Astun tyh­jään Rova­nie­men kirk­koon. Se on sodan jäl­kei­sen kau­pun­gin jäl­leen­ra­ken­ta­mi­sen voi­man­näyttö, maa­merkki, joka kohosi joen­tör­mälle vuonna 1950.

Valo kuul­taa ikku­nasta, on hel­tei­nen päivä. Minulla on jano, juon rai­kasta vettä ja vir­kis­tyn. Istun kir­kon penk­kiin ihmet­te­le­mään Elä­män Läh­dettä. Se puhuu minulle niin monella tasolla, niin kuin se on puhu­nut lukui­sille kir­joit­ta­jille – ja kir­kossa kävi­jöille vuo­si­kym­men­ten saa­tossa. Tuo poh­joi­sen Suo­men suu­rin ja arvok­kain tai­de­teos on 65-​vuotias. Teos on noin 14 met­riä kor­kea ja 10 met­riä leveä ja 140 neliö­met­rin kokoi­nen alt­ta­ri­taulu on maa­lattu kos­tealle laas­ti­pin­nalle. Fresko on syn­ty­nyt vuonna 1951 Len­nart Seger­strå­len teke­mänä.

Taulu kuvas­taa refor­maa­tion juh­la­vuo­den tee­maa: ARMOA. Se on kuva ihmi­sen sydä­mestä – ja ihmis­kun­nan sydä­mestä, jossa käy­dään aina tais­te­lua hyvän ja pahan välillä. Kes­kellä on elä­män lähde, ihmi­sen oma­tunto. Paikka, jossa Jumala koh­taa ihmi­sen, jol­loin Kris­tuk­sen hahmo hei­jas­tuu läh­teen pin­nasta. Hei­jas­tus­kuva on kuin ehtool­lis­pi­kari, säde­kehä kuin ehtool­lis­leipä – ja niin on tär­keä sakra­mentti mer­kit­tä­vässä osassa tässä tau­lussa, kuvas­tu­neena läh­teen pin­nassa, silti ikään kuin pii­lossa.

Ne, joilla on asiat hyvin, kul­ke­vat kohti läh­dettä. On kas­teelle tuleva vauva ja hää­juh­laa viet­tävä mor­sian. On iloa ja valoa, syliä ja sovin­toa. Kuk­ki­vat kun­naat ja kirk­kaat värit. Ihmi­set juo­vat elä­män läh­teestä. Näin juuri pitää olla.

Toi­sella puo­lella asiat eivät ole hyvin. Susi raa­te­lee poron. Vihaa, rii­taa, tap­pe­lua. Lap­silla on kylmä. Missä hei­dän äitinsä on? He ovat kään­ty­neenä elä­män läh­teen suun­taan, mutta he ovat yksin. Aikui­nen on kään­tä­nyt heille sel­känsä. Yksi on sam­mu­nut, juo­nut itsensä tajut­to­maksi.

Enke­lit soit­ta­vat tor­vil­laan. Siellä, missä asiat ovat hyvin, enkel­ten tor­vet osoit­ta­vat tai­vaa­seen. Kuin ylis­tääk­seen: Näin juuri pitää olla. Siellä, missä asiat ovat huo­nosti, osoit­ta­vat tor­vet maan rakoon. Näen Jee­suk­sen kädet. Hän on avan­nut oikean kätensä sille puo­lelle, missä kaikki on hyvin, ihan kuin osoit­taak­seen: Näin juuri pitää olla. Toi­selle puo­lelle hän pai­naa kädel­lään, kuin sanoak­seen: Ei näin.

Kai­ken taus­talla on poh­joi­nen luonto, karu ja jylhä Lappi, josta Kris­tus astuu esille valo­ke­häs­sään.

Muis­tan hyvän­te­ke­väi­syys­kon­ser­tin, jossa olin esiin­ty­mässä april­li­päi­vänä 2016. Kirkko oli vii­meistä penk­ki­ri­viä myö­ten lop­puun­myyty. Olin her­mos­tu­nut, kun­nes astuin alt­ta­rille. Jee­sus kat­soi minua. Hän näytti kädel­lään, älä pel­kää, minä olen sinun kans­sasi. Voit olla aivan rau­hassa. Iski­kö­hän Jee­sus minulle sil­mää? Sain rau­han ja iloit­sin siitä, että sain pal­vella Elä­män läh­teen äärellä.

Elä­män lähde tyy­dyt­tää sydä­memme janoa. Sisäl­lämme on tyh­jyys ja kaaos niin kauan, kuin saamme juoda elä­vää vettä. Vasta sit­ten löy­dämme ilon ja valon.

Kir­joit­taja on Rova­nie­men seu­ra­kun­nan vt. vies­tin­tä­pääl­likkö.

On kevät ja teh­tä­vät asiat huo­ku­vat ylit­seni kuin aal­lot. Haluai­sin kes­kit­tyä, mutta on kiire. Samaan aikaan kaik­kialla tuok­suu huu­maa­vasti ja kau­neus kas­vaa. Kuvit­te­len ole­vani ran­nalla ja meri tuo minut takai­sin pin­taan. Aja­tuk­seni ovat aavis­tuk­sen sel­key­ty­neet ja hen­gi­tän varo­vasti.

Miten olla riiit­tävä? Mitä tehdä kun työ ja opis­kelu, jotka anta­vat eni­ten myös otta­vat eni­ten? Miten tie­dän, että en ole yhtä hyvä kuin vii­mei­sin työni? Mitä oikeas­taan teen täällä?

On help­poa istut­taa iden­ti­teet­tinsä työ­hön. On help­poa kas­tella lii­kaa ja tukah­dut­taa luo­vuus. On help­poa innos­tua ja help­poa lan­nis­tua. Help­poa aloit­taa sel­laista mistä todella naut­tii ja help­poa löy­tää itsensä väsy­neenä. Kai­vata täyt­ty­mystä työstä. Yrit­tää aina uudes­taan.

On help­poa puhua itsel­leen elä­mästä kuin suo­ri­tuk­sesta.

Mutta entä jos mie­les­säni kai­kuisi toi­sen­lai­sia sanoja? Sel­lai­sia, jotka aset­ta­vat asiat jär­jes­tyk­seen. Eivät saa­puisi lii­oi­tel­lak­seen, mutta eivät myös­kään vähä­tel­läk­seen. Sanoja, jotka oli­si­vat lem­peitä ja jotka eivät kum­puaisi sisäl­täni. Täy­sin uuden­laista puhetta, mutta silti niin tut­tua.

“Sen täh­den minä sanon teille: älkää huo­leh­tiko hen­ges­tänne, siitä mitä söi­sitte tai joi­sitte, älkää ruu­miis­tanne, siitä millä sen vaa­tet­tai­sitte. Eikö henki ole enem­män kuin ruoka ja ruu­mis enem­män kuin vaat­teet?” (Matt. 6:25)

Voi­sinko sil­loin levätä? Voi­sinko sil­loin tehdä myös työtä?

“Kir­joita minulle ja kal­tai­sil­leni, puhu sydän­temme syvim­mistä toi­veista, toi­vosta ja rak­kau­desta. Puhu meille jos­ta­kin suu­rem­masta kuin vaih­tu­vat tar­peemme, kerro näystä, joka on enem­män kuin tie­do­tus­vä­li­nei­den tar­joama pin­ta­kiilto, puhu meille jos­ta­kin itseämme suu­rem­masta – Juma­lasta.” (Fred Brat­man ystä­väl­leen Henri Nouwe­nille)