Aarreaitta

”Ilo val­tasi minut, kun kuu­lin sanan: Me läh­demme Her­ran huo­nee­seen!” Näin rie­muk­kain aja­tuk­sin on psal­min 122 lau­laja mat­kalla Jerusa­le­miin Juma­lan kas­vo­jen eteen. Van­han tes­ta­men­tin aikai­nen Her­ran huone, Jerusa­le­min temp­peli, oli Israe­lin kan­salle tär­keä paikka, sillä sinne sai tulla rukoi­le­maan Juma­laa ja uhraa­maan hänelle. Hen­gel­li­sen mer­ki­tyk­sensä lisäksi temp­peli oli huo­mat­tava myös raken­nuk­sena: se koos­tui sisäk­käi­sistä esi­pi­hoista, hal­leista ja huo­neista, jotka muo­dos­ti­vat koko­nai­sen perät­täis­ten tilo­jen sar­jan, avoi­mista yhä sul­je­tum­piin tiloi­hin. Pääsy tiloi­hin oli rajattu tar­kasti siten, että sisem­mille esi­pi­hoille pää­si­vät vain juu­ta­lai­set ja itse temp­pe­lissä sai­vat liik­kua vain papis­ton jäse­net. Raken­nuk­sen yti­messä oli kaik­kein pyhin, jossa ainoas­taan yli­pappi sai käydä ker­ran vuo­dessa sää­det­ty­jen puh­dis­tau­tu­mis­me­no­jen ja sovi­tusuh­rien jäl­keen.

Temp­pe­lin sul­keu­tu­van tila­sar­jan voi nähdä van­han lii­ton van­hurs­kau­den ver­taus­ku­vana. Omien ansioi­den avulla sisem­mäs ja lähem­mäs Juma­laa saat­toi päästä vain jat­ku­valla ja yhä täy­del­li­sem­mällä pyhit­täy­ty­mi­sellä, ja siksi van­hurs­kas ja Juma­lalle kel­paava oli ainoas­taan se, joka nou­datti lakia peri­poh­jai­sesti. Sii­hen ei kukaan pys­ty­nyt eikä pysty. Ihmis­kunta oli jo syn­tiin­lan­kee­muk­sessa raken­ta­nut itsensä ja Juma­lan välille erot­ta­van muu­rin, jonka läpi, yli, ali tai ohi ei yhdel­lä­kään ihmi­sellä ollut mah­dol­li­suutta päästä. Her­ran huone oli syn­nin täh­den sul­jettu kai­kilta.

Juma­lalla oli kui­ten­kin armoon perus­tuva kor­jaus­suun­ni­telma, jonka mukai­sesti hän lähetti oman Poi­kansa maa­il­maan täyt­tä­mään lain ja sovit­ta­maan ihmis­kun­nan syn­nin. Rak­kau­tensa täh­den hän teki itse sen, mikä meille oli mah­do­tonta. Kun Jee­sus kärsi ja kuoli ris­tillä mei­dän rikos­temme vuoksi, erot­ta­vat väli­sei­nät kaa­tui­vat, ovet auke­ni­vat ja kaik­kein pyhim­män esi­rippu repesi kah­tia ylhäältä alas asti. Van­han lii­ton sul­je­tut tilat avar­tui­vat, ja jokai­selle ihmi­selle avau­tui ker­ralla pääsy kaik­kein pyhim­pään, suo­raan Juma­lan sydä­melle asti.

Tätä uuden lii­ton ark­ki­teh­tuu­ria ja armon ava­ruutta kuvas­ta­vat monet kris­til­li­set kirk­ko­ti­lat. Kirkko on kyllä rajattu sei­nillä muusta maa­il­masta, ja sen sisä­puo­lelle voi tulla ainoas­taan Kristus-​ovesta, hänen ansioonsa tur­va­ten. Mutta tuo ovi on appo­sen auki, ja kun siitä astuu sisään, ei vas­tassa ole­kaan umpi­nai­sia sei­niä tai sul­jet­tuja pihoja ja huo­neita, jotka on varattu vain pyhille ja par­haille. Sen sijaan jo heti ovelta tar­jou­tuu näkymä koko suu­reen, kor­ke­aan kirk­ko­sa­liin, ja edessä aukeaa estee­tön reitti aina kuo­riin ja alt­ta­rille asti. Niin kaikki armon aar­teet anne­taan ker­ralla lah­jaksi, ja Herra itse kut­suu jokaista sisään­tu­li­jaa perem­mälle huo­nee­seensa ate­rioi­maan kans­saan. Ris­tin muo­toi­nen pohja muis­tut­taa, miksi.

Kai­kesta huo­li­matta ei olo aina kirk­koon läh­tiessä ole yhtä rie­mu­kas kuin psal­min lau­la­jalla. Sillä mil­lai­nen onkaan oman sydä­memme tila? Ehkä sieltä ovat ava­ruus ja valoi­suus kau­kana – ehkä se on vain lukittu, pimeä ja ahdas sok­kelo, jossa on toi­nen tois­taan sii­vot­to­mam­pia kam­mioita ja jonka kaik­kein mus­tim­man lou­kon haluai­simme sul­kea itsel­täm­me­kin. Onko siis ihme­kään, että olemme halut­to­mia tuo­maan sen kaik­ki­nä­ke­vän Her­ran eteen?

Mutta kun ver­taamme omaa ahtaut­tamme Juma­lan suu­ruu­teen, on olen­naista muis­taa tämä: Jumala kyllä tun­tee sydä­memme läpi­ko­tai­sin ja on reväis­syt ver­hon sen syn­kim­män­kin sopen suulta. Silti hän on jo kauan sit­ten pur­ka­nut kaikki muu­rit itsensä ja mei­dän välil­tämme ja pes­syt mei­dät puh­taiksi. Kun syn­timme on niin sovi­tettu, ei ole enää mah­dol­lista tai edes tar­vetta peit­tää häneltä mitään. Jumala ei katso sitä, miten pieni, tunk­kai­nen ja tylsä tila sydä­memme on. Tär­keintä on, että tila on tyhjä. Sen tyh­jän tilan Jumala voi täyt­tää Hen­gel­lään ja läs­nä­olol­laan, niin kuin hän täytti Jerusa­le­min temp­pe­lin. Siinä sydä­memme tilassa voimme roh­keasti astua kirk­koon, ris­tin juu­relle, ja siinä tilassa saa ilo val­lata mei­dät­kin, kun vii­mein päi­viemme päät­tyessä kuu­lemme kut­sun: ”Me läh­demme Her­ran huo­nee­seen!”

Kir­joit­taja on ark­ki­teh­tuu­ria­kin opis­kel­lut Hel­sin­gissä asuva poh­jois­mai­sen filo­lo­gian opis­ke­lija. Kuva on otettu Tapio­lan kir­kossa.

Teksti:
Kuvat: Pauliina Nyqvist

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?

PaasiaisenHartauskuva2016

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka rakensi Nooan arkin?

Oli kau­nis kesä­päivä tou­ko­kuussa 2015. Mei­kä­läi­nen oli valittu Mes­su­ky­län seu­ra­kun­taan Tam­pe­reelle kesä­työn­te­ki­jäksi. Aste­lin Tam­pe­reen van­haan kirk­koon Kes­kus­to­rilla, siellä nimit­täin jär­jes­tet­tiin pie­ni­muo­toi­nen messu, jonka aikana mei­dät Tam­pe­reen seu­ra­kun­tayh­ty­män kesä­työn­te­ki­jät siu­nat­tiin teh­tä­viimme. Fii­lis oli ollut aika alla­päin jo joi­ta­kin päi­viä, eikä hom­mista oikein jak­sa­nut innos­tua, vaikka olen aina tykän­nyt työs­ken­nellä seu­ra­kun­nassa, täl­lai­nen Jeesus-​hihhuli kun olen.

Oikeas­taan fii­lis oli suo­raan sanot­tuna aika paska. Vii­kon aikana olin tajun­nut jäl­leen, kuinka nolla oikeasti olen kris­tit­ty­nä­kin. Vaikka yri­tän olla hyvä ja tehdä sitä, mikä on oikein, en niin tee vaan toi­min vää­rin. Kaik­kein pahinta on huo­mata se, että ei oikeas­taan edes tahdo tehdä hyvää, vaan pahaa. Miksi täl­lai­nen syn­ti­säkki on seu­ra­kun­nassa töissä? Var­sin­kin kun sydä­messä ei liik­ku­nut suun­taan eikä toi­seen se, että saa olla oikeasti mer­kit­tä­vässä työssä, julis­ta­massa ja ker­to­massa Juma­lan rak­kau­desta, ilo­sa­no­masta, evan­ke­liu­mista. Sen­hän jos jon­kun pitäisi herät­tää posi­tii­vi­sia fiboja! Mutta ei herät­tä­nyt. Ehkä se liit­tyi sii­hen, että taka­rai­vossa oli tie­toi­suus siitä, että olin rik­ko­nut itseäni ja lähim­mäis­täni vas­taan, mutta eri­tyi­sesti Juma­laa vas­taan – myös siksi, että olen rik­ko­nut lähim­mäis­täni ja itseäni. Sitä vii­saat mie­het kut­su­vat syn­niksi.

Tilai­suus alkoi. Pappi saar­nasi ihan kivasti. Siinä oli asiaa, ja reto­ri­ses­ti­kin saarna oli tai­tava. Oma ammat­ti­sai­rau­teni on ana­ly­soida lii­kaa pap­pien saar­noja. Samalla tun­nen ylpeyttä siitä, että osai­sin muka­mas itse saar­nata parem­min jos­ta­kin teks­tistä. Pappi suun­tasi sanansa eri­tyi­sesti tule­ville työn­te­ki­jöille. Pitää muis­taa armo. Ja ettei ole tässä työssä omassa varassa vaan Juma­lan työ­ka­luna, toi­saalta Juma­lan työ­to­ve­rina. Näin aina­kin muis­te­li­sin saar­nan mer­ki­tystä näin mel­kein vuosi jäl­keen­päin. No, olo oli edel­leen aika alla­päin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole ikinä eri­tyi­sem­min välit­tä­nyt alt­ta­ri­tau­luista. Moder­nit alt­ta­ri­tau­lut, esi­mer­kiksi Tam­pe­reen seu­dulla vaik­kapa Teso­man kir­kon Nyt näemme kuin kuvas­ti­mesta herät­tää enem­män jotain ihan muuta fibaa kuin mitään hen­gel­listä. Omassa koti­kir­kos­sani Lem­pää­lässä alt­ta­ri­tau­lua ei ole. Sen sijaan ylhäällä roik­kuu todella vanha pui­nen krusi­fiksi, joka lie­nee peräi­sin kir­kon vih­ki­mis­juh­lasta aina 1500-​luvun alusta. Sitä olen aina tii­rail­lut, kun olen ehtool­li­sella käy­nyt – aina omasta kon­fir­maa­tios­tani läh­tien. Mutta alt­ta­ri­tau­lu­jen maa­lauk­sista en ole oikeas­taan ikinä suu­rem­min välit­tä­nyt. Tähän asti.

Rupe­sin use­aan ottee­seen mes­sun aikana tii­rai­le­maan enem­män­kin kohti alt­ta­ri­tau­lua, Robert Ekma­nin vuonna 1831 maa­laa­maa Jee­sus Get­se­ma­nessa -maa­lausta. Uuden tes­ta­men­tin evan­ke­liu­mi­kir­joi­tus­ten mukaan (Matt. 26: 36–46 /​ Mark. 14: 32–42 /​ Luuk. 22: 39–46) Jee­sus lähti pää­siäi­sa­te­rialta, ase­tet­tu­aan ehtool­li­sen, Get­se­ma­neen rukoi­le­maan ope­tus­las­tensa kanssa. Oli yö. Siinä vai­heessa Jee­suk­sen tuska oli kovim­mil­laan. Hän oli suo­ra­nai­sessa kuo­le­man tus­kassa. Juu­das oli jo läh­te­nyt ja men­nyt pal­jas­ta­maan Jee­suk­sen sijain­nin. Paluuta ei enää ollut. Onko tämä nyt oikeasti se, mitä täy­tyy tehdä? Onko tämä ainut keino? Eikö jokin muu olisi mah­dol­lista?

Jee­suk­sen rukous Get­se­ma­nessa on lyhy­käi­syy­des­sään seu­raava: ”Isä, jos tah­dot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteu­tuko minun tah­toni, vaan sinun.” (Luuk. 22: 42) Se, mitä Jee­sus tar­koit­taa mal­jalla, joka on juo­tava, juon­taa juu­rensa jo Van­hasta tes­ta­men­tista. Kyse on Juma­lan vihan mal­jasta, jonka Jumala kaa­taa ran­gais­tuk­seksi syn­nistä, majes­teet­ti­ri­kok­sesta, aiko­jen lopulla. Jee­sus ei ole mitään syn­tiä teh­nyt. Hänen ei tar­vit­sisi juoda sitä mal­jaa, kär­siä ja kuolla ja jou­tua Isän hyl­kää­mäksi, nimit­täin ris­tillä.

Luuk­kaan evan­ke­liu­min mukaan ”sil­loin tai­vaasta ilmes­tyi hänelle enkeli, joka vah­visti häntä.” (Luuk. 22: 43) Robert Ekma­nin alt­ta­ri­maa­laus on tul­kinta tästä. Millä tavalla Jee­susta vah­vis­tet­tiin? Risti ja malja. Isän tahto on, että Jee­sus juo vihan mal­jan lop­puun saakka. Miksi? Jotta mei­dän, oikeasti syn­tis­ten, ei tar­vit­sisi juoda sitä, vaikka me sen oikeasti ansait­si­simme.

Kun tätä maa­lausta haja­mie­li­sesti kat­se­lin ja muis­te­lin samalla Get­se­ma­nen ker­to­musta, sil­mäni har­hai­li­vat usein Jee­suk­sen sil­miin. Mes­sussa tul­tiin ehtool­li­so­sioon. Pappi lausui ehtool­li­sen ase­tus­sa­nat. Oli aika tulla alt­ta­rille ja pol­vis­tua. Pol­vis­tuin, ja samalla kun papit jakoi­vat ehtool­lista muille, sil­mäni luk­kiu­tui­vat noi­hin Jee­suk­sen sil­miin. Ne ovat jää­neet polt­ta­vana kuvana jon­ne­kin syvälle verk­ko­kal­voil­leni. Mil­lai­nen ahdis­tus! Jee­sus tui­jot­taa sil­mis­sään val­tava ahdis­tus, tuska, kipu, huoli, mutta ennen kaik­kea ahdis­tus kohti enke­lin pite­le­mää vihan mal­jaa. Tapah­tu­koon sinun tah­tosi.

Pappi tulee minun koh­dal­leni ja jakaa lei­vän. Kris­tuk­sen ruu­mis, sinun puo­les­tasi annettu. Perässä tulee avus­tava pappi, tule­van kesän lähie­si­mie­heni, joka kaa­taa mal­jasta pika­riin vii­niä. Kris­tuk­sen veri, sinun puo­les­tasi vuo­da­tettu. Nuo­rella suo­ma­lai­sella jör­ri­källä alkaa sil­mä­kul­mat kos­tua. Kuol­lei­siin lui­hin tuli eloa.

Jee­sus kärsi ihan oikeaa ahdis­tusta. Miksi? Koska hän rakas­taa täl­lais­ta­kin syn­ti­säk­kiä! Se, että hän meni ris­tille ja otti kan­taak­seen koko maa­il­man syn­nit, ei ollut hänelle mikään sun­nun­tai­su­haus. Se oli toti­sinta totta. Hän joi lop­puun asti vihan mal­jan, jotta mei­dän ei sitä tar­vit­sisi ikinä juoda. Hän joi sen, jotta voisi jakaa sen sijasta meille tänään (ja joka sun­nun­tai) siu­nauk­sen mal­jan, oman ruu­miinsa ja verensä, joka on annettu ja vuo­da­tettu mei­dän puo­les­tamme, syn­tien anteek­sian­ta­mi­seksi. Niin usein kuin me siitä syömme ja juomme, teemme sen hänen muis­tok­seen.

Siksi se on armoa.

Kir­joit­taja opis­ke­lee teo­lo­giaa Åbo Aka­de­missa ja kir­joit­taa teo­lo­gia­blo­gia osoit­teessa aamunvaloa.wordpress.com

Teksti:
Kuvat: Mari-Anna Karekivi

Kommentit

:

Aamen!

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?