Aarreaitta

1600-​luvun alussa Turun saa­ris­toa­lueita, Ahve­nan­maata ja Got­lan­tia vai­vasi lepra-​epidemia. Tau­din leviä­mi­sen estä­mi­seksi kunin­gas Kus­taa II Adolf mää­räsi vasal­linsa löy­tä­mään saa­ren, joka sopisi spi­taa­li­hos­pi­taa­liksi. Mie­het tar­jo­si­vat lopulta kunin­kaalle Sei­lin saarta, koska siellä oli suo­jai­sia vene­val­ka­mia, lähie­täi­syys Turku-​Tukholma lai­va­lin­jaan, hau­taus­maaksi kel­vol­li­nen hiek­ka­mäki sekä maa­tila. Kunin­gas teki pää­tök­sensä ja 1620-​luvulla ensim­mäi­set spi­taa­li­set astui­vat saa­relle. Siitä het­kestä alkoi Sei­lin saa­ren 350 vuo­den mit­tai­nen sai­raa­la­his­to­ria.

Seilinkirkko-2

Nykyi­nen Kirk­ko­niemi on van­halta nimel­tään Sai­ras­saari (Sjuk­holm). Vanha nimi juon­tuu spi­taa­li­hos­pi­taa­lin aikaan, jol­loin Kirk­ko­niemi oli vielä eril­li­nen oma pieni saa­rensa Sei­lin pää­saa­ren kupeessa. Täl­löin saa­rella oli­vat kir­kon lisäksi spi­taa­lis­ten asuin­tu­vat, sauna ja lei­pomo sekä kas­vi­maa ja kotie­läi­met.

Saa­rella ollut Pyhän Yrjön kirkko oli lahon­nut käyt­tö­kel­vot­to­maksi 1700-​luvulle tul­taessa, joten pää­dyt­tiin raken­ta­maan nykyi­nen Sei­lin kirkko, joka pys­ty­tet­tiin saa­relle kesällä 1733. Kirkko on mal­lil­taan hyvin tyy­pil­li­nen ris­ti­kirkko. Kir­kon eri­koi­suu­tena on län­si­sa­ka­rassa oleva spi­taa­lis­ten puoli omine sisään­käyn­tei­neen ja alt­ta­rei­neen, minkä takia kirk­koon käy­dään poik­keuk­sel­li­sesti sisään ete­lä­sa­ka­rasta. Sakasti on silti poh­jois­sa­ka­rassa ja pää­alt­tari itäi­sessä saka­rassa kuo­riai­dan kera.

Seilinkirkko-3

Kirkko on hyvin väri­tön ja yksin­ker­tai­nen, osal­taan siksi että kir­kon raken­nus­kus­tan­nuk­sissa halut­tiin sääs­tää ja mah­dol­li­sesti myös uskon­puh­dis­tuk­sen vuoksi, jonka vai­ku­tus ulot­tui yhä kirk­ko­ra­ken­ta­mi­seen. Pro­tes­tant­ti­selle kir­kolle lie­nee ollut mie­lui­saa, että kir­koissa näkyi sel­keä rajan­veto roomalais-​katoliseen kirk­koon, vaikka käy­tän­nön usko­ne­lämä ei yksit­täi­sellä ihmi­sellä juu­ri­kaan muut­tu­nut. Kir­kon ainoa alku­pe­räi­nen väri­läiskä on Carl Johan von Holt­huse­nin 19-​vuotiaana maa­laama saar­nas­tuoli ja saar­nas­tuo­lin taulu. Mus­ta­val­koi­seen saar­nas­tuo­liin on kuvattu Jee­sus ja apos­to­lit, kun taas saar­nas­tuo­lin tau­lussa puna­pu­kui­nen enkeli kumar­tuu sai­ras­vuo­teella makaa­van nai­sen puo­leen pidel­len käsis­sään öylät­tiä ja ehtool­lis­kalk­kia.

Seilinkirkko-4

Itse alt­tari on var­sin eri­lai­nen ver­rat­tuna sii­hen, mitä on totuttu Suo­messa näke­mään. Alt­ta­rin erot­taa kirk­ko­sa­lista ensin­nä­kin kuo­riaita, joka on perin­tei­sem­min pidetty enem­män kato­li­sena kirk­koe­le­ment­tinä kuin pro­tes­tant­ti­sena. Alt­ta­rin ylä­puo­lella ei myös­kään ole alt­ta­ri­tau­lua vaan se roik­kuu vasem­malla sei­nus­talla, sillä perin­teistä alt­ta­ri­tau­lun paik­kaa koris­taa suuri ikkuna.

Seilinkirkko-6

Myrsky Gene­sa­re­tin jär­vellä on Helge Henry Sté­nin (5.3.1923–3.8.1965) maa­laus vuo­delta 1949. Moder­nia tai­detta edus­tava maa­laus esit­tää kol­mea pur­jeh­ti­jaa myrs­kyssä Gene­sa­ret -jär­vellä, poh­jau­tuen tari­naan Jee­suk­sesta ja ope­tus­lap­sista myrs­kyssä ja kuinka Jee­sus lopulta tyyn­nytti aal­lot. Siitä miten teos kirk­koon tar­kal­leen ottaen on pää­ty­nyt, ei ole tie­toa. Joka tapauk­sessa maa­laus on saatu alku­pe­räi­sen tau­lun tilalle. Se on hie­man suu­rempi kuin edel­tä­jänsä ja eri­mal­li­nen olles­saan 111 sent­tiä leveä ja noin 193 sent­tiä kor­kea.

Seilinkirkko-5

Alku­pe­räi­nen alt­ta­ri­taulu on ollut Kan­sal­lis­museon kokoel­missa vuo­desta 1932 läh­tien, jol­loin se hyvin huo­no­kun­toi­sena sinne lah­joi­tet­tiin. Paria vuotta myö­hem­min maa­laus kon­ser­voi­tiin, jotta edes jäl­jelle jää­nyt osa säi­lyisi. Tämä maa­laus on kuvan­nut Jee­susta ope­tus­lap­siensa ympä­röi­mänä pöy­dän ääressä naut­ti­massa ehtool­lista kynt­ti­löin valais­tussa tilassa. Se on ole­tet­ta­vasti maa­lattu 1700-​luvun alussa, samoi­hin aikoi­hin kun kirkko on val­mis­tu­nut. Teos on vaa­ka­ta­sossa oleva 144 sent­tiä leveä ja met­rin kor­kui­nen maa­laus. Alku­pe­räi­sestä on näh­tä­vissä vain museo­vi­ras­ton arkis­toissa oleva mus­ta­val­koi­nen kuva, josta näkyy, kuinka suuri osa tau­lun kuvasta on mene­tetty.

Seilinkirkko-7

Huo­mio var­masti kiin­nit­tyy alt­ta­ria koris­ta­vaan vaat­tee­seen, joka on Bir­gitta Hen­riks­so­nin vuonna 2014 tekemä kopio alku­pe­räi­sestä Sylvi Kek­ko­sen 1950-​luvulla lah­joit­ta­masta vaat­teesta. Alku­pe­räi­nen alt­ta­ri­vaate on sen sijaan Kan­sal­lis­museon kokoel­missa kon­ser­voi­ta­vana, jonne se vuo­sia taka­pe­rin lähe­tet­tiin, koska aurinko oli haa­lis­ta­nut sen voi­mak­kaat värit ja hii­ret oli­vat nars­ku­tel­leet antau­muk­sella vil­la­kan­gasta. Alt­ta­ri­liina oli viet­tä­nyt sekä kesät että tal­vet lah­joi­tus­vuo­desta läh­tien kir­kossa. Vaat­teen on suun­ni­tel­lut Toini Nyström ja alku­pe­räi­sen kan­kaan on kuto­nut Suo­men Käsi­työn Ystä­vät ry. Tie­de­tään jopa itse rouva Kek­ko­sen kir­jail­leen koris­te­ku­vioita vaat­tee­seen.

Seilinkirkko-8

Vaikka museo­kirkko onkin jo hyvin ansai­tulla eläk­keellä, jär­jes­te­tään siellä yhä jon­kin ver­ran kir­kol­li­sia toi­mi­tuk­sia. Kesäi­sin Nau­von kap­pe­li­seu­ra­kunta pitää kir­kossa kolme suo­men­kie­listä juma­lan­pal­ve­lusta. Kir­kossa vie­te­tään toi­si­naan hau­ta­jai­sia, koska hau­taus­maa on yhä käy­tössä. Häät ovat mah­dol­li­sia, mutta har­vi­nai­sia, sillä saa­rella ei ole sopi­via juh­la­ti­loja, joten itse vas­taan­otto on pidet­tävä man­te­reella. Näi­den lisäksi kirk­koa voi­daan hyvän akus­tiik­kansa vuoksi varata myös kon­sert­ti­sa­liksi.

Pää­asial­li­sesti kirkko on kui­ten­kin museo­käy­tössä ja toi­vot­taa kesässä noin 6000 kävi­jää ter­ve­tul­leiksi hir­ren ja ter­van tuok­sulla sekä ystä­väl­li­sesti niti­se­villä lat­tioilla. Päi­vän päät­teeksi ulko-​oven sul­keu­tuessa lat­tiat saat­ta­vat hie­man pau­kah­della, ikään kuin kirkko huo­kai­sisi hel­po­tuk­sesta.

Kir­joit­taja on museo­kir­kon opas ja opis­ke­lee vii­dettä vuotta arkeo­lo­giaa Turun yli­opis­tossa.

Valo­kuva alku­pe­räi­sen alt­ta­ri­tau­lun valo­ku­vasta: Sei­lin museo­kirkko.

Teksti:
Kuvat: Milla Airosalmi

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Minkä värinen kommenttikenttä on?

Nyt kat­se­lemme vielä kuin kuvas­ti­mesta, kuin arvoi­tusta, mutta sil­loin näemme kas­voista kas­voi­hin. (1. Kor 13: 12)

Se tapah­tui taas. Sei­soin Ate­neu­missa tau­lun edessä, tui­jo­tin sitä, enkä osan­nut selit­tää, mitä se teki minulle. Kat­soin, mut­ten näh­nyt kirk­kaasti. Tun­sin, mut­ten ymmär­tä­nyt. Olin onnen kyn­nyk­sellä, mutta sydän­täni särki.

Tällä ker­taa oudon tun­teen aiheutti Alice Nee­lin maa­laus pojas­taan, mutta teok­sella ei oikeas­taan ollut väliä. Niin oli käy­nyt myös vir­si­kon­ser­tissa, muu­ta­maa päi­vää aiem­min. Kas­vi­tie­teel­li­sessä puu­tar­hassa. Met­sä­ret­kellä. Olin kat­sel­lut ympä­ris­töäni, kuun­nel­lut tut­tua melo­diaa tai kävel­lyt hämär­ty­vässä kesäyössä ja tun­te­nut vih­lai­sun jos­tain muu­alta. Arvoi­tuk­sel­li­sen, kiusoit­te­le­van hipai­sun siitä, että on enem­män kuin miltä pääl­tä­päin näyt­tää.

Joil­le­kin täl­lai­set tun­te­muk­set – niitä voisi kut­sua vaikka tai­vas­ko­ke­muk­siksi – ovat ilon­täyt­tei­siä, mutta minua ne enim­mäk­seen tur­haut­ta­vat. Pie­net, nopeasti ohi­kii­tä­vät armon­vi­lauk­set teke­vät kipeää. En kai­paa elä­määni lisää arvoi­tuk­sia, sydän­sär­kyä tai tus­kan­se­kaista onnea. Haluan nähdä sel­västi, ymmär­tää näke­määni ja kokea tun­teeni puh­taina.

On inhot­ta­vaa tun­nis­taa tie­tonsa vaja­vai­suus ja hai­kailla saa­vut­ta­mat­to­man perään. Alice Neel ja suo­ma­lai­nen metsä ker­to­vat minulle, että tai­vas saat­taa olla ole­massa – ja etten vielä elä siellä. Näen aina sameasti, eikä tätä tait­to­vir­hettä voi kor­jata uusilla sil­mä­la­seilla. Maan päällä kul­jen lop­puun asti puo­li­so­keana.

Mutta voisi olla pahem­min, ja usein onkin. On päi­viä, jol­loin en osaa tai halua nähdä enää mitään. Päi­viä, jol­loin väis­tän ystä­vän kat­setta ja päi­viä, jol­loin en tun­nista edes omia kas­vo­jani. Ja on päi­viä, jol­loin mie­luum­min sul­jen sil­mäni kuin edes yri­tän altis­tua arvoi­tuk­sille. Sil­loin käve­len vai­kean teok­sen ohi tai kään­nän sel­käni kipeän­kau­niille mai­se­malle, ettei sydän­täni lii­kaa kir­vel­täisi. Sil­loin olen val­mis kiel­tä­mään tai­vaan, ettei minun tar­vit­sisi koh­data kai­kuja siitä maan päällä.

Elämä on niin usein huo­nosti näke­mistä. Se on kom­mu­ni­kaa­tio­va­jetta, vai­keasti soi­via nuot­teja ja sanoja, joita ei saa sano­tuksi. Tur­hau­tu­nutta aave­sär­kyä tai par­haim­mil­laan­kin kat­ke­ran­su­loista kolo­tusta.

Silti juuri huo­nosti näke­mi­sessä, kuvas­ti­mesta kat­se­le­mi­sessa, on esillä elä­män todel­li­nen luonne. Ennen kaik­kea elämä on nimit­täin kai­puuta. Kai­puuta sii­hen het­keen, jol­loin kai­ken vii­mein näkee niin kuin se on tar­koi­tus nähdä. Jol­loin näemme kas­voista kas­voi­hin. Jol­loin tie­toni on täy­del­listä, niin kuin Jumala minut täy­del­li­sesti tun­tee.

Sitä het­keä sopii odo­tella sil­mät auki. Opeta siis, Herra, minut näke­mään, vaikka näki­sin­kin huo­nosti. Opeta minut kat­so­maan ja opeta minut kai­paa­maan, sil­loin­kin kun itse haluai­sin sul­kea sil­mät. Opeta minut kär­si­väl­li­sesti kat­se­le­maan kuvas­ti­mesta, kun­nes näen sinut kirk­kaasti ja vii­mein ymmär­rän.

Teksti:
Kuvat: Saara Santala

Kommentit

:

Vau. Todella samais­tut­ta­vaa. Kii­tos.

Vastaa

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Kuka on Raamatun päähenkilö?

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön. Komeim­mat kir­kot saat­ta­vat herät­tää kat­so­jas­saan kun­nioi­tusta, ihmeen tun­netta tai pel­koa­kin, mutta niitä ei tästä huo­li­matta ole raken­nettu vain tun­teita herät­tä­viksi tyh­jiksi muis­to­mer­keiksi. Oli kyseessä sit­ten pai­kal­li­sen kan­san­mes­ta­rin joh­dolla raken­nettu puu­kirkko tai ark­ki­teh­ti­kil­pai­lun voit­ta­ja­työ, kir­kon teh­tävä on koota seu­ra­kun­ta­lai­set sii­piensä suo­jaan, olla lau­man koti. Muu on tois­si­jaista.

Ja silti. Hie­noim­mat ja tun­ne­tuim­mat kir­kot tun­tu­vat sei­so­van seu­ra­kun­nas­taan eril­lään. Niitä mai­nos­te­taan esit­teissä, komeina ja tyh­jinä. Niistä ote­taan valo­ku­via ja nii­hin vara­taan vih­kia­jat pal­jon etu­kä­teen. Niillä on pitkä tai aina­kin kun­nia­kas his­to­ria. Niillä on luon­netta, eivät ne tar­vitse ihmi­siä.

PyhaAndreas-4

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön. Jot­kut niistä enem­män kuin toi­set. Lähiö­kirk­koja, moni­toi­mi­ti­loja, niitä ei tie­kirk­koe­sit­teissä tai leh­tien kesä­näh­tä­vyys­lis­toilla nähdä. Van­taan Reko­lassa sijait­seva Pyhän Andre­aan kirkko on yksi täl­lai­nen kirkko. Se on raken­nettu 1980-​luvulla puna­tii­lestä. Kir­kon suun­nit­teli espoo­lai­nen ark­ki­teh­ti­toi­misto Pirkko ja Pekka Piirta.

Kir­kon malli on mas­sii­vi­nen, mutta rin­ne­ton­tin kor­keat koi­vut ja män­nyt peit­tä­vät sen var­sin­kin kesäi­sin näky­vistä. Sisällä on kaikki, mitä seu­ra­kunta pyö­rit­tä­mi­seensä tar­vit­see: ala­ker­rassa virasto, dia­ko­nia­toi­misto, nuo­ri­so­tila ja pieni sauna, ylä­ker­rassa päi­vä­ker­ho­huo­neet ja muu­tama seu­ra­kun­ta­sali. Kel­lo­tor­nista löy­ty­vät albat rip­pi­lap­sille. Jykevä raken­nus, vil­ja­siilo. Jär­kevä,  käyt­töön raken­nettu.

Kirk­ko­sa­lissa ei ole penk­kejä, siellä on tuo­li­ri­vit. Sei­nät ovat val­koi­set. Ei ole sel­vää kes­ki­käy­tä­vää jota astella, ei van­han puun hajua tai men­nei­den suku­pol­vien kulut­ta­mia lank­ku­lat­tioita. Punai­nen klink­ke­ri­lat­tia, kulu­neet sini­har­maat tuo­lin­pääl­lyk­set. Suu­rin osa ikku­noista on katon­ra­jassa. Jos­tain on tul­lut kos­teutta – sei­nien maa­lia on pitä­nyt kor­jata jäl­ki­kä­teen. Alt­tari ja saar­nas­tuoli ovat korut­to­mat, urut rau­hal­li­sen vaa­leat.

”Ei mitään yli­mää­räistä”, sanoo työ­ka­ve­rini. ”Täl­lai­sia kirk­koja on pal­jon.”

Siinä hän on oikeassa. Kau­pun­kien uudem­mat kir­kot näyt­tä­vät usein juuri tältä: Kaikki toi­min­not saman katon alla. Teho­ne­liöitä. Kirk­ko­sali, joka van­hem­massa seu­ra­kun­nassa saat­taisi käydä seu­ra­kun­ta­kes­kuk­sen juh­la­sa­lista.PyhaAndreas-2

Pyhän Andre­aan kirkko on tehty ihmi­siä ja ihmis­ten tar­peita var­ten. Se ei ole hämyi­nen temp­peli tai pelon­se­kaista kun­nioi­tusta herät­tävä Kor­keim­man asuin­sija. Sen sijaan kirkko on arki­nen, vaa­ti­ma­ton, tar­koi­tuk­sen­mu­kai­nen.

Mutta missä on täl­lai­sen kir­kon pyhyys, joku saat­taisi kysyä. Missä on Kris­tus, missä mys­teeri? Jos kirkko on kuin mikä tahansa raken­nus, miten sitä voi pitää Her­ran huo­neena? Jos kaikki toi­minta on yksien sei­nien sisällä, eikö kirkko menetä jotain pyhyy­des­tään? Voiko täl­lai­nen kirkko olla oikea kirkko?

En vas­taa kysy­myk­siin. Ohjaan nii­den esit­tä­jän kirk­ko­sa­liin ja osoi­tan alt­ta­ri­sei­nälle.

PyhaAndreas-3

Nanna Suden alt­ta­ri­taulu val­mis­tui vuonna 1998. Kah­des­ta­toista palasta muo­dos­tu­valla sini­sä­vyi­sellä öljy­maa­lauk­sella ei ole nimeä eikä seli­tystä. Nuori tai­tei­lija työsti tau­lua pai­kan päällä, pala ker­ral­laan. Hän halusi, että alt­ta­ri­maa­laus ja kirk­ko­sali teki­si­vät yhteis­työtä, ja että teos saisi koko tilan soi­maan.

Moder­nissa teok­sessa on tut­tuja ele­ment­tejä: kala­verkko ker­too Pyhän Andre­aan taus­tasta kalas­ta­jana, malja ohjaa aja­tuk­set ehtool­li­seen ja kai­ken kes­kellä lois­taa toi­von kir­kas tähti. Kak­si­toista osaa viit­taa­vat kah­teen­toista apos­to­liin. Teos ei kui­ten­kaan tyh­jene sym­bo­liik­kaansa, eikä sitä voi pilk­koa uudes­taan eri osa­siksi. Sen sijaan merel­li­nen maa­laus kut­suu johon­kin suu­rem­paan. Se kut­suu ihmet­te­le­mään ja uppou­tu­maan, poh­ti­maan ja jää­mään lopulta täyttä sel­vyyttä vaille. Se kut­suu kur­kot­ta­maan toi­seen todel­li­suu­teen. Jos tämä ei ole mys­tee­riä, mikä on?

Suden maa­laus kut­suu kat­so­jaansa myös suh­tee­seen. Teok­sen mer­ki­tys ei aukene yksit­täi­selle ihmi­selle, vaan sitä kat­so­taan yhdessä ja poh­di­taan yhtei­sössä. Yksi vas­taus, yksi näke­mys ei riitä selit­tä­mään koko­nai­suutta.

PyhaAndreas-5

Mys­tee­riksi jäävä alt­ta­ri­maa­laus hei­jas­taa seu­ra­kun­nan mys­tee­riä. Teos sijait­see tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sessa, arki­sessa raken­nuk­sessa, jossa taval­li­set ihmi­set teke­vät arki­sia asioita. Dia­ko­nia­kah­vi­lassa syö­dään aamiaista, nuo­ri­so­työ pak­kaa ripa­reille, viras­tosta hae­taan taas yksi vir­ka­to­dis­tus. Van­hem­mat tuo­vat lap­si­aan ker­hoon, kera­miik­ka­ker­ho­lai­set muo­vai­le­vat kynt­ti­lä­na­lusia. Samaan aikaan kir­kossa kui­ten­kin tapah­tuu jotain pal­jon suu­rem­paa, kun Kris­tuk­sen ruu­mis kokoon­tuu yhteen.

Kaikki kir­kot raken­ne­taan seu­ra­kun­nan käyt­töön, ja seu­ra­kun­nan pää on Kris­tus. Tätä mys­tistä yhteyttä on maa­il­man vai­kea ymmär­tää. Nanna Suden nime­tön teos Pyhän Andre­aan kir­kon kirk­ko­sa­lissa antaa siitä kui­ten­kin aavis­tuk­sen.

Kir­joit­taja työs­ken­te­lee tie­do­tus­sih­tee­rinä Van­taan seu­ra­kun­nissa.

Vii­mei­sin kuva on rajattu Sini Pen­na­sen alt­ta­ri­teos­ku­vasta, muut ovat kir­joit­ta­jan.

Teksti:
Kuvat: Saara-Maria Pulkkinen ja Sini Pennanen

Kommentit

Näppäile kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty*.

Mikä aarre on julkaisun tykkää-nappulassa?