Aarreaitta

Hän osoitti kädel­lään ope­tus­lap­si­aan ja sanoi: ”Katso, tässä ovat minun äitini ja vel­jeni.” Matt. 12:49–50.

”Rak­kaat ystä­vät”, pappi aloit­taa, ja minua alkaa näräs­tää.

Ystävä on sana, johon on vai­kea suh­tau­tua kevyesti. Olen ehkä luke­nut lii­kaa tyt­tö­kir­joja tai afo­ris­meja, joissa tosi ystä­vyys on kal­liim­paa kuin kulta ja har­vi­nai­sem­paa kuin nelia­pi­lat. Mie­les­säni ystä­vyy­teen liit­tyy toi­sen tun­te­mi­nen läpi­ko­tai­sin, syvä yhtei­sym­mär­rys ja läs­nä­olo koko elä­mässä, sen iloissa ja suruissa. Tun­te­ma­ton pappi puhut­te­lee kym­men­päistä ylei­söään ystä­viksi, mutta kyllä me totuu­den tie­dämme. En minä ole hänen ystä­vänsä, eikä hän minun.

Olen vaa­tiva ja sää­li­mä­tön: Jotta voi­sin puhua ystä­vyy­destä, suhde pitäisi luo­ki­tella, aset­taa jär­jes­tyk­seen, arvioida. Poh­tia, käyt­täi­sikö toi­nen­kin sitä sanaa. Poh­tia eri­tyi­sesti sitä, rii­tänkö itse täyt­tä­mään ystä­vältä vaa­di­tut kri­tee­rit.

Ehkä siksi usein vai­vaan­nun, kun näen van­han kop­ti­lai­si­ko­nin, jota usein nimi­te­tään Ystä­vyy­den iko­niksi. Suo­si­tun iko­nin kopio roik­kuu keit­tiöni sei­nällä. Ikoni kuvaa Kris­tusta yhdessä Menas-​nimisen mie­hen kanssa. He sei­so­vat kuvassa vie­rek­käin, Pelas­ta­jan käsi pelas­te­tun olka­päällä. Tun­nelma on väli­tön, Kris­tuk­sen ja Menaan kas­vot sees­tei­set ja vil­pit­tö­mät. On kuin Jee­sus samaan aikaan suo­je­lisi Menasta ja esit­te­lisi häntä iko­nin tar­kas­te­li­jalle. ”Katso, tässä”, Kris­tus tun­tuu sano­van.

Katso, tässä. Niin, kuka? Kuka se on, joka saa seistä Jee­suk­sen vie­ressä noin suo­ra­sel­käi­senä? Ystä­väkö?

Pitäi­sikö minun aja­tella Kris­tusta ystä­vä­näni, alkaa tehdä arvioita ja tuoda muka­nani kaikki ter­miin yhdis­tyvä epä­var­muus, epäily omasta riit­tä­mät­tö­myy­des­täni?

”Katso, tässä”, Jee­sus vas­taa kal­tai­sel­leni epäi­li­jälle, ”ovat minun äitini ja vel­jeni.”

Entä jos ystä­vyy­den iko­nissa ei ole­kaan kyse ystä­vyy­destä, vaan jos­tain yksi­se­lit­tei­sem­mästä ja samalla pal­jon hur­jem­masta? Entä jos kyse on vel­jey­destä?

En vielä tunne Juma­laa niin hyvin kuin haluai­sin, ymmärrä niin hyvin kuin ystä­vyy­teen kuu­luisi tai uskalla pääs­tää niin lähelle pimeitä koh­tiani kuin olisi vii­sasta. Mitä Jee­suk­seen tulee, olen sur­kea ystävä. Mutta jos en uskal­la­kaan kut­sua Pelas­ta­jaani ystä­väksi, voi­sinko tur­vata häneen vel­je­näni?

Suhde Kris­tuk­seen ei ole pyr­ki­mystä afo­ris­mien mal­lien nou­dat­ta­mi­seen tai pai­netta ystä­vän kri­tee­rien täyt­tä­mi­seen. Kyse on roh­kai­susta per­heyh­tey­teen, jota ei pyy­hitä pois. ”Jokai­nen, joka tekee minun tai­vaal­li­sen Isäni tah­don, on minun vel­jeni ja sisa­reni”, lupaa Jee­sus.

Kun kat­son kop­ti­lai­si­ko­nia, en siis näe kahta ystä­vystä. Näen suo­je­le­van iso­vel­jen, joka las­kee kätensä vel­jensä har­teille ja sanoo minulle: ”Katso, tässä.” Tässä on vel­jeni. Tähän kut­sun sinua­kin.

Teksti:
Kuvat: interACTS Features

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä on tämän sivuston nimi?

1600-​luvun alussa Turun saa­ris­toa­lueita, Ahve­nan­maata ja Got­lan­tia vai­vasi lepra-​epidemia. Tau­din leviä­mi­sen estä­mi­seksi kunin­gas Kus­taa II Adolf mää­räsi vasal­linsa löy­tä­mään saa­ren, joka sopisi spi­taa­li­hos­pi­taa­liksi. Mie­het tar­jo­si­vat lopulta kunin­kaalle Sei­lin saarta, koska siellä oli suo­jai­sia vene­val­ka­mia, lähie­täi­syys Turku-​Tukholma lai­va­lin­jaan, hau­taus­maaksi kel­vol­li­nen hiek­ka­mäki sekä maa­tila. Kunin­gas teki pää­tök­sensä ja 1620-​luvulla ensim­mäi­set spi­taa­li­set astui­vat saa­relle. Siitä het­kestä alkoi Sei­lin saa­ren 350 vuo­den mit­tai­nen sai­raa­la­his­to­ria.

Seilinkirkko-2

Nykyi­nen Kirk­ko­niemi on van­halta nimel­tään Sai­ras­saari (Sjuk­holm). Vanha nimi juon­tuu spi­taa­li­hos­pi­taa­lin aikaan, jol­loin Kirk­ko­niemi oli vielä eril­li­nen oma pieni saa­rensa Sei­lin pää­saa­ren kupeessa. Täl­löin saa­rella oli­vat kir­kon lisäksi spi­taa­lis­ten asuin­tu­vat, sauna ja lei­pomo sekä kas­vi­maa ja kotie­läi­met.

Saa­rella ollut Pyhän Yrjön kirkko oli lahon­nut käyt­tö­kel­vot­to­maksi 1700-​luvulle tul­taessa, joten pää­dyt­tiin raken­ta­maan nykyi­nen Sei­lin kirkko, joka pys­ty­tet­tiin saa­relle kesällä 1733. Kirkko on mal­lil­taan hyvin tyy­pil­li­nen ris­ti­kirkko. Kir­kon eri­koi­suu­tena on län­si­sa­ka­rassa oleva spi­taa­lis­ten puoli omine sisään­käyn­tei­neen ja alt­ta­rei­neen, minkä takia kirk­koon käy­dään poik­keuk­sel­li­sesti sisään ete­lä­sa­ka­rasta. Sakasti on silti poh­jois­sa­ka­rassa ja pää­alt­tari itäi­sessä saka­rassa kuo­riai­dan kera.

Seilinkirkko-3

Kirkko on hyvin väri­tön ja yksin­ker­tai­nen, osal­taan siksi että kir­kon raken­nus­kus­tan­nuk­sissa halut­tiin sääs­tää ja mah­dol­li­sesti myös uskon­puh­dis­tuk­sen vuoksi, jonka vai­ku­tus ulot­tui yhä kirk­ko­ra­ken­ta­mi­seen. Pro­tes­tant­ti­selle kir­kolle lie­nee ollut mie­lui­saa, että kir­koissa näkyi sel­keä rajan­veto roomalais-​katoliseen kirk­koon, vaikka käy­tän­nön usko­ne­lämä ei yksit­täi­sellä ihmi­sellä juu­ri­kaan muut­tu­nut. Kir­kon ainoa alku­pe­räi­nen väri­läiskä on Carl Johan von Holt­huse­nin 19-​vuotiaana maa­laama saar­nas­tuoli ja saar­nas­tuo­lin taulu. Mus­ta­val­koi­seen saar­nas­tuo­liin on kuvattu Jee­sus ja apos­to­lit, kun taas saar­nas­tuo­lin tau­lussa puna­pu­kui­nen enkeli kumar­tuu sai­ras­vuo­teella makaa­van nai­sen puo­leen pidel­len käsis­sään öylät­tiä ja ehtool­lis­kalk­kia.

Seilinkirkko-4

Itse alt­tari on var­sin eri­lai­nen ver­rat­tuna sii­hen, mitä on totuttu Suo­messa näke­mään. Alt­ta­rin erot­taa kirk­ko­sa­lista ensin­nä­kin kuo­riaita, joka on perin­tei­sem­min pidetty enem­män kato­li­sena kirk­koe­le­ment­tinä kuin pro­tes­tant­ti­sena. Alt­ta­rin ylä­puo­lella ei myös­kään ole alt­ta­ri­tau­lua vaan se roik­kuu vasem­malla sei­nus­talla, sillä perin­teistä alt­ta­ri­tau­lun paik­kaa koris­taa suuri ikkuna.

Seilinkirkko-6

Myrsky Gene­sa­re­tin jär­vellä on Helge Henry Sté­nin (5.3.1923–3.8.1965) maa­laus vuo­delta 1949. Moder­nia tai­detta edus­tava maa­laus esit­tää kol­mea pur­jeh­ti­jaa myrs­kyssä Gene­sa­ret -jär­vellä, poh­jau­tuen tari­naan Jee­suk­sesta ja ope­tus­lap­sista myrs­kyssä ja kuinka Jee­sus lopulta tyyn­nytti aal­lot. Siitä miten teos kirk­koon tar­kal­leen ottaen on pää­ty­nyt, ei ole tie­toa. Joka tapauk­sessa maa­laus on saatu alku­pe­räi­sen tau­lun tilalle. Se on hie­man suu­rempi kuin edel­tä­jänsä ja eri­mal­li­nen olles­saan 111 sent­tiä leveä ja noin 193 sent­tiä kor­kea.

Seilinkirkko-5

Alku­pe­räi­nen alt­ta­ri­taulu on ollut Kan­sal­lis­museon kokoel­missa vuo­desta 1932 läh­tien, jol­loin se hyvin huo­no­kun­toi­sena sinne lah­joi­tet­tiin. Paria vuotta myö­hem­min maa­laus kon­ser­voi­tiin, jotta edes jäl­jelle jää­nyt osa säi­lyisi. Tämä maa­laus on kuvan­nut Jee­susta ope­tus­lap­siensa ympä­röi­mänä pöy­dän ääressä naut­ti­massa ehtool­lista kynt­ti­löin valais­tussa tilassa. Se on ole­tet­ta­vasti maa­lattu 1700-​luvun alussa, samoi­hin aikoi­hin kun kirkko on val­mis­tu­nut. Teos on vaa­ka­ta­sossa oleva 144 sent­tiä leveä ja met­rin kor­kui­nen maa­laus. Alku­pe­räi­sestä on näh­tä­vissä vain museo­vi­ras­ton arkis­toissa oleva mus­ta­val­koi­nen kuva, josta näkyy, kuinka suuri osa tau­lun kuvasta on mene­tetty.

Seilinkirkko-7

Huo­mio var­masti kiin­nit­tyy alt­ta­ria koris­ta­vaan vaat­tee­seen, joka on Bir­gitta Hen­riks­so­nin vuonna 2014 tekemä kopio alku­pe­räi­sestä Sylvi Kek­ko­sen 1950-​luvulla lah­joit­ta­masta vaat­teesta. Alku­pe­räi­nen alt­ta­ri­vaate on sen sijaan Kan­sal­lis­museon kokoel­missa kon­ser­voi­ta­vana, jonne se vuo­sia taka­pe­rin lähe­tet­tiin, koska aurinko oli haa­lis­ta­nut sen voi­mak­kaat värit ja hii­ret oli­vat nars­ku­tel­leet antau­muk­sella vil­la­kan­gasta. Alt­ta­ri­liina oli viet­tä­nyt sekä kesät että tal­vet lah­joi­tus­vuo­desta läh­tien kir­kossa. Vaat­teen on suun­ni­tel­lut Toini Nyström ja alku­pe­räi­sen kan­kaan on kuto­nut Suo­men Käsi­työn Ystä­vät ry. Tie­de­tään jopa itse rouva Kek­ko­sen kir­jail­leen koris­te­ku­vioita vaat­tee­seen.

Seilinkirkko-8

Vaikka museo­kirkko onkin jo hyvin ansai­tulla eläk­keellä, jär­jes­te­tään siellä yhä jon­kin ver­ran kir­kol­li­sia toi­mi­tuk­sia. Kesäi­sin Nau­von kap­pe­li­seu­ra­kunta pitää kir­kossa kolme suo­men­kie­listä juma­lan­pal­ve­lusta. Kir­kossa vie­te­tään toi­si­naan hau­ta­jai­sia, koska hau­taus­maa on yhä käy­tössä. Häät ovat mah­dol­li­sia, mutta har­vi­nai­sia, sillä saa­rella ei ole sopi­via juh­la­ti­loja, joten itse vas­taan­otto on pidet­tävä man­te­reella. Näi­den lisäksi kirk­koa voi­daan hyvän akus­tiik­kansa vuoksi varata myös kon­sert­ti­sa­liksi.

Pää­asial­li­sesti kirkko on kui­ten­kin museo­käy­tössä ja toi­vot­taa kesässä noin 6000 kävi­jää ter­ve­tul­leiksi hir­ren ja ter­van tuok­sulla sekä ystä­väl­li­sesti niti­se­villä lat­tioilla. Päi­vän päät­teeksi ulko-​oven sul­keu­tuessa lat­tiat saat­ta­vat hie­man pau­kah­della, ikään kuin kirkko huo­kai­sisi hel­po­tuk­sesta.

Kir­joit­taja on museo­kir­kon opas ja opis­ke­lee vii­dettä vuotta arkeo­lo­giaa Turun yli­opis­tossa.

Valo­kuva alku­pe­räi­sen alt­ta­ri­tau­lun valo­ku­vasta: Sei­lin museo­kirkko.

Teksti:
Kuvat: Milla Airosalmi

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?

Nyt kat­se­lemme vielä kuin kuvas­ti­mesta, kuin arvoi­tusta, mutta sil­loin näemme kas­voista kas­voi­hin. (1. Kor 13: 12)

Se tapah­tui taas. Sei­soin Ate­neu­missa tau­lun edessä, tui­jo­tin sitä, enkä osan­nut selit­tää, mitä se teki minulle. Kat­soin, mut­ten näh­nyt kirk­kaasti. Tun­sin, mut­ten ymmär­tä­nyt. Olin onnen kyn­nyk­sellä, mutta sydän­täni särki.

Tällä ker­taa oudon tun­teen aiheutti Alice Nee­lin maa­laus pojas­taan, mutta teok­sella ei oikeas­taan ollut väliä. Niin oli käy­nyt myös vir­si­kon­ser­tissa, muu­ta­maa päi­vää aiem­min. Kas­vi­tie­teel­li­sessä puu­tar­hassa. Met­sä­ret­kellä. Olin kat­sel­lut ympä­ris­töäni, kuun­nel­lut tut­tua melo­diaa tai kävel­lyt hämär­ty­vässä kesäyössä ja tun­te­nut vih­lai­sun jos­tain muu­alta. Arvoi­tuk­sel­li­sen, kiusoit­te­le­van hipai­sun siitä, että on enem­män kuin miltä pääl­tä­päin näyt­tää.

Joil­le­kin täl­lai­set tun­te­muk­set – niitä voisi kut­sua vaikka tai­vas­ko­ke­muk­siksi – ovat ilon­täyt­tei­siä, mutta minua ne enim­mäk­seen tur­haut­ta­vat. Pie­net, nopeasti ohi­kii­tä­vät armon­vi­lauk­set teke­vät kipeää. En kai­paa elä­määni lisää arvoi­tuk­sia, sydän­sär­kyä tai tus­kan­se­kaista onnea. Haluan nähdä sel­västi, ymmär­tää näke­määni ja kokea tun­teeni puh­taina.

On inhot­ta­vaa tun­nis­taa tie­tonsa vaja­vai­suus ja hai­kailla saa­vut­ta­mat­to­man perään. Alice Neel ja suo­ma­lai­nen metsä ker­to­vat minulle, että tai­vas saat­taa olla ole­massa – ja etten vielä elä siellä. Näen aina sameasti, eikä tätä tait­to­vir­hettä voi kor­jata uusilla sil­mä­la­seilla. Maan päällä kul­jen lop­puun asti puo­li­so­keana.

Mutta voisi olla pahem­min, ja usein onkin. On päi­viä, jol­loin en osaa tai halua nähdä enää mitään. Päi­viä, jol­loin väis­tän ystä­vän kat­setta ja päi­viä, jol­loin en tun­nista edes omia kas­vo­jani. Ja on päi­viä, jol­loin mie­luum­min sul­jen sil­mäni kuin edes yri­tän altis­tua arvoi­tuk­sille. Sil­loin käve­len vai­kean teok­sen ohi tai kään­nän sel­käni kipeän­kau­niille mai­se­malle, ettei sydän­täni lii­kaa kir­vel­täisi. Sil­loin olen val­mis kiel­tä­mään tai­vaan, ettei minun tar­vit­sisi koh­data kai­kuja siitä maan päällä.

Elämä on niin usein huo­nosti näke­mistä. Se on kom­mu­ni­kaa­tio­va­jetta, vai­keasti soi­via nuot­teja ja sanoja, joita ei saa sano­tuksi. Tur­hau­tu­nutta aave­sär­kyä tai par­haim­mil­laan­kin kat­ke­ran­su­loista kolo­tusta.

Silti juuri huo­nosti näke­mi­sessä, kuvas­ti­mesta kat­se­le­mi­sessa, on esillä elä­män todel­li­nen luonne. Ennen kaik­kea elämä on nimit­täin kai­puuta. Kai­puuta sii­hen het­keen, jol­loin kai­ken vii­mein näkee niin kuin se on tar­koi­tus nähdä. Jol­loin näemme kas­voista kas­voi­hin. Jol­loin tie­toni on täy­del­listä, niin kuin Jumala minut täy­del­li­sesti tun­tee.

Sitä het­keä sopii odo­tella sil­mät auki. Opeta siis, Herra, minut näke­mään, vaikka näki­sin­kin huo­nosti. Opeta minut kat­so­maan ja opeta minut kai­paa­maan, sil­loin­kin kun itse haluai­sin sul­kea sil­mät. Opeta minut kär­si­väl­li­sesti kat­se­le­maan kuvas­ti­mesta, kun­nes näen sinut kirk­kaasti ja vii­mein ymmär­rän.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

:

Vau. Todella samais­tut­ta­vaa. Kii­tos.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?