta­vat Juma­lan luo­mis­työn kau­neu­desta ja huo­len­pi­dosta. Tämän vuoksi alt­ta­rille ei sovi lait­taa esi­mer­kiksi muo­vi­kuk­kia tai ruuk­ku­kas­veja, joita on tar­koi­tus kas­tel­len pitää hen­gissä, sillä kuk­kien teh­tävä on myös muis­tut­taa elä­män hau­rau­desta ja katoa­vai­suu­desta sekä Kris­tuk­sen uhri­kuo­le­masta. On hyvin taval­lista, että kukat jäte­tään myös juma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen alt­ta­rille muis­tut­ta­maan kir­kossa myö­hem­min vie­rai­le­via sano­mas­taan.

Kuk­ka­la­jeilla ja nii­den väreillä on omat sym­bo­li­set mer­ki­tyk­sensä, mutta nii­den valin­nassa ei ole pakol­lista seu­rata kirk­ko­py­hän litur­gista väriä. Esi­mer­kiksi kesällä on taval­lista, että suo­si­taan luon­non­kuk­kia ja täl­löin värin seu­raa­mi­nen ei vält­tä­mättä ole edes mah­dol­lista. Litur­gi­sen värin ja kuk­kien yhteen­so­pi­vuutta tulee kui­ten­kin miet­tiä valin­taa teh­dessä. Osa seu­ra­kun­nista antaa mie­lel­lään myös seu­ra­kun­ta­lais­ten tuoda alt­ta­rille kuk­kia esi­mer­kiksi omasta puu­tar­has­taan, täl­löin asiasta sovi­taan erik­seen sun­tion kanssa.

Kuk­kien sym­bo­li­set mer­ki­tyk­set ovat mie­len­kiin­toi­sia ja kris­ti­nusko on osit­tain anta­nut kukille ympä­röi­västä kult­tuu­rista poik­kea­via mer­ki­tyk­siä. Nar­sissi kuvas­taa kuk­ki­mi­sa­jan­koh­dan vuoksi ylös­nouse­musta ja toi­voa, kun taas tulp­paani muis­tut­taa muo­dol­laan Kris­tuk­sen kär­si­myk­sen mal­jaa. Paas­ton aikana kuk­kia ei vält­tä­mättä ole esillä lain­kaan, koska alt­tari halu­taan pitää korut­to­mana, mutta esi­mer­kiksi pit­kä­per­jan­taina käy­te­tään viittä punaista ruusua tai orjan­tap­pu­rak­ruu­nua.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Pentti Lem­piäi­nen: Kuvien kieli – Ver­taus­ku­vat uskossa ja elä­mässä.

Pentti Lem­piäi­nen: Sano se kuk­ka­sin – Kas­vit ver­taus­ku­vina.

Kuvan alt­tari löy­tyy Nau­von kir­kosta Turun saa­ris­tosta.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?

Syn­nyin rukoi­le­vaksi kädel­li­seksi. Koko elä­mäni olen hapuil­lut janoi­sena kohti Juma­laa, kohti ole­mas­sao­lon, kau­neu­den ja eksis­ten­ti­aa­li­sen mie­lek­kyy­den läh­dettä. Olen myös aavis­tel­lut, että samasta janosta kum­puaa ihmis­kun­nan rik­kain ja mer­ki­tyk­sel­li­sin taide.

Syn­nyin myö­hässä. Isolla kir­joi­tettu Jumala ei pääse pää­kir­joi­tuk­siin. Uskonto on lähinnä sosio­lo­giaa ja iden­ti­teet­ti­po­li­tiik­kaa, ei ihmi­sen ole­muk­seen ja maa­il­man­kaik­keu­den arvoi­tuk­seen liit­tyvä oleel­li­nen ulot­tu­vuus. Uskon­nol­li­nen taide on kult­tuu­ri­his­to­riaa.

Tie­teestä kir­joi­te­taan kuin se olisi kor­kealla vuo­rella asuva jät­ti­läi­nen, joka aina sil­loin täl­löin las­keu­tuu armol­li­sesti ker­to­maan ihmi­sille kai­ken into­hi­mon mitä­töi­viä vas­tauk­si­aan rak­kau­den, kuo­le­vai­suu­den ja elä­män tar­koi­tuk­sen kal­tai­siin kysy­myk­siin. Poh­jim­mal­taan ihmi­nen on maa­il­massa etsiäk­seen ruo­kaa ja vält­tääk­seen vaa­roja, se väit­tää. Poh­jim­mal­taan tai­de­kin kuu­lu­nee siis ravin­to­la­mai­nok­siin ja lii­ken­ne­merk­kei­hin.

Filo­sofi Ludwig Witt­gens­tein huo­mioi jo sata vuotta sit­ten, että ”ajal­li­sen ja pai­kal­li­sen elä­män arvoi­tuk­sen rat­kaisu on ajan ja pai­kan ulko­puo­lella. (Kysy­mys ei todel­la­kaan ole luon­non­tie­teen ongel­mien rat­kai­se­mi­sesta). Mys­tistä ei ole se, miten maa­ilma on, vaan että se on.”

Tästä huo­li­matta tie­de­jät­ti­läi­nen, joka latis­taa elä­män sel­viy­ty­mi­seksi ja tai­teen soi­din­me­noiksi, mars­sii kuris­ta­maan kaik­kea, mikä pyr­kii avau­tu­maan tun­te­mat­to­malle, kur­kot­te­le­maan kohti sie­lun syvyyk­siä. Aivan kuin sin­fo­nian mer­ki­tys olisi tyh­jen­net­tä­vissä yksit­täi­siin nuot­tei­hin, maa­lauk­sen vai­ku­tus väria­na­lyy­siin, ihmi­sen mys­teeri dna:han.

Koska aikaamme hal­lit­seva jät­ti­läi­sen totuus on niin hen­ge­tön, näyt­täy­tyy kaikki hen­gel­li­syys epäi­lyt­tä­vänä, epä­au­tent­ti­sena todel­li­suus­pa­kona. Kris­til­li­sen maa­il­man­kat­so­muk­sen omaa­van ihmi­sen tekemä taide on eri­tyi­sellä tavalla tun­nus­tuk­sel­lista – siis hiu­kan epä­luo­tet­ta­vaa ja pro­pa­gan­dis­tista – kun taas juma­lat­to­man maa­il­man­kat­so­muk­sen rajoissa esi­tetty taide on rehel­listä, aitoa ja neut­raa­lia.

Mutta ei ole yltiö­päi­sen post­mo­der­nia väit­tää, että kaikki mitä ihmi­nen tekee – niin tiede kuin tai­de­kin – on aina tun­nus­tuk­sel­lista. Kukaan ei ole neut­raali. Maa­il­man­kat­so­muk­se­tonta ihmistä ei ole ole­mas­sa­kaan. Kris­ti­tyn luoma kuvaus tun­teis­taan, aja­tuk­sis­taan ja koke­muk­sis­taan ei pro­pa­goi kris­til­listä maa­il­man­kat­so­musta sen kum­mem­min kuin Akse­lin ja Eli­nan hää­valssi hete­ro­nor­ma­tii­vista sek­su­aa­li­suutta.

Tai­detta teke­vien rukoi­le­vien kädel­lis­ten ei siis tule sul­keis­taa maa­il­man­kat­so­mus­taan. Mitä jos Andrei Tar­kovski tai Leo Tols­toi olisi teh­nyt niin? Mitä jos Arvo Pärt tai Ter­rence Malick tekisi niin?

Luuk­kaan evan­ke­liu­missa on koh­taus, jossa Jee­sus tulee Jerusa­le­miin ja ope­tus­lap­set huu­ta­vat ja melua­vat kau­pun­gin kaduilla. Fari­seuk­sia asia ärsyt­tää ja he pyy­tä­vät Jee­susta hil­jen­tä­mään ope­tus­lap­sensa. Mitä tekee Kris­tus? Siir­tääkö hän seu­raa­jansa jon­ne­kin sivum­malle, yksi­tyi­seen tilaan yksi­tyi­s­asioi­neen, kat­sei­den kan­ta­mat­to­miin? Pyy­tääkö hän pii­lot­ta­maan uskon­nol­li­set koke­muk­set, pitä­mään niistä pie­nem­pää ääntä?

Ei suin­kaan. Kris­tuk­sen vas­taus fari­seuk­sille on ehdo­ton: ”Jos he oli­si­vat vaiti niin kivet huu­tai­si­vat.”

Kir­joit­taja on rap-​artisti, pas­tori ja teo­lo­gian toh­tori. Hän on kir­joit­ta­nut kir­jan Rukoi­leva kädel­li­nen ja tekee musiik­kia artis­ti­ni­millä Dai­kini ja Pappi.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Ryi­jyt ovat kuto­malla tai ompe­le­malla val­mis­tet­tuja pit­kä­nuk­kai­sia teks­tii­lejä, joissa yleensä käy­te­tään mate­ri­aa­lina vil­laa. Ryijy on alku­jaan ollut läm­mike, reki­ryijy tai tai muu peitto, mutta nykyi­sin niitä käy­te­tään lähinnä koris­te­tar­koi­tuk­sessa, sei­nälle ripus­tet­ta­vana teks­tii­li­tai­teena. Moni tun­ne­tuim­mista ryi­jy­mal­leista onkin nimek­kään tai­tei­li­jan suun­nit­te­lema, esi­mer­kiksi Akseli Gallén-​Kallela ja ark­ki­teh­ti­toi­misto Gesellius-​Lindgren-​Saarinen ovat piir­tä­neet niitä.

Vih­ki­toi­mi­tuk­sissa ryi­jyjä alet­tiin käyt­tää 1900-​luvun alussa. Hää­pari sei­soo ryi­jyn päällä vih­ki­toi­mi­tuk­sen ajan. Vih­ki­ryi­jyllä ei ole var­si­naista litur­gista mer­ki­tystä, joten kuviointi voi olla mil­lai­nen vain jos ryi­jyä yli­pää­tään tah­do­taan käyt­tää. Tar­koi­tus on lähinnä koris­taa alt­ta­ri­ti­laa ja juh­lis­taa vih­ki­ti­lan­netta.

Jos ryijy on hää­pa­rin oma ja yhtei­seen kotiin tar­koi­tettu, paris­kun­nan sisus­tus­tyyli lie­nee suu­rin mää­rit­tävä tekijä ryi­jyä valit­taessa. Ennen van­haan ryijy oli osa nuo­ren nai­sen kapioita, joten monet vih­ki­ryi­jyt oli­vat mor­sian­ten itse teke­miä tai suvussa kauan kul­ke­neita. Nii­den taakse kir­jail­tiin eril­li­selle kan­gas­pa­lalle vihit­ty­jen nimet ja päi­vä­mää­rät. Ellei parilla ole omaa vih­ki­ryi­jyä käy­tös­sään, voi­daan sel­lai­nen myös lai­nata seu­ra­kun­nalta. Vih­ki­ryi­jyjä lah­joi­tet­tiin ja han­kit­tiin moniin kirk­koi­hin eri­tyi­sesti 1900-​luvun lopulla. 

Arvel­laan, että tapa lah­joit­taa ryijy kirk­koon juon­taisi juu­rensa kato­li­seen aikaan. Vielä 1700-​luvulla oli Suo­mes­sa­kin tapana lah­joit­taa kirk­koi­hin kar­hun, suden tai poron tal­joja. Talja sijoi­tet­tiin alt­ta­rille, missä pappi alt­ta­ri­pal­ve­lusta suo­rit­taes­saan polki jal­koi­hinsa paka­nal­li­sen uskon­nol­li­suu­den sym­bo­lin. Van­haan kan­san­pe­rin­tee­seen on myös liit­ty­nyt vih­ki­pa­rin peit­te­le­mi­nen läm­pi­mällä vuo­de­vaat­teella, usein ryi­jyllä. Vih­ki­ryi­jyn voi­daan siis aja­tella viit­taa­van useam­paan­kin aiem­paan perin­tee­seen.

 

Katso lisää esi­mer­kiksi:

Pentti Lem­piäi­nen: Kuvien kieli – Ver­taus­ku­vat uskossa ja elä­mässä

Terhi Kuusisto, häät.fi: Vih­ki­ryijy on läm­min muisto hää­päi­västä

http://www.haat.fi/aiheet/suunnittelu/vihkiryijy-on-lammin-muisto-haapaivasta

Suo­men Käsi­työn Ystä­vät: http://www.kasityonystavat.fi/fi/ryijyt

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?