”Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!” Näin riemukkain ajatuksin on psalmin 122 laulaja matkalla Jerusalemiin Jumalan kasvojen eteen. Vanhan testamentin aikainen Herran huone, Jerusalemin temppeli, oli Israelin kansalle tärkeä paikka, sillä sinne sai tulla rukoilemaan Jumalaa ja uhraamaan hänelle. Hengellisen merkityksensä lisäksi temppeli oli huomattava myös rakennuksena: se koostui sisäkkäisistä esipihoista, halleista ja huoneista, jotka muodostivat kokonaisen perättäisten tilojen sarjan, avoimista yhä suljetumpiin tiloihin. Pääsy tiloihin oli rajattu tarkasti siten, että sisemmille esipihoille pääsivät vain juutalaiset ja itse temppelissä saivat liikkua vain papiston jäsenet. Rakennuksen ytimessä oli kaikkein pyhin, jossa ainoastaan ylipappi sai käydä kerran vuodessa säädettyjen puhdistautumismenojen ja sovitusuhrien jälkeen.
Temppelin sulkeutuvan tilasarjan voi nähdä vanhan liiton vanhurskauden vertauskuvana. Omien ansioiden avulla sisemmäs ja lähemmäs Jumalaa saattoi päästä vain jatkuvalla ja yhä täydellisemmällä pyhittäytymisellä, ja siksi vanhurskas ja Jumalalle kelpaava oli ainoastaan se, joka noudatti lakia peripohjaisesti. Siihen ei kukaan pystynyt eikä pysty. Ihmiskunta oli jo syntiinlankeemuksessa rakentanut itsensä ja Jumalan välille erottavan muurin, jonka läpi, yli, ali tai ohi ei yhdelläkään ihmisellä ollut mahdollisuutta päästä. Herran huone oli synnin tähden suljettu kaikilta.
Jumalalla oli kuitenkin armoon perustuva korjaussuunnitelma, jonka mukaisesti hän lähetti oman Poikansa maailmaan täyttämään lain ja sovittamaan ihmiskunnan synnin. Rakkautensa tähden hän teki itse sen, mikä meille oli mahdotonta. Kun Jeesus kärsi ja kuoli ristillä meidän rikostemme vuoksi, erottavat väliseinät kaatuivat, ovet aukenivat ja kaikkein pyhimmän esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti. Vanhan liiton suljetut tilat avartuivat, ja jokaiselle ihmiselle avautui kerralla pääsy kaikkein pyhimpään, suoraan Jumalan sydämelle asti.
Tätä uuden liiton arkkitehtuuria ja armon avaruutta kuvastavat monet kristilliset kirkkotilat. Kirkko on kyllä rajattu seinillä muusta maailmasta, ja sen sisäpuolelle voi tulla ainoastaan Kristus-ovesta, hänen ansioonsa turvaten. Mutta tuo ovi on apposen auki, ja kun siitä astuu sisään, ei vastassa olekaan umpinaisia seiniä tai suljettuja pihoja ja huoneita, jotka on varattu vain pyhille ja parhaille. Sen sijaan jo heti ovelta tarjoutuu näkymä koko suureen, korkeaan kirkkosaliin, ja edessä aukeaa esteetön reitti aina kuoriin ja alttarille asti. Niin kaikki armon aarteet annetaan kerralla lahjaksi, ja Herra itse kutsuu jokaista sisääntulijaa peremmälle huoneeseensa aterioimaan kanssaan. Ristin muotoinen pohja muistuttaa, miksi.
Kaikesta huolimatta ei olo aina kirkkoon lähtiessä ole yhtä riemukas kuin psalmin laulajalla. Sillä millainen onkaan oman sydämemme tila? Ehkä sieltä ovat avaruus ja valoisuus kaukana – ehkä se on vain lukittu, pimeä ja ahdas sokkelo, jossa on toinen toistaan siivottomampia kammioita ja jonka kaikkein mustimman loukon haluaisimme sulkea itseltämmekin. Onko siis ihmekään, että olemme haluttomia tuomaan sen kaikkinäkevän Herran eteen?
Mutta kun vertaamme omaa ahtauttamme Jumalan suuruuteen, on olennaista muistaa tämä: Jumala kyllä tuntee sydämemme läpikotaisin ja on reväissyt verhon sen synkimmänkin sopen suulta. Silti hän on jo kauan sitten purkanut kaikki muurit itsensä ja meidän väliltämme ja pessyt meidät puhtaiksi. Kun syntimme on niin sovitettu, ei ole enää mahdollista tai edes tarvetta peittää häneltä mitään. Jumala ei katso sitä, miten pieni, tunkkainen ja tylsä tila sydämemme on. Tärkeintä on, että tila on tyhjä. Sen tyhjän tilan Jumala voi täyttää Hengellään ja läsnäolollaan, niin kuin hän täytti Jerusalemin temppelin. Siinä sydämemme tilassa voimme rohkeasti astua kirkkoon, ristin juurelle, ja siinä tilassa saa ilo vallata meidätkin, kun viimein päiviemme päättyessä kuulemme kutsun: ”Me lähdemme Herran huoneeseen!”
Kirjoittaja on arkkitehtuuriakin opiskellut Helsingissä asuva pohjoismaisen filologian opiskelija. Kuva on otettu Tapiolan kirkossa.
Kommentit
Arja Sassali:
Tuo kukkakuvio on todella kaunis! Sen voisi painaa vaikka servettiin, kankaalle tai vaikkapa keramiikkaan.
Pauliina:
Kiitos! Ehkäpä alamme jatkojalostaa Aarreaitan sisältöjä - tästähän voisi syntyä vaikka kuinka hieno tuoteperhe. 😀