Aarreaitta

Nyt kat­se­lemme vielä kuin kuvas­ti­mesta, kuin arvoi­tusta, mutta sil­loin näemme kas­voista kas­voi­hin. (1. Kor 13: 12)

Se tapah­tui taas. Sei­soin Ate­neu­missa tau­lun edessä, tui­jo­tin sitä, enkä osan­nut selit­tää, mitä se teki minulle. Kat­soin, mut­ten näh­nyt kirk­kaasti. Tun­sin, mut­ten ymmär­tä­nyt. Olin onnen kyn­nyk­sellä, mutta sydän­täni särki.

Tällä ker­taa oudon tun­teen aiheutti Alice Nee­lin maa­laus pojas­taan, mutta teok­sella ei oikeas­taan ollut väliä. Niin oli käy­nyt myös vir­si­kon­ser­tissa, muu­ta­maa päi­vää aiem­min. Kas­vi­tie­teel­li­sessä puu­tar­hassa. Met­sä­ret­kellä. Olin kat­sel­lut ympä­ris­töäni, kuun­nel­lut tut­tua melo­diaa tai kävel­lyt hämär­ty­vässä kesäyössä ja tun­te­nut vih­lai­sun jos­tain muu­alta. Arvoi­tuk­sel­li­sen, kiusoit­te­le­van hipai­sun siitä, että on enem­män kuin miltä pääl­tä­päin näyt­tää.

Joil­le­kin täl­lai­set tun­te­muk­set – niitä voisi kut­sua vaikka tai­vas­ko­ke­muk­siksi – ovat ilon­täyt­tei­siä, mutta minua ne enim­mäk­seen tur­haut­ta­vat. Pie­net, nopeasti ohi­kii­tä­vät armon­vi­lauk­set teke­vät kipeää. En kai­paa elä­määni lisää arvoi­tuk­sia, sydän­sär­kyä tai tus­kan­se­kaista onnea. Haluan nähdä sel­västi, ymmär­tää näke­määni ja kokea tun­teeni puh­taina.

On inhot­ta­vaa tun­nis­taa tie­tonsa vaja­vai­suus ja hai­kailla saa­vut­ta­mat­to­man perään. Alice Neel ja suo­ma­lai­nen metsä ker­to­vat minulle, että tai­vas saat­taa olla ole­massa – ja etten vielä elä siellä. Näen aina sameasti, eikä tätä tait­to­vir­hettä voi kor­jata uusilla sil­mä­la­seilla. Maan päällä kul­jen lop­puun asti puo­li­so­keana.

Mutta voisi olla pahem­min, ja usein onkin. On päi­viä, jol­loin en osaa tai halua nähdä enää mitään. Päi­viä, jol­loin väis­tän ystä­vän kat­setta ja päi­viä, jol­loin en tun­nista edes omia kas­vo­jani. Ja on päi­viä, jol­loin mie­luum­min sul­jen sil­mäni kuin edes yri­tän altis­tua arvoi­tuk­sille. Sil­loin käve­len vai­kean teok­sen ohi tai kään­nän sel­käni kipeän­kau­niille mai­se­malle, ettei sydän­täni lii­kaa kir­vel­täisi. Sil­loin olen val­mis kiel­tä­mään tai­vaan, ettei minun tar­vit­sisi koh­data kai­kuja siitä maan päällä.

Elämä on niin usein huo­nosti näke­mistä. Se on kom­mu­ni­kaa­tio­va­jetta, vai­keasti soi­via nuot­teja ja sanoja, joita ei saa sano­tuksi. Tur­hau­tu­nutta aave­sär­kyä tai par­haim­mil­laan­kin kat­ke­ran­su­loista kolo­tusta.

Silti juuri huo­nosti näke­mi­sessä, kuvas­ti­mesta kat­se­le­mi­sessa, on esillä elä­män todel­li­nen luonne. Ennen kaik­kea elämä on nimit­täin kai­puuta. Kai­puuta sii­hen het­keen, jol­loin kai­ken vii­mein näkee niin kuin se on tar­koi­tus nähdä. Jol­loin näemme kas­voista kas­voi­hin. Jol­loin tie­toni on täy­del­listä, niin kuin Jumala minut täy­del­li­sesti tun­tee.

Sitä het­keä sopii odo­tella sil­mät auki. Opeta siis, Herra, minut näke­mään, vaikka näki­sin­kin huo­nosti. Opeta minut kat­so­maan ja opeta minut kai­paa­maan, sil­loin­kin kun itse haluai­sin sul­kea sil­mät. Opeta minut kär­si­väl­li­sesti kat­se­le­maan kuvas­ti­mesta, kun­nes näen sinut kirk­kaasti ja vii­mein ymmär­rän.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

:

Vau. Todella samais­tut­ta­vaa. Kii­tos.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön. Komeim­mat kir­kot saat­ta­vat herät­tää kat­so­jas­saan kun­nioi­tusta, ihmeen tun­netta tai pel­koa­kin, mutta niitä ei tästä huo­li­matta ole raken­nettu vain tun­teita herät­tä­viksi tyh­jiksi muis­to­mer­keiksi. Oli kyseessä sit­ten pai­kal­li­sen kan­san­mes­ta­rin joh­dolla raken­nettu puu­kirkko tai ark­ki­teh­ti­kil­pai­lun voit­ta­ja­työ, kir­kon teh­tävä on koota seu­ra­kun­ta­lai­set sii­piensä suo­jaan, olla lau­man koti. Muu on tois­si­jaista.

Ja silti. Hie­noim­mat ja tun­ne­tuim­mat kir­kot tun­tu­vat sei­so­van seu­ra­kun­nas­taan eril­lään. Niitä mai­nos­te­taan esit­teissä, komeina ja tyh­jinä. Niistä ote­taan valo­ku­via ja nii­hin vara­taan vih­kia­jat pal­jon etu­kä­teen. Niillä on pitkä tai aina­kin kun­nia­kas his­to­ria. Niillä on luon­netta, eivät ne tar­vitse ihmi­siä.

PyhaAndreas-4

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön. Jot­kut niistä enem­män kuin toi­set. Lähiö­kirk­koja, moni­toi­mi­ti­loja, niitä ei tie­kirk­koe­sit­teissä tai leh­tien kesä­näh­tä­vyys­lis­toilla nähdä. Van­taan Reko­lassa sijait­seva Pyhän Andre­aan kirkko on yksi täl­lai­nen kirkko. Se on raken­nettu 1980-​luvulla puna­tii­lestä. Kir­kon suun­nit­teli espoo­lai­nen ark­ki­teh­ti­toi­misto Pirkko ja Pekka Piirta.

Kir­kon malli on mas­sii­vi­nen, mutta rin­ne­ton­tin kor­keat koi­vut ja män­nyt peit­tä­vät sen var­sin­kin kesäi­sin näky­vistä. Sisällä on kaikki, mitä seu­ra­kunta pyö­rit­tä­mi­seensä tar­vit­see: ala­ker­rassa virasto, dia­ko­nia­toi­misto, nuo­ri­so­tila ja pieni sauna, ylä­ker­rassa päi­vä­ker­ho­huo­neet ja muu­tama seu­ra­kun­ta­sali. Kel­lo­tor­nista löy­ty­vät albat rip­pi­lap­sille. Jykevä raken­nus, vil­ja­siilo. Jär­kevä,  käyt­töön raken­nettu.

Kirk­ko­sa­lissa ei ole penk­kejä, siellä on tuo­li­ri­vit. Sei­nät ovat val­koi­set. Ei ole sel­vää kes­ki­käy­tä­vää jota astella, ei van­han puun hajua tai men­nei­den suku­pol­vien kulut­ta­mia lank­ku­lat­tioita. Punai­nen klink­ke­ri­lat­tia, kulu­neet sini­har­maat tuo­lin­pääl­lyk­set. Suu­rin osa ikku­noista on katon­ra­jassa. Jos­tain on tul­lut kos­teutta – sei­nien maa­lia on pitä­nyt kor­jata jäl­ki­kä­teen. Alt­tari ja saar­nas­tuoli ovat korut­to­mat, urut rau­hal­li­sen vaa­leat.

”Ei mitään yli­mää­räistä”, sanoo työ­ka­ve­rini. ”Täl­lai­sia kirk­koja on pal­jon.”

Siinä hän on oikeassa. Kau­pun­kien uudem­mat kir­kot näyt­tä­vät usein juuri tältä: Kaikki toi­min­not saman katon alla. Teho­ne­liöitä. Kirk­ko­sali, joka van­hem­massa seu­ra­kun­nassa saat­taisi käydä seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sen juh­la­sa­lista.PyhaAndreas-2

Pyhän Andre­aan kirkko on tehty ihmi­siä ja ihmis­ten tar­peita var­ten. Se ei ole hämyi­nen temp­peli tai pelon­se­kaista kun­nioi­tusta herät­tävä Kor­keim­man asuin­sija. Sen sijaan kirkko on arki­nen, vaa­ti­ma­ton, tar­koi­tuk­sen­mu­kai­nen.

Mutta missä on täl­lai­sen kir­kon pyhyys, joku saat­taisi kysyä. Missä on Kris­tus, missä mys­teeri? Jos kirkko on kuin mikä tahansa raken­nus, miten sitä voi pitää Her­ran huo­neena? Jos kaikki toi­minta on yksien sei­nien sisällä, eikö kirkko menetä jotain pyhyy­des­tään? Voiko täl­lai­nen kirkko olla oikea kirkko?

En vas­taa kysy­myk­siin. Ohjaan nii­den esit­tä­jän kirk­ko­sa­liin ja osoi­tan alt­ta­ri­sei­nälle.

PyhaAndreas-3

Nanna Suden alt­ta­ri­taulu val­mis­tui vuonna 1998. Kah­des­ta­toista palasta muo­dos­tu­valla sini­sä­vyi­sellä öljy­maa­lauk­sella ei ole nimeä eikä seli­tystä. Nuori tai­tei­lija työsti tau­lua pai­kan päällä, pala ker­ral­laan. Hän halusi, että alt­ta­ri­maa­laus ja kirk­ko­sali teki­si­vät yhteis­työtä, ja että teos saisi koko tilan soi­maan.

Moder­nissa teok­sessa on tut­tuja ele­ment­tejä: kala­verkko ker­too Pyhän Andre­aan taus­tasta kalas­ta­jana, malja ohjaa aja­tuk­set ehtool­li­seen ja kai­ken kes­kellä lois­taa toi­von kir­kas tähti. Kak­si­toista osaa viit­taa­vat kah­teen­toista apos­to­liin. Teos ei kui­ten­kaan tyh­jene sym­bo­liik­kaansa, eikä sitä voi pilk­koa uudes­taan eri osa­siksi. Sen sijaan merel­li­nen maa­laus kut­suu johon­kin suu­rem­paan. Se kut­suu ihmet­te­le­mään ja uppou­tu­maan, poh­ti­maan ja jää­mään lopulta täyttä sel­vyyttä vaille. Se kut­suu kur­kot­ta­maan toi­seen todel­li­suu­teen. Jos tämä ei ole mys­tee­riä, mikä on?

Suden maa­laus kut­suu kat­so­jaansa myös suh­tee­seen. Teok­sen mer­ki­tys ei aukene yksit­täi­selle ihmi­selle, vaan sitä kat­so­taan yhdessä ja poh­di­taan yhtei­sössä. Yksi vas­taus, yksi näke­mys ei riitä selit­tä­mään koko­nai­suutta.

PyhaAndreas-5

Mys­tee­riksi jäävä alt­ta­ri­maa­laus hei­jas­taa seu­ra­kun­nan mys­tee­riä. Teos sijait­see tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sessa, arki­sessa raken­nuk­sessa, jossa taval­li­set ihmi­set teke­vät arki­sia asioita. Dia­ko­nia­kah­vi­lassa syö­dään aamiaista, nuo­ri­so­työ pak­kaa ripa­reille, viras­tosta hae­taan taas yksi vir­ka­to­dis­tus. Van­hem­mat tuo­vat lap­si­aan ker­hoon, kera­miik­ka­ker­ho­lai­set muo­vai­le­vat kynt­ti­lä­na­lusia. Samaan aikaan kir­kossa kui­ten­kin tapah­tuu jotain pal­jon suu­rem­paa, kun Kris­tuk­sen ruu­mis kokoon­tuu yhteen.

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön, ja seu­ra­kun­nan pää on Kris­tus. Tätä mys­tistä yhteyttä on maa­il­man vai­kea ymmär­tää. Nanna Suden nime­tön teos Pyhän Andre­aan kir­kon kirk­ko­sa­lissa antaa siitä kui­ten­kin aavis­tuk­sen.

Kir­joit­taja työs­ken­te­lee tie­do­tus­sih­tee­rinä Van­taan seu­ra­kun­nissa.

Vii­mei­sin kuva on rajattu Sini Pen­na­sen alt­ta­ri­teos­ku­vasta, muut ovat kir­joit­ta­jan.

Teksti:
Kuvat: Saara-Maria Pulkkinen ja Sini Pennanen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Mitensaattaisinunohtaa

”…nyt samoin kuin aiem­min­kin koh­dis­tuu suu­rin intoni isän­maal­li­sesti his­to­rial­li­seen. Miten saat­tai­sin unoh­taa isän­maani kau­neu­den kai­kessa sen onnet­to­muu­dessa ja köy­hyy­dessä tai sen lyhyet, valoi­sat, nuo­rek­kaat kesät! Minua ilah­dut­taa suu­resti toive saada pian tehdä har­joi­tel­mia ja tau­luja omassa luon­nos­samme, sillä ilman sitä minun on vai­kea vaka­vassa mie­lessä käsi­tellä mai­nit­tuja aiheita.”

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?