Aarreaitta

Wäinö Aal­to­sen museossa on par­hail­laan esillä venä­läi­sen Uskon­to­jen his­to­rian museon kanssa yhteis­työssä toteu­tettu näyt­tely “Taide, uskonto, valta”. Näyt­te­lyssä käsi­tel­lään tai­teen suh­detta sekä maal­li­seen että uskon­nol­li­seen val­lan­käyt­töön monista eri näkö­kul­mista ja esi­tel­lään ylei­sesti eri maa­il­ma­nus­kon­to­jen tai­detta. Pää­paino on enti­sen Neu­vos­to­lii­ton alu­een uskon­noissa, eri­tyi­sesti orto­dok­si­sessa kris­ti­nus­kossa. Tämän kir­joi­tuk­sen poh­jana on ylei­sö­luento, joka jär­jes­tet­tiin museossa 22.9.2016 osana näyt­te­lyn oheis­oh­jel­maa otsi­kolla “Uskonto ja poli­tiikka”.

Uskon­nol­li­nen ajat­telu oli aikai­sem­min kie­tou­tu­nut osaksi yhtei­söl­listä ja poliit­tista toi­min­taa. His­to­rial­li­sessa kat­san­nossa nii­den erot­ta­mi­nen toi­sis­taan on kei­no­te­koista. Vasta moder­nien yhteis­kun­tien myötä uskonto on eriy­ty­nyt omaksi elä­mä­na­lu­eeksi, vaikka sen rajoista edel­leen käy­dään kiis­toja. Uskon­nol­li­sen ja muun elä­män rajat ovat myös eri­lai­sia eri yhteis­kun­nissa.

Uskonto ja poli­tiikka puhut­ta­vat edel­leen myös Suo­messa. Usein kri­tiikki on osu­nut evankelis-​luterilaiseen kirk­koon, mutta viime aikoina eri­tyi­sesti isla­min vas­tus­ta­mi­nen on nous­sut kes­kei­seen ase­maan. Uudet ilmiöt saa­vat pal­jon huo­miota, mutta samalla on kyse myös uuteen tot­tu­mi­sesta. Täten ei ole lai­sin­kaan eri­koista, että monissa var­hai­sem­missa kes­kus­te­luissa käy­tet­tiin lähes samoja argu­ment­teja kuin tämän päi­vän kiis­toissa, vain väit­te­lyn koh­teet vaih­tu­vat. Esi­mer­kiksi nyky­ään arvos­tet­tua Pelas­tusar­mei­jaa vas­tus­tet­tiin anka­rasti sen saa­puessa Suo­meen.

Jako­linja ei kulje ainoas­taan uskon­non ja poli­tii­kan välillä, vaan myös uskon­nol­lis­ten ja poliit­tis­ten toi­mi­joi­den sisällä ja nii­den välillä. Esi­mer­kiksi evankelis-​luterilaisen kir­kon pii­ristä löy­tyy niin myön­tei­sesti kuin kiel­tei­sesti aikamme poliit­ti­siin kysy­myk­siin suh­tau­tu­via pii­rejä. Nykyi­nen kes­kus­telu samaan suku­puolta ole­vien avio­lii­tosta on hyvä esi­merkki, sillä se jakaa niin poliit­ti­set kuin uskon­nol­li­set toi­mi­jat eri lei­rei­hin. Kovim­mat vas­tus­ta­jan pitä­vät yleensä suu­rinta mete­liä.

Mikään yhteis­kunta ei ole täy­sin uskon­nosta vapaa. Val­tiot sään­te­le­vät uskon­nol­li­sia yhtei­söjä monin eri tavoin. Usein enem­mis­tö­us­kon­toa tue­taan ja vähem­mis­tö­us­kon­to­jen ase­maan han­ka­loi­te­taan. Suo­messa monia uskon­toja tue­taan talou­del­li­sesti ja enem­mis­tö­kir­kon äänellä on vai­ku­tusta poliit­tis­ten pro­ses­sien ohjau­tu­mi­seen esi­mer­kiksi kou­luo­pe­tuk­seen ja hau­taus­toi­meen liit­ty­vissä asioissa.

Suo­messa uskon­toja ei val­tion toi­mesta vai­nota, mutta nii­den toi­min­nalle ase­te­taan rajoja. Epäi­lyt­tä­väksi koet­tua uskon­toja pyri­tään monin eri tavoin nor­ma­li­soi­maan. Esi­mer­kiksi huoli suo­ma­lais­ten mus­li­mien radi­ka­li­soi­tu­mi­sesta on joh­ta­nut pyr­ki­myk­seen osal­lis­taa isla­mi­sia yhtei­söjä ja ottaa ne mukaan radi­ka­li­saa­tiota vas­tus­ta­vaan kamp­pai­luun. Yhtei­söt pää­se­vät lähem­mäksi yhteis­kun­nal­lista pää­tök­sen­te­koa, kun ne suh­tau­tu­vat myö­tä­mie­li­sesti val­tion int­res­sei­hin.

Taide on yksi tär­keä areena uskon­non ja poli­tii­kan suh­teen tar­kas­te­lulle. Suuri osa his­to­rial­li­sesta tai­teesta on uskon­non sävyt­tä­mää, mutta yhteis­kun­tien muut­tuessa myös suh­tau­tu­mi­nen uskon­toi­hin on muut­tu­nut. Koti­mai­sesta lähi­his­to­riasta voi­daan mai­nita kiista Harro Kos­ki­sen Sikamessias-​teoksesta (v. 1969), josta tai­tei­lija sai juma­lan­pilk­ka­tuo­mion. Tuo­reessa muis­tissa on myös tans­ka­lai­sen Jyllands-​Postenin pro­vo­kaa­tiona jul­kai­se­mat Muhammed-​pilakuvat vuo­delta 2005, joka johti laa­jaan kan­sain­vä­li­seen kes­kus­te­luun ilmai­sun­va­pau­desta.

Taide, uskonto ja valta -näyt­te­lyssä esillä ole­vat teok­set tuo­vat esiin uskon­non moni­ker­rok­si­suu­den Venä­jän ja Neu­vos­to­lii­ton his­to­riassa. Venä­jällä uskonto legi­ti­moi val­lan­käyt­töä, kun taas Neu­vos­to­lii­tossa sitä vas­taan hyö­kät­tiin. Näyt­te­lyn teok­set osoit­ta­vat monin tavoin uskon­non todel­li­sia ja väi­tet­tyjä yhteyk­siä poliit­ti­seen val­lan­käyt­töön. Jul­mat pila­ku­vat vähem­mis­tö­us­kon­noista ja papis­tosta osoit­ta­vat millä tavoin eri ihmis­ryh­miä lei­mat­tiin uskon­non avulla. Vas­taa­vasti hal­lit­si­joi­den ja hen­gel­lis­ten voi­mien liitto kuvaa maal­lista val­taa osana laa­jem­paa yhteis­kun­ta­jär­jes­tystä.

Uskon­non ja poli­tii­kan suh­tee­seen tul­lee myös jat­kossa liit­ty­mään monen­lai­sia kiis­toja. Ne on hyvä nähdä luon­nol­li­sena osana yhteis­kun­nal­lista muu­tosta, jossa poh­di­taan hyväk­syt­tä­vän ja tuo­mit­ta­van välistä liik­ku­vaa raja­pin­taa. Kiis­to­jen osa­puo­let saa­vat nimensä his­to­rian kir­joi­hin, samalla kun suuri osa väes­töä käsit­te­lee näi­den debat­tien kautta omaa suh­det­taan tun­teita herät­tä­viin ja monia kos­ket­ta­viin tee­moi­hin.

Kir­joit­taja on filo­so­fian toh­tori ja uskon­to­tie­teen dosentti, joka työs­ken­te­lee Siir­to­lai­suusins­ti­tuu­tin joh­ta­jana. Näyt­tely “Taide, uskonto, valta” on esillä Wäinö Aal­to­sen museossa Turussa 15.9.11.12.2016. www.turku.fi/waino-aaltosen-museo

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?

Vil­jan tähkä ja sie­men esiin­ty­vät usein niin Van­hassa kuin Uudessa tes­ta­men­tis­sa­kin. Eri­tyi­sen useasti ne mai­ni­taan Jee­suk­sen ver­tauk­sissa. Ei siis liene yllät­tä­vää, että tähkä on ylei­nen myös kuva-​aiheena kirk­ko­teks­tii­leissä, kuten saar­na­tuo­lin kir­ja­lii­nassa ja luku­pul­pe­tin edus­vaat­teessa unoh­ta­matta muuta kirk­ko­tai­detta.

Sie­me­nen pudo­tessa maa­han se kuo­lee ja tuot­taa täh­kän ja sen myötä sadon, uuden elä­män. Sie­men kuvas­taa toi­voa ja uutta mah­dol­li­suutta sekä kas­vua. Vilja ja leipä toi­mi­vat Juma­lan sanan ja evan­ke­liu­min ver­taus­ku­vana. Veh­nää on myös pidetty Juma­lan huo­len­pi­don ja hyvyy­den sym­bo­lina. Kuten psal­missa 81 jakeessa 17 tode­taan: “Mutta kan­saansa hän ruok­kisi par­haalla nisulla; minä ravit­si­sin sinua huna­jalla kal­liosta.”

Lei­pää ei muu­toin­kaan Van­han tes­ta­men­tin aikana pidetty itses­tään­sel­vyy­tenä. Ihmi­set ymmär­si­vät ne monet työ­vai­heet, jotka vaa­di­taan sii­hen, että sie­me­nestä saa­daan lei­pää pöy­tään. Jee­sus­kin kiitti lei­västä ruok­kies­saan kan­saa ja myös aset­taes­saan ehtool­lista. Hän puhui itses­tään elä­män lei­pänä, jota syö­mällä ei kos­kaan tule nälkä. ”Minä olen elä­män leipä, […] se, joka syö tätä lei­pää, elää ikui­sesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruu­miini.” (Joh. 6: 48, 51) Hänen opet­ta­mas­saan Isä mei­dän -rukouk­sessa pyy­de­tään joka­päi­väistä lei­pää, millä tar­koi­te­taan sekä päi­vit­täistä ruo­kaa että hen­gel­listä ravin­toa eli Juma­lan sanaa.

Kylvö, kasvu ja sadon­kor­juu. Syn­tymä, elämä ja kuo­lema. Vil­jassa voi­daan nähdä koko ihmi­sen elä­män­kaari. Sie­men kuvas­taa Juma­lan sanaa, kyl­vä­mi­nen sanan julis­ta­mista, eri­lai­set kyl­vö­maat kuvas­ta­vat ihmis­ten eri­laista suh­tau­tu­mista kuu­le­maansa ja sato kuvaa sanan vai­ku­tusta ihmis­ten elä­mässä. Täh­kään ja jyvään liit­tyy rikas sym­bo­liikka, joka voi par­haim­mil­laan muis­tut­taa ja herät­tää kat­so­jaa poh­ti­maan sen mer­ki­tystä ja sano­maa yksin­ker­tai­sen, mutta tutun muo­don kautta, joka on kon­kreet­ti­sesti joka päivä läsnä lei­vässä ja kris­ti­tyille myös lei­vän hen­gel­li­sessä mer­ki­tyk­sessä. Aja­tus, että sie­me­nen kuo­lema on vält­tä­mä­tön, jotta se voi tuot­taa sadon viit­taa hyvin suo­rasti Jee­suk­sen ris­tin­kuo­le­maan ja hänen lah­joit­ta­maansa uuteen elä­mään häneen usko­ville ihmi­sille. Kuo­lema ei siis kris­til­li­sen uskon mukaan ole elä­män loppu, vaan pikem­min­kin alku ian­kaik­ki­sesti jat­ku­valle elä­mälle tai­vaassa. Täh­kässä kas­vaa siis pie­niä toi­von sym­bo­leita, jyviä.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

Liisa Väi­sä­nen, 2011: Kris­til­li­set sym­bo­lit. Ikkuna pyhään.

Liisa Väi­sä­nen, 2015: Mitä sym­bo­lit ker­to­vat. Tai­detta pin­taa syvem­mältä.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Kaikki ihmi­set ovat poh­jim­mil­taan luo­via. Jumala on Luo­jamme ja hän on luo­vuu­den lähde. Jol­lain tavalla tämä sama luo­vuus on annettu meil­le­kin. Aina kun luomme uutta olemme tämän saman ihmeen äärellä.

Merk­kejä Juma­lan luo­vuu­desta ei tar­vitse etsiä kau­kaa. Maa­il­man­kaik­keu­desta löy­tyy tuhan­sia täh­tiä ja oma mik­ro­kos­mok­semme on yltä päältä täynnä ihmeitä. Minä pidän luon­nossa käve­lystä ja her­kul­li­sesta ruu­asta. Näistä naut­ti­mi­nen aut­taa minua luo­maan. Sanoi­sin että luo­mi­seen ja tai­teen teke­mi­seen riit­tää se, että tut­kii ja ihmet­te­lee tätä maa­il­man­kaik­keutta ja sit­ten kir­joit­taa tai maa­laa siitä mitä kokee.

Miksi sit­ten luo­mi­nen on välillä niin vai­keaa? Koti on sot­kussa ja imuri lojuu vaa­te­pi­non alla. Arki rul­laa ja luo­vuus näi­vet­tyy, jos en ole varo­vai­nen. Olisi teh­tävä valinta itseni hyväksi. Luo­vuus on tär­keää ja panos­tan siksi juuri nyt kir­joit­ta­mi­seen tai läh­den maa­laa­maan. Sot­kut eivät saa sel­vitä voit­ta­jina tässä elä­mässä.

Luo­vuus on myös leik­ki­mistä. Aikuis­ten voi olla vai­kea tehdä tai­detta. Klii­ni­nen logiikka ja dynaa­mi­nen las­kel­mointi eivät kanna pit­källe luo­vuu­den maa­il­massa. Inno­vaa­tio on kau­nis uudis­sana, mutta se kumi­see tyh­jyyt­tään ilman leik­ki­mie­li­syyttä. Olkaa las­ten kal­tai­sia, sanoi Jee­sus. Ja mikä onkaan parasta mitä lap­sen mie­lessä liik­kuu? Lap­si­han leik­kisi kai­ket päi­vät, jos vaan voisi.

Lei­kille on annet­tava tilaa, kas­vua­lus­taa ja leluja. Öljy­vä­rit, kan­kaan­pa­la­set tai pie­net kivet ran­nalta ovat leluja, joilla aikui­nen­kin voi leik­kiä. Vapaa­mie­li­syys vaa­tii hive­nen roh­keutta ja kokei­lun­ha­lua ja ennen kaik­kea omien hul­lu­jen ideoi­den kuun­te­le­mista.

Itse­kriit­ti­syys ja aja­tuk­set: “Ei tätä kan­nata tehdä. Tämä on ihan tyhmä”, ovat todel­li­suu­dessa ainoa este luo­vuu­delle. Kaikki nämä juon­tu­vat kai epä­on­nis­tu­mi­sen pelosta. Yri­tämme niin kovin olla kaa­tu­matta, ettemme opi ikinä käve­le­mään.

Kaik­kein tär­keintä on siis epä­on­nis­tu­mi­sen hyväk­sy­mi­nen. Uuden kek­si­mi­nen on hyppy tun­te­mat­to­maan. Tie­de­mie­het kokei­le­vat teo­rioi­taan ja kaa­vo­jaan monien tur­hien yri­tys­ten uhal­la­kin. Onnis­tu­mi­sesta ei ole takuita. Luo­vuu­dessa epä­on­nis­tu­mi­sen riski on vält­tä­mä­tön. Samaa kaa­vaa tois­ta­malla ei kek­sitä uutta lää­kettä, eikä uutta lau­lua sävel­letä.

Hie­nointa kris­tit­tynä tai­tei­li­jana olossa on se, että luo­vuu­den­kin voi antaa Juma­lan käsiin. Hänellä riit­tää lah­joja ja ideoita meille jaet­ta­vaksi. Itseä ja tai­detta voi kat­soa rak­kau­della ja hyväk­sy­vin sil­min ja rukoilla roh­keutta leik­kiä enem­män.

Kir­joit­taja on kuva­tai­tei­lija, joka tällä het­kellä opis­ke­lee myös ani­maa­tiota. Hän kuu­luu mm. Tehonrakentajat-​ryhmään ja on kiin­nos­tu­nut eri­tyi­sesti rosoi­sesta kau­neu­desta ja van­hoista puu-​ukkeleista enti­sai­ko­jen kir­koissa.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?