Aarreaitta

Kaikki ihmi­set ovat poh­jim­mil­taan luo­via. Jumala on Luo­jamme ja hän on luo­vuu­den lähde. Jol­lain tavalla tämä sama luo­vuus on annettu meil­le­kin. Aina kun luomme uutta olemme tämän saman ihmeen äärellä.

Merk­kejä Juma­lan luo­vuu­desta ei tar­vitse etsiä kau­kaa. Maa­il­man­kaik­keu­desta löy­tyy tuhan­sia täh­tiä ja oma mik­ro­kos­mok­semme on yltä päältä täynnä ihmeitä. Minä pidän luon­nossa käve­lystä ja her­kul­li­sesta ruu­asta. Näistä naut­ti­mi­nen aut­taa minua luo­maan. Sanoi­sin että luo­mi­seen ja tai­teen teke­mi­seen riit­tää se, että tut­kii ja ihmet­te­lee tätä maa­il­man­kaik­keutta ja sit­ten kir­joit­taa tai maa­laa siitä mitä kokee.

Miksi sit­ten luo­mi­nen on välillä niin vai­keaa? Koti on sot­kussa ja imuri lojuu vaa­te­pi­non alla. Arki rul­laa ja luo­vuus näi­vet­tyy, jos en ole varo­vai­nen. Olisi teh­tävä valinta itseni hyväksi. Luo­vuus on tär­keää ja panos­tan siksi juuri nyt kir­joit­ta­mi­seen tai läh­den maa­laa­maan. Sot­kut eivät saa sel­vitä voit­ta­jina tässä elä­mässä.

Luo­vuus on myös leik­ki­mistä. Aikuis­ten voi olla vai­kea tehdä tai­detta. Klii­ni­nen logiikka ja dynaa­mi­nen las­kel­mointi eivät kanna pit­källe luo­vuu­den maa­il­massa. Inno­vaa­tio on kau­nis uudis­sana, mutta se kumi­see tyh­jyyt­tään ilman leik­ki­mie­li­syyttä. Olkaa las­ten kal­tai­sia, sanoi Jee­sus. Ja mikä onkaan parasta mitä lap­sen mie­lessä liik­kuu? Lap­si­han leik­kisi kai­ket päi­vät, jos vaan voisi.

Lei­kille on annet­tava tilaa, kas­vua­lus­taa ja leluja. Öljy­vä­rit, kan­kaan­pa­la­set tai pie­net kivet ran­nalta ovat leluja, joilla aikui­nen­kin voi leik­kiä. Vapaa­mie­li­syys vaa­tii hive­nen roh­keutta ja kokei­lun­ha­lua ja ennen kaik­kea omien hul­lu­jen ideoi­den kuun­te­le­mista.

Itse­kriit­ti­syys ja aja­tuk­set: “Ei tätä kan­nata tehdä. Tämä on ihan tyhmä”, ovat todel­li­suu­dessa ainoa este luo­vuu­delle. Kaikki nämä juon­tu­vat kai epä­on­nis­tu­mi­sen pelosta. Yri­tämme niin kovin olla kaa­tu­matta, ettemme opi ikinä käve­le­mään.

Kaik­kein tär­keintä on siis epä­on­nis­tu­mi­sen hyväk­sy­mi­nen. Uuden kek­si­mi­nen on hyppy tun­te­mat­to­maan. Tie­de­mie­het kokei­le­vat teo­rioi­taan ja kaa­vo­jaan monien tur­hien yri­tys­ten uhal­la­kin. Onnis­tu­mi­sesta ei ole takuita. Luo­vuu­dessa epä­on­nis­tu­mi­sen riski on vält­tä­mä­tön. Samaa kaa­vaa tois­ta­malla ei kek­sitä uutta lää­kettä, eikä uutta lau­lua sävel­letä.

Hie­nointa kris­tit­tynä tai­tei­li­jana olossa on se, että luo­vuu­den­kin voi antaa Juma­lan käsiin. Hänellä riit­tää lah­joja ja ideoita meille jaet­ta­vaksi. Itseä ja tai­detta voi kat­soa rak­kau­della ja hyväk­sy­vin sil­min ja rukoilla roh­keutta leik­kiä enem­män.

Kir­joit­taja on kuva­tai­tei­lija, joka tällä het­kellä opis­ke­lee myös ani­maa­tiota. Hän kuu­luu mm. Tehonrakentajat-​ryhmään ja on kiin­nos­tu­nut eri­tyi­sesti rosoi­sesta kau­neu­desta ja van­hoista puu-​ukkeleista enti­sai­ko­jen kir­koissa.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Ank­kuri on kris­til­li­sen toi­von ver­taus­kuva. Usko ja toivo kan­ta­vat yli kuo­le­man yhtä var­masti kuin tukeva ank­kuri pitää lai­van tur­val­li­sesti pai­kal­laan myrs­ky­säässä.

Ank­ku­ria voi­daan pitää yhtenä var­hai­sim­mista ja tär­keim­mistä kris­til­li­sistä sym­bo­leista. Sen käyttö oli alku­kir­kossa jopa ris­tiä suo­si­tum­paa, ja moni­tul­kin­tai­sena se oli vai­no­jen aikaan myös tur­val­li­sempi vaih­toehto. Epäi­le­mättä ris­tin käyttö saa­tet­tiin tuol­loin kokea muu­ten­kin liian räi­keänä, oli­han kuo­le­man­ran­gais­tus ris­tiin­nau­lit­se­malla vielä pit­kään käy­tössä. Lisäksi monen ope­tus­lap­sista ker­ro­taan olleen kalas­taja, joten ank­kuri oli tuttu ja helppo sym­boli omak­sut­ta­vaksi.

Meren­käyn­tiin liit­ty­vää sanas­toa käy­te­tään pal­jon Raa­ma­tussa, niin Van­hassa kuin Uudes­sa­kin tes­ta­men­tissa, joten on luon­te­vaa, että merenkäynti-​aiheinen kuvasto on vas­taa­vasti laa­jalti adap­toi­tu­nut kris­til­li­seen kuva­kult­tuu­riin.

Jos ank­ku­ri­sym­bo­lin pur­kaa osiin, se koos­tuu ris­tistä ja kaa­resta. Risti on muis­tu­tus kris­ti­nus­kon toi­vosta, sovi­tus­kuo­le­masta. Kaari taas tuo mie­leen sateen­kaa­ren, joka on jo Nooan päi­vistä muis­tut­ta­nut Juma­lan rak­kau­desta ja hyvistä lupauk­sista – myös se lupaa tur­vaa syvistä vesistä ja kaa­ok­seen huk­ku­mi­sesta, kuten ank­ku­ri­kin.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Chris­tia­nity Today -artik­keli, 2008: What is the ori­gin of the anc­hor as a Chris­tian sym­bol, and why do we no lon­ger use it?

christianitytoday.com/anchor

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist ja Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Kris­til­li­nen taide ilmiönä on tun­nettu ja tun­nus­tettu, ja oli aika, jol­loin Euroo­passa ei juuri muuta tai­detta ollut­kaan. Alun perin kris­til­li­set kuvat oli­vat kui­ten­kin hyvin kysee­na­lai­nen ilmiö.

Juutalais-​kristillisen alku­kir­kon suh­tau­tu­mi­nen kuvien käyt­töön oli jyr­kän kiel­tei­nen. Juu­ta­lai­suu­dessa kuvien teke­mi­nen oli kiel­letty kym­me­nen käs­kyn lain nojalla, tosin lähinnä rajan­ve­tona paka­nal­li­siin kuva­kult­tei­hin, joissa itse kuva oli pal­von­nan kohde (2. Moos. 20: 4–5). Jumala ei ilmoit­ta­nut itses­tään edes nimeä, koska hänen ole­mus­taan ei ole mah­dol­lista tii­vis­tää ihmis­ten kie­liin tai selit­tää auki sanoin. Luo­jaa ei voitu esit­tää luo­dun rajoissa. Moo­sek­sen kysyessä, kenet hän ilmoit­taisi egyp­ti­läi­sille lähet­tä­jäk­seen, Jumala vas­tasi “Minä olen se joka olen”. Juma­lan pyhän nimen tur­haan lausu­mi­sen pelossa juu­ta­lai­set lak­ka­si­vat koko­naan käyt­tä­mästä sanayh­dis­tel­miä “minä olen” tai “minä joka olen”, mikä antaa pers­pek­tii­viä myös ei-​verbaalisen Juma­lan kuvaa­mi­sen kiel­lon ehdot­to­muu­desta, joka juutalais-​kristillisessä alku­kir­kossa val­litsi.

Tämä asenne kuvia koh­taan jäi elä­mään pit­käksi aikaa myös kris­ti­nus­kossa. Jon­kin­laista kris­til­li­seksi mää­ri­tel­tä­vää kuva­ma­te­ri­aa­lia on löy­ty­nyt jo 200-​luvun alusta, mutta suu­rin osa var­hai­sista käy­te­tyistä kuvista oli sym­bo­leita, kuten kah­desta kaa­resta muo­dos­tuva kala, vai­no­jen aikai­nen sala­merkki IKHTYS, tai kris­ti­nus­kon tär­keim­pänä sym­bo­lina ase­mansa vakiin­nut­ta­nut risti. Näi­den lisäksi käy­tet­tiin orna­men­tiik­kaa ja muita koris­teita, mutta var­si­nais­ten figu­ra­tii­vis­ten kuvien käyttö koet­tiin ongel­mal­li­seksi.

Kult­ti­ku­vat oli­vat alku­kir­kossa yleensä sal­lit­tuja vain alt­ta­rin yhtey­dessä, missä litur­gia ja sakra­ment­tien toi­mit­ta­mi­nen tapah­tui­vat, muu­toin nii­den käyt­töön suh­tau­dut­tiin varauk­sella. Myö­hem­min­kin aja­tel­tiin, että kuvien käyttö oli eri­tyi­sen perus­tel­tua yhtey­dessä sakra­ment­tei­hin, siis alt­ta­ri­ti­lan yhtey­dessä. Syy oli sama kuin kysy­myk­sessä Jee­suk­sen kuvaa­mi­sen sal­li­mi­sesta.

Jos jo se, voi­daanko figu­ra­tii­vi­sia kuvia käyt­tää kris­til­li­sen kir­kon pii­rissä yli­pää­tään­kään, oli epä­sel­vää, itse Kris­tuk­sen kuvaa­mi­nen oli eri­tyi­sen vai­kea aja­tus. Se sal­lit­tiin viral­li­sesti vasta Trul­lon kon­sii­lissa vuonna 692. Ongel­maksi koet­tiin Kris­tuk­sen ole­muk­sen saat­ta­mi­nen kuval­li­seen muo­toon: täy­sin inhi­mil­li­sen ja täy­sin juma­lal­li­sen samassa per­soo­nassa. Kiel­tä­mättä se tun­tuu inhi­mil­li­sesti kat­soen mah­dot­to­malta teh­tä­vältä kuvan teki­jälle. Toi­saalta juuri opilla Kris­tuk­sen kak­si­ja­koi­sesta luon­teesta sekä tosi juma­lana että tosi ihmi­senä oli suuri mer­ki­tys kuvien hyväk­sy­mi­sessä. Juu­ta­lai­suu­desta läh­töi­sin ole­van ehdot­to­man Juma­lan kuvaa­mi­sen kiel­lon aja­tel­tiin kumou­tu­neen inkar­naa­tiossa. Kuten Nikean uskon­tun­nus­tuk­sessa sano­taan, Jee­sus, ”joka on samaa ole­musta kuin Isä, ja jonka kautta kaikki on saa­nut syn­tynsä - - tuli lihaksi Pyhästä Hen­gestä ja neit­syt Mariasta, ja syn­tyi ihmi­seksi”. Inkar­naa­tiossa ihmi­seksi tul­leen Juma­lan aja­tel­tiin myös antau­tu­neen kuvat­ta­vaksi ihmi­senä, joten nime­no­maan Jee­suk­sen ihmis­hah­mon kuvaa­mista voi­tiin pitää perus­tel­tuna.

Inkar­naa­tio mer­kitsi, ettei ihmi­nen ole Juma­lan hyl­käämä: Jumala lähes­tyy ihmistä maa­il­massa ihmi­senä. Jee­suk­sen jäl­kei­senä kris­til­li­senä aikana tämä lähes­ty­mi­nen tapah­tuu inkar­naa­tion tavoin kon­kreet­ti­sesti mate­ri­aa­lis­ten välit­tä­jien kautta, kuten sakra­ment­tien vedessä, vii­nissä ja lei­vässä, ja myös tai­teessa teok­sen mate­ri­aa­lin kautta. 

Vaikka Jee­suk­sen kuvaa­mi­nen ei ole ollut, eikä ole vie­lä­kään, ongel­ma­tonta, se on sit­tem­min yleis­ty­nyt, minkä vuoksi sitä pitää hel­posti itses­tään­sel­vyy­tenä. Kuvat Jee­suk­sesta ovat popu­la­ri­soi­tu­neet hel­posti tun­nis­tet­ta­viksi, monin eri tavoin kuvat­ta­viksi ja käy­tet­tä­viksi. Tämä ei kui­ten­kaan kerro pal­joa var­si­nais­ten kris­til­lis­ten kuvien ase­masta ja levin­nei­syy­destä, voi­daan­han kuvaa Jee­suk­sesta käyt­tää myös ei-​kristillisessä tar­koi­tuk­sessa. Jee­suk­sen kuvissa ei seku­laa­reissa yhteyk­sissä tavoi­tella kris­ti­no­pin välit­tä­mistä tai iko­ni­luon­teista uudel­lee­ne­sit­tä­mistä, jossa esi­tys­tapa tai vaik­kapa käy­tet­tä­vät kas­von­piir­teet olisi tar­kasti sää­detty. Tar­koi­tus on eri. Olem­meko tot­tu­neet näke­mään Jee­susta kuvat­ta­van omasta mie­les­tämme vää­rällä tavalla niin usein, että koko suh­teemme kuvaan for­maat­tina on vää­ris­ty­nyt? Ja toi­saalta, olem­meko näh­neet niin pal­jon tie­tyn­lai­sia, “oikeita” Jee­suk­sen kuvia, että ne ovat muut­tu­neet itses­tään­sel­viksi ja sisäl­löt­tö­miksi?

Inkar­naa­tioon liit­ty­vän opil­li­sen ulot­tu­vuu­den lisäksi oli myös käy­tän­nöl­li­siä syitä sille, että sal­li­vampi linja suh­teessa kuviin alun perin yleis­tyi. Kirkko alkoi lähe­tys­työn seu­rauk­sena nopeasti levitä myös ei-​juutalaisten kes­kuu­teen, mikä aiheutti monen­lai­sia yhteen­tör­mäyk­siä nii­den kris­tit­ty­jen kanssa, jotka vaa­ti­vat juu­ta­lais­ten oppien tark­kaa nou­dat­ta­mista, esi­mer­kiksi juu­ta­lai­sen kuva­kä­si­tyk­sen yllä­pi­tä­mistä. Kris­tit­ty­jen enem­mistö tah­toi kui­ten­kin tehdä myön­ny­tyk­siä lähe­tys­työn seu­rauk­sena syn­ty­neille paka­na­seu­ra­kun­nille, joissa toi­vot­tiin, että omak­sut­tua kris­til­listä vakau­musta voi­tai­siin toteut­taa omalle kult­tuu­rille omi­nai­sella tavalla. Yksi niistä oli uskon­nol­lis­ten kuvien käyt­tä­mi­nen.

Läh­tö­koh­tai­sesti kuva­kiel­tei­seen kris­til­li­sen kir­kon lin­jaan alkoi siis monista syistä pian nousta myös myön­tei­sem­piä sävyjä. Esi­mer­kiksi Itä-​Rooman eli Bysan­tin (395–1453) val­ta­kun­nan alkuai­koja pide­tään eri­tyi­sen kuvays­tä­väl­li­sinä. Tuol­loin tapah­tui ensim­mäistä ker­taa var­si­nai­sen kris­til­li­sen kuva­kult­tuu­rin nousu, jota jat­kui kirk­ko­his­to­rian ensim­mäi­seen iko­noklas­min eli kuvain­riis­ton kau­teen saakka. Kirk­ko­his­to­riassa tun­ne­taan kaik­ki­aan kolme iko­noklas­mia. Tämä ensim­mäi­nen tapah­tui 700–800 -luvuilla, kun run­sas­tu­neen kuvien käy­tön pelät­tiin joh­ta­van epä­kris­til­li­seen kuvan­pal­von­taan, minkä tor­ju­mi­seksi mää­rät­tiin ehdo­ton kuva­kielto. Kyse oli siis tasa­pai­not­te­lusta totaa­li­sen kuva­kiel­lon ja kuvan­pal­von­nan välillä, kul­taista kes­ki­tietä oli vai­kea löy­tää ensiy­ri­tyk­sellä.

Jos kris­til­lis­ten kuvien liik­keelle lähtö ja seu­raa­vat pari sataa vuotta voi­daan nähdä kuva­kä­si­tyk­sil­tään melko yhte­näi­sinä, muun kir­kol­li­sen eriä­mi­sen yhtey­dessä alkoi esiin­tyä hajaan­nusta myös kuva­kä­si­tys­ten suh­teen. Nyky­ään kris­til­lis­ten kirk­ko­jen ja seu­ra­kun­tien välillä on suu­ria eroja sen suh­teen, miten kirk­ko­tai­tee­seen tai kuviin yli­pää­tään suh­tau­du­taan. Jokai­nen on kehit­tä­nyt oman­lai­sensa kuvas­ton ja kuvien käyt­tä­mi­sen kult­tuu­rin. Kato­li­sen kir­kon mes­sussa kris­til­li­nen usko näyt­tää eri­lai­selta kuin hel­lun­tai­lai­sessa ylis­tys­ko­kouk­sessa. Orto­dok­seilla on tai­teen teo­lo­giasta huo­lel­li­sesti perus­tel­lut opin­kap­pa­leensa, lute­ri­lai­set eivät ole muo­dos­ta­neet yhte­näistä lin­jaa aiheesta, koska sitä ilmei­sesti pide­tään melko kehäl­li­senä, siis opil­li­sesti vähän mer­kit­tä­vänä. Taus­talla on lute­ri­lai­suu­den sanan roo­lia koros­tava luonne, joka aika­naan perus­tui erot­tau­tu­mi­seen kato­li­suu­den hen­get­tö­miksi koe­tuista, upeista litur­gi­sista puit­teista.

”Pro­tes­tant­ti­suu­den pitkä his­to­ria todis­taa alin­omai­sesta varuil­laa­no­losta sen suh­teen, että ritu­aa­li­set muo­dot eivät pää­sisi lujit­tu­maan ja syr­jäyt­tä­mään uskon­nol­lista tun­netta. Usko on kerta toi­sensa jäl­keen pyritty puh­dis­ta­maan ontoista, ulko­koh­tai­sista ritu­aa­leista.” (Mary Douglas: Puh­taus ja vaara.)

Perin­tei­nen lute­ri­lai­nen tai­de­kä­si­tys suh­tau­tuu kuviin varauk­sella. Lut­her hyväk­syi kuvat opille alis­tei­sina, mutta refor­maat­to­rei­den jou­kossa esiin­tyi tiu­kem­pia­kin tul­kin­toja aiheesta. Siksi refor­maa­tiota pide­tään kirk­ko­his­to­rian toi­sena iko­noklas­min kau­tena. Koska lute­ri­lai­suu­dessa sanan aja­tel­laan ole­van ensi­si­jai­nen ilmoi­tuk­sen väline, kuva­tai­teen rooli on ollut lähinnä kuvit­taa. Kyse on ollut vies­tin­nästä ja ker­ron­nasta, toi­sin kuin idässä, missä iko­neita pide­tään ilmes­tyk­sen­kal­tai­sina tai­vaal­li­sen todel­li­suu­den maa­il­maan saat­ta­jina. Ne ovat siis ensiar­voi­sen tär­keä osa itse har­tau­den­har­joi­tusta, eivät sen jatke tai lisä. Vaikka kuva­kä­si­tyk­set eivät ole­kaan suu­rin kirk­ko­jen väli­nen opil­li­nen ris­ti­riita, eroja pide­tään sikäli mer­kit­tä­vinä, että toi­si­naan orto­dok­seja kuu­lee edel­leen vir­heel­li­sesti syy­tet­tä­vän kuvan­pal­von­nasta. Pal­von­nan koh­teena on kui­ten­kin iko­nin välit­tämä tai­vaal­li­nen esi­kuva, ei kuva itse.

Kirk­ko­his­to­rian kol­mas iko­noklas­min kausi ajoit­tuu 1900-​luvun moder­nis­miin. Kär­jis­täen voisi sanoa, että edel­li­sillä vuo­si­sa­doilla mimeet­ti­syys, siis näköi­nen esit­tä­mi­nen oli tai­teen laa­dun mit­tari. Mitä uskot­ta­vam­man illuusion todel­li­suu­desta teos loi, sen parempi. Seu­rauk­sena oli, että siir­ryt­tiin vas­ta­vuo­roi­sesti toi­seen ääri­pää­hän, siis vähem­män esit­tä­vään ilmai­suun ja siitä taas lopulta suo­ras­taan abstrak­tion vaa­ti­muk­seen. Tämä on jois­sain yhteyk­sissä osu­vasti rin­nas­tettu iko­noklas­miin. Kyse ei ollut pel­kästä kirk­ko­his­to­rial­li­sesta ilmiöstä, vaan se koski yhtä lailla kaik­kea tuon ajan län­si­maista tai­detta, mutta ihanne kuvat­to­muu­desta tai epäe­sit­tä­vyy­destä omak­sut­tiin myös kir­koissa. Tästä ovat esi­merk­keinä monet viime vuo­si­sa­dan lopulla Suo­mes­sa­kin raken­ne­tut kirkko- tai seu­ra­kun­ta­ti­lat, joista figu­ra­tii­vi­set kuvat puut­tu­vat koko­naan. Se kiel­tä­mättä tun­tuu hyvältä vas­ta­pai­nolta kuva­tul­valle. Kirkko on tar­jon­nut lepo­pai­kan myös siinä mie­lessä, että visu­aa­li­set ärsyk­keet on kar­sittu mini­miin, ne oli tii­vis­tetty mah­dol­li­sim­man yksin­ker­tai­seen sym­bo­liik­kaan, jossa palat­tiin edel­leen kai­kille kris­ti­tyille tut­tuun alku­kir­kon kuva­kie­leen.

Kris­ti­nus­kon pari­tu­hat­vuo­ti­sessa his­to­riassa on ollut aikoja, jol­loin kuvat ovat olleet, ellei­vät ihan pan­nassa, niin aina­kin vähek­syt­tyjä. Kris­ti­nusko on siis välillä ollut kuva­kiel­tei­nen uskonto. Kuvien vält­tely on kui­ten­kin aina ollut seu­rausta tilan­teista, joissa nii­hin on kes­ki­tytty jopa lii­kaa­kin. Kuvien nykyi­nen asema suo­ma­lai­sessa kris­til­li­syy­dessä vai­kut­taa ris­ti­rii­tai­selta, aina­kin pro­tes­tant­tis­ten kirk­ko­jen ja seu­ra­kun­tien osalta. Toi­saalta siel­lä­kin kuvien käyttö esi­mer­kiksi mai­non­nassa kas­vaa, eli kuvalla näh­dään aina­kin väli­nearvo. Kuinka moni käyt­tää kuvia har­tau­den­har­joi­tuk­sessa tai pysäh­tyy mie­tis­ke­le­mään nii­den äärelle, puhu­mat­ta­kaan, että kokee kuvien kautta oival­luk­sia kris­ti­nus­kosta ja Jee­suk­sesta, on toi­nen kysy­mys.


LÄHTEET:

Hans-​Eckehard Bahr: Taide ja kris­ti­nusko.

Pat­riarkka Bar­to­lo­meos: Mys­tee­rin koh­taa­mi­nen. Orto­dok­si­nen usko nyky­maa­il­massa.

Hans Bel­ting: Like­ness and Pre­sence. A His­tory of the Image Before the Era of Art.

Mary Douglas: Puh­taus ja vaara.

Jouko N. Mar­ti­kai­nen: Kuva ja sen kielto.

David Mor­gan: Re-​Enchantment.

Liisa Väi­sä­nen & Juha Luo­des­lampi: Uskosta tai­tee­seen.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?