Aarreaitta

Kai­kissa uskon­noissa on yleensä käy­tössä enem­män tai vähem­män eri­lai­sia esi­neitä, jotka ovat pal­von­nan koh­teita tai väli­kap­pa­leita. Esi­neet nouse­vat ko. uskon­non syn­ty­vai­heista, his­to­riasta tai kul­tista ja voi­vat olla hyvin­kin eri­lai­sia. Yhteistä niille kui­ten­kin on, että ne edus­ta­vat pyhää ja ovat väli­kap­pa­leita pyhän koh­taa­mi­seen. Taval­li­nen arki­nen esine voi koti­käy­tössä olla vain se miltä se näyt­tää­kin, mutta kun se ero­te­taan kul­til­li­seen yhtey­teen siitä tulee sym­boli, viesti uskon­non yti­mestä.

Sym­boli liit­tää asioita yhteen, niin kuin sen alku­pe­räi­nen mer­ki­tys­kin ker­too. Sana sym­boli on läh­töi­sin krei­kan kie­lestä ja tar­koit­taa yhteen heit­tä­mistä (sym­bal­lein). Antii­kin Krei­kassa oli tapana sopi­muk­sen vakuu­deksi rik­koa pieni esine, sor­mus tai vas­taava, niin että kum­pi­kin osa­puoli sai puo­lik­kaan ja kun ne jos­kus vuo­si­kym­me­nien­kin jäl­keen lii­tet­tiin yhteen, voi­tiin todis­taa, että vie­ras oli oikealla asialla, sym­boli oli erään­lai­nen passi.

Uskon­nol­li­sessa mer­ki­tyk­sessä sym­boli liit­tää yhteen ajal­li­sen ja ikui­sen, maal­li­sen ja tai­vaal­li­sen, ihmi­sen ja Juma­lan.

Uskon­nol­li­nen sym­boli, kuva tai esine hei­jas­taa ja edus­taa jotain syvem­pää, mitä se itse on, usein sym­bo­leilla vii­ta­taan aivan elä­män perus­to­tuuk­siin, elä­mään ja kuo­le­maan. Sym­bo­lilla voi­daan kuvata sel­laista, mitä muu­ten ei ollen­kaan voisi kuvata, esim. hen­keä tai juma­laa. Sym­bo­lilla, esim. kon­kreet­ti­sella esi­neellä voi­daan myös yksin­ker­tais­taa ja havain­nol­lis­taa uskon­nol­li­sia käsit­teitä ja hel­pot­taa nii­den omak­su­mista. Sym­bo­lin ymmär­tää luku­tai­do­ton­kin. Lisäksi uskon­nol­li­set sym­bo­lit yhdis­tä­vät ihmi­siä, ne luo­vat yhteyttä eri puo­lilla maa­il­maa asu­vien ihmis­ten kes­ken, jotka tun­nis­ta­vat saman mer­kin. Esi­mer­kiksi kris­ti­tyt tun­nis­ta­vat toi­sensa vaikka kau­lalla roik­ku­vasta ris­tistä. Tuttu merkki yhdis­tää myös his­to­ri­aan, jo suku­pol­vet ennen meitä ovat kun­nioit­ta­neet ko. sym­bo­lia, kuvaa tai esi­nettä. Ver­taus­ku­villa ja uskon­nol­li­silla esi­neillä voi­daan myös ilmaista tun­teita, iloa ja surua (esim. hau­tausil­moi­tuk­sen tyhjä risti) ja nii­den kos­ket­ta­mi­nen antaa tur­vaa (esim. rukous­nauha).

AnneliLeppanen-2

Esine voi­daan vih­kiä tai siu­nata tiet­tyyn käyt­töön tai teh­tä­vään, esine tässä taval­laan yle­vöi­te­tään. Jois­sa­kin uskon­noissa siu­naus­ri­tu­aa­lissa juma­luu­den tai hen­gen aja­tel­laan todella siir­ty­vän kon­kreet­ti­seen kap­pa­lee­seen, jol­loin siitä itses­tään tulee pal­von­nan kohde. Monissa uskon­noissa, kuten myös kris­ti­nus­kossa uskon­nol­li­nen esine voi­daan siu­nata, kuten esim. ikoni, mutta siitä ei kui­ten­kaan tule pal­von­nan koh­detta vaan väli­kap­pale, sym­boli. Esim. kirk­ko­ra­ken­nus vihi­tään käyt­töön, jol­loin se edus­taa Juma­lan huo­netta, mutta kun raken­nus mah­dol­li­sesti ote­taan myö­hem­min muu­hun käyt­töön, se desa­kra­li­soi­daan.

Kun uskon­nol­li­nen esine koe­taan arvok­kaana, ja sitä kun­nioi­te­taan, myös sen teke­mi­seen ale­taan kiin­nit­tää huo­miota. Sen halu­taan ole­van jol­la­kin tavalla puhut­te­leva, tai­teel­li­nen ja kau­nis. Niinpä monet uskon­nol­li­set esi­neet ovat­kin muo­dos­tu­neet aiko­jen saa­tossa taide-​esineiksi, ne on haluttu val­mis­taa mah­dol­li­sim­man huo­lel­li­sesti ja arvok­kaista mate­ri­aa­leista. Ne kuvas­ta­vat myös aikansa ja ympä­ris­tönsä tai­de­nä­ke­myk­siä. Uskon­nol­li­set esi­neet ovat oman kult­tuu­rinsa pei­lejä, ne edus­ta­vat oman kult­tuu­rinsa arvoja ja ilmai­sua. Eri kult­tuu­reissa myös his­to­rial­li­set ja yhteis­kun­nal­li­set kehi­tys­ku­lut ovat vai­kut­ta­neet tai­de­kä­si­tyk­seen. Uskon­nol­li­nen esine voi tai­de­muo­dol­laan ottaa kan­taa, haas­taa kat­so­jan ja esim. kri­ti­soida yhteis­kun­nal­li­sia oloja. Niillä on myös esteet­ti­nen mer­ki­tys, kuva tai esine aut­taa koke­maan kau­neuse­lä­myk­siä, ne voi­vat avata oven Juma­lan maa­il­maan ja antaa väläh­dyk­sen tuon­puo­lei­suu­desta.

Ope­tuk­sen väli­neenä uskon­nol­li­sella esi­neillä ja kuvilla on suuri mer­ki­tys. Se on ymmär­retty kai­kissa uskon­noissa. Kris­ti­nus­kon pii­ris­sä­kin jo ensim­mäi­set kris­ti­tyt maa­la­si­vat kata­kom­bien sei­nille tär­keitä sym­bo­leja, kuten kalan (ikh­tys), karit­san ja vii­ni­köyn­nök­sen. Ne loh­dut­ti­vat ja roh­kai­si­vat vai­no­jen aikana, ker­toi­vat uskosta Kris­tuk­seen, joka oli uhran­nut itsensä ja vie ker­ran seu­raa­jansa tai­vaan iloon. Myös Suo­men van­ho­jen kirk­ko­jen sei­niä koris­ta­vat värik­käät raa­ma­tun­ker­to­muk­set, ns. köy­hien Raa­mattu, Bib­lia pau­pe­rum (joita käy­tet­tiin saar­noissa tuki­ma­te­ri­aa­lina).

Nyky­päi­vän kou­lun uskon­non­ope­tuk­sessa uskon­nol­li­silla esi­neillä on suuri peda­go­gi­nen mer­ki­tys. Abstrak­tit asiat saa­vat muo­don. Esi­neet teke­vät pyhän kos­ke­tel­ta­vaksi ja ymmär­ret­tä­väm­mäksi. Tai­de­han vai­kut­taa ihmi­seen koko­nais­val­tai­sesti, her­kis­tää ais­teja ja avaa ja aut­taa löy­tä­mään uusia asioita.  Uskon­nol­li­nen esine ker­too ympä­ris­tös­tään ja sen arvoista ja tai­teesta. Puhut­te­leva uskon­nol­li­nen esine avar­taa näke­mystä toi­sesta kult­tuu­rista tai ajasta. Koke­mus lisää ymmär­tä­mystä eri kult­tuu­reja koh­taan, tuo vie­rasta lähelle. Uskon­nol­li­nen esine ker­too kon­teks­tis­taan ja laa­jen­taa näin oppi­mis­ko­ke­musta. Oppi­tun­nilla ei voi läh­teä Etelä-​Amerikkaan, mutta voi saada siitä pie­nen pala­sen käteensä. Uskon­nol­li­sen esi­neen kos­ket­ta­mi­nen lisää koke­muk­sen syvyyttä, kuu­lon ja näön lisäksi myös tun­toaisti. Oppi­las tun­tee esi­neen pai­non ja mate­ri­aa­lin ja voi miet­tiä miten se on tehty. Hän ymmär­tää, että jol­le­kin ihmi­sille tämä esine on tär­keä ja kun­nioi­tet­tava, vaikka se itselle olisi vie­ras. Par­haim­mil­laan voi kokea jon­kin­laista vas­ta­vuo­roi­suutta esi­neen val­mis­ta­jan ja kat­so­jan välillä. Usein oppi­tun­nilla näy­tet­tä­vään esi­nee­seen myös liit­tyy joku tarina, esim. sen alku­pe­rä­maasta, osto­ta­pah­tu­masta tai muuta infor­maa­tiota. Ope­tuk­sessa symboli/​esine ker­too enem­män kuin sanal­li­nen viesti, se piir­tyy mie­leen ja koke­muk­sen muis­taa pit­kän­kin ajan kulut­tua kun opet­ta­jan sanat ovat jo unoh­tu­neet.

Risti

Ohei­sissa kuvissa on esi­merk­kinä kris­til­li­sistä esi­neistä otettu risti. Risti on kris­ti­nus­kon voi­mak­kain sym­boli, siinä Jumala ja ihmi­nen koh­taa­vat. Risti on myös levin­nyt kaik­kialle maa­il­maan ja on näh­tä­vissä mitä moni­nai­sim­missa pai­koissa, kir­koissa, hau­taus­mailla, kau­la­ko­ruina. Ris­ti­ku­vio sinänsä ei ole vain kris­tit­ty­jen sym­boli vaan sitä on tavattu eri kult­tuu­reissa jo ennen kris­ti­nus­kon syn­tyä, onhan se kuvio, jossa voi tul­kita miten hori­son­taa­li­nen koh­taa ver­ti­kaa­li­sen ja ajal­li­nen ikui­suu­den.

Kris­ti­nus­kossa risti on kir­kon julis­tuk­sen ydin. Monet pitä­vät ris­tiä surun ja kuo­le­man merk­kinä, mutta kris­til­li­sessä teo­lo­giassa risti on ylös­nouse­muk­sen, elä­män ja sovi­tuk­sen merkki. Se ker­too siitä, että Jee­sus ei jää­nyt hau­taan vaan nousi kuol­leista ja val­misti pelas­tuk­sen näin myös kai­kille seu­raa­jil­leen. Tyhjä risti ker­too siitä sel­vim­min.

AnneliLeppanen-1

Käsin tehty kera­miik­ka­risti Perusta. 14 taval­lista kylä­läistä maa­työ­läi­sen vaat­teis­saan kan­ta­vat Jee­suk­sen ris­tiä kul­ku­eessa ja osal­lis­tu­vat näin hänen kär­si­myk­siinsä. Pel­kis­tet­ty­jen hah­mo­jen kas­vot ovat ilmeik­käät ja kaikki kat­so­vat ylös­päin. Kukaan kan­ta­jista ei huuda tai itke, teok­sessa on syvää hil­jai­suutta ja vaka­vuutta. Ope­tus­ti­lan­teessa voi­daan poh­tia Jee­suk­sen kär­si­myk­sen lisäksi myös ihmi­sen osaa tässä maa­il­massa. Olem­meko myös arjessa kan­ta­massa tois­ten taak­koja? Olem­meko yhdessä, vieri vie­ressä ja rin­ta­rin­nan niin kuin nämä ris­tin­kan­ta­jat, jaka­massa tois­temme iloja ja suruja?

AnneliLeppanen-4

Väri­käs peru­lai­nen risti edus­taa ns. Arma Christi (Kris­tuk­sen aseet) perin­nettä, josta löy­tyy ver­sioita eri puo­lilta kris­ti­kun­taa. Risti on täynnä sym­bo­liik­kaa, joka liit­tyy Jee­suk­sen kär­si­myk­seen ja ris­tin­kuo­le­maan. Ris­tistä löy­tyy lähes kaikki pää­siäi­sen ele­men­tit ja niin se toi­mii ope­tuk­sessa koko kär­si­mys­his­to­rian kokoa­jana. Alhaalla sei­soo kukko, joka viit­taa Pie­ta­riin kun hän kolme ker­taa kielsi tun­te­vansa Jee­suk­sen. Kukon ylä­puo­lella on paita, josta Jee­suk­sen ris­tiin­nau­lin­neet soti­laat heit­ti­vät arpaa, koska paita oli sau­ma­ton eivätkä he halun­neet rik­koa sitä. Pai­dan ylä­puo­lella on ehtool­lis­malja, johon valuu ylä­puo­lelta verta suo­raan Jee­suk­sen sydä­mestä. Kris­tuk­sen päässä on orjan­tap­pu­rak­ruunu. Ris­tin vasem­malla puo­lella ovat tika­puut ja vasara. Oikealla puo­lella sauva, jonka päässä on hapan­vii­niin kas­tettu sieni, kei­häs, jolla Jee­suk­sen kylki puh­kais­tiin sekä hoh­ti­met, joilla nau­lat saa­tiin irro­te­tuiksi. Ris­tin ylä­osassa teksti INRI ja Pyhän Hen­gen ver­taus­kuva kyyh­ky­nen. Risti on hyvin kon­teks­tu­aa­li­nen, se kuvaa Etelä-​Amerikkalaista tapaa koris­tella värik­käästi ja run­saasti sel­laista mikä koe­taan arvok­kaaksi ja rak­kaaksi.

AnneliLeppanen-5

Pui­nen ris­tiin­nau­li­tun veis­tos Tanza­niasta. Siinä Kris­tus on itse risti. Kas­vo­jen ilme on rau­hal­li­nen ja tai­do­kas puun käsit­te­ly­tapa tekee veis­tok­sesta hyvin levol­li­sen. Jee­suk­sen käsi­var­ret on tehty luonn­ot­to­man pit­kiksi, näin ne ikään kuin ulot­tu­vat siu­naa­maan koko maa­il­man. Kon­teks­tu­aa­li­suus näkyy mm. siinä, että Kris­tus on kuvattu afrik­ka­lai­sena.

AnneliLeppanen-3

Ns. Tas­ku­lan risti, joka löy­det­tiin arkeo­lo­gi­sissa kai­vauk­sissa Turun Maa­riasta v. 1938. Erit­täin kau­nis ja jalo­muo­toi­nen ris­ti­rii­pus on ajoi­tettu n. vuo­sille 1100-​1150 ja on ainut­laa­tui­nen Suo­messa teh­dyistä löy­döistä. Ris­tin toi­sella puo­lella on Kris­tus, jonka kädet ovat köy­sillä sido­tut ja jonka pään päällä on pieni risti. Hänen asu­naan on päär­mätty lie­ve­takki ja rin­nalla vino­risti. Rii­puk­sen toi­sella puo­lella on nais­hahmo, ole­tet­ta­vasti Jee­suk­sen äiti Maria. Hänen pääs­sään on huivi, rin­nal­laan risti ja hänen­kin kätensä ovat sido­tut. Muo­dol­taan risti edus­taa ns. kreik­ka­laista ris­tiä, jonka saka­rat ovat kaikki yhtä pit­kiä. Ris­tin pel­kis­tetty, mel­kein nai­vis­ti­nen tyyli puhut­te­lee nyky­päi­vän ihmistä ja tuo näin vies­tin mui­nai­silta suo­ma­lai­silta lähes tuhan­nen vuo­den takaa.

Kir­joit­taja on eläk­keellä oleva uskon­non­opet­taja, joka on mm. toi­mi­nut Varsinais-​Suomen uskon­non­opet­ta­jat ry:n puheen­joh­ta­jana.

Ris­tit: Sinikka Koski-​Sipilä ja Anneli Lep­pä­nen.

Teksti:
Kuvat: Anneli Leppänen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Kes­ki­tyn tässä artik­ke­lis­sani maa­laus­tai­tee­seen. Raa­ma­tun ja maa­laus­tai­teen vuo­ro­vai­ku­tus­suh­teen käsit­te­le­mi­nen muo­dos­taa jo yksi­nään liki yli­voi­mai­sen teh­tä­vän. Tässä esi­tyk­sessä kes­ki­tyn tar­kas­te­le­maan sitä kris­til­li­sen usko­no­pin kan­nalta eli siis teo­lo­gi­sesti.

 

KRISTILLINEN KUVA ON AINA KULTTIKUVA

Ensim­mäi­nen tee­sini kuu­luu:

Kris­til­li­nen kuva sakraa­li­ti­lassa on osa juma­lan­pal­ve­lusta

Sen paikka voi olla kirk­ko­ti­lassa, seu­ra­kun­ta­ta­lossa tai kotialt­ta­rilla. Käyt­tö­tar­koi­tus on aina sama: Kris­til­li­nen kuva kut­suu ihmistä pal­ve­le­maan Pyhää Kol­miyh­teistä Juma­laa, rukoi­le­maan Häneltä apua, mie­tis­ke­le­mään Hänen suu­ruut­taan, tun­nus­ta­maan Hänelle syn­tinsä ja ylis­tä­mään Häntä. Kuva tukee ja aut­taa kes­kit­ty­mistä juma­lan­pal­ve­luk­sessa ja myös sen ulko­puo­lella. Näin se toi­mii, jos siinä on sisäi­nen virit­ty­nei­syys, joka tekee siitä kris­til­li­sen kuvan. Voimme kut­sua sitä rukouk­sen ilma­pii­riksi ja pyhyy­deksi. Kris­til­li­nen kuva ei rusi­koi, eikä hyök­kää aggres­sii­vi­sesti kimp­puumme. Silti se on siten totuu­del­li­nen, että pal­jas­tumme kaikki sen edessä val­heen orjiksi ja tees­ken­te­li­jöiksi. Täl­lai­sen kris­til­li­sen kuvan kanssa seu­rus­telu puh­dis­taa sisäi­sesti. Kris­til­li­nen kuva kuu­luu juma­lan­pal­ve­lus­ti­laan ja luo har­tautta ympä­ril­leen myös muu­alla.

MartikainenArtikkeli1

Tutus­tuin pari vuo­si­kym­mentä sit­ten tie­de­kun­tani kol­le­go­jen kanssa Qued­lin­bur­gin vuonna 1129 vihit­tyyn romaa­ni­seen basi­li­kaan. Nat­si­hal­lin­non aikana kir­kon alt­tari ja sen kuvasto pois­tet­tiin ja vai­kut­tava raken­nus toimi muu­ta­man vuo­den ajan paik­kana, jossa kor­keim­mat nat­siup­see­rit ja SS-​yksiköiden joh­ta­jat van­noi­vat uskol­li­suu­den valan Hit­le­rille. Paikka oli valittu tähän tar­koi­tuk­seen ilmei­sesti ennen muuta siksi, että Sak­san alu­een itään laa­jen­ta­nut Hein­rich I (919-​936) ja hänen puo­li­sonsa Mat­hil­den hauta oli kryp­tassa nat­si­vih­ki­mys­se­re­mo­nian ala­puo­lella.

Kris­til­li­set kuvat eivät sopi­neet yhteen tämän paka­nal­li­sen mes­sia­nis­min kanssa. Siksi ne vie­tiin pois kirk­ko­ti­lasta. Nat­sit eivät halun­neet kumar­tua kir­kon kuvissa läsnä ole­van Her­ran edessä. He kumar­si­vat kuo­le­vaista ihmistä, arja­lais­mes­si­aana itse­ään pitä­vää Hit­le­riä.

Kris­til­li­nen kuva kut­suu kumar­tu­maan Pyhän Kol­miyk­sey­den, ainoan Elä­vän Juma­lan edessä. Kris­til­li­nen kuva teh­dään kirk­koon, seu­ra­kun­ta­ta­loon, kap­pe­liin tai kotialt­ta­rille. Raa­ma­tun, esi­mer­kil­lis­ten hurs­kai­den elä­män ja teko­jen sekä mer­kit­tä­vien kir­kol­lis­ten tapah­tu­mien kuvit­ta­mi­nen pal­ve­lee sekin laa­jasti ymmär­ret­tyä har­tau­den har­joit­ta­mista. Lisäksi ne opet­ta­vat, aset­ta­vat esi­ku­via ja palaut­ta­vat muis­tiin mer­kit­tä­viä men­nei­syy­den hen­ki­löitä ja tapah­tu­mia.

Toi­nen tee­sini kuu­luu:

Kris­til­li­nen kuva on figu­ra­tii­vi­nen

Tämän tee­sin esit­täjä jou­tuu aina väit­te­lyyn van­ho­jen ja uusien iko­noklas­tien eli kuvain raas­ta­jien kanssa. Kir­kon his­to­ria tun­tee kolme suurta iko­noklas­tista kautta: Bysan­tin kuva­riita 700- ja 800-​luvuilla. Se kesti peräti 124 vuotta. Wit­ten­ber­gin ja refor­maa­tio­ajan kuva­rii­dat 1500-​luvulla ja kol­man­tena klas­si­sen moder­nis­min iko­noklasmi, joka alkoi Kan­dins­kysta ja päät­tyi 1980-​luvun lopulla. Tämä kuvain­raasto poik­keaa sikäli kah­desta edel­li­sestä, että se lähti tai­de­maa­il­masta itses­tään eikä siten ole ensi­si­jai­sesti kirk­ko­his­to­rial­li­nen ilmiö.

Kris­til­li­sen kuvan tulee mie­les­täni olla ensi­si­jai­sesti figu­ra­tii­vi­nen eli se on uskol­li­nen kuva­koh­teen todel­li­selle hah­molle. Sym­bo­lit, tunnus- ja vii­te­ku­vat voi­vat olla sen osia. Yksi­nään ne eivät ole vielä kris­til­li­siä kuvia var­si­nai­sessa mer­ki­tyk­sessä. Kuva­koh­teen mukai­suus eli figu­ra­tii­vi­syys ei johdu tai­de­miel­ty­mistä. Syyt ovat syvem­mälle. Ne ovat itse kris­til­li­sessä uskossa.

Ensik­si­kin on kysy­mys siitä, miten kris­til­li­nen usko väli­te­tään suku­pol­velta toi­selta. Se tapah­tuu sanan ja sakra­ment­tien väli­tyk­sellä. Perin­tees­sämme on ahke­rasti sel­vi­tetty sanaa ilmoi­tuk­sen kan­ta­jana. Sen sijaan aja­tus­työtä on koh­dis­tettu niu­kasti sii­hen, että sanan ohella myös kuva yhdessä sanan ja säve­len kanssa voi olla ja on ilmoi­tuk­sen kan­taja. Ilmoi­tus tar­koit­taa tässä kris­til­li­sen uskon koko annet­tua sisäl­töä. Kris­til­li­nen usko ei ole epä­mää­räistä yleistä uskon­nol­li­suutta, vaan kiin­teä, ehjä orgaa­ni­nen koko­nai­suus. Siksi oikean kris­til­li­sen kuvan, samoin kuin sanan ja säve­len perus­tava tun­nus­merkki on uskol­li­suus tun­nus­tuk­selle.

Toi­seksi: Kuva­koh­teen mukai­suus eli figu­ra­tii­vi­syys nousee siitä häkel­lyt­tä­västä tosia­sia­siasta, ettei Jumala kaihda tulla kon­kreet­ti­seksi. Raa­ma­tussa se on ilmaistu tällä tavalla:

”Sana tuli lihaksi ja asui mei­dän kes­kel­lämme. Me saimme kat­sella hänen kirk­kaut­taan, kirk­kautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Joh. 1: 14.

Kris­til­li­nen kuva voi ja sen tulee­kin olla kon­kreet­ti­nen, havain­nol­li­nen, josta sel­viää, mitä raa­ma­tun teks­tiä se esit­tää. Itse­ään tai­teen tun­ti­joina pitä­vät ovat usein varauk­sel­li­sia täl­lai­sesta läh­tö­koh­dasta käsin luo­tuja tai­de­teok­sia koh­taan.  Syy sii­hen on usein siinä, ettei­vät he tunne sitä teks­tiä, jota kuva esit­tää. Syy voi olla myös tai­tei­li­jan vaja­vai­sessa kyvyssä luoda kun­non tai­detta. Tär­kein syy hyl­jek­sin­tään on kui­ten­kin siinä, että kuvan sanoma haas­taa vuo­ro­vai­ku­tuk­seen, enem­män pai­nis­ke­le­maan hiki­tu­kassa sen sano­man kanssa. Kuvan sanoma kut­suu sen kanssa seu­rus­te­li­jan suos­tu­maan kuun­te­li­jaksi ja sano­man vas­taa­not­ta­jaksi.

Tämän seu­rus­te­lun esteenä on perim­mäl­tään aina ihmi­sen halu itse päät­tää siitä, mil­lai­sena hän haluaa Juma­lan koh­te­le­van häntä itse­ään. Tähän on todet­tava, että kuva voi olla tai­teel­li­selta tasol­taan vaa­ti­ma­ton tai suo­ras­taan naiivi, se ei kui­ten­kaan mer­kitse sitä, ettei sen sanoma silti voi olla mykis­tävä. Kuvan kanssa seu­rus­te­li­jan on kui­ten­kin paneu­dut­tava kuva sano­maan ja sii­hen todella haas­teel­li­seen teh­tä­vään, miten Jumala salaa itsensä kät­key­ty­mällä vas­ta­koh­taansa ja ilmoit­taa itsensä vasta ihmi­sen jou­dut­tua pimey­teen. Hänen kirk­kau­tensa on kät­ket­tynä ihmi­seksi tul­leen Juma­lan Sanan eli Her­ran Jee­suk­sen inhi­mil­li­seen hau­rau­teen. Siinä apos­toli Johan­nes näki hänen kirk­kau­tensa lois­ta­van ja sai sitä kat­sella. Ylpeä ihmi­nen, joka haluaa itse aset­taa mit­ta­puun sille, miten hän haluaa Juma­lan hänelle esit­täy­ty­vän, kul­kee väis­tä­mättä tämän Juma­lan ohi.

Tässä olemme veden­ja­ka­jalla. Iko­noklas­min motii­vina on aina pyr­ki­mys kiis­tää se mah­dol­li­suus, että Jumala voisi tulla käsin kos­ke­tel­ta­vaksi. Hän voi olla vain abstrakti, tämän luo­dun maa­il­man ulko­puo­li­nen, aineel­li­suu­desta irral­laan oleva ja sii­hen perus­ta­vasti sitou­tu­ma­ton. Aineel­li­suus voi kyllä vii­tata Hänen todel­li­suu­teensa. Se ei voi kui­ten­kaan kos­kaan kan­taa Juma­laa itse­ään. Fini­tum non capax infi­niti: Äärel­li­nen ei voi mah­dut­taa itseensä ääre­töntä. Näin vakuut­taa non-​figuratiivisen kuvan puo­lus­taja. Figu­ra­tii­vi­sen puo­lus­taja taas ymmär­tää asian päin­vas­tai­sesti: Fini­tum capax infi­niti: Äärel­li­nen voi mah­dut­taa itseensä ääret­tö­män.

Tästä voi jokai­nen vakuut­tua luke­malla Raa­mat­tua. Se on täynnä kuval­li­seen esit­tä­mi­seen antau­tu­via tapah­tu­mia, hen­ki­löitä ja kar­talta pai­kan­net­ta­via kau­pun­keja, kyliä, vuo­ria, teitä ja luon­non­ku­via. Raa­ma­tun tar­joama figu­ra­tii­vi­syy­teen not­kis­tuva aihe­run­saus on lopu­ton. Tämän kai­ken kon­kreet­ti­sen kes­kellä toi­mii Jumala, Pyhä Kol­miyk­seys itse. Hän antau­tuu seu­rus­te­le­maan luo­mansa maa­il­man kanssa, vaikka jää­kin itse tuon­puo­lei­seksi.

MartikainenArtikkeli2

TAIDEKUVA JA RUKOUSKUVA

Aina ei ymmär­retä, että rukous­kuva on oma eri­tyi­nen tai­de­la­jinsa. Se ei kai­kessa ohjaudu tai­de­ku­van yleis­ten nor­mien mukai­sesti. Tie­tä­mät­tö­myys tästä on aiheut­ta­nut ja edel­leen­kin aiheut­taa vai­keita ris­ti­rii­toja sakraa­li­ti­loi­hin sijoi­te­tuista tai­de­teok­sista. Se joh­tuu pää­osin kah­desta syystä:

Ensik­si­kin tai­de­his­to­rial­li­nen tut­ki­mus ei meillä Suo­messa ole riit­tä­västi sel­vit­tä­nyt rukous­ku­van luon­netta suh­teessa muu­hun tai­de­ku­vaan.

Toi­seksi: maamme teo­lo­gi­kou­lu­tuk­sessa on vain niu­kasti tai ei ollen­kaan har­joi­tettu kuva­teo­lo­gista ope­tusta ja tut­ki­musta vii­meis­ten 150 vuo­den aikana lukuun otta­matta paria viime vuo­si­kym­mentä. Kuva­teo­lo­gian sarka on siis pit­kään ollut kesan­nolla.

Miten sit­ten rukous­kuva eroaa muista tai­de­ku­vista? Vas­tauk­sen sii­hen saamme hel­poim­min ver­taa­malla eri uskon­to­jen kult­ti­ti­lo­jen kuvas­toja kes­ke­nään. Jo pin­nal­li­sen­kin tar­kas­te­lun poh­jalta voi todeta, että budd­ha­lai­sen ja hin­du­temp­pe­lin kuvat nouse­vat ehjästi kum­man­kin uskon­non kat­so­muk­sista. Mos­kei­joissa taas voi olla vain abstrak­teja somis­teita. Tämä joh­tuu siitä, että Allah ymmär­re­tään niin täy­del­li­sesti tuon­puo­lei­seksi, ettei häntä voi kuvata miten­kään. Tässä islam tulee lähelle perin­teistä refor­moi­tua eli kal­vi­nis­tista uskon­tul­kin­taa.

Saman­lai­set ongel­mat oli­vat myös Bysan­tin kuva­rii­dan aiheena. Lute­ri­lai­nen usko­nym­mär­rys on puo­les­taan kuvays­tä­väl­li­nen. Se perus­tuu tun­nus­tuk­semme käyt­tä­mään oppi­lausee­seen: ”äärel­li­nen voi kan­taa ääre­töntä tai mah­dut­taa sen itseensä”, fini­tum capax infi­niti.

On siis asian­mu­kaista, että kukin uskonto luo ja suo­sii oman ymmär­ryk­sensä mukai­sia kult­ti­ku­via, sama kos­kee myös kris­til­li­siä tun­nus­tuk­sia. Nii­den­kin poh­jalta luo­dut ja nii­den suo­si­mat kult­ti­ku­vat kuten alt­ta­ri­tau­lut tai koti­har­taus­ku­vat virit­ty­vät tun­nus­tuk­sista nouse­van hurs­kau­den ja sen ihan­tei­den mukai­siksi.

Muista läh­tö­koh­dista luo­dut kuvat eivät saa sel­laista sisäl­löstä ilmettä, että omaan uskon­tun­nus­tuk­seensa pitäy­tyvä tun­tisi nii­den tuke­van spi­ri­tua­li­teet­ti­aan. Tämä seikka koros­tuu eten­kin sil­loin, kun kuva samoin kuin sana­kin on kir­kon julis­tusta, siis uskon levit­tä­mistä ja sen vah­vis­ta­mista.

Rukous­kuva on haas­teel­li­sin mah­dol­li­nen tai­de­laji. Tämä joh­tuu siitä, että sen tulisi Raa­ma­tun teks­teistä läh­tien kuvata Kuvaa­ma­tonta, antaa äärel­li­nen hahmo Ääret­tö­mälle, van­gita värein, vii­voin kan­kaalle, kar­ton­gille, puu­hun tai teks­tii­liin Hänet, jolle koko uni­ver­sumi on liian pieni. Tästä käsin on perus­tel­tua ja ymmär­ret­tä­vää esit­tää tämä haas­teel­li­nen luon­neh­dinta:

Rukous­kuva on haas­teel­li­sin mah­dol­li­nen tai­de­laji eten­kin sil­loin, kun johon­kin sakraa­li­ti­laan on luo­tava koko­nai­nen rukous­ku­vasto eli koko tilan kat­tava kuvaoh­jelma.

Motii­vi­teksti

Viit­ta­sin edellä sii­hen, että monissa tapauk­sissa on syn­ty­nyt ris­ti­rii­toja uusiin sakraa­li­ti­loi­hin sijoi­te­tuista tai­de­teok­sista. Seu­ra­kunta ei ole tun­te­nut niitä omak­seen. Tämä tar­koit­taa sitä, että se ei ole löy­tä­nyt hank­ki­mas­taan tai­de­teok­sesta uskon­tun­nus­tuk­sen mukaista sano­maa. Nämä rii­dat oli­si­vat olleet väl­tet­tä­vissä, jos seu­ra­kunta olisi laa­ti­nut tai laa­di­tut­ta­nut seik­ka­pe­räi­sen motii­vi­teks­tin siitä kuvas­tosta, jonka se haluaa saada juma­lan­pal­ve­lus­ti­laansa. Motii­vi­teksti tar­koit­taa teo­lo­gi­sesti läpia­ja­tel­tua kuvaoh­jel­maa.

MartikainenArtikkeli3

Kris­til­li­nen kuva tekee uskon­si­säl­lön läsnä ole­vaksi

Kris­til­li­sen kuvan erot­taa kai­kista muista tai­de­luo­muk­sista kuva­kohde eli käsi­tel­tävä aihe, kris­til­li­nen usko, joka on viime kädessä Jumala itse. Tai­tei­lija, samoin kuin jokai­nen usko­va­kin, on tässä yli-​inhimillisen teh­tä­vän edessä. Miten voisi tuoda kuva­pin­nalle hänet, jolle koko uni­ver­sumi on liian pieni. Tai miten esit­tää Hänet, joka voi mah­dut­taa itsensä pie­nim­pään­kin hie­kan­jy­vä­seen, vaikka koko maa­il­man­kaik­keus lepää Hänen käm­me­nel­lään?

Tästä alkaa tai­tei­li­jan tuska. Se ei ole vain tavan­omaista luo­mi­sen tuska. Kuva­kohde ottaa tai­tei­li­jan hen­gel­li­sesti koe­tel­ta­vaksi. Sitä voisi luon­neh­tia siten, että hän jou­tuu kirk­kaa­seen  pimey­teen. Teh­tä­vän yli­voi­mai­nen haas­ta­vuus vie tai­tei­li­jan syviin vesiin, enem­män tyh­jen­tää hänet koko­naan. Pimeys käy todel­la­kin sysi­mus­taksi. Sit­ten, joten­kin, näin sen ymmär­täi­sin, tämä pimeys muut­tuu kirk­kau­deksi. Pimey­den sisältä alkaa lois­taa jota­kin meille täy­sin käsit­tä­mä­töntä, joka valai­see kirk­kaaksi sen­kin, joka aikai­sem­min näytti valoi­salta.

Näin tai­tei­li­jasta tulee tie­tyllä tavalla osa omaa työ­tään. Ei siten, että se tulisi osaksi työs­tet­tä­vää aihetta, vaan työ koet­te­lee teki­jäänsä tavalla, joka vetää pol­vil­leen. Tätä tar­koit­taa käyt­tä­mäni ilmaisu: ”kir­kas pimeys”. Mutta ennen kuin voi kir­joit­taa ”kir­kas pimeys”, on tuska lau­en­nut ja valo koit­ta­nut. Pimeys ei väisty pois, pimeys muut­tuu, sii­hen lois­taa valo, joka tulee pimey­destä itses­tään. Pimeys ei jää pimey­deksi, vaan se muut­tuu kirk­kau­deksi. Tämä on suuri para­doksi, jonka ymmär­tää vain sen läpi kul­ke­nut.

Kir­kon his­to­riassa on tehty pal­jon aja­tus­työtä siitä, millä tavalla kuva­kohde on läsnä kuvassa.  Lut­her on poh­ti­nut tätä kysy­mys­ten laa­jasti Kirk­ko­pos­til­lansa jou­lusaar­noissa, joi­den teks­tinä on Johan­nek­sen evan­ke­liu­min ensim­mäi­nen luku. Vain Pyhässä Kol­mi­nai­suu­dessa Kuva ja Kuvattu ovat jään­nök­settä yhtä. Poika on Isän kuva. Herra Kris­tus sanoi Filip­puk­selle: ”Joka on näh­nyt minut, on näh­nyt Isän” (Joh.14,9). Lut­he­rin mukaan mikään muu kuva ei tuo muka­naan kuvat­ta­van ole­musta kuin ainoas­taan Poika Isän ole­muk­sen. Muut­kin kuvat kan­ta­vat kyllä kuvat­ta­vaansa mutta vain voi­miensa mukaan. ”Voi­mat” tar­koit­ta­vat tässä tai­tei­li­jan tai­toa ja luo­mis­ky­kyä, tek­niik­kaa, värejä, kom­po­si­tiota ja kaik­kea muuta, mistä tai­de­teok­sen sano­ma­si­sältö ja puhut­te­le­vuus syn­ty­vät.

Omassa tie­to­pii­ris­säni Lut­he­rin kuva­teo­lo­gi­nen lin­jaus on ainut­laa­tui­nen. Aluksi se vai­kut­taa ikään kuin liian yksin­ker­tai­selta. Lähem­min eri­tel­lessä se avaa oikeas­taan kaikki ne vai­keat teo­lo­gi­set kysy­myk­set, jotka liit­ty­vät mui­hin tun­te­miimme kuva­teo­lo­gi­siin posi­tioi­hin. Se antaa myös tai­tei­li­jalle levol­li­sen luo­mis­ti­lan.

Par­hain­kaan tai­de­teos ei pysty siir­tä­mään kuvat­ta­van ole­musta kan­kaalle. Pyhä Kol­miyk­seys on täs­sä­kin ainut­laa­tui­nen salai­suus. Mutta hän on todel­li­sesti läsnä tai­de­teok­sessa siinä mää­rin, kuin sen voi­mat pys­ty­vät Häntä meille kan­ta­maan. Hän ei siis ole tai­de­teok­sessa vain nel­jäs­osal­taan tai puo­liksi. Jumala on läsnä koko­nai­sena tai­de­teok­sessa sillä tavalla, kuin Hän on ilmoit­ta­nut ole­vansa. Tai­de­teok­sen kan­to­ky­vyn koe­tin­kivi on aina yksi ja sama: Pyhässä Kol­miyh­tey­dessä Poika on jään­nök­settä Isän ole­muk­sen kuva, siis Isän kuva ilman että kum­pi­kaan menet­tää tai ohen­tuu itsey­des­sään.

Kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vat 

Lopuksi nos­tan esiin uudet kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­ku­vat esi­merk­kinä edellä kuva­tun kal­tai­sista rukous­ku­vista. Ne on tar­koi­tettu ensi­si­jai­sesti säh­köi­seen käyt­töön. Kukin niistä kuvaa yhtä kirk­ko­vuo­den sun­nun­taita tai juh­la­päi­vää. Kuvien läh­tö­koh­tana on sun­nun­tain tai juh­lan teks­tit. Niitä on kym­me­nen kap­pa­letta. Niistä, yleensä ensim­mäi­sen vuo­si­ker­ran evan­ke­liu­mista on nos­tettu esille kuva-​aihe. Se jäsen­ne­tään vie­tet­tä­vään kirk­ko­vuo­den kau­teen, jota ilmen­tää kehyk­sen muoto ja sen tun­nus­so­miste. Kuvan ylä- ja ala­puo­lella on lyhyt teksti, jotka yhdessä kuvan kanssa muo­dos­ta­vat medi­ta­tii­ti­vi­sen ja muis­ta­mista tuke­van koko­nai­suu­den.

 

Kir­joit­taja on kris­til­li­siin kuviin pereh­ty­nyt teo­lo­gian eme­ri­tus­pro­fes­sori. Artik­keli koos­tet­tiin Mik­ke­lin tuo­mio­kirk­ko­seu­ra­kun­nan ja Mik­ke­lin seu­dun Piplia­seu­ran jär­jes­tä­mässä tilai­suu­dessa 15.11.2015 pide­tystä esi­tyk­sestä ”Raa­mattu ja kuva­taide”. Kuvi­tus on Suo­men evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen Rukous­vel­jes­tön sivuilta, Kalevi Mus­to­sen piir­tä­miä rukous­ku­via, sekä evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon net­ti­si­vuilta, Anniina Mika­man kirk­ko­vuo­den sun­nun­tai­den tun­nus­kuvia.

Teksti:
Kuvat: Kalevi Mustonen ja Anniina Mikama

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Useim­missa ran­nik­ko­seu­tu­jen kir­koissa voi­daan katossa havaita roik­ku­van usein äärim­mäi­sen tai­dok­kaasti raken­net­tuja pui­sia pie­nois­mal­li­lai­voja ja niitä tie­de­tään­kin Suo­messa ole­van yli 200. Näitä kirk­ko­lai­voja kut­su­taan myös votii­vi­lai­voiksi ja suu­rin osa niistä on peräi­sin 1600–1700-luvuilta. Tai­dok­kaasta käsi­työstä huo­li­matta kirk­ko­lai­vo­jen raken­ta­jia parem­min tun­ne­taan kui­ten­kin nii­den lah­joit­ta­jat. Seu­ra­kun­ta­lai­set lah­joit­ti­vat lai­voja kii­tok­seksi onnis­tu­neesta meri­mat­kasta tai avusta meri­hä­dässä ja suu­rin yksit­täi­nen lah­joit­ta­ja­ryhmä ovat­kin olleet meren­ku­lun ammat­ti­lai­set.

Sanan votiivi alku­perä tulee lati­nan kie­len sanasta “votum”, joka tar­koit­taa rukousta, toi­vo­musta ja lupausta tai lah­jaa. Lai­vat eivät ole olleet ainoas­taan koris­teina, vaan nii­den ääressä on myös hil­jen­nytty rukouk­seen ja saa­tettu muis­taa esi­mer­kiksi merellä huk­ku­neita omai­sia. Nii­den voi­daan­kin siis nähdä olleen oleel­li­sena osana har­tau­den har­joi­tusta. Laiva itses­sään on myös vahva sym­boli kris­til­li­sessä perin­teessä. Kirkko voi­daan nähdä lai­vana, joka ohjaa läpi elä­män myrs­ky­jen. Seu­ra­kunta on siis pelas­tuk­sen laiva, kuten ker­to­muk­sessa Nooan arkista voi­daan kon­kreet­ti­sesti lukea. Arkki pelasti Nooan ja hänen per­he­vä­kensä hen­gen veden­pai­su­muk­sen tul­lessa. Myös uudessa tes­ta­men­tissa ensim­mäi­sessä Pie­ta­rin kir­jeessä vii­ta­taan tuo­hon van­han tes­ta­men­tin ker­to­muk­seen näin: “…Juma­lan pit­kä­mie­li­syys odotti Nooan päi­vinä, sil­loin kun val­mis­tet­tiin ark­kia, jossa vain muu­ta­mat, se on kah­dek­san sie­lua, pelas­tui­vat veden kautta.” Uudessa tes­ta­men­tissa myös ope­tus­lap­set löy­de­tään veneestä myrs­kyn kes­keltä, jonka Jee­sus tyyn­nyt­tää. Kuten kai­kessa kirk­ko­ti­lasta löy­ty­vässä esi­neis­tössä ja tai­teessa, voi­daan siis myös votii­vi­lai­voista löy­tää syvempi mer­ki­tys ja kau­neus, joka avau­tuu hil­jal­leen Raa­ma­tun ker­to­muk­siin syven­ty­mällä ja esi­neen his­to­ri­aan pereh­ty­mällä.

Lue lisää esi­mer­kiksi:

www.ts.fi/jurmonvotiivilaivaTurun Sano­mien artik­keli Jur­mon kap­pe­lissa sijait­se­van votii­vi­lai­van res­tau­roin­nista

Kuvan votii­vi­lai­vaa voi käydä ihai­le­massa Oulun Tuo­mio­kir­kossa.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on Sebedeuksen poikien isän nimi?