Aarreaitta

Valo­ku­vaaja Eetu Lin­nan­kivi jul­kai­see video­muo­to­ku­vista koos­tu­van teos­sar­jan, Ole kuin mies, tou­ko­kuun alussa SUHE Kol­lek­tii­vin tai­de­näyt­te­lyssä Läpi­nä­kyvä – Trans­pa­rent. Aar­re­aitta sai kuulla teok­sen taus­talla vai­kut­ta­vasta Herk­kyys mie­hissä  -valo­ku­va­sar­jasta ja Ole kuin mies -video­sar­jan syn­ty­pro­ses­sista.

Kai­killa ihmi­sillä on sisäl­lään asioita, joista eivät halua puhua muille, toteaa valo­ku­vaaja Eetu Lin­nan­kivi. ”Jos siis on jotain mitä haluaa suo­jella, on sisällä jotain herk­kää. Mutta jos kai­killa on sisäl­lään herk­kyyttä, miksi sitä ei sit­ten voi näyt­tää muille?” Tämä aja­tus ja sen ympä­rillä käyty kes­kus­telu yöl­li­sen auto­mat­kan aikana kah­den ystä­vän kanssa sai Lin­nan­ki­ven käsit­te­le­mään aihetta valo­ku­va­sar­jassa Herk­kyys mie­hissä.

Herk­kyys mie­hissä -muo­to­ku­va­sar­jassa Lin­nan­kivi halusi tar­koi­tuk­sella rajata aiheen juuri mies­ten herk­kyy­teen, koska koki aiheen itsel­leen tutuim­maksi. ”Olen ehkä kes­ki­ver­toa her­kempi tyyppi ja siksi on myös ollut tar­vetta käsi­tellä asiaa ja miten sii­hen suh­tau­tuu hen­ki­lö­koh­tai­sesti omassa elä­mässä. Mies­ten herk­kyys on ehkä myös vielä tabuun­tu­neempi aihe kuin nais­ten herk­kyys tai herk­kyys ihmi­sissä yli­päänsä.

HerkkyysMiehissa

(Kuva vasem­malla) “Ilo­sina aikoina ja surul­li­sina aikoina eri­lai­set melo­diat saa her­kis­ty­mään kyy­ne­liin. Jos­kus kun on on hyvä tilanne elä­mässä, tun­tuu siltä, että kaikki kuu­los­taa taas ihan todella eri­lai­silta, nää bii­sit ja melo­diat ja kaikki mitä bii­sissä voi ollakkaan.”(Kuva oikealla) ”Herk­kyyttä on mie­les­täni joka tapauk­sessa ja se etsii pur­kau­tu­mis­ka­na­via. Jos en tun­nusta ole­vani herkkä, jou­dun tais­te­le­maan asioita ja tun­teita vas­taan, ettei herk­kyys pää­sisi esiin laa­ti­kosta, johon sen olen lait­ta­nut.”

Teema on kiin­nos­ta­nut Lin­nan­ki­veä ja hän on jat­ka­nut aiheen käsit­te­lyä uusim­massa video­pro­jek­tis­saan, Ole kuin mies. Teos­sar­jassa hän käsit­te­lee aihetta vielä aiem­paa syvem­min, tar­jo­ten kat­so­jalle laa­jem­man mah­dol­li­suu­den tar­kas­tella kuvat­ta­vien aja­tuk­sia ja koke­muk­sia tällä ker­taa valo­ku­van sijaan videon kautta.

Pro­jek­tin alussa etsies­sään haas­ta­tel­ta­via Lin­nan­kivi kyseli kaik­kia tut­tuja, joita vain keh­tasi, mukaan pro­jek­tiin. Lin­nan­kivi lait­toi ilmoi­tuk­sen aiheesta myös face­boo­kiin ja yllät­täen ilmoi­tusta jaet­tiin yli sata ker­taa. Yhtey­den­ot­toja ker­tyi lopulta 59. Lin­nan­kivi epäi­lee, että asian leviä­mi­nen ker­too eni­ten siitä ettei aiheen käsit­te­lylle ole ollut tar­jolla kovin monia kana­via. Suu­resta yhtey­den­ot­to­mää­rästä muo­dos­tui­kin posi­tii­vi­nen ongelma. Lin­nan­kivi lähetti kai­kille ilmoi­tuk­seen vas­tan­neille tar­ken­ta­via kysy­myk­siä, jol­loin hän pys­tyi ryh­mit­te­le­mään kuvat­ta­vaeh­dok­kaat aihei­den mukaan. Hän halusi koko­nai­suu­desta mah­dol­li­sim­man moni­puo­li­sen.

Lin­nan­kivi tapasi kuvat­ta­vat näi­den kodeissa ja kah­vin­juon­nista siir­ryt­tiin luon­te­vasti hil­jal­leen haas­tat­te­luun. Toi­si­naan hän huo­masi, että tarve kes­kus­te­lun kan­nat­te­le­mi­selle oli suu­rempi, koska haas­ta­tel­tava oli varo­vai­sempi tai hil­jai­sempi. Eräs toi­nen haas­ta­tel­ta­vista puo­les­taan ter­vehti heti ovella halaa­malla. ”Heti alussa halusin tehdä sen valin­nan, että kuun­te­len, kes­kus­te­len ja kom­men­toin aihetta enem­män kans­saih­mi­senä kuin aiheen tut­ki­jana. Vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja kuvaa­mi­sen yti­messä on, että syn­tyy luot­ta­mus ja syn­tyy yhteys.”

(Suo­sit­te­lemme videoi­den lait­ta­mista koko näy­tön tilaan.)

Haas­tat­te­lun aikana Lin­nan­kivi esitti ylei­siä kysy­myk­siä herk­kyy­teen liit­tyen, mutta ei halun­nut lii­aksi läh­teä mää­rit­te­le­mään mil­lai­sesta herk­kyy­destä on kyse, vaan tark­kaili mihin suun­taan kes­kus­telu luon­tai­sesti läh­tee kul­loin­kin kyseessä ole­van mie­hen kanssa ajau­tu­maan. Kuvaus­pai­koiksi vali­koi­tui­vat mies­ten kodit. Lin­nan­kivi halusi kuvausym­pä­ris­tö­jen ole­van yksi­tyi­siä – sel­lai­sia, joissa uskal­taa kokea herk­kyyttä. Tär­keä osa pro­ses­sia oli, että kuvat­ta­vat sai­vat puhua omalta koti­ken­täl­tään käsin.

Mies­ten herkkyys-​projektissa Lin­nan­kivi sau­noi haas­ta­tel­ta­vien kanssa ja äänitti haas­tat­te­lu­pät­kiä suih­kussa sau­no­mi­sen lomassa. Hän havaitsi sil­loin, että sauna ren­toutti kuvat­ta­vien lihak­sia ja iho­kin oli eri­lai­nen läm­pi­män veden jäl­keen. Video­pro­jek­tissa hän halusi jat­kaa aiem­min hyväksi havait­tua mene­tel­mää ja pyysi mie­hiä käy­mään läm­pi­mässä suih­kussa ennen kuvauk­sen aloit­ta­mista. Haas­tat­te­lun aikana Lin­nan­kivi pyrki ole­maan hyvin aktii­vi­nen ja läsnä, mutta kuvaus­ti­lan­teessa hän tar­koi­tuk­sella vetäy­tyi syr­jem­pään kuvat­ta­van kat­sel­lessa kame­raan. Video­ku­vauk­sen ajaksi Lin­nan­kivi antoi etu­kä­teen mie­li­ku­va­har­joi­tuk­sia. Har­joi­tuk­silla pyrit­tiin saa­maan kuvat­tava mie­les­sään pois itse kuvaus­ti­lan­teesta. Mie­lessä tuli muun muassa käydä läpi viisi ihmistä, jotka ovat vai­kut­ta­neet elä­mään joko her­kis­tä­västi tai kovet­ta­vasti. Näin hän pyrki saa­maan kuvat­ta­van aja­tuk­sis­saan pois itse kuvaus­ti­lan­teesta.

Lin­nan­kivi kokee, että aihetta on pidetty tär­keänä. Teok­sen kuval­li­nen ker­ronta on hyvin vähäe­leistä ja ehkä juuri sen vuoksi niin vai­kut­ta­vaa. Kat­soja pää­see kuu­le­maan mies­ten hen­ki­lö­koh­tai­sen näkö­kul­man aihee­seen. Video­muo­to­ku­vat on alun perin tar­koi­tettu näyt­te­ly­ti­laan, jossa ne voi hei­jas­taa suu­relle kan­kaalle. Täl­löin teok­sen voi kokea koko­nais­val­tai­sem­min ilman häi­riö­te­ki­jöitä. Mies­ten kat­soessa rau­hal­li­sesti suo­raan kame­raan, ei voi kuin pysäh­tyä kuun­te­le­maan. Teok­sen teema ja toteu­tus lait­ta­vat poh­ti­maan omaa suh­tau­tu­mista aihee­seen ja mies­ten koke­muk­siin, jotka eivät ole hel­posti ohi­tet­ta­vissa. Mies­ten roh­keus ja avoi­muus on kun­nioi­tusta herät­tä­vää ja puhut­te­le­vaa.

”Tie­tyllä tavalla kris­til­li­nen aja­tus­maa­ilma tukee ihmi­sissä ole­vaa herk­kyyttä ja yksi­löt näh­dään kaikki sama­nar­voi­sina. Tai aina­kin se on omi­nai­suus, jota sie­täisi arvos­taa ja myös hyväk­syä sen ole­mas­saolo”, poh­dis­ke­lee Lin­nan­kivi. ”Jumala on luo­nut ihmi­set omiksi kuvik­seen ja luo­nut myös herk­kyy­den eli sen voi­daan aja­tella ole­van tar­koi­tuk­sen­mu­kaista. Herk­kyys on myös asia, joka ei vai­kuta ihmi­sar­voon ja silti sii­hen liit­tyy hyväk­sy­mi­sen vai­keus. Kris­ti­nus­kon voisi aja­tella hel­pot­ta­van tuota hyväk­sy­mistä”, hän toteaa.

Lin­nan­kivi ei tuo­nut usko­aan esiin pro­jek­tin aikana haas­ta­tel­ta­vil­leen. Hän kui­ten­kin toi­voo, että on voi­nut koh­data ihmi­set luot­ta­muk­sesta ja kun­nioi­tuk­sesta käsin ja luot­taa, että sel­lai­nen läh­tö­kohta joh­taa hyviin asioi­hin. Hän on myös aja­tel­lut, että hen­ki­lö­koh­tai­sen vakau­muk­sen esiin­tuo­mi­nen haas­tat­te­lu­ti­lan­teessa olisi voi­nut vai­kut­taa sii­hen mil­lai­sia asioita hänelle ker­ro­taan tai jäte­tään ker­to­matta.

Pro­jek­tin aikana hän koki, että sai luo­tua yhtey­den jokai­seen kuvat­ta­vaan. Valo­ku­vaa­jan työ­hön liit­tyy kui­ten­kin aina ris­ti­rii­dan tunne siinä, että kuvat­ta­viin haluaa luoda hen­ki­lö­koh­tai­sen yhtey­den ja luot­ta­mus­suh­teen, mutta yhtei­nen jaka­mi­nen ja yhtey­den­pito vie­vät aikaa. Ihmi­siä tulee koko ajan uusia eikä aika riitä kai­kille. Olisi siis han­ka­laa­kin jos kaik­kien kanssa ystä­vys­tyisi.

Lin­nan­kivi suun­nit­te­lee myö­hem­min jat­ka­vansa pro­jek­tia. Hän ei mai­nosta sitä voi­maan­nut­ta­vana tai tera­peut­ti­sena, vaan ajat­te­lee teok­sen enem­min­kin voi­maut­ta­van sen kat­so­jaa. Ken­ties tule­vai­suu­dessa ja toi­vot­ta­vasti Lin­nan­ki­veltä saa­daan nähdä lisää teok­sia tee­maan liit­tyen.

Osal­lis­tu­jaeh­dok­kai­den mää­rästä ja video­muo­to­ku­vissa esiin­ty­vien mies­ten avoi­muu­desta voi­daan pää­tellä, että aihe todella herät­tää mie­len­kiin­toa ja aja­tuk­sia. Mies­ten kat­seet muo­to­ku­vissa eivät ole välin­pi­tä­mät­tö­miä tai kyl­miä, vaan tun­tu­vat inten­sii­vi­syy­del­lään kut­su­van kes­kus­te­luun ja poh­din­taan. Video muo­to­ku­van kei­nona ikään kuin koros­taa tätä kut­sua, sillä kuvat­tava tun­tuu ole­van siinä enem­män läsnä. Valo­kuva puo­les­taan koe­taan hel­posti enem­män doku­men­taa­tioksi. Ikään kuin videossa mie­het puhui­si­vat teok­sen kat­so­jalle samat asiat kuin kuvaa­jalle, mistä välit­tyy voi­mak­kaam­min rehel­li­syy­den ja aidon koh­taa­mi­sen koke­mus.

www.eetulinnankivi.com

Teos on koko­nai­suu­des­saan esillä SUHE Kol­lek­tii­vin tai­de­näyt­te­lyssä Läpi­nä­kyvä – Trans­pa­rent 3.5.2017 alkaen Hel­sin­gissä osoit­teessa Pen­ger­kuja 6.

Teksti:
Kuvat: Eetu Linnankivi

Kommentit

:

Mie­len­kiin­toi­nen juttu!
Videot ovat kos­ket­ta­via. Hie­noa, että löy­tyy täl­laista roh­keutta.

Tällä ker­taa ei luke­mieni artik­ke­lei­den timan­tit ”kilah­ta­neet”, vaikka koe­tin useam­man ker­ran.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

”Ainut­laa­tui­sessa tuot­teessa on käy­tetty samaa mate­ri­aa­lia ja sidosta, kuin tähän päi­vään säi­ly­neessä Tori­non kää­rin­lii­nassa, jonka sano­taan juon­ta­van juu­rensa mah­dol­li­sesti jopa ajan­las­kumme alkuun.” Näin teks­tii­li­val­mis­taja Fin­lay­son ker­too syistä, miksi se huh­ti­kuussa 2017 toi mark­ki­noille pus­si­la­ka­nan nimel­tään Jesus. Fin­lay­so­nin tie­dot­teessa ei kui­ten­kaan mai­nita tär­keintä syytä sille, minkä vuoksi Tori­non kää­rin­liina on niin kuu­luisa. Kan­kaa­seen on pai­nau­tu­nut Kris­tuk­sen kuva. Eri­tyi­sen mer­kit­tä­viä täl­lai­set ihmeenä syn­ty­neet todet kuvat Kris­tuk­sesta – var­sin­kin kas­voista – ja nii­hin liit­tyvä kuva­har­taus oli­vat kes­kia­jalla. Suo­messa on säi­ly­nyt jäl­kiä täl­lai­sista rukous­käy­tän­nöistä, niin kir­koista kuin kirk­ko­jen ulko­puo­lelta.

Orjantappuroilla kruunatut Kristuksen kasvot Naantalin kirkon puuveistoksessa. Kuva: Markku Immonen.

Orjan­tap­pu­roilla kruu­na­tut Kris­tuk­sen kas­vot Naan­ta­lin kir­kon puu­veis­tok­sessa. Kuva: Markku Immo­nen.

 

Ker­to­muk­set Kris­tuk­sen tosista kuvista

Turun tuo­mio­kir­kon sivu­kap­pe­leista yksi on omis­tettu Johan­nes Kas­ta­jalle. Kap­pe­lin län­si­sei­nässä oli pyö­röik­kuna, mutta se muu­rat­tiin umpeen jo kes­kia­jalla. Ikku­nan pai­kalle maa­lat­tiin 1400-​luvun jäl­ki­puo­lis­kolla nais­hahmo, pyhä Vero­nika. Hän sei­soo levit­täen käsi­ään, jotka kan­nat­te­le­vat val­keaa kan­gasta. Sen kes­kelle ovat piir­ty­neet Kris­tuk­sen kas­vot. Legenda pyhästä Vero­ni­kasta nousi suo­sioon myö­häis­kes­kia­jalla, mutta tari­nan his­to­ria on alkaa jo myö­häi­san­tii­kissa.

Legen­dan var­hai­sim­mat ker­rok­set ovat Raa­ma­tussa. Mat­teuk­sen evan­ke­liu­missa (9:20–22) ker­ro­taan nai­sesta, joka kär­sit­ty­ään veren­juok­su­tau­dista paran­tui kos­ke­tet­tu­aan Jee­suk­sen vii­tan tup­sua. Kirk­koisä Euse­bios puo­les­taan kir­joitti 200- ja 300-​lukujen vaih­teessa, että Pohjois-​Syyriassa sijain­neen Edes­san kunin­gas Abgar V kärsi leprasta. Hän kut­sutti Kris­tuk­sen luok­seen saa­dak­seen lie­vi­tystä tus­kiinsa. Jee­sus ei nou­dat­ta­nut kut­sua, mutta toi­mitti kunin­kaalle kir­jeen.

Kun ihmeitä teke­vät kris­til­li­set kuvat saa­vut­ti­vat laa­jem­min suo­siota 500-​luvulla, Euse­biok­sen poh­jalta Kris­tuk­sen väi­tet­tiin lähet­tä­neen kunin­kaalle kir­jeen ohessa muo­to­ku­vansa. Kuvan hän oli val­mis­ta­nut pai­na­malla kas­vonsa kan­kaa­seen. Kris­tuk­sen kas­vot näyt­tä­vät lei­ju­van tyh­jällä lii­nalla. Teks­tii­liä kut­su­taan ”Man­dy­lio­niksi” eli pie­neksi lii­naksi, ja se paransi Abga­rin. Mandylion-​aihe esitti Jee­suk­sen kas­vot alku­pe­räi­sinä eli esteet­ti­sessä ja juma­lal­li­sessa täy­del­li­syy­des­sään.

Län­ti­sessä kir­kossa pyhä Vero­nika kyt­ket­tiin legen­daan apok­ry­fi­kir­jassa Pila­tuk­sen teot. Sii­hen lisät­tiin 500–700-luvulla osio nimel­tään ”Kei­sari Tibe­riuk­sen paran­tu­mi­nen”. Tari­nan mukaan Vero­nika oli nai­nen, joka koh­tasi Kris­tuk­sen kär­si­mys­mat­kalla. Vero­nika sääli Kris­tusta ja antoi tälle kan­kaan veren sekä hien pyyh­ki­mi­seksi. Kris­tuk­sen pai­naessa kas­vonsa lii­naan jäi niistä aito kuva kan­kaa­seen. Kei­sari Tibe­rius kärsi vaka­vasta sai­rau­desta, ja hän kuuli huhun Kris­tuk­sen paran­nus­ky­vyistä. Niinpä kei­sari lähetti edus­ta­jansa Jerusa­le­miin, mutta Kris­tus oli jo ris­tiin­nau­littu. Sen sijaan kei­sa­rin lähet­ti­läät toi­vat Roo­maan Vero­ni­kan ja tämän ihmeitä teke­vän lii­nan. Saa­pues­saan Tibe­riuk­sen palat­siin nai­nen astui kei­sa­rin vas­taan­ot­to­sa­liin liina avat­tuna. Näh­ty­ään Kris­tuk­sen kas­vot kei­sari vapau­tui vai­vois­taan.

 

Pyhän Vero­ni­kan lii­nan voit­to­kulku myö­häis­kes­kia­jalla

Ensim­mäi­set tie­dot Roo­man Pie­ta­rin­kir­kossa säi­ly­te­tystä Kris­tuk­sen kas­vot esit­tä­västä Vero­ni­kan lii­nasta ovat 1200-​luvun alusta. Alku­jaan län­nes­sä­kin Kris­tuk­sen kas­vo­jen kuva oli osoi­tus Jee­suk­sen juma­lal­li­suu­desta ja voit­toi­suu­desta, mutta Veronika-​kuvassa ne muun­tui­vat pas­sio­ai­heeksi eli todis­teeksi Kris­tuk­sen kär­si­mys­his­to­riasta. Lii­nassa Jee­suk­sen maal­li­set piir­teet yhdis­tyi­vät juma­lal­li­siin ja näkyvä todel­li­suus näky­mät­tö­mään, minkä vuoksi siitä teh­dyt kopiot oli­vat häi­väh­dys juma­lal­li­sesta, eivät vain jäl­jen­nök­siä pyhäin­jään­nök­sestä. Kat­so­mis­ta­pah­tu­massa kuva ja sen kat­soja suh­tau­tui­vat toi­siinsa kuin ark­ki­tyyppi ja kopio, Luoja ja luotu.

Vero­ni­kan kuvat levi­si­vät laa­jalle 1300-​luvulla. Kuva-​aiheen kul­keu­tu­mi­sessa Roo­man ulko­puo­lelle avain oli­vat sinne tai­val­ta­neet pyhiin­vael­ta­jat. Roo­man tär­kein pyhiin­vael­lus­kohde oli Pie­ta­rin hauta, mutta myös hiki­lii­nasta tuli kau­pun­gin suu­ria reliik­kejä. Lopulta lii­nasta muo­dos­tui niin suo­sittu, että se oli Roo­man pyhiin­vael­lus­merk­kinä tun­ne­tumpi kuin Pie­ta­rin ja Paa­va­lin kuvat. Pyhän Bir­gi­tan esiin­tyessä pyhiin­vael­lusa­sussa hänellä on hat­tuunsa kiin­ni­tet­tynä kuva Kris­tuk­sen kas­voista. Poh­jo­lassa Veronika-​legenda niitti suo­siota 1400-​luvulla, mikä näkyi kirk­ko­ti­lassa.

 

Kris­tuk­sen kas­vot kalk­ki­maa­lauk­sissa

Turun tuo­mio­kir­kon Veronika-​kuvan lisäksi pyhi­mys lii­noi­neen on maa­lattu Hat­tu­lan ja Loh­jan kirk­koi­hin 1510-​luvulla. Muissa kir­koissa Kris­tuk­sen kas­vot esiin­ty­vät yksi­nään tai mui­hin kuin Pyhään Vero­ni­kaan liit­tyen. Naan­ta­lin bir­git­ta­lais­luos­ta­rin kir­kon ulko­sei­nään, kuori-​ikkunan ulko­ko­me­ron ylä­puo­lelle maa­lat­tu­jen Kristus-​kasvojen ympä­rille on ryh­mit­ty­nyt kaksi enke­liä. Naan­ta­lin kir­kon sisä­ti­loissa Kris­tuk­sen pää esiin­tyy sei­nille maa­lat­tu­jen vih­ki­ris­tien yhtey­dessä.

Muut suo­ma­lais­ten kirk­ko­jen kalk­ki­maa­laus­ten Kris­tuk­sen kas­vot -aiheet esit­tä­vät pel­käs­tään Kris­tuk­sen päätä tai toi­si­naan pään lisäksi kau­laa ja olka­päitä. Kris­tuk­sen kas­vot tai jopa useam­mat on maa­lattu Hol­lo­lan, Korp­poon, Kum­lin­gen, Lai­ti­lan, Maa­rian, Nousiais­ten, Per­niön, Pyh­tään ja Tai­vas­sa­lon ja Turun Pyhän Kata­rii­nan kirk­koi­hin.

Pyhtään kirkon kalkkimaalaukset. Kuva: Visa Immonen.

Pyh­tään kir­kon kalk­ki­maa­lauk­set. Kuva: Visa Immo­nen.

Suo­ma­lais­ten kirk­ko­jen kalk­ki­maa­laus­ten Veronika- ja Kris­tuk­sen kas­vot -kuvat ajoit­tu­vat 1400-​luvun alku­puo­lis­kolta 1500-​luvun alkuun. Taval­li­sesti kuva-​aihe on sijoi­tettu hyvin näky­vään paik­kaan kirk­ko­ti­lassa, kuten ensim­mäi­sen tai toi­sen kuo­ri­hol­vin itä­vaip­paan. Kat­soja jou­tuu nos­ta­maan kat­seensa kohti tai­vasta kat­sel­les­saan Kris­tusta ja suun­na­tes­saan rukouk­sensa Hänelle.

 

Kirk­ko­jen sisus­tus ja ehtool­lis­vä­li­neet

Kalk­ki­maa­lauk­sia niu­kem­min on säi­ly­nyt kir­kon sisus­tuk­seen kuu­lu­neita, Kris­tuk­sen kas­vot -aihein koris­tel­tuja puu­esi­neitä. Hol­lo­lan kir­kosta on pui­nen kuo­ri­tuo­lin pääty, johon on veis­tetty pyö­reän kehän sisään Kris­tuk­sen kas­vot. Naan­ta­lin kir­kossa aihe esiin­tyy Kris­tuk­sen orjan­tap­pu­ralla kruu­na­tusta pää­veis­tok­sessa sekä sakra­ment­ti­kaa­pissa. Molem­mat ovat 1400-​luvulta.

Kris­tuk­sen kas­vot koris­ti­vat usein kir­kol­lista astioita, sillä kes­kia­jan ehtool­li­nen ja Vero­ni­kan liina edus­ti­vat molem­mat Kris­tuk­sen todel­lista läs­nä­oloa. Ecke­rön, Iniön ja Rus­kon kirk­ko­jen ehtool­lis­lau­ta­sissa Kris­tuk­sen pää on sijoi­tettu medal­jon­kiin kes­kelle lau­tasta. Naan­ta­lin kir­kon astiassa reu­nusta kier­tä­vän teks­ti­nau­han aloitus- ja lope­tus­mer­kiksi on kai­ver­rettu Kris­tuk­sen kas­vot. Lau­ta­sen tee­tätti bir­git­ta­lais­munkki Jöns Budde 1400-​luvun jäl­ki­puo­lis­kolla.

Naantalin kirkon ehtoollislautanen. Kuva: Visa Immonen.

Naan­ta­lin kir­kon ehtool­lis­lau­ta­nen. Kuva: Visa Immo­nen.

Hau­hon kir­kon lau­ta­sessa pää­ai­heena on Kris­tuk­sen kär­si­myk­sen väli­neet. Reu­naa kier­tää kuva rukous­nau­hasta, jonka hel­mien jouk­koon on sijoi­tettu Kris­tuk­sen viittä haa­vaa edus­ta­vat kädet, jalat ja sydän sekä ylä­reu­naan Kris­tuk­sen kas­vot

Juvan kirk­koon lah­joi­tet­tiin 1700-​luvun alussa Rii­kasta saa­dut ehtool­lis­vä­li­neet. Ne on val­mis­tettu vuonna 1594. Lau­ta­sen reu­naan on kai­ver­rettu kaksi medal­jon­kia, joi­hin on sijoi­tettu Pyhän Vero­ni­kan liina ja orjan­tap­pu­rak­ruu­nua kan­tava Kris­tuk­sen pää.

Kris­tuk­sen kas­voilla koris­tel­tiin myös ehtool­lis­mal­joja. Niillä on koris­teltu muun muassa Hol­lo­lan ja Turun tuo­mio­kir­kon mal­joja, joissa pie­net Kris­tuk­sen kas­vot on sijoi­tettu var­ren ympä­rille.

Iniön kirkosta. Kuva: Visa Immonen.

Iniön kir­kon ehtool­lis­lau­ta­nen. Kuva: Visa Immo­nen.

 

Sine­tit

Kris­tuk­sen kas­vo­jen käyttö bir­git­ta­lais­luos­ta­rien sine­teissä oli taval­lista. Naan­ta­lin luos­ta­rin sinetti tun­ne­taan vuo­den 1440 tie­noilta. Pyö­reän sine­tin ylä­reu­naan on kuvattu Kris­tuk­sen kas­vot. Niitä ympä­röi­vän pil­vi­ver­hon ala­puo­lella on teks­ti­nauha, joka ker­too lati­naksi ”olet mor­sia­meni”. Sine­tin ala­reu­nassa Pyhä Bir­gitta on pol­vis­tu­nut avoi­men kir­jan äärelle.

Kris­tuk­sen kas­vot esiin­ty­vät Naan­ta­lin luos­ta­rin lisäksi kah­dessa yksi­tyi­sessä sine­tissä. Ensim­mäi­nen niistä on vuo­delta 1381 ja kuulu Parais­ten pappi Iønis Jacobs­so­nille. Toi­sen sine­teistä omisti Per­niön kirk­ko­herra Olaf Anders­so­nille. Hän pai­noi sen vuonna 1449 teh­des­sään lah­joi­tuk­sen Naan­ta­lin luos­ta­rille mah­dol­li­sesti oman luos­ta­ri­vih­ki­mi­sensä yhtey­dessä. Olaf Anders­so­nin sine­tin kes­kellä on Andreak­sen risti ja sen molem­min puo­lin ehtool­lis­malja sekä orjan­tap­pu­rak­ruunu. Ris­tin ylä­puo­lella on Kris­tuk­sen kas­vot, joista vir­taa valon­sä­teitä.

 

Har­taus­e­si­neet kirk­ko­jen ulko­puo­lelta

Var­hai­sin suo­ma­lai­nen esi­merkki kirk­ko­jen ulko­puo­li­sesta esi­neestä, jossa Kris­tuk­sen kas­vot esiin­ty­vät, on sor­mus. Se löy­det­tiin arkeo­lo­gi­sissa kai­vauk­sissa hau­dasta Turun Tas­ku­lan kal­mis­tosta. Sor­muk­sessa on yhdek­sän viis­tettä, joista kah­teen on kuvattu Kris­tuk­sen kas­vot. Samasta hau­dasta löy­det­tiin sor­muk­sen ohella muun muassa kaksi rahaa, joista nuo­rempi on lyöty 1100-​luvun alku­puo­lella. Sen perus­teella sor­mus lie­nee val­mis­tettu 1100-​luvun alussa.

Muut suo­ma­lai­set Kris­tuk­sen kas­voin koris­tel­lut sor­muk­set ovat lähes pari-, kol­me­sa­taa vuotta nuo­rem­pia. Poh­joi­sim­mat ovat kaksi Kristus-​sormusta Kemin­maan Val­ma­rin­nie­men hau­taus­maalta. Kul­la­tusta hopeasta val­mis­tet­tuun kehään on kiin­ni­tetty pyö­reä kiekko, jonka kes­kelle on kai­ver­rettu Kris­tuk­sen kas­vot ja ris­ti­ko­ris­tei­nen pyhi­mys­kehä. Vas­taa­van­lai­sia 1300- ja 1400-​luvun sor­muk­sia on löy­detty Köy­liön Kirk­ko­luo­don kes­kiai­kai­sen Pyhän Hen­ri­kin muis­to­kap­pe­lin rau­nioista sekä Ulvi­lasta, Eurasta, Turusta ja vielä sor­muk­sen kiekko Espoosta.

Keminmaan Valmarinniemen hautausmaan sormus. Kuva: Visa Immonen.

Kemin­maan Val­ma­rin­nie­men hau­taus­maan sor­mus. Kuva: Visa Immo­nen.

Kuva-​aihetta on hyö­dyn­netty vielä muu­ta­massa muussa tur­ku­lai­sessa esi­neissä. Ensim­mäi­nen niistä on meri­pih­kasta 1400- ja 1500-​lukujen tait­teessa val­mis­tettu pie­nen pieni Kris­tuk­sen kas­vot -veis­tos. Se löy­det­tiin nykyi­sen Åbo Aka­de­min pää­ra­ken­nuk­sen ton­tilta. Raaka-​aine saa­tiin Itä­me­ren kaak­koi­selta ran­ni­kolta eli Bal­tian ja Puo­lan alu­eelta. Kyse on hen­ki­lö­koh­tai­sesta har­taus­e­si­neestä, jonka omis­taja saat­toi kos­ket­taa Kris­tusta ja kes­kit­tää huo­mionsa Hänen kas­voi­hinsa rukoil­les­saan.

Toi­nen tur­ku­lai­nen kuva on Suur­to­rin Raa­ti­huo­neen ton­tilta löy­de­tyssä tina­kan­nussa. Astia on val­mis­tettu Pohjois-​Saksassa vuo­den 1500 tie­noilla. Sen kor­keus on 40 cm. Tina­kan­nu­jen kes­kiai­kai­sen val­mis­tus­tek­nii­kan vuoksi kan­nun poh­jaan jäi pyö­reä reikä, joka sul­jet­tiin medal­jon­ki­kie­kolla. Turun tina­kan­nun poh­ja­me­dal­jonki esit­tää Kris­tuk­sen kas­voja. Siten kan­nun tyh­jen­nyt­tyä sen kaa­taja pääsi kas­vok­kain Jee­suk­sen kanssa.

 

Pyhän Vero­ni­kan liina ja Kris­tuk­sen kas­vot kuva­har­tau­dessa

Suo­meen Kris­tuk­sen kas­vot -aihe ilmes­tyi jo 1100-​luvulla tur­ku­lai­sen sor­muk­sen koris­te­luun. Aihe yleis­tyi kui­ten­kin vasta 1300-​luvun lopussa, jol­loin aihe on kuvattu Iønis Jacobs­so­nin sinet­tiin ja Ecke­rön kir­kon ehtool­lis­lau­ta­seen. Kris­tuk­sen kas­vo­jen -kul­tin jäl­jet pai­not­tu­vat 1400-​luvulle ja 1500-​luvun alkuun. Aihetta esit­tä­viä maa­lauk­sia ja kuvia on säi­ly­nyt eni­ten Turussa, tuo­mio­kir­kossa ja kau­pun­kia­lu­eella. Toi­nen tär­keä kes­kit­tymä on Naan­ta­lin luos­ta­ri­kir­kossa. Bir­git­ta­lai­sessa har­tau­dessa Kris­tuk­sen kär­si­mys­näy­tel­mällä ja veri­mys­tii­kalla oli vankka sija.

Myö­häis­kes­kia­jan usko­ne­lä­mää lei­masi Kris­tuk­sen kär­si­mys­näy­telmä, ehtool­lis­har­taus ja mys­ti­sismi. Mys­ti­sismi korosti hen­ki­lö­koh­tai­sen har­tau­den ide­aa­lia, minkä vuoksi uskon­har­joi­tus sai yksi­tyi­sem­piä muo­toja. Yksi­tyi­set har­taus­ku­vat antoi­vat ilmia­sun osal­li­suu­desta kir­kol­li­sessa yhtei­sössä. Muu­tos näkyi kuvien mää­rän lisään­ty­mi­sessä, lähes­tul­koon mas­sa­tuo­tan­nossa. Har­taus­ku­vat tuli­vat aiem­paa laa­jem­man osta­ja­jou­kon ulot­tu­ville.

Poh­jois­maissa Pyhän Vero­ni­kan kuvat vähe­ni­vät rat­kai­se­vasti refor­maa­tion vai­ku­tuk­sesta 1500-​luvulla. Silti vielä Mikael Agrico­lan tuo­tan­nossa on todis­teita pas­sio­mys­tii­kasta ja Kris­tuk­sen kas­vo­jen pal­von­nasta. Alku­pe­räi­nen liina katosi Roo­man ryös­tön levot­to­missa oloissa vuonna 1527. Se kui­ten­kin löy­det­tiin 1600-​luvulla uudel­leen ja sijoi­tet­tiin reliik­ki­säi­li­öön, joka on yhä Pie­ta­rin­kir­kossa.

 

Artik­keli poh­jau­tuu Turun Mar­tin­kir­kossa 8.4.2017 pidet­tyyn Tori­non kää­rin­liina -näyt­te­lyn semi­naa­rie­si­tel­mään, jonka aiheena oli ”Vero­ni­kan kuvat kes­kiai­kai­sissa kir­kois­samme”.

Kir­joit­taja on kult­tuu­ri­pe­rin­nön tut­ki­muk­sen apu­lais­pro­fes­sori Hel­sin­gin yli­opis­tossa. Hän on eri­kois­tu­nut kes­kia­jan aineel­li­seen ja visu­aa­li­seen kult­tuu­riin. Aihe­pii­ristä hän on laa­ti­nut kir­jan ”Kirk­ko­jen ja kar­ta­noi­den kät­köistä” (Maa­henki 2015). Keväällä 2017 jul­kais­taan Lauri Eriks­so­nin, Mar­kus Hiek­ka­sen ja Visa Immo­sen kuva­teos ”Hir­ven­vasa ja ker­jä­läi­nen: Ihmi­nen ja eläin Suo­men mui­nai­se­si­neissä” (Nemo 2017).

http://www.maahenki.fi/tuote/838/kirkkojen-ja-kartanoiden-katkoista

http://nemokustannus.fi/kirjat/hirvenvasa-ja-kerjalainen-ihminen-ja-elain-suomen-muinaisesineissa/ 

Teksti:
Kuvat: Visa Immonen ja Markku Immonen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

His­to­riaa opis­ke­leva kave­rini oli innos­tu­nut van­hasta tai­teesta. Istues­samme ker­ran iltaa, hän ryh­tyi arvuut­te­le­maan, miten hyvin minä tun­nis­tan eri tyy­li­suun­tia. Hän näytti kän­ny­kästä maa­laus­ten kuvia. Ennen renes­sans­sia maa­la­tuissa tau­luissa oli usein Maria, Jee­sus, joku apos­toli tai muu pyhi­mys. Oli enke­leitä ja demo­neita. Renes­sans­sin maa­lauk­sissa pyhi­myk­set vaih­tui­vat roo­ma­lais­ten ja kreik­ka­lais­ten taru­jen juma­liin.

Kave­rini ihmet­teli, miten tun­nis­tin usei­den maa­laus­ten ajan tai jopa tai­tei­li­jan. Siinä tapauk­sessa kyse oli hyvästä tuu­rista, mutta myös teo­lo­gian mais­te­rin tut­kin­toon kuu­lu­vasta yleis­si­vis­tyk­sestä kirk­ko­tai­teesta. Sii­hen kave­rini huo­mautti, ettei­vät maa­lauk­set olleet kirk­ko­tai­detta.

Tosi­aan. Suu­rin osa kat­se­le­mis­tamme maa­lauk­sista oli alun perin­kin ollut esillä aivan muussa ympä­ris­tössä kuin kir­koissa. Silti ne oli­vat täynnä uskon­nol­li­suu­teen, pää­asiassa kris­ti­nus­koon liit­ty­vää kuvas­toa. Oli­vatko ne kui­ten­kin uskon­nol­lista tai kris­til­listä tai­detta?

Uskon­toa käsit­te­le­viä elo­ku­via on usein jao­teltu uskon­nol­li­siin ja uskon­nol­li­sai­hei­siin. Kukaan ei kui­ten­kaan ole vielä sano­nut lopul­lista totuutta, missä näi­den väli­nen raja kul­kee.

Ita­lia­lai­nen elo­ku­vaoh­jaaja Pier Paolo Paso­lini ohjasi vuonna 1964 val­mis­tu­neen elo­ku­van Mat­teuk­sen evan­ke­liumi. Elo­ku­van voi ymmär­tää uskol­li­sena Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min fil­ma­ti­soin­tina. Uskoi­sin, että moni kris­titty voi kokea sen äärellä saman­lai­sia tun­teita kuin lukies­saan Raa­mat­tua.

Paso­lini ei kui­ten­kaan kuvan­nut elo­ku­vaa kris­tit­ty­jen har­taus­ma­te­ri­aa­liksi. Hän oli vakau­muk­sel­li­nen ateisti, joka oli kui­ten­kin pak­ko­miel­tei­sen kiin­nos­tu­nut kris­ti­nus­kon ker­to­muk­sista.

Teo­lo­git, filo­so­fit ja asian­har­ras­ta­jat ovat vuo­si­kym­me­niä poh­ti­neet ja kes­kus­tel­leet siitä, mikä todella tekee tai­teesta uskon­nol­lista. Kes­kus­te­lussa on ollut esillä niin teki­jän motii­vit ja tar­koi­tus, tai­teen kulut­ta­jan hen­ki­lö­koh­tai­nen koke­mus, sosi­aa­li­sesti jae­tut mer­ki­tyk­set ja näi­den kaikki mah­dol­li­set yhdis­tel­mät.

Näillä kes­kus­te­luilla on mer­ki­tystä esi­mer­kiksi sil­loin, kun poh­di­taan uskon­non näky­vyyttä jul­ki­sessa tilassa. Sil­loin se liit­tyy kes­kus­te­luun uskon­non­va­pau­desta, eli oikeu­desta har­joit­taa ja olla har­joit­ta­matta uskon­toa. Voi­siko kou­lun sei­nälle ripus­taa kopion Leo­nardo da Vincin Vii­mei­sestä ehtool­li­sesta? Louk­kai­siko samassa tilassa oleva isla­min pro­feetta Muham­ma­dia esit­tävä his­to­rial­li­nen maa­laus mus­li­meja vai oli­siko se louk­kaus kris­tit­tyjä tai ateis­teja koh­taan?

Näi­hin kysy­myk­siin ei ole help­poja vas­tauk­sia, koska viime kädessä jokai­nen mää­rit­tele oman uskon­nol­li­suu­tensa rajat. Yhdelle kris­ti­tylle Paso­li­nin Mat­teuk­sen kat­so­mi­nen olisi kau­his­tus. Toi­nen iloit­see siitä, että ateis­ti­kin tun­nis­taa evan­ke­liu­mien ker­to­mus­ten tär­key­den.

Tie­tomme tai­de­teok­sen taus­toista voi vai­kut­taa monella tavalla käsi­tyk­seen tai­de­teok­sen kris­til­li­syy­destä. Juha Luo­des­lampi käytti tästä ker­ran esi­merk­kinä tai­de­teosta, joka muo­dos­tuu virt­saan upo­te­tusta krusi­fik­sista. Aja­tuk­sena tämä saat­taa tun­tua rie­naa­valta. Toi­sen tul­kin­nan mukaan virt­saan upot­ta­mi­nen liit­tyy mitä syväl­li­sim­min Martti Lut­he­rin Jee­suk­sen kär­si­mystä ja täy­del­listä alen­tu­mista koros­ta­vaan ris­tin­teo­lo­gi­aan. Mikä olisi häpeäl­li­sem­pää Juma­lalle, kuin upot­ta­mi­nen virt­saan?

Yksi­lö­ta­solla sen poh­ti­mi­nen, mikä tekee tai­teesta kris­til­listä tai uskon­nol­lista, on kaksi mer­ki­tystä. Yhtäältä se aut­taa ymmär­tä­mään kes­kus­te­lua uskon­nosta ja sen näky­mi­sestä jul­ki­sessa tilassa. Toi­saalta se aut­taa ihmistä tun­nis­ta­maan niitä syitä, miten ja miksi hän naut­tii tai­teesta. Ja ehkä myös naut­ti­maan tai­teesta enem­män ja useam­masta näkö­kul­masta.

Aina­kaan yksi­lön tasolla ei ole oikeita eikä vää­riä vas­tauk­sia sii­hen, mikä tekee tai­teesta kris­til­listä. Kyse on viime kädessä siitä, mitä asioita itse arvos­taa ja mitä näkee tär­keäksi suh­teessa omaan har­tau­den­har­joi­tuk­seensa.

Nau­tin­nol­li­sia het­kiä kris­til­li­sen ja ei-​kristillisen tai­teen parissa. Suo­sit­te­len jaka­maan koke­muk­sia ystä­vien kanssa. Se voi avata yllät­tä­viä näkö­kul­mia ja aja­tuk­sia tai­teesta.

Kir­joit­taja on uskon­non­fi­lo­so­fiasta innos­tu­nut teo­lo­gian mais­teri.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?