Kristillinen taide ilmiönä on tunnettu ja tunnustettu, ja oli aika, jolloin Euroopassa ei juuri muuta taidetta ollutkaan. Alun perin kristilliset kuvat olivat kuitenkin hyvin kyseenalainen ilmiö.
Juutalais-kristillisen alkukirkon suhtautuminen kuvien käyttöön oli jyrkän kielteinen. Juutalaisuudessa kuvien tekeminen oli kielletty kymmenen käskyn lain nojalla, tosin lähinnä rajanvetona pakanallisiin kuvakultteihin, joissa itse kuva oli palvonnan kohde (2. Moos. 20: 4–5). Jumala ei ilmoittanut itsestään edes nimeä, koska hänen olemustaan ei ole mahdollista tiivistää ihmisten kieliin tai selittää auki sanoin. Luojaa ei voitu esittää luodun rajoissa. Mooseksen kysyessä, kenet hän ilmoittaisi egyptiläisille lähettäjäkseen, Jumala vastasi “Minä olen se joka olen”. Jumalan pyhän nimen turhaan lausumisen pelossa juutalaiset lakkasivat kokonaan käyttämästä sanayhdistelmiä “minä olen” tai “minä joka olen”, mikä antaa perspektiiviä myös ei-verbaalisen Jumalan kuvaamisen kiellon ehdottomuudesta, joka juutalais-kristillisessä alkukirkossa vallitsi.
Tämä asenne kuvia kohtaan jäi elämään pitkäksi aikaa myös kristinuskossa. Jonkinlaista kristilliseksi määriteltävää kuvamateriaalia on löytynyt jo 200-luvun alusta, mutta suurin osa varhaisista käytetyistä kuvista oli symboleita, kuten kahdesta kaaresta muodostuva kala, vainojen aikainen salamerkki IKHTYS, tai kristinuskon tärkeimpänä symbolina asemansa vakiinnuttanut risti. Näiden lisäksi käytettiin ornamentiikkaa ja muita koristeita, mutta varsinaisten figuratiivisten kuvien käyttö koettiin ongelmalliseksi.
Kulttikuvat olivat alkukirkossa yleensä sallittuja vain alttarin yhteydessä, missä liturgia ja sakramenttien toimittaminen tapahtuivat, muutoin niiden käyttöön suhtauduttiin varauksella. Myöhemminkin ajateltiin, että kuvien käyttö oli erityisen perusteltua yhteydessä sakramentteihin, siis alttaritilan yhteydessä. Syy oli sama kuin kysymyksessä Jeesuksen kuvaamisen sallimisesta.
Jos jo se, voidaanko figuratiivisia kuvia käyttää kristillisen kirkon piirissä ylipäätäänkään, oli epäselvää, itse Kristuksen kuvaaminen oli erityisen vaikea ajatus. Se sallittiin virallisesti vasta Trullon konsiilissa vuonna 692. Ongelmaksi koettiin Kristuksen olemuksen saattaminen kuvalliseen muotoon: täysin inhimillisen ja täysin jumalallisen samassa persoonassa. Kieltämättä se tuntuu inhimillisesti katsoen mahdottomalta tehtävältä kuvan tekijälle. Toisaalta juuri opilla Kristuksen kaksijakoisesta luonteesta sekä tosi jumalana että tosi ihmisenä oli suuri merkitys kuvien hyväksymisessä. Juutalaisuudesta lähtöisin olevan ehdottoman Jumalan kuvaamisen kiellon ajateltiin kumoutuneen inkarnaatiossa. Kuten Nikean uskontunnustuksessa sanotaan, Jeesus, ”joka on samaa olemusta kuin Isä, ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä - - tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta, ja syntyi ihmiseksi”. Inkarnaatiossa ihmiseksi tulleen Jumalan ajateltiin myös antautuneen kuvattavaksi ihmisenä, joten nimenomaan Jeesuksen ihmishahmon kuvaamista voitiin pitää perusteltuna.
Inkarnaatio merkitsi, ettei ihminen ole Jumalan hylkäämä: Jumala lähestyy ihmistä maailmassa ihmisenä. Jeesuksen jälkeisenä kristillisenä aikana tämä lähestyminen tapahtuu inkarnaation tavoin konkreettisesti materiaalisten välittäjien kautta, kuten sakramenttien vedessä, viinissä ja leivässä, ja myös taiteessa teoksen materiaalin kautta.
Vaikka Jeesuksen kuvaaminen ei ole ollut, eikä ole vieläkään, ongelmatonta, se on sittemmin yleistynyt, minkä vuoksi sitä pitää helposti itsestäänselvyytenä. Kuvat Jeesuksesta ovat popularisoituneet helposti tunnistettaviksi, monin eri tavoin kuvattaviksi ja käytettäviksi. Tämä ei kuitenkaan kerro paljoa varsinaisten kristillisten kuvien asemasta ja levinneisyydestä, voidaanhan kuvaa Jeesuksesta käyttää myös ei-kristillisessä tarkoituksessa. Jeesuksen kuvissa ei sekulaareissa yhteyksissä tavoitella kristinopin välittämistä tai ikoniluonteista uudelleenesittämistä, jossa esitystapa tai vaikkapa käytettävät kasvonpiirteet olisi tarkasti säädetty. Tarkoitus on eri. Olemmeko tottuneet näkemään Jeesusta kuvattavan omasta mielestämme väärällä tavalla niin usein, että koko suhteemme kuvaan formaattina on vääristynyt? Ja toisaalta, olemmeko nähneet niin paljon tietynlaisia, “oikeita” Jeesuksen kuvia, että ne ovat muuttuneet itsestäänselviksi ja sisällöttömiksi?
Inkarnaatioon liittyvän opillisen ulottuvuuden lisäksi oli myös käytännöllisiä syitä sille, että sallivampi linja suhteessa kuviin alun perin yleistyi. Kirkko alkoi lähetystyön seurauksena nopeasti levitä myös ei-juutalaisten keskuuteen, mikä aiheutti monenlaisia yhteentörmäyksiä niiden kristittyjen kanssa, jotka vaativat juutalaisten oppien tarkkaa noudattamista, esimerkiksi juutalaisen kuvakäsityksen ylläpitämistä. Kristittyjen enemmistö tahtoi kuitenkin tehdä myönnytyksiä lähetystyön seurauksena syntyneille pakanaseurakunnille, joissa toivottiin, että omaksuttua kristillistä vakaumusta voitaisiin toteuttaa omalle kulttuurille ominaisella tavalla. Yksi niistä oli uskonnollisten kuvien käyttäminen.
Lähtökohtaisesti kuvakielteiseen kristillisen kirkon linjaan alkoi siis monista syistä pian nousta myös myönteisempiä sävyjä. Esimerkiksi Itä-Rooman eli Bysantin (395–1453) valtakunnan alkuaikoja pidetään erityisen kuvaystävällisinä. Tuolloin tapahtui ensimmäistä kertaa varsinaisen kristillisen kuvakulttuurin nousu, jota jatkui kirkkohistorian ensimmäiseen ikonoklasmin eli kuvainriiston kauteen saakka. Kirkkohistoriassa tunnetaan kaikkiaan kolme ikonoklasmia. Tämä ensimmäinen tapahtui 700–800 -luvuilla, kun runsastuneen kuvien käytön pelättiin johtavan epäkristilliseen kuvanpalvontaan, minkä torjumiseksi määrättiin ehdoton kuvakielto. Kyse oli siis tasapainottelusta totaalisen kuvakiellon ja kuvanpalvonnan välillä, kultaista keskitietä oli vaikea löytää ensiyrityksellä.
Jos kristillisten kuvien liikkeelle lähtö ja seuraavat pari sataa vuotta voidaan nähdä kuvakäsityksiltään melko yhtenäisinä, muun kirkollisen eriämisen yhteydessä alkoi esiintyä hajaannusta myös kuvakäsitysten suhteen. Nykyään kristillisten kirkkojen ja seurakuntien välillä on suuria eroja sen suhteen, miten kirkkotaiteeseen tai kuviin ylipäätään suhtaudutaan. Jokainen on kehittänyt omanlaisensa kuvaston ja kuvien käyttämisen kulttuurin. Katolisen kirkon messussa kristillinen usko näyttää erilaiselta kuin helluntailaisessa ylistyskokouksessa. Ortodokseilla on taiteen teologiasta huolellisesti perustellut opinkappaleensa, luterilaiset eivät ole muodostaneet yhtenäistä linjaa aiheesta, koska sitä ilmeisesti pidetään melko kehällisenä, siis opillisesti vähän merkittävänä. Taustalla on luterilaisuuden sanan roolia korostava luonne, joka aikanaan perustui erottautumiseen katolisuuden hengettömiksi koetuista, upeista liturgisista puitteista.
”Protestanttisuuden pitkä historia todistaa alinomaisesta varuillaanolosta sen suhteen, että rituaaliset muodot eivät pääsisi lujittumaan ja syrjäyttämään uskonnollista tunnetta. Usko on kerta toisensa jälkeen pyritty puhdistamaan ontoista, ulkokohtaisista rituaaleista.” (Mary Douglas: Puhtaus ja vaara.)
Perinteinen luterilainen taidekäsitys suhtautuu kuviin varauksella. Luther hyväksyi kuvat opille alisteisina, mutta reformaattoreiden joukossa esiintyi tiukempiakin tulkintoja aiheesta. Siksi reformaatiota pidetään kirkkohistorian toisena ikonoklasmin kautena. Koska luterilaisuudessa sanan ajatellaan olevan ensisijainen ilmoituksen väline, kuvataiteen rooli on ollut lähinnä kuvittaa. Kyse on ollut viestinnästä ja kerronnasta, toisin kuin idässä, missä ikoneita pidetään ilmestyksenkaltaisina taivaallisen todellisuuden maailmaan saattajina. Ne ovat siis ensiarvoisen tärkeä osa itse hartaudenharjoitusta, eivät sen jatke tai lisä. Vaikka kuvakäsitykset eivät olekaan suurin kirkkojen välinen opillinen ristiriita, eroja pidetään sikäli merkittävinä, että toisinaan ortodokseja kuulee edelleen virheellisesti syytettävän kuvanpalvonnasta. Palvonnan kohteena on kuitenkin ikonin välittämä taivaallinen esikuva, ei kuva itse.
Kirkkohistorian kolmas ikonoklasmin kausi ajoittuu 1900-luvun modernismiin. Kärjistäen voisi sanoa, että edellisillä vuosisadoilla mimeettisyys, siis näköinen esittäminen oli taiteen laadun mittari. Mitä uskottavamman illuusion todellisuudesta teos loi, sen parempi. Seurauksena oli, että siirryttiin vastavuoroisesti toiseen ääripäähän, siis vähemmän esittävään ilmaisuun ja siitä taas lopulta suorastaan abstraktion vaatimukseen. Tämä on joissain yhteyksissä osuvasti rinnastettu ikonoklasmiin. Kyse ei ollut pelkästä kirkkohistoriallisesta ilmiöstä, vaan se koski yhtä lailla kaikkea tuon ajan länsimaista taidetta, mutta ihanne kuvattomuudesta tai epäesittävyydestä omaksuttiin myös kirkoissa. Tästä ovat esimerkkeinä monet viime vuosisadan lopulla Suomessakin rakennetut kirkko- tai seurakuntatilat, joista figuratiiviset kuvat puuttuvat kokonaan. Se kieltämättä tuntuu hyvältä vastapainolta kuvatulvalle. Kirkko on tarjonnut lepopaikan myös siinä mielessä, että visuaaliset ärsykkeet on karsittu minimiin, ne oli tiivistetty mahdollisimman yksinkertaiseen symboliikkaan, jossa palattiin edelleen kaikille kristityille tuttuun alkukirkon kuvakieleen.
Kristinuskon parituhatvuotisessa historiassa on ollut aikoja, jolloin kuvat ovat olleet, elleivät ihan pannassa, niin ainakin väheksyttyjä. Kristinusko on siis välillä ollut kuvakielteinen uskonto. Kuvien välttely on kuitenkin aina ollut seurausta tilanteista, joissa niihin on keskitytty jopa liikaakin. Kuvien nykyinen asema suomalaisessa kristillisyydessä vaikuttaa ristiriitaiselta, ainakin protestanttisten kirkkojen ja seurakuntien osalta. Toisaalta sielläkin kuvien käyttö esimerkiksi mainonnassa kasvaa, eli kuvalla nähdään ainakin välinearvo. Kuinka moni käyttää kuvia hartaudenharjoituksessa tai pysähtyy mietiskelemään niiden äärelle, puhumattakaan, että kokee kuvien kautta oivalluksia kristinuskosta ja Jeesuksesta, on toinen kysymys.
LÄHTEET:
Hans-Eckehard Bahr: Taide ja kristinusko.
Patriarkka Bartolomeos: Mysteerin kohtaaminen. Ortodoksinen usko nykymaailmassa.
Hans Belting: Likeness and Presence. A History of the Image Before the Era of Art.
Mary Douglas: Puhtaus ja vaara.
Jouko N. Martikainen: Kuva ja sen kielto.
David Morgan: Re-Enchantment.
Liisa Väisänen & Juha Luodeslampi: Uskosta taiteeseen.
Kommentit